keskiviikko 29. elokuuta 2012

Witi Ihimaera: Valasratsastaja


Witi Ihimaera: Valasratsastaja
suom. Mervi Hangasmäki
s. 159, Like 2003
(The Whale Rider, 1987)


Muutama vuosi sitten olin lumoutunut katsellessani Valasratsastajaa, elokuvaa, joka oli kaunis ja koskettava. Niin ainakin muistan. Sen muiston johdosta päädyin myös lukemaan näin myöhemmin kirjan, jonka pohjalta elokuva on tehty. Ajatuksenani oli uppoutua jälleen tarinaan, joka sijoittuu Uuteen-Seelantiin ja jonka keskiössä on kiehtova maoriheimo, valaat ja nuori tyttö rikkomassa rajoja. Oletin pitäväni kirjasta paljon, sillä yleensähän kirjat ovat elokuviakin mahtavampia. Niin, yleensä.

Tarina alkaa siitä kun erään maoriheimon jäsenen esikoinen on odotusten vastaisesti tyttö. Tyttö, josta ei voi olla hyötyä. Tyttö, vaikka oltaisiin kaivattu poikaa. Isoisä Koro Apirana ei halua olla missään tekemisissä tytön kanssa, sillä tämä on rikkonut suvun poikalasten sarjan. Isoisän piinaksi tyttö saa vieläpä nimekseen Kahu, vaikka se on pojan nimi ja kuuluu myöskin esi-isistä tärkeimmälle, pyhälle sankarille. Kahu kuitenkin rakastaa isoisäänsä, vaikkakin saamatta vastarakkautta. Kahu pyytelee anteeksi sitä, että on tyttö ja toivoisi voivansa olla isoisän rakkauden arvoinen.

Asiat kuitenkin muuttuvat Kahun ollessa kahdeksan. Silloin tapahtuu jotain kamalaa. Rannalle ajautuu satoja valaita kuolemaan. Valaita, joiden hyvinvointi kertoo uskomusten mukaan koko yhteiskunnan hyvinvoinnista. Valaita, joiden merkitys heimolle on suuri, sillä uskomustenhan mukaan heimon johtajat pystyvät puhumaan valaiden kanssa. Niimpä valaat on pelastettava. Siinä kohtaa Kahukaan ei voi enää pysyä sivussa.

Sanotaanko nyt näin, että tarina on kiehtova. Pidin siitä jo elokuvassa. Myöskin sanoma on edelleen tärkeä. Taistoa naisten aseman puolesta, taistoa vanhanaikaisia ajattelutapoja vastaan ja samalla mukana on sitä rakkautta, jota ihmisen pitäisi tuntea luontoa ja muuta elämää kohtaan - se on tärkeää. Ettei ajauduttaisi liian kauas siitä, mitä olemme. Mutta niin loistava kuin tämä onkin elokuvana, niin kirjana se jätti minut lukijana aika kylmäksi.

Tiedättekö, tämä kirja on vähän kuin hyvä kouluaine. Siinä on ideaa, sanomaa, tarinaa ja ajatusta. Se on erilainen, erikoinenkin, vaatii perusteellista pohjatyötä. Koskettavakin paikoitellen, ripaus huumoria seassa. Mutta siinä se. Tarina jää etäälle, tarinassa on aukkoja ja paikoitellen kerronta on kömpelöä. Kaiken lisäksi joukkoon on lisätty maorienkieltä, jota ei ole suomennettu. Sanasto löytyy kirjan takaa, mutta ainakaan itse en löytänyt kaikkia sanoja tai saanut kiskottua lauseista irti niiden sanomaa. Toki kirjan voi lukea myös kääntämättä pätkiä, mutta kirjan ollessa näin lyhyt en halunnut vähätellä kielen merkitystä vaan yritin turhautuneena kääntää sitä. Ehkä ei olisi pitänyt, sillä nyt kaunis kieli aiheutti vain ärtymystä.

Tästä on vaikea kirjoittaa, sillä omalla tavallaan kirjassa oli jotain todella hienoa. Mutta samaan aikaan halusin lukea sen vain äkkiä pois, parempien kirjojen tieltä. Ehkä eniten harmitti se, että se jäi niin etäiseksi. Heimo jäi vieraaksi, hahmot jäi vieraaksi ja etenkin kimurantti sukupuu jäi täysin epäselväksi, vaikka sitä yritettiin kirjan aikana useampaan otteeseen availla.Tässä olisi ollut niin paljon, mistä olisin pitänyt, jos toteutus olisi ollut erilainen. Nyt ei iskenyt.

Voisinkin suositella omasta puolestani elokuvaa, mutta kirjaa varauksella. Siinä on hetkensä ja tärkeä sanoma, mutta itse kaipaan kirjalta enemmän.


Hanna ja Ideanus ihastuivat kuitenkin kirjaan minua enemmän.

tiistai 28. elokuuta 2012

Arvonnan voittajat & muutama sananen


200. merkinnän ja 100 lukijan arvonta on päättynyt ja on aika julkistaa voittajat. Voittajat valittiin tälläkin kertaa perinteiseen "kirjoita nimet paperille, leikkele suikeroita, pistä kippoon, ota sieltä 3 lappusta ja ota kuvat, sillä videointi ei taaskaan onnistunut" - menetelmään. Kiitän vielä kaikkia osallistujia hurjasti ja kiva kun jaoitte syksyn lukemisia kanssani, tulipa sieltä muutamia pongattua omallekin lukulistalle! Mutta nyt pidemmittä puheitta itse asiaan eli...


 voittajat ovat:

Ensimmäisenä kiposta nostettiin Lauran nimi, toisena Elma Ilonan ja kolmantena Leena Lumin. Täten Laura saa ensimmäisenä valita kirjalistasta 2 haluamaansa kirjaa, Elma toisena ja Leena kolmantena. Viitsittekö ilmoittaa vaikka kommenttilaatikkoon haluamanne kirjat, joten seuraava valitsija näkee sieltä mitä on jäljellä. Osoitteenne (ja kirjatoiveenne) voitte lähettää sähköpostiini gatriga (at) hotmail.com. Kirjat pistän postiin viimeistään ensi viikolla.

Elokuu vetelee viimeisiään ja pakko sanoa, että omalta osaltani koko elokuu meni vähän ohitse. Pääasiassa ihan siitä syystä, että sairastuin ja sen myötä olenkin viettänyt reilut pari viikkoa kotona peiton alla. Oli lievä järkytys poistua kotoa pitkästä aikaa, kun siellä tarvitsi jo syystakkia... viimeksi olin ulkona shortseissa.

Mutta toivotaan, että elokuun loppu ja syyskuun alku ovat parempia. Ainakin tarkoituksena nyt olisi perjantaina tehdä visiitti Helsinkiin (!), sitten juhlistaa vähän omia synttäreitä ja sen jälkeen ottaa lomaa vähän kaikesta ja häippästä maalle. Maalle on pitänyt tässä mennä jo pidemmän aikaa, mutta aina on tullut esteitä ja viimeisenä nyt tämä sairastelu. Mutta josko viikonlopun jälkeen viimein pääsisi vähän haistelemaan syksyisiä metsiä.

