tiistai 31. heinäkuuta 2012

Heinäkuun luetut, kirjalöytöjä & blogiasiaa


Heinäkuussa luettuja:

♥ Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
♥ L.J. Smith: Vampyyripäiväkirjat: Korpinmusta
♥ Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
♥ Turkka Hautala: Kansalliskirja

♥ Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

♥ Ally Condie: Rajalla

♥ Petter Sairanen: Muisti on unta

Heinäkuu oli aika monipuolinen lukukuukausi. Tuli luettua kotimaista, nuortenkirjoja ja pari "suurempaa" ja tunnetumpaa teosta. Kirjojen joukossa oli sekä pettymyksiä että ihania löytöjä. Saa nähdä millainen kuukausi elokuusta tulee, sillä yöpöydällä odottaa jo kaksi täysin toisistaan poikkeavaa kirjaa lukijaansa.



Kirjalöytöjä kirpparilta:

♥ Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 6 e
♥ Michael Viewegh: Kotiopettajan romaani, 1 e
♥ Franz Kafka: Linna, 0,50 e



Blogiasiaa:

♥ En tiedä onko kellään muulla samaa ongelmaa, mutta jostain syystä minulla on jo hetken aikaa ollut vaikeuksia kommentoida blogeja, joissa on sanavahvistus. Ja olen huomannut tämän vasta sitten, kun olen mennyt katsomaan, onko kommenttiini vastattu ja huomaan, ettei koko kommentiani ole missään. En tiedä missä vika, bloggerissa vai kommentoijassa.

♥ Toivoisin ainakin omasta puolestani, että mikäli toisten blogeista lainataan jotain, oli se sitten kuva tai lausahdus, niin myös alkuperä mainittaisiin samassa yhteydessä. Ymmärrän, että toisten blogeja lukiessa "inspiroituu", mutta jos kyse on lähes suorasta kopioinnista, niin sitä ei voi enää laskea pelkäksi inspiraatioksi. En aio nostaa tästä sen isompaa haloota, mutta sanottakoon, että en voi enää yhtä blogia lukea lainkaan samoin kuin ennen.

♥ Tällä hetkellä ollaan 10 lukijan päässä arvonnasta! 

♥ Kirjavaa huomenna alkavaa elokuuta kaikille!

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Petter Sairanen: Muisti on unta


Petter Sairanen: Muisti on unta
s. 215, Helsinki-kirjat 2012

Muisti on unta on Sairasen neljäs romaani, joka käsittelee oman lapsen menettämistä ja menettämistä ylipäänsä. Teos on sekoitus fiktiota ja faktaa, mutta taustalla näkyy selvästi Sairasen oma kokemus. Sairanen on itse menettänyt 19 vuotiaan tyttärensä kaksi vuotta sitten ja vaimonsa aiemmin.

Minä päädyin lukemaan kirjan pongattuani sen Ankin kirjablogista. Jotenkin olin saanut käsityksen, että kirja käsittelisi tyttären tekemää itsemurhaa enemmänkin, mutta oikeastaan se olikin vain kirjan sitova teema. Kirja on enemmänkin runollinen teos, jossa risteillään elämän, kuoleman, menettämisen ja muistamisen välissä. Tyttären, kirjassa Saran, kuolemaa tai sen syitä ei juurikaan aukaista lukijalle sen enempää. Enemmänkin menettämisen aiheuttamia tunteita isässä.

Kirja on hieno teos, ja sen kieli on kaunis. Kirjassa on paljon hienoa ajatuksia, erilaista näkökulmaa koko elämään ja olemassaoloon. Välillä äänessä on isä, välillä tytär Sara Värityskirjansa kautta. Kirjan sivuilla on välillä pätkiä Saran kirjoittamasta Värityskirjasta, joka oli tavallaan jonkinlainen päiväkirja. En kuitenkaan koskaan päässyt perille, oliko Värityskirja oikeasti jostain muualta saanut ideansa vai oliko se täysin kirjailijan omaa tuotosta. Tiedä häntä.

Olen jostain syystä ollut aina melko kiinnostunut itsemurhista ja lukenutkin aiheeseen liittyviä kirjoja jonkin verran. Olinkin hieman pettynyt, kun kuvittelin tämän aukaisevan jälleen yhden itsemurhan tehneen ajatuksia, sillä sitä tämä kirja ei tee. Se kannattaa muistaa, sillä kirja on muuten vallan hieno teos ja minunkin pettymykseni kirjan suhteen liittyvät pitkälti väärään mielikuvaan kirjasta ja näin ollen täysin vääriin odotuksiin. Kirja jäi minulle aika etäiseksi, vaikka siitä pidinkin.

