sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Syyskuun luetut & kuulumiset


Syyskuun luetut:

Muriel Barbery: Siilin Eleganssi
Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa
Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan


 
Kiireisen syyskuun viimeistä päivää viedään. Kirjakuukautena syyskuu oli aika erikoinen, vaikka ehdinkin lukea melko vähän. Tai sanottaisiinko, että sain päätökseen aika vähän kirjoja, sillä olen kyllä aloitellut paria muutakin tässä väsyneiden iltojeni ratoksi. Se on jo uutta, että useampi kirja on minulla kesken, sillä yleensä haluan keskittyä vain yhteen, mutta nyt olen kaivannut eri iltoina vähän erilaista lukemista. 
Joka tapauksessa kuukauteen mahtui heti lempparikirjakseni noussut Siilin Eleganssi, minulle etäiseksi jäänyt Kuolema Ulan Batorissa ja sitten tärkeällä asialla ollut Musta, kaunis ja kaupan. Kaikki kolme ovat keskenään hyvin erilaisia kirjoja, ja jotenkin jokainen omalla tavallaan herättänyt paljon ajatuksia. Enpä muista koska olisin viimeksi lukenut yhtä vähän, mutta saanut samalla kaikista niin paljon ajatuksia. Erikoinen kuukausi, kuten sanoin.

Syyskuu on tosiaan ollut todella kiireinen, sillä olen ollut tekemässä yhtä sijaisuutta ja työpäivät ovat olleet melko raskaita ja pitkiä. Mukava tietenkin tehdä töitä (ja saada taas vähän rahaakin säästöön), mutta ei sitä työpäivien jälkeen enää paljon juhlita ja varsinkin kirjojen kanssa käy niin, että kun päättää lukea kirjaa, niin ottaa sen kirjan käteensä, lukee pari sivua ja sitten hätkähtää tunnin päästä hereille kirja kainalossa. Mutta vielä viikko rutistusta ja sitten pitäisi helpottaa. Ehkäpä sitten on taas enemmän aikaa kirjoillekin. Ja teidän muiden blogeille!

Niin joo ja ulkoasu blogissani on edelleen tämä väliaikainen ja tulee vielä hetken olemaan. Tänne tulee kyllä muutoksia ja aika paljon olen jo suunnitellut valmiiksi, mutta siihen toteutuspuoleen en ole vielä ehtinyt paneutua. Ei vain ole ollut aikaa. Tosin, älkää nyt odottako ihmeitä (vaikka tämä tekstini antaa ehkä olettaa, että olen jotain tosi suurta muutosta tekemässä), sillä tarkoitus on tosiaan tehdä pientä remppaa vain, mutta sekin vaatii kyllä aikansa. Mutta muutoksia tulee varmasti, toivottavasti heti lokakuun alkupuolella. Voisin myös yrittää taas tehdä vaikka jonkinlaisen postauksen viimeisimmistä kirjahankinnoista, sillä on tullut taas muutama kirjanen ostettua ja aikas kiinnostavia tapauksia mielestäni.

Mutta huomenna tosiaan alkaa lokakuu ja se olkoon ainakin parempi kirjakuukausi! Minulla on tällä hetkellä kesken erittäin hyvältä vaikuttava Irvingin kirja. Satuin meinaan tuossa viikko sitten muistaakseni katsomaan dokumentin John Irvingistä ja samaan syssyyn elokuvana Garpin maailman, joka kirjana oli huippu ja heti samana iltana oli pakko taas päästä lukemaan Irvingiä. Ei voi kuin sanoa, että mahtava kirjailija kaikin puolin.

Hei mitä teille kuuluu? Mitä te luette nyt? Ja hei, ketkä ovat menossa kirjamessuille viikonloppuna? Itse yritän päästä paikalle lauantaina tai sunnuntaina. Mitään lippua en ole kyllä ehtinyt hankkimaan vielä, mutta kaikki ajallaan...

Hyvää ja kirjaisaa lokakuuta kaikille!

Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan


Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan 
- Euroopan uudet orjat
suom. Hannimari Heino
s. 218, Into 2012
(Le ragazze di Benin City: la tratta delle nuove schiave 
dalla Nigeria ai marciapedi d'Italia, 2007)


Isoke Aikpitanyi houkuteltiin valhein Nigeriasta Italiaan prostituoiduksi, hänestä piti tulla kauppa-apulainen, mutta hän päätyi seksiorjaksi. Miten ja miksi? Miksi hän suostui siihen? Miksi hän ei vain lähtenyt ja paennut? Miksei kukaan auttanut häntä? Kuka on syyllinen ja kuka uhri? Mitä asialle voi tehdä? Musta, kaunis ja kaupan on Isoke Aikpitanyin tarina sekä monen muun Italiaan seksiorjaksi päätyneen tytön tarina ja nämä tarinat ovat vastauksia kysymyksiimme.