Kaikille siis oikein mukavia elokuun viimeisiä päiviä!

maanantai 27. elokuuta 2012

Jane Austen - Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset


Jane Austen - Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
s. 230, Tammi 2009
(Ensimmäisen kerran julkaistu suomeksi 2007)

Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset sisältää Jane Austenin kirjoittamia pääasiassa keskeneräisiä kirjeromaaneja, joita ei ole koskaan julkaistu kirjailijan eläessä. Ensin on sanottava, että suhtaudun itse aina hieman varauksella kaikkeen, mikä on julkaistu itse kirjailijan kuoltua. Ehkäpä niitä tekstejä ei ole tarkoitettukaan ulkopuolisten silmille. Toisekseen on sanottava, että juuri luin jonkun blogista (valitettavasti en enää muista kenen!), että hän suosittelee etupäässä lukemaan Austenilta vain hänen tunnetuimpiaan teoksia. Kaikesta tästä huolimatta pienenä Austen fanina halusin lukea myös tämän - varsinkin kun se löytyi omasta hyllystäni.

Tämän teoksen kirjeromaanit ovat tosiaan pääasiassa keskeneräisiä ja myöskin lyhykäisiä. Kirjeromaaneissa on esillä samat tutut aiheet kuin Austenin muissakin teoksissa: naimisiin meno, ystävyys ja perhesuhteet. Kirjeromaaneissa näkyy selkeänä jo Austenin kehittymässä oleva omaleimainen tyyli tarkastella aikansa ihmisiä tapoineen, ja huumori. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi kirjeromaani Rakkaus ja ystävyys on syntynyt Austenin ollessa vasta 14 vuotias. 

Tarinat itsessään eivät ole kovin erikoisia, joskin ihan viihdyttäviä. Sen sijaan kirjan antia on enemmänkin päästä tutustumaan teksteihin, joita Austen on kirjoittanut kasvaessaan kirjalliseki itsekseen. Teksteissä on selvää kokeilua, haparointia ja puutteita, mutta kuten jo aiemmin sanoin, selkeä Austenin pureva tyyli. 

Kuten esipuheessakin mainitaan, niin näitä kirjeromaaneja leimaa yksi piirre, joka taasen ei ole niin selkeänä Austenin tunnetuimmissa teoksissa. Nimittäin joidenkin henkilöiden ilkeys, jota ei ole pehmitetty millään. Esimerkiksi Lady Susan, joka on kokonainen kirjeromaani ja mielestäni parhain, on rakennettu hyvinkin häikäilemättömän, juonittelevan ja suoraan sanoen hyytävän naishahmon ympärille. Oli melkein järkytys, miten voimakas ja painajaismainen hahmo saattoi olla, kun on tottunut Austenin myöhempien kirjojen melko leppoisiin hahmoihin, joissa kukaan hahmoista ei koskaan ole aivan läpeensä paha.

Kuten aiemmin sanoin, ei tämän kirjan arvo ole niinkään tarinoissa, kuin siinä, mitä se paljastaa Austenista. Ainakin minun kohdallani Austenista saamani kuva hieman muuttui ja sai enemmän särmää. Minua jäikin kovasti kutkuttamaan, mistä Austen on saanut idean näin ilkeisiin henkilöhahmoihin. Onko se ehkä teinitytön tunteiden purkua vai onko ilkeys suoraan lähipiiristä? Vai onko Austen ehkä itse ollut vähän juoni ja ilkeä? 

Kirja on varmasti monelle Austen fanille varsinainen helmi, sillä pääseehän sen kautta kurkistamaan Austenin pöytälaatikon anteihin. Vaikka edelleen suhtaudun varauksella ilman kirjailijan suostumusta julkaistuihin teksteihin, niin on tämä silti uteliaisuutta tyydyttävä kurkkaus menneeseen. Tässäkin kirjassa on kuitenkin omalle ajalleen tyypillisiä piirteitä ja kuten jo nyt monesti sanottu - Austenin pisteliäs tyyli. Hauskaa huomata, että Austen on ollut jo nuorena varsin sanavalmis, tarkkanäköinen ja hauska teksteissään: "Olin kuitenkin viileä kuin kermajuusto -- ".


Voin suositella teosta muillekin Austenin faneille.



sunnuntai 26. elokuuta 2012

I ♥ YOUR BLOG


Kiitos ihanalle Lauralle tästä post it - lappusesta, joka on tarkoitus jakaa viidelle lemppariblogilleen!

Lauran Lukuisa - blogi on yksi lemppareitani ehdottomasti, mutta jotta tästä tunnustuksesta saisi muutkin ilahtua, jätän hänen blogin listasta pois (ja muutamat muut suosikkini, jotka nähtävästi tämän olivat jo saaneet) ja pistän sen eteenpäin seuraavalle viidelle aivan ihanalle bloggaajalle ja blogille:




Nämä viisi blogia valikoituivat sen vuoksi, että yhtäkään heidän kirjoittamaan arviota en ohita ja pidän jokaisen omanlaisesta tavasta kirjoittaa kirjoista. Näistä blogeista olen löytänyt paljon luettavaa lukulistalleni (joka alkaa olla jo niin pitkä, että en tule ikinä selviämään siitä) ja siitä huolimatta, että pari listan blogia ovat minulle melko tuoreita tuttavuuksia, niin ne ovat lyhyessä ajassa saaneet minut ihastumaan lujasti! Kiitos siis teille.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.


Sain haasteen myös Jokelta ja Jonnalta, joten suuri kiitos myös heille!

perjantai 24. elokuuta 2012

Herkutellaan: Emily Mainquist - Vegeherkkuja


Sain edellispäivänä hieman etukäteen synttärilahjan (sen ainoan, jota olin toivonut) ja koska kyseessä on lahja, jossa yhdistyy ainakin tämän bloggarin kaksi heikkoutta (kirja & leivonnaiset), niin halusin ehdottomasti jakaa sen teidänkin kanssanne. Varsinkin kun ehdin eilen jo lahjaani testata! Tämä on myöskin ensimmäinen kertani, kun tämän tyyppistä juttua tuon blogiini, joten pienenä synttäritoiveenani onkin, että jakaisitte vähän ajatuksia, mitä tällaisilta postauksilta odotatte ja kiinnosteleeko tällaiset edes. Jäikö jotain olennaista uupumaan vai oliko tässä jo liikaa? Mutta pidemmittä puheitta, kurkatkaamme leivonnaistaivaaseen...


Emily Mainquist: Vegeherkkuja
suom. Siiri Susitaival 
s. 114, sisältää 70 vegaanista leivontaohjetta
Tammi, 2012
(Sweet Vegan, 2011)

Vegeherkkuja sisältää 70 Emily Mainquistin vegaanista leivontaohjetta, mutta heti alkuun sanon, että voin suositella tätä kyllä aivan kenelle tahansa. Ohjeet ovat siis täysin maidottomia, kananmunattomia ja osa myös gluteenittomia, joten vegaanien lisäksi myös moni allerginen voi löytää täältä mieleisiään reseptejä. Ja kuka tahansa muukin tietenkin. Ohjeet ovat helppoja, houkuttelevia ja oman testauksen mukaan myös tajuttoman hyviä. Upposi myös ei-vegaaneille vieraillemme.