Kirjan luettuani en voinut olla ottamatta selvää vähän enemmän tästä tapauksesta ja sanottaisiinko näin, että olen kyllä vallan hämilläni tapauksesta. Varsinkin siitä, että on todella vaikea sanoa, kuinka paljon tässä loppujen lopuksi on fiktiota. Mutta mielestäni olisi väärin revitellä toisten yksityiselämällä sen enempää kuin he itse siitä haluavat kertoa, joten en tee täällä sitä.

Vaikka minulle kirja ei ihan ollut mitä odotin, niin voin suositella sitä kyllä kaikille, jotka haluavat lukea jotain kotimaista, joka on kirjoitettu kauniilla kielellä. Ja onhan tämä täynnä tärkeitä aiheita meidän jokaisen elämästä. Elämästä ja kuolemasta.


Kirjasta bloganneet myös Anki & anni.M.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Ally Condie - Rajalla

Ally Condie: Rajalla
suom. Kaisa Kattelus
s. 339, Tammi 2012
(Crossed, 2011)


Löysin yllätyksekseni kirjastosta tämän Condien trilogian toisen osan ja täytyihän se lukea, vaikka ensimmäinen osa ei juurikaan vakuuttanut. Rajalla tosiaan jatkaa siitä, mihin Tarkoitetussa jäätiin ja on selvä jatko-osa eikä toimi yksinään. Omalla kohdallani myös kävi niin, että koin puoli vuotta liian pitkäksi ajaksi kirjojen välissä. Olin ehtinyt unohtaa paljon ensimmäisestä osasta ja kun tässä kirjassa ei mitään varsinaista kertausta ole, niin oli hirvittävän vaikea päästä mukaan. Toisaalta taas tällä kertaa tiesin mitä odottaa, joten osasin selvästi suhtautua toiseen osaan paremmin kuin mitä aikoinaan ensimmäiseen osaan.

Trilogia on tulevaisuuteen sijoittuva kertomus Yhteiskunnasta, joka säätelee kaiken ihmisten elämässä syntymästä kuolemaan. Vaikka paljon ihmisiä elää näennäisesti ihan tyytyväisenä Yhteiskunnassa, niin löytyy myös ihmisiä, jotka haluavat elämältään enemmän. Kirjan päähenkilö Cassia tulee päätymään valintojensa kautta tilanteeseen, jossa Yhteiskunta ei näyttäydy hänelle enää vain hyvänä asiana. Ensimmäisessä osassa tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Yhteiskuntaan, mutta tätä toista kirjaa voisi parhaiten kuvailla sanalla pakomatka. Tässä paetaan Yhteiskuntaa, ratkotaan sen salaisuuksia lisää, etsitään vaihtoehtoja, jos niitä on ja tutustutaan uusiin hahmoihin. Juurikaan tämän enempää ei voi sanoa paljastamatta liikaa.

Rajalla teki minulle hieman saman kuin ensimmäinenkin osa - se jätti minut kylmäksi. Tarinaan tuntuu olevan vaikea päästä sisään ja hahmotkin jäävät etäiseksi. Toisaalta tässä osassa osasin jo arvostaa kirjoitustyyliä, joka tuo jotain uutta nuorten kirjoihin. Sillä hyvin tämä on kirjoitettu ja suomennoskin oli hyvä. Toisin kuin ensimmäisessä osassa, niin tässä kertojana oli välillä Cassia ja välillä Ky. Sinänsä kiinnostava ratkaisu, mutta (kuten joku muukin oli blogannut) niin kertojien äänet ovat niin samanlaiset, että välillä meinasi unohtaa, kenen näkökulmasta milloinkin kerrotaan. Tosin nyt odotan innolla, onko kolmannessa osassa lisätty vielä yksi kertoja lisää.