Puhutteleva, karmiva ja riipaisevan rehellinen kirja seksiorjuudesta. Siitä miten sellaiseen päätyy, miksi siihen jää ja pääseekö siitä koskaan pois. Kirja kuvaa prostituoidun elämän monet puolet: kaiken sen pelon, inhon, raivon, vihan, väkivallan ja kuvottavuuden, sekä joidenkin kohdalla koittavan vapauden, rahamäärän ja vallan. Ja mitä kaikkea prostituution ja prostituoiden ympärillä pyörii. Kuinka kadulla voi tulla tapetuksi tai pelastetuksi, eikä yhtenäkään iltana töihin lähtiessä tiedä palaako enää koskaan. Ja vaihtoehtoja ei ole. 

"Kun hänet löydettiin, se oli surullinen näky. Hänet oli piesty ja häntä oli kidutettu. Hänen kyntensä oli revitty irti. Armoniskuna oli toiminut ruiske kasvintorjunta-ainetta. Sitten hänet oli heitetty takaisin kadunkulmaan, jossa hän yleensä työskenteli, jotta toiset näkisivät hänet ja ottaisivat opikseen."

Tuntuu ehkä hullulta, että osa väkisin kadulle laitetuista prostituoidusta päätyy myöhemmin itse hankkimaan tyttöjä kadulle. Orjaksi itselleen. Miten tyttö, joka on itse ollut toisten orjana kadulla voi enää tehdä sitä muille? Mutta siksi minä pidinkin tästä kirjasta. Sen on kirjoittanut tyttö, joka itse eli tämän kaiken. Tyttö, joka ymmärtää ja kertoo. 

Tytöt ovat orjia, uhreja, mutta ei se tarkoita samaa kuin pyhimys, hyvä tai kiltti tyttö, eikä sitä, että tytöt tuntisivat kiitollisuutta pelastuttuaan - siis jos he koskaan pelastuvat tai paremmin sanoen, selviytyvät. Tai että heidän edes pitäisi. Mitä kukaan on sanomaan mitä heidän pitäisi sitten kun he ovat ehkä saaneet omat kahleensa irti siitä kaikesta. Jos on antanut jo sen kaiken tapahtua, miksi sitten enää puuttuu. Mitä kukaan muu on tähän asiaa sanomaan?

Tämä on kirja, joka ei käske ketään pelastamaan ketään. Kirja, joka ei saarnaa. Se vain kertoo. Mutta kyllä se myös näyttää syyttävällä sormella, onhan sillä on oikeus. Ei nämä tytöt lähteneet Italiaan myymään itseään, he lähtivät paremman elämän toivossa ja sitä heille tarjottiin. Ehkä paikkaa kauppa-apulaisena, ehkä pientä omaa kampaamoa, ja kun kotona asiat ovat huonolla tolalla, miksei lähtisi? Miksei nuori lähtisi ja ottaisi tilaisuudesta kiinni? Tietenkin he tekeävät sen. Sitten he päätyvätkin kadulle pakkaseenkin pikkuhousuissaan, ovat määritelleet hinnat itselleen, sillä velka on maksettava. Jos sitä ei maksa käy huonosti. Ensin käy huonosti perheelle, sitten sinulle. Eikä apua saa mistään. Kehenkään ei voi luottaa ja jos yrität pelastautua, se on melkein suurempi riski kuin kadulle meneminen.

"Sinä ihmettelet, miksi Italian pitäisi ottaa siitä vastuu.
Ja minä vastaan, ettet ole ymmärtänyt mitään.

Koska katu on rikkonut elämämme. Se on tuhonnut meidät psyykkisesti ja toisinaan myös fyysisesti. Olemme maksaneet terveydellämme, toivollamme ja onnellisuudellamme. Mutta emme me sitä katua suinkaan valinneet. Se on teidän miestenne heiniä, he loivat bisneksen ja bisneksellä meidät, tuhannet uhrit. 

Uhreja olemme me, älkää sitä unohtako.
Ja te pyöveleitä."

Kirjan kieli (tässä tapauksessa suomennos) on yksinkertaista, helppoa ja kertoja puhuu lukijalle suoraan. Kun aloin lukea kirjaa niin alkuun pelästyin kieltä. Se tuntui naiivilta, heppoiselta. Mutta ei se ole. Aihe on niin hengästyttävä, että oikeastaan kieli on siihen juuri sopiva. Kieli ei hengästytä lukijaa lyhyine lauseineen ja sen puolesta kirjan lukisikin nopeasti, ellei aihe olisi niin raskas, että se pakottaa välillä pysähtymään. Tässä on monta tarinaa ja silti ne ovat vain yksi pieni murto-osa kaikista tarinoista. Tarinoista, joita syntyy tälläkin hetkellä tuolla kaduilla.

