maanantai 25. kesäkuuta 2012

Delphine de Vigan: No ja minä

Delphine de Vigan: No ja minä
suom. Kira Poutanen
s. 233, Wsoy 2012
(No et moi, 2007)


Olen vaikuttunut ja ennen kuin kirjoitan enempää, haluan sanoa, että tämä kirja kannattaa lukea. Itse päädyin lukemaan kirjan, kun Noora antoi sen minulle luettavaksi Ota riski ja rakastu kirjaa - haasteen tiimoilla. Ensimmäisten parin sivun jälkeen olin hieman ihmeissäni, kunnes homma lähti kunnolla käyntiin ja ymmärsin, miksi Noora oli ehdottanut kirjaa. Nyt ei tuntunut siltä, kuin joku olisi kirjoittanut kirjan minulle, vaan siltä, kuin joku olisi kirjoittanut aivokoppani myrskyä paperille.

No ja minä kertoo 13 vuotiaasta Lousta, jonka älykkyysosamäärä on 160 ja joka ei huippuälykkyydestään huolimatta kykene ymmärtään kaikkea. Hän ei ymmärrä kodittomien maailmaa, miten joku päätyy kodittomaksi ja miten asioille ei tehdä mitään - mutta eihän sitä pitäisikään ymmärtää. Lou tapaa No nimisen tytön, joka on koditon. Heistä tulee ystäviä ja Lou haluaa auttaa häntä. Mutta suuri älykkyysosamäärä tai edes suuri sydän ei aina riitä, eikä mikään ole niin helppoa kuin alkuun kuvittelisi. 

"Minä ajattelin, että jos jokainen ottaisi kotiin yhden kodittoman, jos jokainen päättäisi huolehtia yhdestä ihmisestä, yhdestä ainoasta, päättäisi auttaa häntä, olla hänen kanssaan, ehkä kadulla olisi vähemmän asunnottomia. Isä vastasi, ettei se ollut mahdollista. Asiat ovat aina monimutkaisempia kuin miltä vaikuttavat. Asiat ovat niin kuin ovat, ja on on paljon asioita, joille ei voi mitään. Se pitää varmaan hyväksyä, jotta tulee aikuiseksi."

Kirjassa on melko vahva nuortenkirjan leima, mutta aiheensa puolesta ja tarkkanäköisyytensä vuoksi tämä kyllä sopii vanhemmallekin lukijalle. Kirjastossa löysinkin tämän aikuistenpuolelta ja ehkä tämä onkin hyvä herättelijä niille, jotka ovat jo aikaa luovuttaneet ja antaneet asioiden olla. Kodittomien määrä lisääntyy, köyhyys kasvaa, tyytymättömyys ja ongelmat ovat arkipäivää, mutta niin kauan kuin itsellä on kaikki hyvin, niin asioihin ei jakseta puuttua tai tehdä mitään. Kerjäämistä esitetään kiellettäväksi lailla, koska se häiritsee hyvinvoivien ihmisten elämää. Ehkäpä se pilaa heidän hienon katukuvansa tai pistää omatunnon soimaan kun lähtee ostoksille ihan huvikseen. Parempi lakaista maton alle.

Vaikka kirjan esittämä asia ei ollut minulle uusi tai vieras, niin silti kirja pisti ajattelemaan montaakin eri asiaa. Epätasa-arvoa, sitä miten huonosti osa ihmisistä voi, sitä miten me olemme oppineet elämään silmät vain puoliksi auki, nuoruuden intoa ja totuuksia, elämän monimutkaisuutta ja sitä, miten ihmeellinen maailma loppujen lopuksi on. Kirjaa lukiessa minua välillä ihan nauratti, sillä jotkin ajatukset olivat kuin suoraa teini-ikäisen minun sanomiani. Kirja ei ole mikään iloisin kirja, mutta ei myöskään vaivuta lukijaansa alakuloonkaan. Kipeät asiat on osattu kirjoittaa niin, että ne haluaa lukea.

"Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla." 