Olen muuten huomannut nuortenkirjojen kerronnassa yhden piirteen, joka myös tässä kirjassa oli. Kerronta tuntuu kiirehtivän hirvittävästi. Ratkaisut löytyvät helposti, päähenkilöiden sisäistä elämää ei hirvittävästi ehditä pohtia (paitsi romanttisessa mielessä) ja muutenkin kaikki jää aika pintapuoliseksi. Mielestäni tällaisessa kirjassa ei voi jättää hirveästi aukkoja, sillä lukijalla ei juurikaan ole eväitä niitä täyttää kun ympäristö on täysin kirjailijan mielikuvituksen tuote ja josta on kerrottu vain pääpiirteet. Miksi ne tekevät tämän? Uskon kyllä, että moni nuorempi lukija saa tästä irti enemmän kuin minä, enkä varmaan kuulu enää kohderyhmään, mutta siitä huolimatta en ymmärrä kiirehtemisen syytä. Epäilläänkö, että nuoret eivät jaksa lukea, jos edes tiettyihin hetkiin paneuduttaisiin hieman pidempään? Jos ratkaisu ei löytyisi heti, vaan vasta muutaman sivun jälkeen? Samaan aikaan tässä kuitenkin tuntui olevan paljon verkkaisiakin hetkiä, hetkiä, joihin jäätiin hetkeksi leijumaan, vaikka niissä hetkissä ei paljon tapahtunut. Sitten taas kiirehdittiin.

Kirja ei vienyt minua mukanaan ihan toivotulla tavalla, mutta aion silti lukea trilogian kolmannenkin osan. Toivottavasti se avaisi tarinaa enemmän ja veisi sen uudelle tasolle. Nyt kun ei tosiaan vieläkään kovin pitkälle päästy sieltä lähtöruuduista. Voisin suositella tätä etenkin nuoremmille lukijoille ja mutta miksei myös vanhemmillekin, sillä tarinan lisäksi kirjassa on paljon muutakin. Etenkin sanojen ja kirjoittamisen ja kirjoitetun tekstin merkitys on sarjassa suuri ja näin kirjallisuuden ystävälle se oli yksi kiinnostavia piirteitä tässä. Ja onhan tätä verrattu jopa Orwellin Vuonna 1984:ään. Siitä tulikin mieleeni, että pitäisi itsekin paikata aukko sivistyksessä ja vihdoinkin lukea tuo kirja. Minä kun olen vasta lukenut näitä, joita tuohon Orwellin teokseen verrataan.

Tämä trilogian toinen osa on nuortenkirjaksi ihan menevä, mutta vanhempi lukija kaipaisi enemmän.


Lue myös mitä mieltä Nafisan, Anu tai Kata ovat olleet.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Jos olisin...




Jos olisin harrastus,
olisin Juoksee saksien kanssa

Jos olisin vastakohta,
olisin Herrasmiehiä ja huijareita

Jos olisin piilossa, 
olisin Viidakkolapsi

Jos olisin hetki,
olisin Ennen kuin kuolen

Jos olisin pala historiaa,
olisin Nuoruuteni Pariisi

Jos olisin pahuus,
olisin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit


Sain Disalta jo monet blogit kiertäneen haasteen, jossa jatketaan lauseita Jos olisin... kirjan nimellä. Sain valmiit lauseiden alut, joten minun tehtäväkseni jäi keksiä lauseille jatko omasta kirjahyllystäni.

Minä annan haasteen eteenpäin Lauralle, Jaanalle, Nooralle ja Anulle, jotka voivat tämän tehdä halutessaan. Käyttää voi samoja lauseiden alkuja, etsiä muista blogeista alkuja tai vaikka keksiä itse.

Leppoisaa heinäkuuta kaikille! Toivotaan, että loppukuu ei olisi aivan yhtä sateinen kuin mitä viime päivät.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina


Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
suom. Helene Bütsow
s. 394, Tammi 2005
(Never Let Me Go, 2005)


Ishiguron kirja Ole luonani aina teki suuren vaikutuksen monella tapaa ollakseen kuitenkiin samalla jotenkin niin eleetön. Ihastuin kerrontaan, pidin tarinasta ja pidin siitä, kuinka kaikki jäi hieman pimentoon mysteerin lailla. Kuin tarinaa olisi kerrottu verhon raosta, kerrottu mitä siellä tapahtuu, mutta verhoja ei koskaan avattaisi. Nyt voi vain kuvitella, mitä kaikkea sen takaa olisi paljastunut.