Minä pidin tästä kirjasta. Pidin sen tavasta kertoa tämä asia, pidin sen rehellisyydestä. Pidin siitä, että kirja ei kaunistellut tai yrittänyt tehdä kadulla olevista tytöistä enempää kuin he ovat. Se ei silti tarkoita, etteikö kaikki tämä olisi väärin. Etteikö se olisi pelkkää pahuutta ja julmuutta, eikä sitä, että tytöt itse sitä haluaisivat. Väärin tekee se, joka tytölle maksaa, ei tyttö, joka sen rahan ottaa vastaan. Eihän näitä tyttöjä olisi kadulla, ellei heillä tehtäisi bisnestä. Siinä asia, jota ei sovi unohtaa.

Vaikka aihe ei minulle entuudestaan ollut täysin vieras, niin tämä kirja kyllä avasi tätäkin aihetta taas uudella tavalla ja sai ajattelemaan. Noora luki vähän aika sitten tämän kirjan ja kyseli tuolloin postauksessaan mitä mieltä ollaan seksityön laillistamisesta. Kun luin tämän kirjan, niin omat mielipiteetkin hieman horjuivat. Olen aina ajatellut periaatteessa, että omalla vartalollaan saa tehdä mitä haluaa. Mutta uskon, ettei prostituutio voi tehdä kenellekään hyvää missään mielessä. Ei henkisesti tai fyysisesti. Enkä usko, että se olisi edes laillistamisen myötä koskaan turvallista ainakaan itse prostituoidulle. Ei prostituutio kuitenkaan koskaan ole vain seksiä rahaa vastaan, se ei koskaan ole koko tarina.

Mutta lukekaa tämä kirja ja kertokaa oma mielipide. Kuten Noora sanoi, tästä puuttuu tilastot ja asiantuntioiden esittämät lauselmat, mutta itse en niitä tähän kyllä edes kaivannut. Kirja herättelee ja tuo asiaa esille. Ehkä tämä on parempi tapa kertoa kuin tilastot. Tämän kertoo tyttö kadulta.


 ♥

Kirjasta kirjoittanut myös Noora.


lauantai 22. syyskuuta 2012

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa


Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa
s. 218, Into 2012


Kuolema Ulan Batorissa päätyi luettavakseni saatuani sen Inton bloggaritapaamisesta mukaani. Muuten kirja varmaan olisikin jäänyt lukematta. Innostuin kirjasta aluksi takakannen perusteella: kertomus tavallisten mongolilaisten elämästä, jota Neuvostoliiton sorto, rasismi ja korruptio varjostavat. Samassa lupaillaan annos jännitystä sekä filosofiaa. Takakannessa mainitaan jopa sanat jännitysromaani sekä matkakirja. Kirjan luettuani voisin sanoa, että takakannen teksti pitäisi kyllä uusia täysin.

Kirja kertoo suomalaisesta lääkäristä Jackista, joka matkustaa 80-luvulla Mongoliaan tutustuakseen vaihtoehtoiseen lääketieteeseen, mutta saakiin tutustua lähinnä Mongolian ikäviin puoliin. Hän törmää rasismiin, korruptioon, köyhyyteen ja epätasa-arvoon. Hän tutustuu useisiin ihmisiin, niin mukaviin kuin vähemmän mukaviin. Kuten kunnon länsimaalaista, häntäkin halutaan käyttää törkeästi hyväkseen.

Odotin kovasti kirjaa, jonka sivuilla saisin kohdata Mongolian ja sen historiaa, ehkä vaihtoehtoisen lääketieteen ja jonkinlaisen jännittävän tarinankin, mutta - törmäsin lähinnä hieman vanhemman miehen sisäiseen maailmaan. Kirja oli kuin päiväkirja, jota oli matkalta kirjoitettu. Pieniä huomioita, lyhyitä pätkiä mitä tapahtui siellä ja täällä, hyppimistä aiheesta toiseen. Hieman sekavalta ja muistiinpanomaiselta tuntuvaa tekstiä, josta oli vaikea saada otetta. Kaikki tietenkin katsottuna vanhemman miehen silmin.

Vaikka mielestäni kirjojen kirjoittamista ja olemassaoloa ei tarvitse selitellä, niin tätä kirjaa lukiessa usein mietin, että mikä tämän tarkoitus on? Miksi tämä on kirjoitettu? Jotenkin tekstistä puuttui jokin punainen lanka ja tarkoitus, tapahtui paljon asioita ilman sen suurempia syitä tai seurauksia. Sellaistahan elämä oikeasti on, mutta jotenkin kirjoihin kaipaisi enemmän. Kirjoissa tarkoituksettomuus lähinnä puuduttaa ja alkaa kyllästyttämään muutaman kymmenen sivun jälkeen. Ymmärrän kyllä, että tässä kirjassa on varmasti paljon kirjailijaa itseään, ja hänelle varmasti tärkeä teos. En kuitenkaan näin ulkopuolisena lukijana saa irti kirjasta juuri mitään.