Tämä on kirja, joka useamman pitäisi lukea. Ei siksi, että tämä välttämättä olisi kirjallisuuden saralla mieletön helmi vaikka hyvä onkin, vaan juurikin siksi, mitä tämä kirja sanoo lukijalleen. Jotta emme kulkisi silmät kiinni.

"Ajattelen tasa-arvoa, veljeyttä ja kaikkia niitä asioita, joita opimme koulussa ja joita ei oikeasti ole olemassa. "

♥♥

Kiitos Nooralle, joka antoi tämän kirjan minulle. Hänen arvion kirjasta voit lukea täältä.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
suom. Helinä Kangas
s. 613, Bazar 2011
(The House at Rivertoon/The Shifting Fog, 2006)


Paluu Rivertoniin on kirja, josta ei oikein tahtoisi kirjoittaa mitään, ettei sen lumous säry. Harvoin tuntuu siltä, kuin joku olisi kirjoittanut kirjan suoraan sinulle. Kirjan, jonka kanssa tahtoo olla vain kaksin ilman muiden häirintää. 

Tässä kirjassa oli kaikki elementit, joista pidän. Historian havinaa, kartano väkineen, salaisuuksia, ripaus romantiikkaa ja ravisuttavia paljastuksia. Maltillinen, mutta äärettömän kiinnostava ajankuvaus vei suoraan 1920 - luvun luokkayhteiskuntaiseen Englantiin, jossa sai nähdä niin palvelusväen kuin isäntäväenkin elämää. Miten erilaista kaikki onkaan silloin ollut. Samalla koettiin sodan kauhut, vaikka se tuntuikin kaukaiselta paikassa, jonne sota ei yltänyt kuin viemällä nuoria miehiä.

Tärkeämpää kirjassa oli kuitenkin tarina, joka vei mukanaan. Kirjan 600 sivua meni hujauksessa ja olisin voinut lukea enemmänkin. Kun viimeinen sivu oli luettu ja kannet suljettu, olin sanaton. Olin myös surullinen, sillä olin jo ehtinyt kiintyä kirjan herttaisiin ihmisiin, joilla kaikilla ei ole kovin kaunis loppu. Tarina ratkeaa kunnolla vasta viimeisillä sivuilla ja on uskomatonta, miten aivan pieneltä tuntunut asia kirjan varrella voi paisua niin suureksi tekijäksi. Oikeastaan todella pelottavaa. 

Enempää en oikein osaa sanoa sanomatta liikaa. Parista pienestä epäkohdasta en halua mainita enempää, sillä muu antaa niin paljon anteeksi. Esikoiskirjaksi tämä on niin hyvä, ettei tiedä uskaltaako lukea kirjailijalta enempää, ettei tule pettymään. Tähän yltäminen ei ole helppoa. Melko täydellinen lukuromaani.

Sanoisin, että jos haluatte käydä 1920-luvun Englannissa kuulemassa salaisuuksia, niin lukekaa tämä - salaisuuksia kertomassa ovat aika kiehtovat hahmot. Näin hyvään kirjaan, jonka kokonaisuus on näin ehjä, ei törmää joka päivä. Nyt jälleen muistan, miksi rakastan lukemista niin paljon.

♥♥
 Kirja on luettu useammassa blogissa, mutta linkitän tähän nyt Sannan arvion, jonka lopusta löytyy aika monta linkkiä muiden blogeihin.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Bloggaaja tunnustaa rakkautensa pieniin kirjastoihin




Olen ennenkin kirjoittanut, miten paljon pidän pienistä kirjastoista, mutta ihastuminen on tainnut vaihtua melko voimakkaampaan tunteeseen. Pieniä kirjastoja vain on niin helppo rakastaa.

Tänään tarkoituksenani oli lähteä pitkästä aikaa kirjastoon etsimään haasteessa saamiani kirjoja (No ja minä, sekä Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat). Kotona selaisin kirjaston sähköistä tietokantaa ja yllättäen (eli ei todellakaan yllättäen) huomasin, että 10 minuutin matkan päässä olevassa pääkirjastossa ei ole kuin toinen etsimistäni kirjoista. Sen sijaan eräässä minun entisessä lähikirjastossani olisi molemmat. Tämä on se perus. Lähes aina pienistä kirjastoista löytyy hyllystä se mitä etsii, mutta pääkirjastossa näin käy harvoin. Ja olen tästä aiheesta muuten kirjoittanut ennenkin.