Tämä on Kathyn tarina, joka on yksi heistä, jotka on kasvatettu vain yhtä tehtävää varten. Kathy on 31 vuotias, viimeistä vuotta valvojana, kun hän palaa muistoissaan lapsuuteen, nuoruuteen ja viimeisiin päiviin valvojana. Hän muistelee ystäviään Ruthia ja Tommya, kasvattajia, ja heidän tarinaansa siitä, kuinka he pääsivät totuuden jäljille. Mikä on totuus? Ja keitä he oikeastaan ovat ja mitä varten he ovat? He tietävät jotain, paloja sieltä täältä ja se riittää pitkään. Kunnes he haluavat tietää enemmän.

Kuten kirjan sisäkannessakin mainitaan, osa kirjasta vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville, mutta enemmänkin sen on vain kipeä kasvutarina hieman totutusta poikkeavissa olosuhteissa. Samalla kasvutarinaan on sekoitettu jotain synkkää, jotain pimeää, jotain puistattavaa. Tämä ei ole tieteisromaani, eikä kasvutarina, vaan jotain muuta. Uskon, että kirjan voi nähdä monella eri tavalla.

Kuten jo alussa mainitsin, ihastuin kerrontaan. Kirjassa melkein suurimman vaikutuksen tekikin kerronta. Se oli yhtäaikaa yksinkertaista, melko eleetöntä, mutta samalla äärettömän voimakasta. Ishiguro kiinnittää ihastuttavalla tavalla lukijan huomion melko pieniin asioihin, jotka kuitenkin ovat oikeastaan aika suuria. Lukija näkee kuratahrat Tommyn paidalla ja sillä on merkitystä, vaikka ehkä ei olekaan. Kerronta vie lukijaa mukanaan. Kertojan äänikin on jotenkin niin mieleen painuva. Siinä on tiettyä alistuneisuutta, kuten koko kirjassa, mutta ei masentuneisuuteen taipuvaa tai syyttelevää, jotain sellaista kaiken hyväksynyttä. Koska luin suomennoksen, täytyy kyllä kiitellä myös hyvää suomentajan jälkeä. Uskon, että myös suomennoksessa on säilynyt tietynlainen Ishiguron henki, jota myös onnistuneet sanavalinnat vahvistavat.

Kirja on ylipäänsä hyvin poikkeava monin tavoin. Ainakin niistä, joista yleensä pidän. Tarina nimittäin on omalla tavallaan hyvin alakuloinen, mutta ei vain synkkä. Kirja ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita, vaan enemmänkin erilaisia ajatuksia. Tosin muutamassa kohdassa kirjassa oli jotain hyvin kauhukirjamaista, ja sehän onnistui hiipimään hyvin ihon alle. Kirjan päähenkilöt ovat kaikki aika siloittelemattomia, eivät oikeastaan mitenkään hohdokkaita hahmoja, mutta silti pidin heistä. Tarinassa ei ollut mitään maailman suurinta huippua eikä loppukaan ollut suuri yllätys, ja silti pidin tästä. Kaikki kirjassa oli jotenkin järkkymättömän rauhallista, ei kuitenkaan mitenkään hidasta tai tylsää.

Kirja oli melkein täydellinen, mutta ei kuitenkaan. Minua häiritsi muutama asia kuitenkin sen verran enemmän, ettei niitä voinut täysin ohittaa olkia kohauttelemalla. Näistä ei kuitenkaan voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta, joten varoitus, seuraava pätkä sisältää juonipaljastuksia ja oleellisia osia juonesta: Alusta asti minua häiritsi kertojan tietynlainen kaikkitietävyys, vaikka kyseessä oli minäkertoja. Oliko kyseessä se, että minäkertoja kuvitteli tietävänsä asiat vai halusiko kirjailija näin avata myös muiden henkilöiden sisäistä maailmaa enemmän? Kyseessä ei kuitenkaan ollut se, että hän olisi vain tulkinnut jonkun ilmeistä tai eleistä, vaan joissain kohdin hän tuntui tietävän asioita ihan muutenkin vain. Toisekseen ymmärrän ja en ymmärrä, miten on mahdollista, ettei kukaan luovuttajista kapinoinut? Miksei kukaan paennut? He saivat kuitenkin jo lapsina lukea kirjoja, katsoa elokuvaa ja tietää ulkomaailmasta, joten he tiesivät, ettei kaikkien elämä ollut kuten heidän. Miten heidät saatiin niin sokeina tottelemaan tietäen kohtalonsa? Vai oliko sekin yksi kirjailijan keino herättää lukija toteamaan, miten lampaita ihmiset voivatkaan olla? Ja mikä tärkeintä, oliko heillä sielu? Juonipaljastukset loppuvat tähän.

