keskiviikko 28. marraskuuta 2012

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie




David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
suom. Pirjo Thorel
s. 268, Gummerus 2011
(La Délicatesse, 2009)

Nainen, jonka nimi on Nathalie yllätti minut täysin. Kun suljin kirjan kannet, en voinut kuin tuijottaa eteeni ja ihmetellä, että  - tässäkö se oli? Tästäkö minä olen lukenut ne ylistävät blogiarviot, joiden seurauksena päädyin tämän itsekin lukemaan? Tässäkö tämä ihan oikeasti oli? Ei siinä, että kirja huono olisi ollut. Kirja oli oikein hyvä kevennys raskaamman kirjan rinnalla luettavaksi. Kepeä ja nopea luettava, ihan viihdyttävä, mutta ei mitään sen suurempaa. Kirja jäi jotenkin laimeaksi, vähän kuin nopeasti haaleneva tee. Alku vaikuttaa lupaavalta, mutta loppu täytyy niellä melkein väkisin.

Kirja kertoo Nathaliesta, jonka täydellinen avioliitto päättyy, kun hän menettää traagisesti miehensä. Nathalie, tuo naiseuden täydellistymä, ei kuitenkaan joudu kauan elämään yksinäisyydessä. Yksi täysin spontaani ja ajattelematon teko - ja pian kuvoihin ilmaantuu toinen mies ja millainen mies hän onkaan. Nathalie, joka saisi kenet vain, päätyy tapailemaan sitä toimiston tavallisinta Tanelia. Sitä, jonka olemassaoloa tuskin huomataan. Sitä miestä, jossa ei tunnu olevan mitään kiinnostavaa.

Minusta tarina oli oikeastaan aika tylsä. Kyllähän sen nopeasti luki ja olihan kirjan tyyli hetkellisesti ihan viihdyttävä, mutta en ainakaan itse saanut kirjasta mitään sen kummempaa irti. Mies, se tavallisin tallaaja, pääsee tapailemaan upeaa naista kaikkien odotuksein vastaisesti. Ja tämä upea nainen onnistuu näkemään tässä muiden mielestä jopa vastenmielisessä miehessä jotain kiinnostavaa. Okei. Mutta missä se tarina on? Siinä, että tapahtuu jotain näin odottamatonta kuin että ulkonäöllisesti eri kastiin kuuluvat alkavat tapailla? Voi hoh-hoijaa.

Kirjassa on viittaus Siilin eleganssiin ja sitähän tämä oli - vähän kuin halpa ja todella surkea jäjitelmä Siilin eleganssista. Harmi vain - kuten kirjassakin todetaan - niin sitä siilin eleganssia ei löydy. Nimittäin koko kirjasta. Yritystä löytyy, mutta jotenkin se ei vain riitä. Kirja yrittää olla ovela. Vähän samaan tapaan kuin jokainen päättää yläasteella novellinsa sanoihin: "Ja sitten heräsin." Onhan se ovelaa, mutta ei kuitenkaan ollenkaan.

Kirjan tyyli on jokseenkin humoristinen ja kirjassa keskiöön nousee arkipäivän pienet huomiot. Kokolattiamatto keksijöineen saa moitetta, sillä sitä vasten korkokengät eivät kopise. Lisäksi kirjassa on katkelmia, listoja ja muuta lisuketta tekstin lisäksi. Esimerkiksi kirjassa on listattu Nathalien lempikirjoja, Nathalien työryhmän jäsenten horoskooppimerkit ja muuta tarinan kannalta epäolennaista. Toisaalta ihan hauska idea, mutta toisaalta minusta se tuntui niin väkisin väännetyltä, etten oikein osannut suhtautua näihin välihuomioihin. Ne olivat turhan irrallisia, eivätkä tuoneet itse tarinaan lisää särmää.

Oikeastaan minusta tuntuu, että kirjasta juuri puuttui se särmä. Kirja oli samaan aikaan hauska, ja silti jotenkin käsittämättömän tylsä. Kirja oli surumielinen, ja samaan mieleen hauska - ei kuitenkaan niin paljon, että olisi nauranut. Kirja kulki keskitietä - ja maisemat olivat harvinaisen mitäänsanomattomat.