Tämä kirja tarjosi yhden miehen omanlaisen matkakertomuksen niin Mongoliaan kuin mieheen itseensäkin ja siinä sivussa muutamia palasia itselleni vieraasta kulttuurista ja maasta. En koe olevani kohderyhmää, mutta painotan myös sitä, että takakannen perusteella luulee kyllä saavansa käsiinsä hieman erilaisemman kirjan kuin minkälaiseksi tämä lopulta paljastui. Kirjassa oli kyllä hetkensä ja varsinkin alkupuoli tuli luettua jopa rivakasti, mutta loppua kohden tuli väsähdys ja kun odotus jäi palkitsematta, niin mielenkiinto lopahti. Kaiken huipuksi minusta kirjan "huippu" jotenkin jäi matalaksi ja ikään kuin sivulauseeseen. Teki mieli huutaa, että "Hei huomasiko kukaan mitä juuri tapahtui? Selittäkää tämä minulle!". Selitystä ei tullut.

Tämä ei ollut minun kirjani, mutta olisi kyllä mielenkiintoista lukea tästä enemmänkin arvioita ja muiden ajatuksia. Sen verran kirja kuitenkin herätti kysymyksiä mielessäni.

 ♥

Kirja on luettu myös Vinttikamarissa.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Tsemppaavia blogiystäviä & jotain höpötystä



Luen ja kirjoitan - blogin ihanainen Paula piristi minua pari päivää sitten tälläisella huomiolla. Kovasti kiitos Paulalle, joka myös ansaitsee itse tämän "tittelin". Joskin termi tsemppaava blogiystävä hieman särähtää tällä suunnalla, sillä miellän sen urheilutermiksi (heh, ja arvata saattaa etten itse ole mikään liikunnan ihmelapsi), mutta toki blogiyhteisössä tsemppaukseksi nyt varmaan voi laskea ihan sen, että käy toisten blogeissa ainakin joskus moikkailemassa. 

Ja itse ajattelinkin laittaa tämän eteenpäin muutamille sellaisille bloggareille, jotka joskus käyvät minunkin blogissa moikkailemassa ja joilla en tätä vielä huomannut olevan.

Tämän tunnustuksen voisi kyllä antaa kaikille, jotka ovat joskus blogiini kommentoineet, sillä kyllä ne kommentit ja vuorovaikutus se juttu on, miksi pitää nimenomaan julkista kirjablogia. Ja jokainen kommentti on kuin pieni tsemppaus ja sysäys, joka saa jatkamaan ja tykkäämään tästä jutusta aina vain enemmän.

Mutta nyt voisin vaikka yrittää rankan viikon jälkeen vähän rauhoittua ja ehkäpä jopa lukea. Parikin kirjaa on tällä hetkellä kesken ja ainakin toisen voisi yrittää tässä viikonlopun aikana lukea loppuun. Katsellaan ja palaillaan ehkä pian kirjan kera.

Hyvää viikonloppua kaikille!

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Aktivistin sunnuntai: Turkistarhaton Suomi


Tänään en kirjoita kirjoista, en kirjailijoista, en lukutunnelmista enkä mistään siitä, mistä normaalisti kirjoitan. Tänään käytän blogiani hyväkseni jakaakseni tietoa itselleni tärkeästä asiasta. Tänään ei tule lukuvinkkejä, vaan vinkki siitä, miten juuri sinä voit vaikuttaa eräänlaisen julmuuden lopettamiseen. Eikä tämän vaikuttamisen takia kenenkään tarvitse kaivaa kukkaroaan esiin. 

Niille, jotka eivät jaksa lukea minun ajatustani asiasta, suosittelen kuitenkin vierailua osoitteeseen: turkistarhatonsuomi.fi.

Suomessa kasvatetaan vuosittain noin 3 miljoonaa eläintä turkistarhoilla. Joukossa on kettuja, naaleja, minkkejä, hillereitä ja supikoiria. Nämä 3 miljoonaa eläintä elävät pienissä ahtaissa häkeissä (ketun häkin tilaksi riittää lainsäädännön mukaan 0,8 m² ja minkin 0,25 m²) , ja niiden ainoa kohtalo on päätyä nyljettäviksi. Niiden turkki viedään, jotta joku muu elollinen voisi kantaa sitä yllään tai koristaa sillä kotinsa. 