Itse arvostan kaikissa keittokirjoissa ja leivontakirjoissa ehdottomasti kuvia, sama pätee kaikkiin netistä etsimiini ohjeisiin. Vegeherkkujen hyvä puoli onkin se, että lähes jokaiseen ohjeeseen liittyy myös kuva, joten ainakin tietää, miltä lopputuloksen pitäisi suurin piirtein näyttää. Ja ah mitä kuvia tässä onkaan! Suurin vaikeus kirjan kanssa oli valita, mitä tästä leipoisi ensimmäisenä kun siis kaikki näytti niin hyvältä.



Ohjeita on vähän laidasta laitaan aina helpommista hieman vaativimpiin, nopeista aikaa vieviin. Löytyy ohjeita niin keksien, piirakoiden, muffinien kuin kakkujenkin tekoon ja myös muutamiin hieman erikoisempiin jälkkäreihin. Osaan ohjeista ei tarvita paljonkaan raaka-aineita ja suurin osa on ns. perusraaka-aineita, joita ainakin omasta kaapista löytyy lähes aina. Toisissa ohjeissa on käytetty kananmunankorvikkeita ja muita vähän erikoisempia ainesosia, mutta ei mitään sellaista, mitä vähintään ekokaupoista löytäisi tai saisi netistä tilaamalla, jos omalta paikkakunnalta ei ekokauppoja löydy (ja suurimman osan löytää siis ihan tavallisesta ruokakaupasta). Kirjasta löytyy myös tietoa, millä esimerkiksi voi korvata kananmunan ja millä tuorejuuston. Melko kattavasta paketista on siis kyse.




Itseäni kirjassa harmitti vähän se, että ohjeissa useat mitat on annettu grammoina. Esimerkiksi jauhoja ei ilmoiteta desilitroina vaan grammoina. Jos omistaa vaa'an, niin ongelma ratkeaa sillä, mutta jos ei, niin sitten joutuu käyttämään päätään mittoja muunnellessa tai laskinta, kuten minä tein. Aluksi tosin oletin, että mittojen muuntaminen olisi kovinkin työlästä, mutta eihän se ollutkaan! Katsoin vain muuntotaulukon netistä ja näpyttelin laskimeen ja tadaa - se vei ehkä parisen minuuttia. Mikäli tämän kirjan omistaa, niin sitähän voi rustata omaan kirjaan tutummat mitat joten ensi kerralla säästyy laskemiselta. Itse en vielä sitä raaskinnut tehdä, kun kirja kiiltelee uutuuttaan, eikä ole vielä saanut tuttua suklaakuorrutetta päälleen. (Mielestäni keittokirjoissa saa ja pitääkin näkyä käytön jälki!)


Vaikka nykyään netistäkin löytää paljon eri ruokavalioihin soveltuvia ruokia, niin itse arvostan silti edelleen myös näitä kirjoihin kerättyjä ohjeita. Varsinkin kun kyseessä on näin laadukkaita ohjeita. Emily Mainquist ja Emily's Desserts - konstepti on tunnettu ainakin muualla maailmassa ja Emilyn kehittämien reseptejen mukaan hänen leivonnaisiaan myydään mm. ruokakaupoissa. Kyseessä siis ei ole mitään halpoja hutaistuja jäljitelmiä "aidoista" leivonnaisista (tällaisia ohjeita netti taasen on pullollaan) vaan ihan oikeita huolella ja kokemuksella valmistettuja aitoja vegaanisia herkkuja. Ei siis tarvitse mutustella mitään etäisesti leivonnaiselta maistuvaa, sillä näistä kyllä löytyy näön lisäksi myös makua.

(Kuvassa oma luomukseni minttubrownieista.)

Me tosiaan ystävieni kanssa päätimme ottaa kirjan heti käyttöön ja leivoimme kirjan kannessakin komeilevia minttubrownieita. Ja pakko sanoa, että ellei olisi tiennyt, että leivos on vegaaninen, niin ei sitä ainakaan maun perusteella olisi voinut arvata. Vaikka muita ohjeita en ole vielä ehtinyt kokeilla (mutta talven aikana ystävät saavat kyllä varmasti kutsuja kakkukesteihin, odottakaas vaan!), niin tämän perusteella en kyllä usko pettyväni tulevaisuudessakaan. Aivan älyttömän hyvää.

Itse en ole vegaani, mutta ruokavalioni on hyvin pitkälti vegaaninen. Tämän jälkiruokakirjan kanssa en kyllä koe ainakaan tarvetta palata epävegaanisten leivosten tekoon. Harmi, että muualla maailmassa vegaaniset ruoat ja leivonnaiset ovat jo suurenkin yleisön tiedossa, mutta meillä täällä vielä aika kiven alla. Itseäni ainakin on harmittanut yrittää löytää vegaanisia reseptejä, kun suomeksi niitä on harmittavan vähän tai sitten kaikki on kovin samankaltaisia ja vaikka englanniksikaan reseptit eivät mahdottomia ole ymmärtää, niin silti siinä on aina oma haparointinsa. Tämä on siis todellakin se kauan kaivattu kirja täynnä suomennettuja aidosti hyvältä maistuvia vegaanisia reseptejä! Kiitos ja kumarrus.

Emily Manquistin sanoja johdannosta:

"Vegaanisia herkkuja - miksipä ei?

Miksi juuri vegaanisia herkkuja? Vegaani välttää käyttämästä eläinperäisiä tuotteita, sillä hän rakastaa eläimiä ja antaa niiden elää tervettä, vapaata elämää. Vegaanius tarkoittaa ympäristöstä huolehtimista - jos kaikki maailman liikenteestä syntyvät päästöt lasketaan yhteen, ne jäävät pienemmiksi kuin karjan kasvatuksen aiheuttamat hiilidioksiikipäästöt. Jopa 70% Yhdysvalloissa kasvatetusta viljasta käytetään karjan ruokkimiseen maatiloilla; tällä määrälllä ruolittaisiin maailmassa monta nälänhädästä kärsivää. Vegaanius tarkoittaa myös terveellisyyttä: kun ryhdyin vegaaniksi, aloin voida paremmin, minulla oli enemmän energiaa eikä minun tarvinnut huolehtia painostani tai kolestrolistani. Vegaanina oleminen on parempi vaihtoehto eläimille, maapallolle ja meille kaikille!"