Omalla tavallaan kirjan idea tarttua arkipäiväsyyksiin, ottaa päähenkilöikseen tavallisia ihmisiä ja tapahtumiksi tavallisia tapahtumia on ihan hyvä. Kirja luo pienille asioille suuremman merkityksen, mutta sitten taas minusta kirja jää turhaksikin vain niihin pieniin hetkiin kiinni. Minä nautin omassa elämästäni niistä pienistä ja ehkä muille merkityksettömistä asioista ja hetkistä, mutta en kaipaa sitä samaa enää kirjalta. En halua lukea kirjasta kohtia, jotka olisin ja ehkä olenkin kirjoittanut hieman toisin sanoin omaan päiväkirjaani ja ennen kaikkea jo elänyt. Haluan kirjan vievän minut uusiin maisemiin, tapaamaan uusia ihmisiä ja viemään seikkailuihin, joita en ehkä omassa elämässä koskaan törmää (ja useimpien kirjojen kohdalla hyvä niin!).

Kevyeksi välipalakirjaksi tämä sopi, mutta vain kevyeksi, sillä jo pian iskee uudestaan nälkä. Ei siis minun kirjani. Ja olen edelleen yllättynyt, etten pitänyt tästä. Tavallaan tässä oli jotain sellaista minun näköäni, mutta ei sitten kuitenkaan. 

♥½

Minua enemmän kirjasta ovat pitäneet ainakin Sanna, Anni ja Noora.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Sunshine award: kuusi kysymystä & vastausta




Kiitos Jossulle, joka heitti minua kuuden kysymyksen haasteella, sillä saanpahan jälleen hyvän syyn päivitellä blogiani haha. Huomenna on kyllä luvassa ihan jopa kirja-arvio, mutta sitä ennen vastaillaanpas nyt näihin!

1) Mistä unelmoit?
Tasapainoisesta onnellisesta elämästä. Oman tieni ja juttuni löytämisestä. Paremmasta huomisesta. Matkustelemisesta. Materialistisesti ehkä omasta pienestä puutalosta jossain ihanassa paikassa, Turkukin käy. (Jos nyt puhutaan unelmista liittyen siihen omaan napaan, eikä esim. maailman rauhaan tms.)

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?
Tällä hetkellä varmaan mahdollisuus rauhoittua, syy poistua kotoa ja tehdä jotain hyödyllistä sekä ihmiset lähellä.

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Täällä pimeyden ja (pian koittavan) kylmyyden keskellä tekee mieli sanoa jokin lämmin maa. Ehkä Kalifornia tai Australia.

4) Elämäsi paras saavutus?
Elossa oleminen edelleen. Minusta tuntuu, että elämäni mahdollisesti suurin saavutus on vielä saavuttamatta tai ainakin toivon niin. Ehkä suurin saavutukseni voisi olla se tasapainoisempi ja onnellisempi elämä jossain tulevaisuudessa. Kieltäydyn vastaamasta tähän sanomalla jotain koulutukseen tai työhön liittyvää, vaikka saavutuksiahan nekin.

5) Suosikkiharrastuksesi?
Kuinka moni yllättyy kun vastaan tähän lukeminen, bloggaaminen ja kirjoittaminen? Heh. Mutta pidän myös leipomisesta ja sitä voisikin nykyään kutsua harrastukseksi. Viimeksi leivoin edellispäivänä.

6) Suosikkimusiikkisi?
Musiikkimakuni on aika laaja ja kuuntelen keskenään hyvin erilaista musiikkia. Kuuntelen kaikkea hempeän, Kaija Koon (joo tämä on oma tyylisuunta, ettekö tienneet) ja vähän rajummankin punkin välillä. Metallimusiikki tai erinäiset hiphop/räppi-jutut eivät tosin iske.  Mainitaan nyt kestosuosikeista ainakin Patrick Wolf (jonka helmikuista keikkaa odotan jo innolla!), Maj Karma, Itkevä tyttö, Zen café, No Shame, I Walk the line jne jne. Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomenkielistä musiikkia kuin ennen. Ja välillä tulee pidempiä taukoja, kun en kuuntele juuri mitään. Jonkun hyvän uuden bändin löytäminen olisi kyllä kiva! Viimeisin "löytöni" taitaa olla Refused ja siitäkin on jo aikaa.

Heitän haasten eteenpäin Jaanalle ja Linnealle
(Haasteeseen kuuluvan kuvan voi hakea Jossun blogista. Minulla on itseotettu kuva marraskuisesta puusta.)


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Rumat Kapinalliset - haaste suoritettu & mietteet haasteesta



Sain kun sainkin pienellä loppukirillä suoritettua Rumat Kapinalliset - haasteen loppuun. Haasteen ideana oli lukea viisi jollain tavalla rumaa ja kapinallista teosta, joissa maailmaa tarkastellaan vähemmän ruusunpunaisin lasein. Tarkoituksena oli lukea jotain vaihtoehtoista, eli ei vain realismia. Haasteen suorittamiseen oli aikaa vuosi ja haaste päättyy 1.12.2012.