Turkistarhaus oloja ei voi kuvailla ihhimillisiksi, sillä eläimillä ei ole häkeissään virikkeitä tai mahdollisuuksia toimia omalle lajilleen tyypillisellä tavalla. Supikoirat eivät esimerkiksi voi nukkua talviunta. Häkkiolosuhteet aiheuttavat eläimille myös lukuisia oireita, kuten silmätulehduksia, avohaavoja, käyttäytymishäiriöitä, kannibalismia ja omien poikasten tappamista.

Suomessa tämä julma tapa tehdä bisnestä eläinten turkeilla on edelleen laillista, toisin kuin esimerkiksi Britanniassa, Itävallassa, Bosniassa, Kroatiassa tai Bulgariassa, jossa turkistarhaus on kielletty. Tanskassa kettutarhaus on kielletty ja Ruotsissakin kettutarhaus on loppunut. 

Monet puolustelevat tarhausta sillä, että se työllistää. Itse en näe mitään arvoa sillä, että joku tienaa tällaisella tavalla, mutta sanottakoon, että turkistarhaus ei ole erityisen suuri työllistäjä. Suomessa on alle 1000 turkistarhaa ja yksi tarha työllistää keskimäärin 0,7 ihmistä. Tarhaus on vain sivuelinkeino yli puolelle tarhaajista, joille tarhauksen lopettaminen ei myöskään tarkottaisi työttömyyttä. Turkistarhaajien ikärakenteen vuoksi moni on siirtymässä eläkkeelle, joten turkistarhauksen lopettaminen ei heidänkään kohdallaan tarkottaisi työttömyyttä. Myös moni tarhoilla työskentelevä on ulkomailta palkattua kausittaista työvoimaa. Näin ollen tarhauksen lopettaminen ei juurikaan toisi suuria uudelleentyöllistämisongelmia. 

Itseäni pelkkä ajatus turkiksista kuvottaa. En voi ymmärtää miten kukaan voi kantaa toiselle kuuluvaa turkkia yllään. Enkä voi ymmärtää, miten kukaan voi hyväksyä tällaisen julmuuden. Miten kukaan kestää katsoa niitä kärsiviä eläimiä pienissä häkeissä ilman virikkeitä tai mahdollisuutta toteuttaa omalle lajille kuuluvia tapoja? Miten kukaan voi tappaa sellaisen asian tähden? Se on täysin käsittämätöntä.

Joskus joku on vedonnut siihen, että kyllähän kivikaudellakin käytettiin turkiksia, jotta pysyttiin lämpimänä. Se on täysin totta, ilman ei olisi selvinnyt. Totuus on myös se, että me emme elä kivikaudella ja me emme tarvitse turkiksia pysyäksemme lämpiminä. Meillä on vaihtoehtoja.

Kun kuulin, että meillä täällä Suomessa on vireillään kansalaisaloite turkistarhauksen kieltämiseksi, niin olin ensimmäisten joukossa allekirjoittamassa vetoomusta. Siitä lähtien olen myös tasaiseen tahtiin muistutellut facebookissa (ja muualla) asiasta - ja nyt täällä.

Allekirjoituksia tosiaan tarvitaan siis 50 000 jotta asia menee käsittelyyn eduskunnassa. 12.9.2012 nimiä on ollut kerättynä 42 138, joten vielä tarvitaan lisää allekirjoituksia. Allekirjoitukset täytyvät olla kerättyinä 13.11.2012 mennessä, joten vielä on hetki aikaa.

Allekijoittaminen on helppoa! Keräyspisteitä on ympäri Suomea ja esimerkiksi itse kävin allekirjoittamatta vetoomuksen Turun Ruohonjuuressa. Myös Turun pääkirjastosta löytyy keräyspiste (ja monesta muusta paikkaa). Helsingissäkin keräyspisteitä on useita. Allekirjoittaa voi jokainen 18 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen.

Listan keräyspaikoista löytää tästä osoitteesta. Samasta osoitteesta saa myös ohjeet, kuinka lomakkeen voi tulostaa ja lähettää eteenpäin / viedä keräyspisteeseen. Kaikki tarkemmat ohjeet löytyvät tuolta sivulta!

Voisin kirjoittaa tästä asiasta paljon enemmänkin, liittää oheen vatsaa velmuttavia kuvia ja videoita, kertoa vieläkin ikävämpiä faktoja, voisin valottaa muiden maiden vastaavaa toimintaa, mutta en tee sitä. Uskon blogiani lukevien ihmisten olevan sen verran fiksua väkeä, että osaavat sisimmässään tätä asiaa pohtia ilman, että sitä täytyy revitellä sen enempää. Tässä nyt kuitenkin kerättynä faktoja ja tietoa höystettynä vähän omilla ajatuksilla. Itse toivon, että Suomi voisi liittyä esimerkkimaihin siitä, kuinka lopettaa turkistarhaus. 