Minä pidin kirjasta paljon ja siitä jäi voimakas tunne myös lukemisen jälkeen. Tämä on kuitenkin kirja, jota ei voi täysin varauksetta suositella, sillä voin kuvitella, että tämä ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Mutta ehkä voisi sanoa, että tämän kohdalla kannattaa olla ennakkoluuloton. Niin minäkin olin ja ihastuin ikihyviksi.


Tästä ovat bloganneet myös ainakin Kata, Booksy, Sanna, Katja ja Veera.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja

 Turkka Hautala: Kansalliskirja
s.112, Gummerus 2012

Niin paljon kuin aikoinaan Hautalan Saloon ja Paluuseen ihastuinkin, niin tämä ei tahtonut upota lainkaan. Suomalaisuutta kuvaavasta novellikokoelmasta vain pari novellia iski, mutta ei se riitä, jos novelleja on enemmän. Kirjoitan lauseen, jota en olisi millään tahtonut liittää samaan Hautalan kanssa, mutta tämä oli oikeastaan jopa vähän tylsä.

En oikein tiedä mikä meni vikaan. Tunnistin kyllä tekstistä tietyn suomalaisuudeen, mutta sen sijaan, että olisin luonnehtinut sitä tarkkanäköiseksi saati hauskaksi, en osaa luonnehtia sitä kuin tylsäksi. Teksti ei ihastuttanut, eikä edes vihastuttanut, mikä olisi ollut parempi kuin tietynlainen tyhjyys. Lukiessani mieleeni kyllä tuli, että ehkäpä vanhempi lukija saisi tästä enemmän irti. Tai sitten ei.

Ehkä odotin enemmän pisteliäämpää otetta tähän, että olisi vähän sohaistu sitä suomalaista kylkeen jollain terävällä. Vähän naurettu. Mutta ei. Sen sijaan joko huomautettiin pakastimessa käyneestä pullasta tai sitten ei. Ei haluttu moikata naapuria, saati puhua, mutta eikö niistäkään enempää saa irti? Ja eikö tämä ole jo vähän vanha juttu? Vai olenko se minä, joka ei vain ymmärrä? Ehkä niinkin.

Kaikki novellit kun eivät tahdo minulle aueta millään. Itse tunnistin novelleista paljon sitä elämää, jota olen tottunut näkemään maalla, mutta näin kaupunkilaistunutta sielua ne eivät tahtoneet enää koskettaa. Toki sekin vaikuttaa kenen silmillä asioita katsoo. Ehkä samaistuminen suomalaisen miehen näkökulmaan ei niin vain onnistu, kun on tottunut näkemään nämä pellot ja metsät eri valossa. Toki joskus samassakin.

Vaikka tämä ei ollutkaan minun kirjani, niin ymmärrän, että toisenlainen lukija voi saada tästä enemmän itselleen. Ja vaikka tämä ei minuun iskenyt, niin sen sijaan voin edelleen suositella Saloa ja Paluuta. Eikä sitäkään ole kiistäminen, eikö Hautala kirjottaisi hyvin ja olisi hyvä kirjailija, mutta ainakaan vielä en koe kuuluvani aivan suoraan kohderyhmään. Seison siinä kohderyhmän vierellä nyökytellen hyväksyvästi, mutta jään kaipaamaan enemmän.

Tämä pala suomalaisuutta ei ollut minun palani, mutta moni muu on tykännyt, kuten vaikkapa Mari A sekä Susa. Karoliinan arvion lopusta löytyy paljon lisää linkkejä muihin arvioihin.