 ♥

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen: Totta
s. 333, Otava 2010


Voiko sanoa, että hyvän kirjan määre on se, että sen lukee jopa kipeänä? Vai onko se vain helppouden määre, että kirjan on pystynyt lukemaan kipeänä? Joka tapauksessa, minä luin tämän ollessani kipeä. Rehellisesti sanottuna kirja oli kyllä ensin pitkään kesken kovan kuumeeni takia, mutta edellispäivänä kuumeen alkaessa helpottaa pystyin taas jatkamaan ja luinkin kirjan sitten parissa illassa loppuun. Kirjassa oli jotain todella vetovoimaista, pidinkin siitä paljon, mutta samaan aikaan siinä hiersi jokin. Kaiken keskellä oli koko ajan jotain häiritsevää, jotain, jolle en tahdo keksiä sanaa.

Totta on kirja, jossa useamman sukupolven tarinat kietoutuvat toisiinsa ja jossa kerronta tapahtuu nykyisyydessä ja menneessä, enemmän ehkä menneessä. Kirja, jossa historia toistaa itseään. Juonesta on hirveän vaikea sanoa mitään, sillä itse ainakin nautin suuresti siitä, etten tiennyt etukäteen juuri mitään. Olin onnekkaasti päässyt unohtamaan kaikki arviot tästä ja ainoa mitä tiesin lukikin kirjan sisäkannessa: "On kevät, Elsa tekee kuolemaa." Elsa on toiselle vaimo, toiselle äiti ja vielä isoäitikin. Elsa ei kerro tätä tarinaa, vaan sitä kerrotaan hänen miehensä kautta, tyttärensä, tyttären tyttärensä ja salaperäisen Eeva kautta. Eeva, jonka ääni kuuluu 60-luvulta. Eeva, jonka tarinan Anna haluaa selvittää.

Tarina on ihan hyvä, osittain jopa yllätyksellinen. Kaikki tuntuu tapahtuvan pienissä hetkissä ja tunnelmissa, kaikki ikään kuin aukeaa niiden hetkien kautta. Pidin kerronnan rakenteesta, miten hitaasti kaikki aukeni lukijalle. Kirja oli kirjoitettu niin, että sitä oli helppo lukea kipeänäkin. Tosin samaan aikaan mietin, että tämä on niin kotimainen. Kerronta oli mielestäni jotenkin tyypillisen suomalaista kaikkine vivahteineen. Toki kaunista, mutta juuri sellaista vähän turhan hiottuakin ja lyhyin lausein kuvaavaa. Kun puhutaan omaäänisyydestä, niin tässä kirjassa oli enemmänkin sellainen suomalaisen ääni. Tämä kirja olisi hyvä esimerkki maailmalle, että näin me kirjoitamme. Että tämä on meidän ääni.

Ehkä se oli se häiritsevin piirre, että vaikka kirjasta pidin, niin tuntui kuin olisin lukenut sen jo aiemmin. Ihan kuin olisin nähnyt ne samat mökit, järvet, puut, 60-luvun Helsingin ja kuolevan naisen ennenkin. Tuli sellainen ajatus, että eikö täällä ole mitään muuta kirjoitettavaa kuin ne samat lauseet samoista maisemista? No, ehkä olen vähän turhan jyrkkä. Pidin kuitenkin siitä, miten kirjassa oli sekaisin juurikin se suomalaisuus, taide, rakkaus, suuri maailma ja Pariisi.

Minusta oli hauskaa, miten Pulkkinen oli nimennyt hahmonsa. Oli Elsa, Eleonoora, Eeva, Eero, sitten oli Maria, Martti, Matias, Marc, Maj-Lis, Mmkemba, ja Anna, Agneta tai Liisa, Laylah, Linda. Useammat siis vain sivuhahmoja, mutta siitä huolimatta kiinnitin asiaan huomiota. Yritin miettiä myöhemmin merkitystä nimien välillä ja yritin pohtia, liittyikö paikkojen nimeämiseen oma tarinansa. Mutta valitettavasti näin kipeänä oli hirvenä vaikea yrittää lukea rivien välistä enemmänkin kuin sen, mitä kirjailija oli sinne tarkoituksella melkein näkyviin jättänyt.

Kirja on sellainen, jonka kanssa viettää hyvän hetken, joka hetkeksi vie toisten tarinoihin sisälle. Hetken peilaa itseään hahmoihin, toteaa miten tarkkanäköinen kirjailija ehkä on, pohtii nimien merkitystä ja kokee lukevansa jotain kotimaista. Niin kävi minulle. En kuitenkaan usko, että tämä jätti kovin vahvaa jälkeä minuun. Kirja on hyvä ja vahvakin teos, mutta - no, tästä löytyy se mutta. Mutta, jota en osaa selittää paremmin, mutta se löytyy silti.

 ♥♥½

Kirjasta on blogattu vähän joka puolella ja poimin tähän nyt muutaman (joista monesta löytyy linkkejä taasen seuraaviin blogeihin): Laura, Jaana, Liisa, pihi nainen, Sara ja Linnea.

maanantai 13. elokuuta 2012

Colin Beavan - Ekovuosi Manhattanilla


Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla
suom. Soili Takkala
s. 317, Otava 2010
(No Impact Man, 2009)

Olen juuri lukenut todella kiinnostavan, inspiroivan ja vähän ahdistavan kirjan, ja mieleni pursuaa ajatuksia. Colin Beavan, kirjan kirjoittaja, päätti elää vuoden mahdollisimman ekologisesti New Yorkissa ja kirjoitti kirjan siitä, miten se sujui ja ennen kaikkea siitä, miksi hän sen teki. Kirja mullisti maailmaani ja nyt en voi kuin todeta olevani korkeinaan näennäisesti ekoihminen. Oikeastaan olen vielä ihan lapsen kengissä.

Colin Beavan kertoo kirjassaan omakohtaisesti suuresta muutoksestaan elämässään; miten periamerikkalaisesta kuluttajasta tuli ekomies. Joukossa on tietysti aika kirveleviä faktoja maailman tilasta (joiden lähteet voi tarkistaa kirjan takaa), mutta paljon kirjailijan omia aatoksia myös. Muutos ekologisempaan elämään ei tapahdu päivässä, ei edes kuukaudessa, eikä totttuminen uuteen elämäntapaan ole pelkkää auvoa. Mutta kirjailijan mukaan se on täysin sen arvoista. Ennen kuluttajan kuluttavasta elämästä on tullut jopa onnellisempaa ja kiireettömämpää. Siitä huolimatta, että ruoka tehdään alusta alkaen itse vaikka ennen syötiin noutoruokaa kun ei kiireeltä muuta ehditty. Minä en voi kuin nostaa peukkua Beavanille. Harva pystyisi samaan tuosta vain.

Kun aloin lukea kirjaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että kirja on liian amerikkalainen. No, oli tai ei, vaikuttava se silti on. Kirja on nopea lukea ja kirjassa esitetyt faktat on hyvin pureskeltavassa muodossa, eikä niiden ymmärtämiseen tarvita rakettitiedettä. Tämän ymmärtää, vaikka lukisi asioista ensimmäistä kertaakin. Kirja ei kuitenkaan päästä lukijaa helpolla vaan tuo esiin aika raastavia totuuksia mm. siitä miten mannerjäiden sulaminen aiheuttaa jääkarhujen kuolemia suurissa määrin ja kuinka esimerkiksi Kaliforniassa riittää puhdasta juomakelpoista vettä alle 20 vuodeksi, monissa muissa maissa vielä vähemmän. Joka 8 sekuntti lapsi kuolee likaisen juomaveden vuoksi. Se kirpaisee.