No minäpä hyppäsin bussiin ja otin suunnaksi vanhat kotikulmat. Ja oman pienen rakkaan kirjaston, josta olen niin monet kerrat kantanut kirjoja kotiin selkä vääränä. Siellä minä myös luin ylioppilaskirjoituksiin aikoinaan kun kotona meno kävi turhan villiksi. Ja kirjasto oli kutakuinkin samanlainen mitä ennen, ehkä hitusen autiompi ja koneethan ne sielläkin  olivat pääosin korvaamassa oikeat ihmiset. Palautus ja lainaus - kaikki toimi koneiden varassa. Mutta muuten olo oli kuin 11 vuotiaalla minulla, joka on löytänyt vihdoin kotiin.

Joka tapauksessa rakkauteni pieniin kirjastoihin ei johdu pelkästään siitä, että niistä löytää etsimänsä, vaikka se onkin iso plussa. Luulen sen kuitenkin johtuvan enemmänkin lähiön asukkaisen lukumieltymyksistä ja -tottumuksista. Mutta rakkauteni syttyy siinä kohtaa, kun olen ollut kirjastossa kaksi minuuttia ja löytänyt molemmat etsimäni kirjat. Olin ollut kirjastossa kolme minuuttia, kun olin yllätyksekseni löytänyt vieläpä kirjan, jota en varsinaisesti etsinyt, mutta jota ei ole tahtonut aiemmin löytyä mistään eli Katariina

Pienet kirjastot ovat yleensä hyvin selkeitä ja vaikka eivät olisikaan, niin niiden kiertämiseen ei kovin kauaa mene ylipäänsä. Kuitenkin tarjonta on aina kattava - löytyy klassikoista uutuuksiin ja usein vielä ainakin ne halutuimmat vähän erikoisemmat kirjayksilöt. Onhan täälläkin pääkirjasto kattava, mutta se on jo niin kattava, että sieltä löytää ihan jokainen ihan mitä tahansa - jos löytää. Itse menen nykyään aina samalla varauksella pääkirjastoon, nimittäin sillä, että tovi saattaa vierähtää kun yrittää tulkita mitä oudoimmalla tavalla lajiteltuja kirjoja. Ja siinä kohtaa kirpaisee, kun tajuaa, että on ensinnäkin täysin väärällä osastolla, täysin väärässä kerroksessa ja täysin väärässä rakennuksessa. Kartoista tuntuu olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Pienessä kirjastossa tällaiseen ongelmaan ei törmää, siellä ei tarvitse karttaa, jotta osaa suunnistaa oikealle hyllyriville.

Lisäksi pienet lähikirjastovat ovar juurikin sitä - pieniä lähikirjastoja. Niihin minäkin sain mennä yksikseni jo nuorella iällä, sillä eihän matkaa ollut nimeksikään. Olisi se kyllä käynyt äidilleni raskaaksi jos hänen olisi tarvinnut jokaiselle kirjastoreissulle lähteä lukutoukkansa kanssa, niitä kertoja kun oli useampi viikossa. Nytkin pienessä kirjastossa seikkaili pieniä asiakkaita kirjoja lainaamassa. Ihan keskenään. 

Harmi vain, että viime aikoina on saanut huomata, että kovin montaa pientä asiaa ei täällä arvosteta. Pieniä lähikirjastoja lakkautetaan jatkuvalla syötöllä ja pian kirjojaan saa lähteä hakemaan jo melko kaukaa. Pienimpien asiakkaiden kohdalla tilanne on se, että ennen kun kirjastoon oli 100 metriä, niin seuraavaksi sinne on useampi kilometri ja matka täytyy taittaa bussilla. Sitä ei tehdäkään joka päivä.