Minä luin haasteeseen seuraavaa:

George Orwell: Eläinten vallankumous
Laura Gustafsson: Huorasatu
Irvine Welsh: Trainspotting
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini

Kirjoissa oli erilaisia teemoja, oli huumemaailma kaikkine vivahteineen, yksi feministinen purkaus, insestiä, valtioihin kohdistuvaa kritiikkiä ja sitten väkivaltaa vastustava väkivaltainen teos. Erilaisista teemoista huolimatta kirjoja yhdisti ainakin jokaisesta kirjasta löytyvä väkivalta, jollain tapaa poikkeava kieli, vaikkakin Orwellin teos oli sen suhteen melko neutraali, sekä voima, anarkismi ja kannanotto. Kirjat ovat tottakai myös rumia ja kapinallisia, osa kuvotukseen ja ahdistukseen asti. Kirjat kuvaavat maailman pahuutta - ja vaativat siihen muutosta.

Pidin jokaisesta kirjasta, vaikka huomasinkin muutaman kirjan kohdalla vähän puutuvani väkivaltaan ja muilla oksettavuuksilla mässäilyyn. Vähempikin olisi riittänyt. Ehkä tästä syystä pidinkin eniten joukon sivumäärältään pienimmistä mutta muuten suuremmista, eli Eläinten vallankumouksesta sekä Precious - Harlemilaistytön tarina. Molemmat iskivät kovaa. Voisin kuitenkin suositella lukemaan näistä minkä tahansa, jos haluaa lukea jotain vaihtoehtoista ja vähän erilaista.

Oli muuten hassua huomata, että valitsin sattumalta luettavaksi kolme kirjaa, joista olin jo aiemmin nähnyt elokuvan. Tämä ei ollut lainkaan tietoinen valinta ja tajusinkin sen oikeastaan vasta viimeistä kirjaa lukiessa. Ehkä syynä oli se, että kun alkoi aika loppua, niin täytyi nopeasti keksiä luettavaa ja nämä teokset tulivat mieleeni sillä olin niihin jo jollain tapaa tutustunut. Tai ehkä kuvittelin alitajuntaisesti suojelevani itseäni kovin törkyisiltä kirjoilta, kun luulin tietäväni, mitä tuleman piti. Elokuvien katsominen ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseeni juurikaan, sillä jokaisen elokuvan katsomisesta oli jo tovi aikaa ja lisäksi kirjat poikkesivat elokuvista melko paljon.

Haasteesta vielä, että minä pidin kirjojen lisäksi itse haasteesta, koska se tosiaan haastoi minut. Aluksi innostuin haasteesta kovasti ja luinkin heti haasteen kuultuani siihen kaksi sopivaa kirjaa, mutta sitten pidin usean kuukauden tauon. Kynnys tarttua rumiin, roisiin ja väkivaltaisiin teoksiin oli melko suuri. Tiesin, että kirjat herättäisivät ajatuksia, mutta pohdin, pystyisinkö nauttimaan niistä muuten. Ajattelin niiden vievän hirvittävästi energiaa. Nyt marraskuussa sitten tempaisin ja luin yhtä kyytiä kolme rajuhkoa teosta ja yllätyin, miten paljon kirjoista pidin. Kirja olivat erilaisia eivätkä mitään helppoja tai mukavia luettavia, mutta herättelivät lukijaa ja antoivat lukijalle paljon ajateltavaa. Jokainen kirja teki vaikutuksen.


Vastauksia Nooran esittämiin kysymyksiin:

Millaista kirjan rumuus oli? Mitä opit rumuudesta?

Minä koin rumuuden näissä kirjoissa herättelijänä. Rumuus oli väkivaltaa, toisten alistamista, rumaa ja halventavaa kieltä. Rumuus on jotain, mitä lukijan ei ole helppoa niellä. Sen tarkoituksena oli selvästi herättää lukijassa erilaisia tunteita ja samalla tuoda sanomaansa esiin. Minussa kaikki kirjat herättivät suoraan sanoen jonkinlaista vihaa ja luulen sen olevan tarkoituskin. Kun asiat on esitetty tunteita herättävästi, niihin tuntee pakottavaa tarvetta puuttua.  

Miten/mitä vastaan lukemasi kirjat kapinoivat? Millaista kirjan kapina oli?