Kirja ei pelkästään esittele ekologisia vaihtoehtoja vaan kyseenalaistaa koko kulttuurimme. Kyseenalaistaa sen, minne meillä on kiire, kun emme ehdi valmistaa edes omaa ruokaamme vaan käymme pikaruokalassa tai ostamme eineksiä? Miksi kuluttamisesta on tullut harrastus? Miksi mieluummin keräämme materiaa ympärillemme kuin ihmisiä? Miksi aina helppo elämä on muka parempi elämä? Hyviä kysymyksiä, jotka pistävät pohtimaan. Itsekin olen ollut kesän työtön, enkä ole ehtinyt leipoa itse leipää. Mihin minulla on ollut kiire? Ei minnekään. Se vain se, mihin olen tottunut. Leivän saa kaupasta pussissa, miksi vaivautua? No, juuri siksi. Itseni takia.

Olen aina ajatellut eläväni melko ekologisesti. Olen kasvissyöjä, mutta asun vegaanisen poikaystävän kanssa, joten minunkin ruokavalioni on pääsääntöisesti vegaaninen. (Kasvisruoka ja varsinkin vegaaninen ruoka on huomattavasti ekologisempaa kuin lihasyöminen, ja myös eettinen vaihtoehto.) Lisäksi syömme mahdollisimman paljon luomuruokaa ja lähiruokaa. Kierrätän ja lajittelen jätteet. Kuljen pääsääntöisesti kävellen tai pyörällä, toisinaan käytän joukkoliikennettä ja omaa autoa meillä ei ole, saati edes ajokortteja. Ostan tavaroita käytettynä (kirppareilta esim kirjoja!) ja pyrin kuluttamaan järkevästi ja tarpeen mukaan. Esimerkkinä taloudessamme on ainoastaan 6 ruokalautasta ja kaikki ostettu kirppareilta. Tarvittaessa olen lainannut siskoilta tai vanhemmilta esim. juhliin. Joululahjat käärin sanomalehtiin. Käytämme ekologisempia pesuaineita, tiskiainetta, shampoita ja ihovoiteita. Talouspaperia emme osta.

Kirjaa lukiessa kuitenkin tajusi, että on aika paljon asioita, joita pystyisi omassakin elämässään muuttamaan kestävämpään suuntaan ja vielä aika helposti. Luopuminen kaikesta kertakäyttöisestä ei vaatisi paljon ja säästäisi myös rahaa - miksi silti käyttää leivinpaperia eikä kestävää vaihtoehtoa, vaikka sellainen nykyään on? Miksi käyttää muovikelmua, vaikka astiat kansineen ajavat saman asian? Miksi kangaskassia ei aina muista ottaa ruokakauppaan, vaan tuhlaa rahansa turhiin muovipusseihin? Miksi hedelmille ottaa muovipussin kestävän sijaan? Miksei leivo enemmän leipää itse ja paneudu ruokaansa hartaudella? Miksi aina on kiire?

Joku voi toki kyseenalaistaa, että miksi vaivautua? Miksi tehdä tämä kaikki? Voi sanoa, ettei tällä ole merkitystä. Kukaan ei yksin pelasta maailmaa. Ja sehän on totta. En minä kuvittele pelastavani maailmaa. Mutta totuus on myös se, ettei teollisuus tai isot firmatkaan sitä tee. Ne tarjoavat meille sen, mitä kulloinkin haluamme. Jos haluamme yksittäispakattuja keksejä - me saamme ne. Entä jos haluaisimme vaihtoehtoja, joiden avulla tämä maapallo kestäisi hieman pidempään ihmisten elettävänä? Saisimmeko me sen? Kyllä, mutta sitä ennen meidän täytyy haluta sitä. Kukaan ei yksin pelasta maailmaa, mutta yhdessä kyllä.

En siis usko pelastavani maailmaa, eli miksi teen tämän? Edelleenkin itseni takia, perheeni takia, maailman lasten takia. Joku voisi sen sanoa olevan turhaa ja yrityksen hölmö: "Mutta olen mieluummin hölmö, joka yrittää jotakin kuin hölmö, joka maailman tapahtumat tietäen ei edes yritä." kuten Beavan toteaa. Nämä asiat eivät muuta koko maailmaa, mutta omaa elämääni ja aina vain parempaan suuntaan. Minä tiedän yrittäneeni. Ehkä se on turhaa, mutta minä tein sen silti. Ja aion tehdä niin kauan kuin elän.

Kirjan luettuani heräsin taas tiedostamaan enemmän ja se sysäsi minut jatkamaan yritystäni elää ekologisemmin. Heti huomenna meillä loppuu kaikki kertakäyttöisen ostaminen (vessapaperia ja pumpulipuikkoja lukuun ottamatta) ja poikaystäväni tuo ekokaupasta, jossa työskentelee, meille kestopussit hedelmiä varten. Jos menen kauppaan ilman kangaskassia, niin sitten ostan vain sen verran, että saan ne kannettua käsissä kotiin. Pyrin ostamaan vielä enemmän lähiruokaa ja tekemään itse valmiin sijasta. En suostu ostamaan enää muita kuin ekologisempia hygieniatuotteita ja kosmetiikkaa, kunhan olen käyttänyt viimeisetkin myrkyt pois. Ostan kuukupin. Pyrin kuluttamaan tarpeiden en halujen mukaan. Ostan vain kestäviä joululahjoja, joita jokainen tarvitsee tai sitten elämyksiä, kuten hierontakertoja ystävilleni. Ehkä ostan heille tämän kirjan. Tai lainaan, sillä sehän on parempi vaihtoehto.

Sanon vielä loppuun sanasen rahasta. Usein ihmiset vetoavat siihen, kun puhutaan luomusta tai ekologisimmista vaihtoehdoista. Ensinnäkin jokainen tekee sen, mitä voi. Mutta jokainen voi varmasti vielä enemmän. Kun ostaa kestävän kertakäyttöisen tilalle, se kestää ja sen jälkeen raha ei mene enää kertakäyttöiseen. Kun luopuu turhasta kuluttamisesta, raha riittää mainiosti hieman kalliimpiin tuotteisiin, joita on pakko ostaa. Esimerkiksi ekologisempaan pyykinpesuaineeseen. Esimerkkejä ja vaihtoehtoja on loputtomiin. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa, onko sillä vara ostaa kertakäyttöistä?

 Sinun hyvä tekosi voisi olla se, että luet tämän kirjan. Se on vähän amerikkalainen, mutta en tiedä onko sillä väliä, jos se saa ajattelemaan. Minut tämä sai ajattelemaan.