Tällä kertaa minä menin sinne lähikirjastoon bussilla, mutta eipä sekään haitannut hetkeäkään. Löysin mitä etsin (kun pääkirjastossa olisin päätynyt korkeintaan varausjonoon) ja nopeasti. Poikaystäväkin löysi useamman lainattavan, vaikka viimeksi hän kävi pääkirjastolla vain turhautumassa ja tuli tyhjin käsin kotiin. Aion jatkossakin suosia pienempiä kirjastoja niin kauan kuin niitä on, vaikka nykyään asunkin sen isoimman vieressä. Pienissä kirjastoissa kuitenkin on aivan eri henki ja mieli. Suosittelen myös muille visiittiä niille oman paikkakunnan pienemmille kirjastoille välillä, kokemus sekin, jos ei muuta.

Ja näin minä tunnustan rakkauteni pieniin kirjastoihin, joihin ei eksy, vaan joissa tuntuu enemmänkin siltä, kuin olisi saapunut kotiin.


Siri Hustvedt - Vapiseva nainen: hermojeni tarina

Siri Hustvedt - Vapiseva nainen: hermojeni tarina
suom. Kaisa Sivenius
s. 240, Otava 2011
(The Shaking Woman or A History of My Nerves, 2009)


Vapiseva nainen on Hustvedtin omakohtainen kuvailu omasta "sairaudestaan", jota on höystetty kimpulla erilaisia psykologeja, psykiatreja, neurotieteilijöitä (jne) ja näiden teorioilla. Hieman erilaista kirjallisuutta siis Hustvedtiltä ja minä otinkin tämän luettavakseni mielenkiinnolla, vaikka naisen Lumous ei juurikaan iskenyt. Ehkä tämä sukellus mieliemme maailmaan uppoaisi paremmin? 

Tämä on niitä kirjoja, joita jokainen lukee varmasti vähän eri tavalla omasta taustastaan riippuen. Itse olen aina ollut kiinnostunut sekä psykologiasta että filosofiasta (ja saanut näistä lukiossakin aina parhaimmat arvosanat), joten jo lähtökohtaisesti minua kiinnosti kirjan aihepiiri ja se oli jo pitkälti minulle tuttua aluetta. Olen itse omakohtaisesti kokenut paniikkihäiriön nuorella iällä, ja ymmärtänyt millainen voima mielessämme on. Lähipiiristäni löytyy jonkin verran erilaisia mielen sairauksia, joita olen päässyt todistamaan läheisen ominaisuudessa ja täten voin sanoa, että sen lisäksi, että aiheesta olen paljon lukenut, olen myös itse kokenut ja omin silmin nähnyt paljon.

Minulle kirjan teoriat eivät siis olleet täyttä hepreaa, enkä kokenut pettymystä joidenkin muiden tämän kirjan lukijoiden tavoin siitä, kuinka paljon psykologiaa tämä kirja oikeastaan sisältääkään. Mutta koin silti pettymyksen siinä, miten vähän omakohtainen tämä kirja loppujen lopuksi olikaan. Odotin nimittäin huomattavasti henkilökohtaisempaa otetta aiheeseen ja kunnon selitystä kirjailijan kohtauksille. Nyt tarjoiltiin ihan mielenkiintoinen ja kattava, joskin välillä hieman sekava, annos erilaisia psykologisia teorioita ja ajatuksia. 

Itse olisin mielelläni lukenut Hustvedtin henkilökohtaisen tarinan aiheen tiimoilta, jossa syvennyttäisiin enemmän hänen tuntemuksiin ja ajatuksiin teorioiden sijaan, mutta tässä kirjassa on ympättynä nyt sitten molempia. Ehkä se uppoaa useampaan lukijaan, kuin mitä olisi uponnut muuten, mutta toisaalta tässäkin on omat ristiriitansa. Osa teorioista nimittäin oli hitusen vaikein sanoin selitetty ja ellei ole aiempaa tietämystä asiasta, voi teoriat mennä pahastikin ohi. Toisaalta jos on paljon lukenut psykologiaa, tutut teoriat voivat tympäistä, kun niiden uutuudenviehätys ja oivallus ei ole sama, kuin ensimmäisellä lukukerralla. Ja toisaalta - mitä Hustvedt näillä teorioilla hakee takaa? Se nimittäin meni minulta hieman ohi osan teorioiden kohdalla, että mitä varten ne tässä kirjassa edes ovat. 