Kirjoissa kapinoitiin vallitsevia normeja vastaan sekä osoiteltiin melko suoraan syyttävällä sormellakin tiettyjä tahoja. Kapina esiintyi tiettyjen tahojen sortamisena, haukkumisena sekä hyväksikäyttönä. Tavallaan pidettiin pilkkanakin kritisoitavia asioita. Naurettiin valtiolle, jolta pystyi huijaamaan rahaa, mutta samalla kritisoitiin sen tapaa hallita ihmisiä. Näytettiin miten käy miehille, jotka sortavat naisia. "Sosiaalitantat" olivat typeriä, eivätkä osanneet puuttua tai auttaa. Kirjoissa näytettiin epäkohtia ja vaadittiin niihin muutosta.

Voiko ruma olla kaunista?

Näissä kirjoissa ei voi kyllä sanoa olleen mitään kaunista. Mutta kirjojen ja sen ruumuuden tarkoitus voi olla hyvä ja kaunis. Kirjoitetaan väkivaltainen teos vastustamaan väkivaltaa (se miten hyvin se siinä onnistui on sitten eri asia) tai kerrotaan kamalimmasta insestistä mitä olla voi, jotta siihen puututtaisiin. Rumuuden tausta voi olla kaunis, mutta kyllä nämä kirjat silti kuvottavat.


Kiitos vielä Nooralle mahtavasta haasteesta! Haaste oli hyvä tilaisuus lukea vähän erilaista kirjallisuutta ja tarttua jo pitempäänkin lukulistalla roikkuneisiin teoksiin. Oikeastaan vasta tämän haasteen myötä tajusin, miksi ihmiset keksivät näitä haasteita ja niihin tarttuvat - nehän ovat hauskoja ja saavat menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Voisin tarttua tähän haasteeseen koska vain ja vähän salaa toivon, että Noora keksisi tälle haasteelle jonkun kivan jatkon.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Kirjanmerkki & kesken oleva kirja


Kirjaurakka 2011 - blogin Raisa haastoi esittelemään tällä hetkellä käyttämänsä kirjanmerkin, joten tässäpä omani. Tätä kirjanmerkkiä olen käyttänyt jo useamman vuoden ja se on tällä hetkellä ainoa varsinainen kirjanmerkki, jota käytän. Jos minulla on useampi kirja kesken, niin toisten kirjojen merkkeinä voi olla mitä tahansa kauppakuitista portikorttiin. Juuri eilen repäisin palan lääkeselosteesta kirjanmerkiksi. 

Tämän kirjanmerkin olen saanut poikaystävältäni "Helsingin tuliaisina". Olimme seurustelleet vasta hetken aikaa kun poikaystäväni lähti Helsinkiin ja pyysin häntä vitsillä tuomaan minulle tuliaisia. Minähän unohdin koko vitsin, mutta poikaystäväni ei, sillä hän oli ihan tuskissaan miettinyt, mitä keksisi tuoda. Loppujen lopuksi hän päätyi Kiasma-kauppaan ja toi minulle tämän suloisen kissamaisen kirjanmerkin. Kannatti siis pyytää tuomisia, sillä tämä on edelleen vallan ihana! Ja löytyypä kotoa kaksi kissaakin, joista toinen on kuin kuvan kissa pöydän ääressä.

Tämä kirjanmerkki on sujautettuna muovisuojaan, jotta se pysyisi ehjänä. Muovisuoja on kyllä jo ajan saatossa parista kohdasta revennyt, mutta ei niin pahasti, etteikö sitä käyttää voisi. Minusta on vain hauskaa, että kirjanmerkissä näkyy vähän elämää - onhan se matkannut mukanani ja saanut päälleen joskus ruokaa ja juomaakin. Muovisuojan ansiosta itse merkki ei kuitenkaan mennyt pilalle ja suoja oli helppo putsata.

Kirjanmerkin kuvan on piirtänyt jo edesmennyt Edward Gorey, kirjailija ja taiteilija. Edward Gorey on kirjottanut useita kirjoja ja toiminut ainakin kuvittajana.

Kesken oleva kirja on Zadie Smithin Valkoiset hampaat. Olen nyt lukenut ensimmäiset 60 sivua kahdesti ja josko tällä kertaa pääsisi vaikka loppuunkin asti. Mutta sitä odotellessa olisi kiva, jos useampi tarttuisi haasteeseen ja paljastaisi mitä sieltä kirjan välistä löytyy! ;)

maanantai 19. marraskuuta 2012

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini


Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
suom. Moog Konttinen
s. 231, Like 2010
(A Clockwork Orange, 1962)

Muistan kuinka nuorempana kaikkien vähänkin erilaisten nuorten lempielokuva tai - kirja tuntui olevan Kellopeli appelsiini. Itsekin kiinnostuin kovasti järjettömän, joskin siistin, kuuloisen nimen saaneesta teoksesta, josta tietyissä piireissä kohistiin. Lukiossa sitten katsoinkin tämän kohutun elokuvan ja - en pitänyt. Kun kerroin tämän, niin minulle sanottiin, että no lue kirja, niin tajuat. Lue se kirja, siinä on mieletön kieli. Ottihan se aikaa, mutta nyt kirja on luettu. Arvatkaa pidinkö? No, ainakin enemmän kuin elokuvaversiosta.