"1600 kilometriä Kalifornian rannikolta keskellä Tyyntä valtamerta on kieppuva kelluvan jätteen matto, joka on kooltaan kaksi kertaa Yhdysvaltojen kokoinen. 'Roskalautta' -- sisältää painoltaan kuusi kertaa enemmän muovia kuin biomassaa. -- muovipussit, vesipullot ja muu kertakäyttöinen muoviroska ylittää planktonien, meduusojen ja kalojen määrän suhteessa kuuden suhde yhteen."

(Huom. Vedessä oleva muovi tappaa vedessä eläviä sekä päätyy niiden suolistoon. Planktonit syövät muovia, kalat syövät planktonia ja ihmiset syövät kaloja. Muovi siis päätyy ihmiseen.)

"Näkemykseni ydinvoimasta on, että kun se on tarpeeksi turvallista, jotta sen voi vakuuttaa, minä kannatan sitä. Mutta jopa silloin ainoastaan, jos osakkeenomistajat, investoivat ja myyntiedustajat, jotka hyötyvät siitä, luottavat sen turvallisuuteen niin paljon, että ovat halukkaita säilyttämään käytettyä ydinpolttoainetta omissa kellareissaan."

"Kysymys on, haluanko olla sen tyyppinen ihminen, joka yrittää. Kaikki me voimme vaikuttaa. Meidän vastuullamme on saada aikaan muutos."

"Meidän on löydettävä hyvä elämä, joka ei ole niin riippuvainen energiasta ja materiaalisesta kapasiteetista."

"Kuinka estämme itseämme kuolemasta sukupuuttoon?"

sunnuntai 12. elokuuta 2012

200. merkintä & 100 lukijan arvonta!



Tämä on blogini 200. merkintä ja olen itsekin hieman yllättynyt, miten aktiivisesti olen ahertanut blogin parissa puolitoista vuotta. Sillä kyllä, viime tiistaina blogini täytti puolitoista vuotta. Siinäkin olisi jo tarpeeksi aihetta juhlia, mutta mikä vielä parempaa, samalla saadaan myös juhlia teitä jo 100 lukijaa, jotka jaatte tämän kanssani. Sillä ilman teitä tämä ei olisi sama blogi, kuin mitä tämä on nyt.

Onkin kiva huomata, että teitä on jo noinkin iso määrä. Sehän oli melkein kuin eilen, kun sivupalkissani oli ne 4 lukijaa, joista olin täysin innoissani. Nyt olen 100 kertaa enemmän innoissani! Kävijämäärän ja kommenttejen mukaan teitä vieläpä oikeasti kiinnostelee, mitä täällä kirjoittelen. Toivottavasti jatkossakin saadaan jaettua hyviä lukuvinkkejä ja keskusteltua kirjoista - sillä sehän tämän koko blogimaailman idea ja sydän on. Se tekee tästä sen jutun, ja sen minkä vuoksi blogi on nykyään hyvinkin iso osa elämääni. Suuri kiitos siis kaikille!

Olenkin jo suunnitellut kaikenlaista uutta blogiin syksyn varalle, joten eiköhän täällä ala pian näkymään vähän uusiakin juttuja. Suunnitteilla on ainakin yksi mielipidepostaus, kirjojen kierrätystä (ilman arvontaa siis) ja jotain muuta vähän erilaista. Eli hieman erilainen syksy toivon mukaan tulossa!

Mutta sen pidemmittä puheitta itse asiaan eli arvontaan. Arvon tällä kertaa yllä olevan kuvan kirjoja, jotka ovat omasta hyllystäni ja vähintään kerran luettuja (kaikista löytyy arvio blogistani, jonka voi etsiä sivupalkin "Hae tästä blogista!" kentän kautta). Pääosin kunto on kaikissa hyvä, mutta Anne Tylerin kirjassa paperikansissa on kulumaa kuten kuvastakin näkee. Arvon kolme voittajaa, joista jokainen saa vuorollaan valita kaksi haluamaansa kirjaa niin, että ensimmäisenä arvottu saa valita ensimmäisenä jne. 
  
♥ Arvonta on bloggerin kautta rekisteröityneille lukijoilleni, jotka siis näkyvät tuolla sivupalkissa. Mikään ei tietenkään estä liittymästä lukijakseni edelleen.

♥ Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta ja kertomalla jonkun kirjan, jonka aiot lukea syksyllä. Toisen arvan saat linkittämällä arvonnan blogiisi. Ilmoita minulle kommentissasi monellako arvalla osallistut.

♥ Arvonta aikaa on tästä hetkestä aina 26.8 keskiyöhön asti eli tasan kaksi viikkoa. Arvonnan suoritan seuraavalla viikolla ja ilmoitan voittajat täällä blogissani.

Arpaonnea ja mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille!

perjantai 10. elokuuta 2012

Max Brooks - Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat




Max Brooks: Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat
suom. Helmi Keränen
s. 449, Johnny Kniga kustannus 2011
(World War Z - An Oral History of the Zombie War, 2006)


Se, miten minä päädyin lukemaan kirjan, jonka keskiössä on zombit, johtuu Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteesta ja ihanaisesta Laurasta, joka haastoi minut lukemaan tämän. Voidaan tosiaan puhua haasteesta, sillä vaikka scifiä ja fantasiaa luen, niin zombit ovat se aihe, jonka poikkeuksetta skippaan. The Walking Deadit ja muut elävieä kuolleita koskevat villitykset jätän suosiolla muille. Tässä kohtaa tosin ei auttanut kuin tarttua kirjaan ja valmistautua seikkailemaan zombien seassa. Tämä olikin elämäni toinen zombi aiheinen kirja ja ensimmäisenkin luin pienen pakon edessä. En tiedä kuka on yllättynein, mutta minä jopa pidin näistä kirjoista. 

Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat on kuvaus maailmaa riepotelleesta Zombisodasta. Siitä miten kaikki alkoi kun zombiksi ihmisen muuttava virus lähtee leviämään, mitä tapahtui, miten kaikki tapahtui ja mihin päädyttiin. Kirja on kooste eri henkilöiden haastatteluista ja heidän henkilökohtaisista kertomuksistaan. Koska kertojia on ympäri maata, niin myös kertomukset ovat melko erilaisia. On eri asia kokea kaikki Japanista käsin kuin vaikka Islannista. Toiset ovat sodan aikana kuulunuut armeijaan, toiset pakoilleet metsissä, linnakkeissa, toiset sukellusveneissä ja jotkut jääneet avaruuteen jumiin. Kaikki kertojat ovat kuitenkin selvinneet sodasta hengissä, joten kertomukset ovat enemmän tai vähemmän selviytymistarinoita.

Kun aloitin lukemaan kirjaa, se vei minut nopeasti mukanaan. Innostuin kertojien vaihtumisesta, tarinoiden erilaisuudesta ja siitä, miten tämä kirja nojaa todellisuuteen. Puolen välin jälkeen kuitenkin alkoi välillä puuduttamaan ja viimeiset sata sivua luin vähän väkisin. Vaikka tarinat ovat erilaisia, niin mielestäni joukkoon mahtui muutamia melko turhia kertomuksia, jotka eivät tuoneet tarinaan mitään uutta. Tätä kirjaa olisi saanut lyhentää ainakin sen sadan sivun verran. Lisäksi minua häiritsi kertojaäänien samankaltaisuus.