Ymmärrän siis hyvin, miksi kaikkiin tämä ei ole uponnut. Ei tämä minuunkaan nyt suuren suurta vaikutusta tehnyt, vaikka päihittikin Lumouksen jättämät fiilikset. Toisaalta kiinnostus kirjailijaan heräsi toisella tavalla, sillä tämä kuitenkin paljastaa sen verran henkilökohtaisia asioita hänestä. Mutta eniten minua kismittiää se, että tässä kirjassa ei tosissaan annettu kunnon selitystä kirjailijan kohtauksille. Arvailuja suuntaan ja toiseen, tutkimuksia suuntaan ja toiseen, muttei mitään lopullista. Jos nyt itse kirjottaisin omasta kokemuksestani oman sairauteni kanssa, niin kyllä siinä olisi kattava selitys syineen seurauksineen ja tunteineen aina ensimmäisestä kohtauksesta niihin päiviin, kun on saanut elää jo vuosia ilman oireita. Uskoisin sen olevan myöskin lohduttavampaa esimerkiksi sellaiselle lukijalle, joka kärsii samoista oireista. Tosin, jokainen käsittelee asioita niin eri tavalla, että ehkä toisella auttaa ne teoriat enemmän. Vai mitä mieltä te olette?

Pakko kuitenkin se vielä sanoa, että jälleen kerran tuli kyllä hämmästeltyä ihmiskehon ja -mielen mielettömyyttä! Miten joustavat aivot voivat olla ja mikä voima pelkässä mielessä on. Itsehän selvisin aikoinaan hyvin pahasta paniikkihäiriöstä täysin ilman lääkkeitä (kun en niitä suostunut syömään) ja oli käsittämätöntä, että sitten kun kuukausien jälkeen vihdoin oppi hallitsemaan kohtaukset, niin sen tosiaan pysty tekemään pelkän ajatuksen voimalla! Sitä ei pysty käsittämään, ennen kuin sen itse kokee. Paniikkikohtauksethan ovat siis todella fyysisiä ja omakin ensimmäinen kohtaukseni oli täysin fyysinen, eli en niin sanotusti panikoinut muuten kuin fyysisesti. Mutta loppujen lopuksi koko kehoa vavisuttanut kohtaus pysyi kurissa pelkän mielen voimalla. 

Tämä ei tosiaan ole perinteistä Hustvedtiä (tai näin oletan sen perusteella, mitä hänen tuotannostaan tiedän lukematta sen enempää kuin tämän ja Lumouksen), mutta kaikille psykologiasta kiinnostuneille varmasti herkkua. Ja toki tämä avaa myös kirjailijan taustoja, joten sitä vastenhan tämä on varmasti Hustvedt faneille mieleen. Minä uskon, että tulen kirjailijalta ainakin jotain vielä lukemaan, mutta samalla tiedän, että hänen tyylinsä ei ole aivan omaani. Mutta eipä se haittaa, sillä nyt pidän hänestä jo muutenkin.


(Tämä postaus on melko henkilökohtainen, joten toivon malttia kommenteissa.)


torstai 14. kesäkuuta 2012

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Carol Shield: Tavallisia ihmeitä
s. 658, Otava 2008
suom. Hanna Tarkka
(The Collected Stories, 1985)

Tämä on arvostelu Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä novellikokoelmasta sekä kertomus siitä, kuinka minä en rakastunut Shieldsiin. Kertomus alkaa siitä, että luin monen monta ylistystä Shieldistä kunnes päätin itse tutustua kirjailijaan. Ostin alennusmyynneistä hänen novellikokoelmansa ja aloin lukea. Alku sujui rattoisasti, olin jopa ilahtunut, että kirjailija tosiaan oli maineensa veroinen - niin, ne ensimmäiset sata sivua. Sen jälkeen harkitsin moneen otteeseen kesken jättämistä. Ei aivan uponnut minuun.