Jos siis haluat vaikuttaa, vilkaise lähin keräyspiste täältä ja lähde allekirjoittamaan! Ota ystävä mukaan (niin minäkin tein)! 

lauantai 15. syyskuuta 2012

Hupsista keikkaa...


En tiedä mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, mutta tänään päivittäessä blogiani huomasin, että bannerini oli hävinnyt. Tilalla oli vain valkoinen laatikko. Yritin lisätä kuvan uudelleen, mutta se heitti vaan erroria kehiin. Yritin lisätä kuvan uudelleen nettiinkin kokonaan (eri nimelläkin ja muodolla ja ties millä), mutta en saanut vastapalkaksi kuin errorin. Tiedä sitten onko vika bloggerissa, photobucketissa vai minussa, mutta yli tunnin tätä pähkäiltyäni en ole vielä ratkaissut ongelmaa.

Tarkoitukseni olikin vaihtaa ulkoasua, mutta en ollut suunnitelleeni tekeväni sitä TÄNÄÄN. Eihän mulla ole vielä valmiina mitään, kuin korkeintaan pääni sisällä. Joten pahoittelut tästä väliaikaisesta ulkoasusta, ei tämä ihan tällaiseksi jää. Yritän jossain välissä joko saada sen vanhan kuvan takaisin tai kehitellä uuden, mutta tällä hetkellä ei ole aikaa ja saa nähdä, koska sitä aikaa taas on.

Tulin nyt vain sanomaan, kun ainakin omaan silmään tämä näyttää niin oudolta, että ei hätiä mitiä, jotain minä tälle vielä teen. 

Arvatkaa muuten kuka on taas ollut sairaana? JEP. Ja arvatkaapa kuka on ollut sairaana töissä? JEP. Ja arvatkaa kenellä puhkesi pyörän kumi maanantaina aamun sarastaessa työmatkalla? JEP, tuli vähän kiire töihin. Ja arvatkaa kenellä katkesi keskiviikkona avain varapyörän lukkoon työpaikalla? JEP, pelkäsin koko päivän, että se varastetaan. Avain siis katkesi, ennen kuin ehdin saada pyörän lukkoon. Että ei mikään paras viikko ole takana, nyt pidän sormia ristissä ja rastissa ja peukkua ylhäällä ja ties mitä, jotta nämä epäonnisuudet voisivat jo hetkeksi loppua.

Hauskaa viikonloppua kaikille!


Muriel Barbery - Siilin eleganssi


Muriel Barbery: Siilin eleganssi
suom. Anna-Maija Viitanen
s. 374, Gummerus 2011
(L'Élégance du hérisson, 2006)

Tiedättekö sen tunteen kun jo ensimmäisten sivujen aikana ihastuu? Kun puolen välin jälkeen on rakastunut? Kun haluaisi yhtä aikaa lukea kaiken heti ja toisaalta ei raaskisi millään vaan haluaisi pitkittää loputtomiin? Kun pelkkä kannen katseleminen saa hykertelemään? Niin minulle kävi Siilin eleganssin kanssa. Ihastuin, rakastuin enkä halunnut sen koskaan lähtevän luotani. 

Kirja on melkein sellainen, jota ei haluaisi jakaa muiden kanssa. Haluaa pitää sen turvassa itsellään, rakastaa sitä ilman, että muut voivat arvostella sitä tai kyseenalaistaa. Eikä siitä oikein halua sanoa mitään. Kun joku kysyy, tekee mieli vain hymähtää. Mutta yritetään nyt muodostaa tämä tunne sanoiksi.

Siilin eleganssi on kirja, jossa filosofia, kulttuuri, kirjallisuus, elämän tosiasiat ja haaveet, kauneus ja karuus, hyvyys ja viisaus sekoittuvat kauniisti yhteen. Kirja, joka on sekä raastava että hellä ja jonka ääressä hymyilyttää samaan aikaan kuin melkein itkettää. Kirja, jonka parissa viihtyy, mutta joka saa myös ajattelemaan. Kirja, joka vähän ravistelee lukijaansa, mutta hellästi.

Tarina itsessään kertoo hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartijarouva Renée Michelestä sekä talon rikkaista ja hienoista asukkaista. Renée on kuin kuka tahansa ovenvartijarouva, hieman ruma, hieman tyhmä - mutta vain niille, jotka eivät näe. Piilossa hän on kaikkea muuta. Piilossa haluaa pysytellä myös eräs talon rikkaan perheen 12-vuotias tytär Paloma, joka on päättänyt tappaa itsensä maailman tarkoituksettomuuden edessä. Renée ja Paloma eivät kuitenkaan voi piilotella loputtomiin, sillä taloon muuttaa uusi asukas, joka tuntuu löytävän ja paljastavan heidän piilonsa.