Kertomus zombisodasta oli siis kohtalaisen kiinnostava ja kirjan idea hieman erilainen. Mutta kirjassa tuntuu olevan myös toinen kerros, kunhan vain vähän raapaisi pintaa. Tämä kirja nojaa todellisuuteen enemmän kuin ehkä alkuun ajatteleekaan. Tässä läpikäydään eri maiden asemia, vahvuuksia ja heikkouksia. Samalla tavalla ruoditaan myös ihmisiä. Maiden väliset kiistat, ihmisten väliset kiistat, kaikki nykymaailman ongelmat - syitä sille miksi kaikki kävi kuten kävi. Toki zombisota on täysin mielikuvituksellinen, mutta sota on todellisuutta. Eikä ihmisiä tunnu saavan yhdistettyä kuin vasta sitten, kun meillä on vastassamme jotain muuta kuin me. Ovatko ne sitten zombeja tai vaikka ympäristökatastrofi?

Kyllä kirjassa vähän tökitään ihmisiä kylkeen  ja patistellaan ajattelemaan. Mikä elämässä on tärkeää? Mitä tehdä kaikella kirjoista oppimallaan tiedolla, jos ei kuitenkaan kykene hätätilassa hankkimaan itselleen ruokaa?

"Ollakseni täysin rehellinen minun on myönnettävä, että ammattitaitoinen työvoima oli suorastaan hälyttävän vähäinen. Jälkiteollinen palveluyhteiskuntamme oli segmentoitunut hyvin monitahoiseksi struktuuriksi,jossa jokainen yksilö kykeni toimimaan vain oman erityisosaamisensa puitteissa. -- Kaikki olivat jotankin sortin johtajia, edustajia, analyytikkoja tai konsultteja - kaikki täysin päteviä sotaa edeltäneessä maailmassa mutta totaalisen hyödyttömiä kriisitilanteessa. Tarvitsimme puuseppiä, muurareita, mekaanikkoja, aseseppiä. -- Ensimmäinen työvoimaselonteko osoitti selvästi, että yli 65 prosenttia siviilityöväestöstä oli luokiteltavissa kategoriaan F-6 - ei hyödynnettävissä olevia taitoja."

Mitä tehdä tiedoilla, joita ei koskaan todellisessa elämässä tarvitse? Tai mitä väliä on tukan värillä, jos pitää paeta henkensä edestä? Samalla näytetään se, mihin sota voi johtaa. Mihin tällainen hätä voi johtaa. Kun ruoka loppuu kesken, kuka uhrataan ensimmäisenä? Tärkein kysymys on kuitenkin edellen se miten sotaan jouduttiin? 

Kirjassa on todella paljon asiaa. Ja ajatuksia, joita ihmisten pitäisi pohtia jo nyt.

"Tämäkö olisi perintö, jonka jättäisimme lapsillemme?" 

Tottahan se on, että meidän maailmassa ei ole zombeja mutta ei myöskään asiat hyvin. Kuten kirjassakin, meilläkään kukaan ei tunnu haluavan ottaa vastuuta. Puuttuu yhteisöllisyys ja osallistuminen. On niin helppo vajota sohvan pohjaan tekemättä mitään, kuin yrittää olla osana tekemässä. Tuijotellaan omaa napaa, eikä jakseta nostaa katsetta kohdataksemme muut.

"Olisi mukavaa jos se olisi opetus, joka jäisi tästä piinasta ihmisten mieleen päällimäisenä. Me olemme tässä liemessä yhdessä, joten pidä huoli että hoidat oman osasi."

Jotta ei menisi saarnamiseksi, niin sanottakoon, että tämä kirja ei ole ollenkaan hullumpi tapa tutustua zombeihin ja saada samalla ehkä ajateltavaa. Vaikka Laura suosittelikin tätä eräänlaisena kauhukirjana, on sanottava, että olen kauhuissani vain mahdollisesta tulevaisuuden uhkasta kuin zombeista. Tai ehkä se olikin tarkoitus. Joka tapauksessa vaikka olenkin aika pelkuri noin suoraan sanoen, niin zombit ovat jotain, jota en hätkähtä. Ne ovat liian epäuskottavia, jotta kykenisin pelkäämään niitä. Ihmiset taasen ovat liian todellisia, jotta voisin olla pelkäämättä.

En rakastunut, mutta yllätyin siitä, että voin sanoa pääosin pitäneeni kirjasta. Ja jäipä kirjan jälkeen leijumaan ilmaan myös kysymyksiä, niistä tärkeinpänä että missä polkupyörät?!


"Kuka tietää mitä kaikkea olisimme saaneet aikaan, jos olisimme unohtaneet politiikan ja yhdistäneet voimamme kuten ihmisten hitto vie kuuluu."


Kirjasta bloganneet ainakin Laura & Tiina.

maanantai 6. elokuuta 2012

Lue oman hyllyn kirjat -haaste


En tiedä muistatteko enää kuinka vajaa vuosi sitten haastoin itseni lukemaan oman hyllyn kirjat? Vanhemmat lukijat ehkä muistavat ja muut voivat vaikka vilkaista mistä puhun täältä tai täältä.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät erityisemmin välitä kerätä ympärilleen turhaa materiaa. Tämä pätee myös kirjoihin. Toki kirjoja hankin vähän turhankin tiuhaan välillä, varsinkin kirppareilta, mutta loppujen lopuksi hyllyihini jää vain valikoitu joukko helmiä ja loput pistän surutta kiertämään. 

Tuossa viikko sitten siivoilin kirjahyllyjä ja pistin kasaan kirjoja, jotka lähtevät kiertämään ja kirjoja, joita en ole lukenut. Lukemattomien kirjojen pinoja tuli useampi ja päätin, että niitä pinoja täytyy kyllä alkaa kasvattamisen sijaan vähentämään. Siitäpä sain jälleen idean tuoda tämän projektin blogiin ja pistää pystyyn blogiini jälleen haasteen lukea oman hyllyn kirjat. Viimeksi kun se osoittautui varsin hyväksi ja muitakin puhuttelevaksi ideaksi.

Tällä kertaa sääntöihin tulee pieni poikkeus johtuen siitä, että kirjoja on tosiaan kerääntynyt ja haluan oman hyllyn kirjojen lisäksi mahdollisuuden lukea myös muita. Tälläkin kertaa haaste koskee vain jo hyllyssä olevia omia ja kiinnostavia kirjoja eikä mahdollisia hankintoja, joita haasteen aikana tulen tekemään. Poikaystävän kirjoja, jotka kyllä mahdollisesti saatan lukea, en laske haasteeseen mukaan lainkaan.

Näin ollen lukemattomia kirjoja hyllyssäni on 28 + 1 kirjastosta lainattu. Yhteensä siis 29 kirjaa. 