♥♥



lauantai 14. heinäkuuta 2012

Dodie Smith - Linnanneidon lokikirja

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
suom. Marja Helanen-Ahtola
s. 374, Gummerus 2002
(I Capture the Castle, 1949)


Miten voikaan kirja yhtäaikaa jäädä mieleen melko voimakkaasti ja silti jättää näin kylmäksi? Linnanneidon lokikirja ei ollut minun kirjani. Ei siinä, etteikö kirja olisi ollut omalla tavallaan ihan viihdyttävä ja ettenkö olisi saanut sitä nopeasti luetuksi, ja etteikö kirjan ainekset olisivat olleet juuri sitä, mistä pidän, mutta silti kirja ei tullut omakseni. En osannut tästä edes kirjoittaa heti luettuani, vaan se vaati kaksi kokonaista päivää, että sain aloitettua ja niin ei ole käynyt ennen.

Linnanneidon lokikirja on kulttikirjaksikin noussut moderni klassikko, joka sijoittuu jonnekin 1900-luvun alkupuolelle. Nimensä mukaisesti kirja on yhtä kuin Cassandra neidin päiväkirja, jossa hän kertoo ajatuksiaan ja tapahtumiaan linnassa, jossa hän perheineen asuu. Cassandra on äärimmäisen köyhän perheen nuorempi tytär. Tarinassa on melko perinteisiä rakkauskuvioita, ihmissuhteita, köyhyyttä ja loistoa, pimeneviä iltoja ja kauniita maisemia - jotka jäävät kaikki kovin etäiseksi tässä modernissa muodossaan. Kirja ei ole romanttinen, se ei saa sydäntä pakahtumaan eikä tämän kanssa vuodata yhtään kyyneltäkään. Eikä se myöskään tuo historian havinaa lähelle lukijaa, vaan lähinnä aiheuttaa alkuunsa hämmennystä. Itse pohdin kauan, mihin aikaan kirja oikein sijoittuu ja niin, minkä ihmeen ikäinen päiväkirjaa kirjoittava Cassandra on? Jos se nimittäin jossain mainittiin, niin minulta meni hienosti ohi.

Toki kirjassa oli hetkensä ja oma hienoutensa ja pystyn ymmärtämään, miksi tämä on noussut monelle jopa rakkaimmaksi romaaniksi, mutta minulle se nyt jäi valjuksi. Ehkä osittain siksi, että odotin jotain täysin muuta ja osaksi siksi, etten ehkä kokenut saavani tästä niin paljon irti, kuin olisin halunnut. Eniten minua harmitti tämän viihteellisyys. Vaikka haluankin lukea myös kirjoja ihan vain viihdepohjalta, niin tässä se hieman pilasi tunnelmaa. Minä haluan tämän kaltaiset kirjat mielellään hieman vakavampina.

Kirjan kieli oli kyllä mieluinen ja yksi syy, miksi kirjaa luki nopeasti. Myös juonenkäänteet ja tapahtumat olivat pääasiassa kiinnostavia, joten senkään puoleen en valita. Mutta kirjassa oli jotain kertakaikkisen naiivia, jota en pystynyt ohittamaan noin vain. Ehkä olen turhan vakavamielinen tietyissä asioissa ja ehkä en aina halua, että kaikki järjestyy heti parhaiten päin, sillä olisin edes hetkeksi halunnut syventyä vähän tummempiin vesiin kirjan parissa. Mutta ei niin ei, kevyellä viihdelinjalla mentiin alusta loppuun.

En halua kuitenkaan tuomita kirjaa kokonaan, sillä sen lukeminen ei ollut mitenkään pitkäpiimäistä tai tylsää. Monet ovat tästä pitäneet paljonkin  ja jos kaipaa luettavakseen jotain hieman kevyempää ja jopa omalla tavallaan hassua, niin tämä voisi olla juuri kaivattu kirja siihen hetkeen. Itse en kuitenkaan tällä kertaa syttynyt sen enempää.

♥♥

Kirjasta ovat minua enemmän pitäneet ainakin Amma ja Maria.




perjantai 13. heinäkuuta 2012

L.J. Smith: Vampyyripäiväkirjat - Korpinmusta

L.J. Smith - Vampyyripäiväkirjat: Korpinmusta
suom. Joel Kontro
s. 218, Otava 2010
(The Vampire Diaries: The Awakening, 1991)


Tässä taitaa nyt viimeisetkin uskottavuuden rippeet karista tältä bloggaajalta, joten tehdäänpä tästä nyt sitten kunnolla oikein nolojen tunnustusten postaus. Sanottakoon nyt kuitenkin vielä ennen tunnustuksia sen verran, että kirjan luettuani kirjoitin siitä näin lyhykäisesti goodreadsiin: "Vampyyrifriikkinä tuli sitten tutustuttua tähänkin ja... tiedättekö, Houkutus alkoi yhtäkkiä tuntua melkein laatukirjallisuudelta." Tämä sarja on tosiaan ilmestynyt ennen Twilightia.