Tavallisia ihmeitä on yhtä kuin yli 600 sivua novelleja. Novelleja, jotka kertovat arkipäiväisyyksistä. Toisinaan myös niistä arkipäivän "ihmeistä". Kuten moni Shieldsistä pitävä sanoo; kerronta on hyvää. Kirjailijan lahjakkuutta ei sillä saralla voi epäillä. Mutta pelkkä hyvä kerronta ja kieli ei saa jaksamaan yli 600 sivun verran tekstiä, jos siinä ei ole muuta potkua. Ensimmäisiä kertoja elämässäni minä jätin osan novelleista osittain lukematta, koska en saanut itseäni mitenkään pakotettua lukemaan niitä loppuun. Kun kirja meinasi lentää seinään, niin päätin hypätä novellista seuraavaan ja kokeilla parempaa onnea.

Osa novelleista on oikein hyviä ja oivaltavia, jopa nautittavia. Eivät kuitenkaan niin vetäviä, että niitä enää muistaisin. Paitsi yhden nimeltä Edith-Esther ja sen, jossa eräs pari etsi itselleen uutta kotia (ja sen yhden, joka oli ehkä tylsin, mitä olen ikinä lukenut). Novellithan ovat siis katkelmia toisten arkipäiväsestä täysin tavallisesta elämästä ja ne eivät kyllä jaksa sytyttää minua tämän kirjan kohdalla. Eivät, vaikka ne olisi kerrottu kuinka kauniisti. Ja kyllä minä omassa elämässäni arvostan arkipäivää ja sen ihmeitä, mutta kun.

Minusta osa näistä novelleista olivat todella masentavia. En tiedä mistä se johtui, ehkä kun kuvailtiin ihmisten roikkuvaa lihaa ja jatkuvalla syötöllä avioeroja, niin ei paljon jaksanut hymyillä. Tottahan se on - meidän arkipäiväämme. Mutta hei, en minä halua lukea siitä, minkä keskellä elän. En halua lukea, kuinka joku kaivelee nenäänsä, tai hukkaa avaimensa. Kuinka ihmiset ovat jatkuvalla syötöllä onnettomia. Minä haluan kirjalta pakopaikkaa elämästä, niistä avioreoista ja ongelmista, joiden kanssa saa jo valmiiksi painia.

En kuitenkaan tuomitse Shieldsiä kokonaan. Sillä minäkin tykkään toisinaan lukea vähän arkipäiväisemmistä jutuista. Ei kirjan tarvitse aina mullistaa maailmaa. Tästäkin olisin pitänyt - jos siitä olisi karsinut puolet novelleista pois. Jo ihan siksi, että ensinnäkin tässä on aivan liikaa luettavaksi. Ehkä jos tätä lukee silloin tällöin muiden kirjojen lomassa, se voi pysyä vielä ihan kelpona, vaikka tällöin kokonaisuus varmaan hajoaa. Mutta myös siksi, että osa novelleista oli oikeasti aika kehnoja. Sellasia, että kirjailijaa varmaan riemastuttaa oma oivallus, mutta kaikki lukijat eivät välttämättä jaksa riemastua samasta niin paljon, että jaksaisivat lukea siitä monta sivua. Itsekin jaksan riemastua omista oivalluksistani, mutta luulenpa, etten ole ainoa, joka ne on oivaltanut. Jos ymmärrätte pointtini?

Minua myös häiritsi suuresti se, etten tiedä onko kirja kokonaan fiktiivinen vai perustuuko osa kertomuksista johonkin todellisuuteen. Esimerkiksi novelli, joka kertoi lättyleivistä (oli muuten tappavan tylsä) olisi voinut olla melkein totta. Mutta oliko se? Melko ärsyttävää, kun ei tiedä! Lukeeko sen puolitotena vai onko se vain kirjailijan sepite?