Tarinan ja tapahtumien sijaan kirjan keskiö on kuitenkin enemmän ajatuksissa, viisauksissa ja elämän tarkastelussa - ei kuitenkaan ollenkaan tylsällä tavalla. Tarina siis myös itsessään on viihdyttävä ja kiinnostava, vaikka itse annan arvoa enemmän kirjan sanomalle. Tiedättekö kun istuu keittiön pöydän ääressä ja juo teetä, no ulkopuolisen silmin näyttää varmaan harvinaisen tylsältä puuhalta ja hetkeltä, sillä ulkopuolinen ei näe sitä, kuinka oma pää tuntuu pian räjähtävän kaikista ajatuksista, hetkistä, tunnelmista ja tapahtumista. Vain katselijalla on tylsää. Jotenkin kirjassa on jotain samaa ja sitä samaa hetkeä se kai yrittää kertoa. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja aina ei tarvitse tapahtua, joskus pelkkä ajatus riittää.

Itse ajattelen kirjaa myös eräänlaisena ylistyksenä kulttuurille ja tietynlaiselle elämän kauneudelle. Se antaa kuin lämpimän halauksen lukijalle ja hyväksynnän jatkaa lukemista, vaikka ulkopuolisten silmissä tuhlaat elämäsi kirjojen sivuilla. Jos ei ymmärrä kirjallisuutta, jos ei lue, ei ehkä koskaan tule ymmärtämään sitä, että hyvän kirjan kanssa ei ole tylsää eikä se tunnu tuhlaukselta. Toisten mielestä ehkä nyhjäät vain kotona, mutta hyvän kirjan kanssa ei koskaan ole vain kotona. Fyysisesti ehkä, mutta muuten liihoittelee ties missä.

Kuten sanoin, minä rakastuin kirjaan. Rakkauteni ei kuitenkaan ollut sokea, joskin annoin kyllä herkästi anteeksi pieniä virheitä, kuten asiaan kuuluu. Muutama kömpelyys kirjaan mahtui, tai ehkä ei kömpelyys, enemmänkin sellainen turha painotus, jonka lukija olisi kyllä ymmärtänyt vähemmästäkin. Lopussa myös tuntui, että joidenkin kohtien ohi haluttiin kiirehtiä nopeasti. Ehkä kirjailija ei oikein tiennyt, kuinka laittaa tapahtumat ojennukseen, mutta sellaista sattuu, ajatushan on tärkein. Enempää en viitsi purnata, sillä mikään tai kukaan ei ole täydellinen, mutta jos on näin hyvä, sen saa kyllä anteeksi.

Kiitos ja kumarrus. Olen löytänyt kirjan, jota voisin pitää loppuelämäni tyynyn alla tarttuakseni siihen aina epäuskon hetkillä.

 ♥♥♥
"Hänen tunneillaan saa sellaisen käsityksen, että tekstit on kirjoitettu vain siksi että niistä voitaisiin hakea henkilöhahmot, kertojanääni, tapahtumapaikat, juonenkulku, ajankohta. Hänelle ei tunnu juolahtavan mieleen, että tekstit kirjoitetaan ennen kaikkea luettaviksi ja herättämään lukijassa tunteita. Uskokaa tai älkää, mutta hän ei ole vielä ikinä kysynyt meiltä: "Pidittekö tästä tekstistä?" Se nyt on kuitenkin ainoa kysymys, minkä takia tekstiä kannattaa miettiä kerronnan tai rakenteen kannalta..."

"Vaikka tietäisinkin että maailma on ruma, en minä sitä halua nähdä."

Kirjasta bloganneet myös ainakin Linnea, Sanna, Anki, Leena Lumi, Elma, Katja / Lumiomena, Sonja ja Amma.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Elokuun luetut & Inton bloggaritapaaminen & muita kuulumisia


Elokuun luetut:
♥ Lauren Oliver - Delirium: Rakkaus on harhaa
♥ Max Brooks - Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat
♥ Colin Beavan - Ekovuosi Manhattanilla
♥ Riikka Pulkkinen - Totta
♥ Jane Austen - Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset
♥ Witi Ihimaera - Valasratsastaja

Myös blogattu:

♥ Emily Mainquist - Vegeherkkuja

 

Jotain kertoo tämän hetken kiireisestä elämästä se, että normaalisti kuun viimeisenä päivänä kokoamani lista kuukauden luetuista saadaan aikaiseksi vasta näin toisena syyskuun päivänä, ja se, että minulla ei ole tällä hetkellä edes mikään kirja kesken, kun en sellaista ole ehtinyt aloittaa. Oikeasti pitäisi nytkin olla muualla, mutta ensi viikko näyttää vieläkin kiireisemmältä, joten en uskalla jättää tämän tekemistä sinnekään. 