Tosiaan se miten ikinä tulin lainanneeksi kirjan kirjastosta johtuu siitä, että menin - edelleen vampyyrifriikkinä - kerran katsomaan kirjaan perustuvan tv-sarjan jakson ja yllätyksekseni se oli jopa ihan katsottavaa viihdettä (tunnustus nmr.1). Toki täyttä amerikkalaistyylistä aivot narikkaan - tavaraa, mutta katsottavaa. Sitten ajattelin, että ehkäpä kirjasarja olisi parempi ja että onhan sitä jossain kirjablogeissakin luettu. Erehdyin suuresti, sillä kirja oli yhtä suurta pettymystä.

Siitä huolimatta luin sen yhdellä kertaa (tunnustus nmr. 2) . Lisäksi kirjailija oli tehnyt inhottavan käänteen kirjan loppuun, että hetkellisesti melkein harmitti, etten ollut lainannut jatko-osia (tunnustus nmr. 3). Mutta vain hetkellisesti. Tiedättekö, että Twilightit ovat jopa melko uskottavia? No, tässä kirjassa ei ollut kyllä mitään uskottavaa. Kirja oli kuin hirveää tykitystä, jossa koko ajan vain tapahtui jotain. Sellaista vauhtia mentiin eteenpäin, ettei tapahtumissa meinannut enää pysyä edes mukana ja mitä tahansa ihmeellistä tapahtuikin, niin tuntui, kuin kaikki olisi ollut ihan peruskauraa kaikille, ettei turhaa viitsitty hätkähtää tai reagoida. Tuli eteen kuolema tai mitä tahansa, silti elämä jatkui kuin ei mitään. Eikä tapahtumiin pääse kyllä ollenkaan mukaan tässä 218 sivun tykityksessä.

Ai niin, tarinan juonihan siis menee näinkin yllättävästi: on tyttö, jonka kotikaupunkiin saapuu muukalainen, "mystinen uusi oppilas", johon tyttö ihastuu. Muukalainen ei hirveästi välitä tytöstä aluksi, kunnes asiat muuttuvat. Rakkaus vampyyriin ei ole kuitenkaan aina helppoa, ja ehkä joku ihmispoikakin voi olla vähän mustasukkainen ja tietenkin kehiin astuu vielä joku muukin mystinen olento, joka haluaa tytön omakseen.

(Seuraavassa kappaleessa juonipaljastuksia.)
Eniten kirjassa ärsyttivät sellaiset seikat, jotka olisivat varmaan jo nuorenpanakin ärsyttäneet. Nimittäin ensinnäkin se, että kirjan päähenkilö Elena ja vampyyri Stefan ovat seurustelleet viikon, ja Elena ihmettelee miten juttu voi tuntua enää niin uudelta, sillä ovathan he nyt sentään seurustelleet jo viikon! Huoh. Lisäksi Elena ja Stefan pussailevat muutaman kerran, ja sitten Elena siinä viikon seurustelusuhteen jälkeen tuskailee, kun Stefan alkaa tuntua niin kaukaiselta. Stefan päättää, ettei koskaan kerro Elenalle, mikä on, mutta ei mene montaa sivua, kun Stefan vuodattaa koko pitkän elämänsä historian Elenalle itkien. Huoh ja huoh. (Juonipaljastukst loppuvat tähän.)

Kirjan kielestä en viitsi sanoa mitään, sillä kirjassa mättää kyllä enemmän kaikki muu kuin kieli, joka nyt sopii tähän nuortenkirjaan omalla yksinkertaisella tavallaan. Minua vain vähän kiinnostaa, että kenelle nämä on kirjoitettu? Jotenkin tulee mieleen, että todella nuorille, mutta samaan aikaan kirjan oikeasti synkät ja karut tapahtumat viittaavat siihen, ettei tätä kuitenkaan ihan nuoret voi lukea. Sen sijaan tv-sarja on selväti vanhemmalle katsojalle. 