Täten aion haastaa itseni seuraavanlaisesti:

1. Luen vähintään 13 kirjaa + 1 kirjastosta lainatun ennen kuin vuosi vaihtuu.
2. Jäljelle jääneet kirjat luen ensi vuoden maaliskuun viimeiseen päivään mennessä.

TBR - listan tavoin tämä haaste tulee samanlaisen linkin taakse oikeaan sivupalkkiin ja sieltä voi käydä seuraamassa miten etenen.

Oman hyllyn lukemattomat kirjat:

♥ John Irving - Vesimies
♥ John Irving - Neljäs käsi
♥ John Irving - Viimeinen yö Twisted Riverillä
♥ Muriel Barbery - Siilin eleganssi
♥ Khaled Hosseini - Leijapoika

♥ Cecilia Samartin - Señor Peregrino
♥ Irvine Welsh - Trainspotting
♥ Andreï Makine - Maa ja taivas
♥ Witi Ihimaera - Valasratsastaja
♥ Anne Tyler - Hengitysharjoituksia

♥ Herbjorg Wassmo - Lasi maitoa, kiitos
♥ Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus
♥ Jane Austen - Uskollinen ystävänne, kootut kertomukset
♥ Markus Zusak - Kirjavaras
♥ Franz Kafka - Linna

♥ Toni Morrison - Minun kansani, minun rakkaani
♥ Haruki Murakami - Suuri lammasseikkailu
♥ Candace Bushnell - Sinkkuelämää
♥ Vikas Swarup - Slummien miljonääri
♥ Louisa M. Alcott - Pikku naisia

♥ Colin Beavan - Ekovuosi Manhattanilla
♥ Diana Gabaldon - Muukalainen
♥ Michal Viewegh - Kotiopettajan romaani
♥ Zadie Smith - Valkoiset hampaat
♥ Rebecca Wells - Jumalaiset Jajasiskot

♥ Hannele Mikaela Taivassalo - Viisi veistä Andrei Kraplilla
♥ Kjell Westö - Missa kuljimme kerran
♥ Riikka Pulkkinen - Totta

Kirjastosta:
 
♥ Max Brooks - Sukupolvi Z. Zomdisodan aikakirjat


Listaa katsoessa tämä idea hieman hirvittää, mutta nyt vaan peukut pystyyn, että saan tsempattua itseäni. Lukemista vartenhan nuo kirjat tuonne on hankittu, joten parempi siis vain alkaa lukea. 

Uskaltaako joku muu tarttua oman hyllyn kirjoihin? 

lauantai 4. elokuuta 2012

Lauren Oliver - Delirium: rakkaus on harhaa


Lauren Oliver - Delirium: rakkaus on harhaa
suom. Marja Helanen-Ahtola
s. 351, Wsoy 2011
(Delirium, 2011)


Olenkohan tullut liian vanhaksi, oli ensimmäinen ajatukseni luettuani tätä nuortenkirjaa muutaman kymmenen sivua. Kirja lähti liikkeelle hitaasti ja minä luinkin sitä yhtä hitaasti, samalla nauratti, sillä juurihan olin ihmetellyt, mikä kiire nuortenkirjoissa nykyään on. No, tässä kirjassa ei ollut kiire. Sadan sivun jälkeen aloin kuitenkin ymmärtämään ja tämä kirja vei minua mukanaan. Kirjan kapina iski suoraan minuun.

Delirium on  tarina tulevaisuuteen sijoittuvasta yhteiskunnasta, jossa rakkaus ja rakastuminen lasketaan sairaudeksi. Amor deliria nervosa on sairaus, joka tarttuu ja johon voi pahimmillaan kuolla. Yhteiskunnassa (joka muuten on tässä tapauksessa Portland) on tähän sairauteen kuitenkin keksitty parannuskeino proseduuri, joka suoritetaan jokaiselle 18 vuotta täyttäneelle. Tarinan keskiössä on Lena, joka odottaa malttamattomana omaa proseduuriaan, sillä sen jälkeen hänkin on turvassa tuolta katalalta sairaudelta, jonka oireet jo kuulostavat pelottavilta. Lena on kasvanut rakkaudettomassa yhteiskunnassa eikä osaa kuin pelätä sairautta - kunnes hän törmää Alexiin. 

Kirjassa oli jotain samaa kuin Ishiguron Ole luonani aina - teoksessa, mutta tässä oli se, mitä Ishiguron kirjasta puuttui, nimittäin kapina. Deliriumissakin monet yhteiskunnan asukkaat elävät täysin tyytyväisinä yhteiskunnan sääntöjen mukaan ja kokevat itsensä onnekkaiksi, kun heillä ei ole vaaraa enää sairastua. Samoin elää Lena, kunnes hänen elämänsä mullistuu ja pian hän löytää aivan toisenlaisen yhteiskunnan. Yhteiskunnan, jonka pinnan alla kuohuu. 

Alkuun ajattelin kirjasta, että tämä on jo vähän turhankin mielikuvituksellista. Leikellä nyt aivoja, jotta ihmiset eivät rakastuisi. Mutta miten kaukana tämä oikeasti on järjestetyistä- ja pakkoavioliitoista? Miten kaukana kulttuureista, joissa rakkaudella ei juurikaan ole sijaa? Oikeastaan tässä taisteltiin samaa vastaan kuin mitä muutamissa kulttuureissa tälläkin hetkellä. Tässä taisteltiin vapauden puolesta. 

Tämä kirja on tosiaan trilogian ensimmäinen osa ja tarina jää tässä kutkuttavalla tavalla kesken. Vaikka osittain tarina oli aika ennalta-arvattava ja joukkoon mahtuu omat kömmähdykset ja turhankin helpot ratkaisut, niin silti kirja oli ihan viihdyttävä. Kirja ei kuitenkaan ollut mikään kepeä kirja, vaan osittain hyvinkin raskas ja sävyiltään tumma. Kirjassa on paljon ulottuvuuksia, mutta ei liikaa. Tarina pysyy kasassa ilman, että keskityttäisiin koko ajan vain Lenan ja Alexin suhteeseen. Mielestäni hyvin mielenkiintoinen kokonaisuus siis.

Pidin kirjan kirjoitusasusta, vaikka jonkin verran ainakin suomennoksessa oli käytetty paljon samoja ilmauksia, jotka loppua kohden jo vähän puuduttivat, esimerkkinä vaikka se kuinka joku "mätäni" vankilassa. Mutta kepeää konstailematonta kieltä, olematta silti turhan yksinkertaista tai tylsää.

Nuortenkirjojen joukossa tämä oli kyllä ihan kelpo kirja. Tässä on paljon samaa kuin Ally Condien trilogiassa, mutta taisin silti pitää tästä hieman enemmän. Kirja nimittäin vei helpommin mukanaan ja maailmaan oli helpompi samaistua, kuin Condien luomaan. Yhteenvetona sanottakoon, että aion kyllä lukea jatko-osatkin.

"Joka taivaalle hyppää, saattaa pudota, se on totta. 
Mutta hän saattaa myös lentää."


Kirjasta bloganneet myös Kata, Nafisan & Anu