Mutta palataan vielä hetkeksi elokuuhun. Elokuu oli lukemisen suhteen hyvä kuukausi, luin melko paljon ja hyvin erilaisia kirjoja. Ekovuosi Manhattanilla inspiroi, Valasratsastaja tuotti taasen lievän pettymyksen, mutta muista pidin enemmän tai vähemmän. Esittelin myös blogissani ensimmäistä kertaa leivontakirjan ja positiivisen vastaanoton innoittaman luulen, että jatkossakin voi joku ruokakirja täällä vilahtaa. 

Elokuussa blogissani järjestettiin arvonta 100 lukijan kunniaksi (lähettelen voittokirjat ensiviikolla ehtiessäni) ja haastoinpa itseni lukemaan jälleen oman hyllyni kirjatkin. Haasteeseen olen lukenut jo 5 kirjaa, joka on mielestä aikas hyvä määrä. Varsinkin kun noita haasteen jälkeen hyllyyn haalittuja kirjoja ei tarvitse laskea mukaan haasteeseen.

Kirjojen lisäksi ehdin kuitenkin sairastamaankin. Oikeastaan yli puolet kuukaudesta ja jälkitaudin jälkitautia sairastessa ei muuten enää paljon naurattanut. Onneksi sekin tauti kuitenkin lopulta hellitti ja niinkin sopivasti, että ehdin kuun lopussa juhlia synttäreitäni ja pääsin Helsinkiin ensimmäiseen bloggaritapaamiseeni.

Olin tosiaan perjantaina Into-Kustantamon järjestämässä bloggaritapaamisessa muutaman muun bloggaajan kanssa. Bloggaajien lisäksi tilaisuudessa oli Intosta Milla Karppinen ja Inton kirjailijoista Laura Gustafsson ja Saara Henriksson. Tapaaminen oli Helsingin Kirjatyöntekijäkadulla Sikariklubin kokoustiloissa. Lähinnä tilaisuudessa keskusteltiin kirjoista ja kirjoittamisesta, mutta mikäs sen parempaa! Saatiin ottaa mukaan muutama kirjakin, joista tulen vielä blogiinkin kirjoittamaan kunhan ehdin ne jossain välissä lukaista. Tapaamisen jälkeen Kirjan Salissa oli Inton 5 v. synttärijuhlat, joihin en itse ehtinyt valitettavasti jäämään ja en kyllä olisi enää jaksanutkaan. Mutta osa bloggaajista jäi vielä juhliinkin, joten toivottavasti päästään lukemaan siitäkin tilaisuudesta enemmän. Ainakin Linnea oli jo ehtinyt tilaisuudesta jotain kirjoitella.

Oli kyllä tosi kiva tavata muita bloggaajia, Inton väkeä sekä kirjaijat, joten toivottavasti vastaavia tilaisuuksia tulee vielä eteen. Omalta osaltani ilta tosin meni hieman väsyneissä merkeissä. Ihan näin vinkkinä sanottakoon, kun on herännyt ennen aamukuutta ja painellut menemään pitkin Helsinkiä puolet päivästä 3 tunnin yöunilla, niin ei ole ehkä se virkein hetki tavata muita bloggaajia. Kun pääsin takaisin Turkuun vievään bussiin, niin olin kyllä täysin poissa pelistä. No, ottakaamme tästä opiksemme ja ensi kerralla en aio haalia samalla päivälle saati viikonlopulle ihan yhtä paljon tekemistä kuin nyt. 

Mutta sellainen oli elokuu tällä suunnalla. Sairastettiin, luettiin, tavattiin bloggareita ja juhlittiin! Syyskuu onkin siitä poikkeuksellinen, että tämä jo ehkä turhankin pitkään lomaillut menee huomenna taas vähän kokeilemaan ihan oikeaa työntekoa ja jotta ei menisi liian helpoksi, niin onpa sitä taas suunniteltu yhtä sun toista menoa jo heti ensiviikosta lähtien. Että jos täällä tulee olemaan hiljaista, niin siinä syy.

Aion myöskin vihdoin ja viimein toteuttaa jo muutaman kuukauden aikeen, eli muuttaa vähän blogin ulkoasua. En tiedä tarkalleen koska tämä tapahtuu, toivottavasti pian, mutta en aio siksi aikaa pistää blogia suljetuksi tms, joten jos täällä näyttää siltä, kuin joku olisi räjäyttänyt html-koodit, niin se olen vain minä remppaamassa blogia. 

Mutta hei hyvää alkanutta syyskuuta kaikille! Palaillaan toivottavasti seuraavaksi kirja-arvion kera.