Jos ei muuta, niin tulipa nyt sitten ainakin otettua selvää, että mikä tässä vampyyrisarjassa on jutun juju. Kirjasarjaa en voi suositella ainakaan tämän perusteella, mutta itse aion kyllä jatkossakin katsoa tähän perustuvaa tv-sarjaa (tunnustus nmr. 4), jo ihan siksi, että kirjan päävampyyrien näyttelijät eivät ole ollenkaan pahemman näköisiä (tunnustus nmr. 5).

♥♥

Tästä on blogannut myös ainakin marjis, joka jatko-osien perusteella piti kirjasarjasta. Hmm, pitääköhän minunkin nyt vielä kuitenkin kokeilla jatkoa näiden vampyyrien parissa?

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
s.263
Avain 2011


Ja niin  minä ihastuin Katariinaan. Tarinaan, jossa todellisuus ja kuvitelma kävelevät käsikkäin. Sanoihin ja sivuihin, joista sydän pakahtui. Tekstiin, jota lukiessa ei tajunnut lukevansa. Kirja vei minut keskelle sitä kaikkea, niin naurun kuin surunkin hetkiin, vaikka ehkä surua olikin enemmän. En tiedä miten voin palauttaa tätä kirjastoon, sillä tuntuu kuin kirja veisi samalla palan minua mennessään.

Tuntuu hassulta, että olen jälleen lukenut kirjan, joka oli niin hyvä, etten tiedä mitä kirjoittaisin siitä. Tarinasta ei voi sanoa paljon, ettei paljasta liikaa. Tätä lukiessa on vain paras, kun ei tiedä etukäteen mitään. Mutta sanon, että pidin tarinasta. Pidin siitä, miten sillä oli niin monta puolta. Pidin siitä, miten tarina pysyi kasassa, vaikka tarina ulottui kaukaisiinkin hetkiin ja henkilöihin. Pidin sen sadunomaisuudesta ja siitä, miten se törmäsi raakaan ja rumaan todellisuuteen. Pidin siitä, miten rivien väliin jäi tarpeeksi, mutta ei liikaa.

Pidin siitä, miten tämä oli kirjoitettu. Hyvin ja elävästi, ei turhaa konstailua, mutta silti jotain. Tämän on kirjoittanut joku, joka todella osaa kirjoittaa. Tarina myös rakentui tavalla, joka sopi tähän. Ei paljastettu heti kaikkea, vaan tarina aukeaa jokaisella sivulla lisää. Harvoin lukee näin hyvin kirjoitettua kirjaa ja harvoin toivoo näin paljon, että pääsisi lukemaan lisää samalta kirjailijalta ja pian.

Minä pidin Katariinasta paljon. On rohkealiasta sanoa, että jokin kirja on täydellinen, mutta tämä on ainakin hyvin lähellä sitä. Sanoisin, että lukekaa tämä.


♥♥

Kirjaan ovat ihastuneet lisäkseni ainakin Hanna, Jenni, Susa, & anni.M.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Kesäkuussa luettuja


Bloggaaja on palannut ihanasta Tallinnasta takaisin blogin pariin ja summailemaan kesäkuun luettuja. Eipä niitä montaa kertynyt, mutta mielestäni kesä on käytetty hyvin, jos ei ole ihan hirveästi ehtinyt lukea. Talvella sitten on aikaa muhia sohvan pohjalla kirja sylissä.

Kesäkuussa ehdin lukaista:

♥ Carol Shields - Tavallisia ihmeitä
♥ Siri Hustvedt - Vapiseva nainen: hermojeni tarina
♥ Kate Morton - Paluu Rivertoniin
Delphine de Vigan - No ja minä

Shields ja Hustvedt eivät juurikaan iskeneet, mutta Morton ihastutti täydellisellä lukuromaanilla ja Delphine de Vigan oli täynnä ajatuksia, jotka vakuuttivat minut. Täydellisiä kirjoja kesään!

Koska en ole vielä ehtinyt reissun jälkeen aloittaa uutta kirjaa, niin katsotaan koska palailen jälleen. Huomasin kuitenkin, että lukijoiden lukumäärä on kasvanut, joten moikat kaikille uusillekin! Nyt ollaan 12 lukijan päässä arvonnasta... onneksi matka on vielä pitkä, niin ehdin hankkia jotain arvottavaakin. 

Mutta huippua heinäkuuta kaikille! Muistakaa nauttia kesäisistä päivistä :)