Uskon tämän olevan Shields fanejen mieleen, mutta minut tämä sai harkitsemaan, että luenko kirjailijalta enää mitään ikinä. Jotenkin harmittaa, sillä Shields osaa kirjoittaa. Ainoastaan tässä on aiheet, jotka eivät kolahtele. Minä kun uskon, että jos tarpeeksi vanhaksi elän, ehdin ne roikkuvat lihat kokea itsekin enkä koe tarpeekseni niistä sen enempää lukea. Myös epäonnea ja surua on sen verran maailma piukassa, että ei niitä kirjassa tarvi läjäytellä naamaan kuin märkää rättiä. (Vaikka  kyllä luen paljon surullista ja ahdistavaa kirjallisuutta, mutta tässä se on hieman eri yhteydessä.) Toki kirjassa on muutakin, mutta nämä jäivät nyt päällimäisenä mieleeni.

Sanotaan vielä sen verran, että en taida olla mikään maailman suurin novellien ystävä. Pidän niistä kyllä. Mutta kun luen novellia, sen täytyy tosissaan iskeä ja lujaa, että osaan pitää siitä. Sen pitää herättää jotain niin vahvasti minussa, että se riittää. Että ei tarvita kuin ne 20 sivua, jos ne vain tarpeeksi potkaisevat. Tästä syystä ehkä novellit, joissa ei ollut mitään huippua tai järisyttävää, jättivät kylmäksi. (Luulen, että kokonaisena kirjana alkuineen ja loppuineen ja käänteineen, Shields voisi mennä alas minunkin kohdalla. Ehkä.)

Nyt olen sanonut sanottavani. Te kaikki Shieldsin rakastajat, rakastakaa häntä minunkin puolesta, sillä minä en rakastunut. Katsotaan saako hän koskaan toista tilaisuutta yrittää. Kiitos ja kumarrus. Kertomus päättyy tähän.


' "Tuntuuko, että jotain on murtunut?"
"Vain elämänhaluni." '



maanantai 11. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan



Kukaan ei ole varmaan voinut välttyä huomaamasta kirjablogeja kiertävästä Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteesta. Nyt haasteen sain minä ihanaiselta Lukuisan Lauralta, joka haastoi minut lukemaan Max Brooksin Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat. Muistan kun Laura tämän luki itse ja odottelenkin ihan mielenkiinnolla, että pääsen itse kirjaan tutustumaan. Ilman tätä haastetta kirja kyllä olisi jäänyt lukematta, mutta välillä on vähän hyvä tuuletella omia lukutottumuksia. Ihan hauska haaste siis!

Haasteen sääntöjen mukaan minun pitää haastaa myös haasteen antaja eli Laura lukemaan jokin kirja. Yritin keksiä jonkun, jota Laura ei olisi vielä lukenut ja näin keksin haastaa hänet lukemaan Marina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Tätä kirjaa ei ole hirveästi blogeissa luettu ja muutenkin kirjailija on jäänyt blogimaailmassa vähälle huomiolle, joten siinäkin mielessä ihan hauska lukea sitten Lauran ajatuksia kirjasta. (Mikäli kirjaa on hankala saada käsiinsä, niin haastan sitten toisen kirjan kera!)

Minä sen sijaan ajattelin laittaa haasteen eteenpäin Tea with Anna Karerinan Nooralle ja haastaa hänet lukemaan elämänkertaa. Haastekirjaksi valitsin itseäni ravisuttaneen Mende Nazerin Orjan, mikäli hän ei ole sitä vielä lukenut. Uskon, että Nooralta saa ainakin kuulla siitä vähän erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia.

Haasteen säännöt menevät tarkalleen näin: 

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Toistaiseksi jatkan vielä Shieldsin parissa. Tänään kyllä etenin aimoharppauksen, mutta vielä on sivuja jäljellä kiitettävästi. Eikä luonto anna jättää kesken tai ottaa edes toista kirjaa rinnalle! Pahoittelen siis edelleen jatkuvaa blogihiljaisuutta, mutta minäpä en nyt anna periksi tuon kanssa. Palailleen mahdollisimman pian!