Kirja kertoo Alexista, väkivaltaisesta nuoresta, joka rikostensa seurauksena joutuu vankilaan ja päätyy uuteen yhteiskunnan kehittämään hoito-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on tehdä rikollisesta haitaton ja yhteiskuntakelpoinen eli toisin sanoen tahdoton olento, joka ei kykene enää toistamaan rikoksiaan. Se on tarinan ydin, mutta ytimen ympärille kietoutuu paljon muutakin aina baarin vanhoista naisista ja sitten taas tennareista siihen kuuluisaan Kellopeli appelsiiniin. Kirjassa pureudutaan moniin kysymyksiin antamatta suoraa mitään vastausta, vaikkakin esittelee niin jyrkän anarkismin kuin totalitarisminkin lukijalle.

Tarina oli sekä kiinnostavan erilainen, että vähän puuduttava. Olin unohtanut elokuvan tarinan pääpiirteissään, joten useat käänteet eivät olleet muistissa, mutta silti tarina jäi laimeaksi. Jotenkin odotin tässä tapahtuvan vieläkin enemmän ja olin hieman pettynyt loppuun, jonka olin myöskin täysin unohtanut. Kun ajattelen, että tämä on julkaistu 60-luvulla, niin voin vain huokaista sen hienoudesta. Ja onhan tämä aikaakin kestänyt kiitettävästi. Ja ymmärrän, miksi tämä on aikoinaan ja edelleen kohistu kirja, mutta silti. 60-luvut, ajan kestävyydet ja ymmärrys eivät kuitenkaan riitä siihen, että kovastikaan olisin ihastunut tarinaan. Se oli hyvä, mutta - siinä se. Se ei iskenyt, vaan lopussa jo odotin kirjan loppuvan.

Se kovin kehuttu kieli tarkoittaa kaikkea kirjakielestä puhetyyliin, sanaleikeistä riimittelyyn ja sekaan upotettuihin venäjänkielisiin sekä slangi sanoihin. Kieli on osittain melko halveeraa ja no, rumaa. Puhutaan huorista, isä on papana eikä kulli tai pillukaan listalta puutu. Minä luin suomennoksen, joka luultavimmin toisti melko hyvin alkuperäiskielen idean ja oli onnistunut. Myönnän, että kirjan kieli kertoo kyllä kirjailijan taitavuudesta, mutta en pysty ymmärtämään sitä kaikkea meuhkausta kirjan kielen hienoudesta - ei se nyt niin hienoa tai erikoista ollut, vaikka olikin kiinnostavaa ja teki vaikutuksen. Tosin aivan alkuun kirjan kieli vieraine sanoineen vei lähes kaiken huomion tarinalta, sillä jouduin vähän väliä tarkastelemaan kirjan lopun sanastosta sanojen tarkoitusta. Loppua kohden sanat olivat sen verran iskostuneet, että ei tarvinnut enää koko ajan vilkuilla sanastoa ja sai keskittyä paremmin itse tarinaan. Luulen, että jos tykkää kielestä kikkailulla, niin tykkää tästä kirjasta. Ja alkuperäisenä varmasti paljon mahtavampi sen osalta. Mutta minuun ei iskenyt kielikään kunnolla.

Minusta kirjassa on se sääli, että vaikka kirjan taustalla on selvä kritiikki yhteiskuntaa kohtaan ja vaikka siinä on hienoakin anarkismia, niin se kaikki ikään kuin talloutuu tarinan ja kielen alle. Jotenkin itse olisin kaivannut sitä, että se olisi ollut selvemmin pinnalla ja selkeämpänä. Nimittäin nyt tästä kirjasta jää tosiaan päällimäisenä käteen kieli, väkivalta ja ehkä vasta sitten se sanoma, jos vielä sittenkään. Tosin sanoma osui ja upposi, vaikkakin kosketus siihen jäi aika hataraksi. Toivon aina kirjan sanoman olevan niin voimakas, että se tuntuu kuin iskulta kasvoissa. No nyt ei tullut iskua.

Kirja on hienolla tavalla erilainen, mutta ehkä korkeat odotukseni tästä kulttimaisesta kirjasta olivat turhan korkealla. Vaikka elokuva olikin jo alla, niin kirjojen ystävänä ehkä odotin kirjan tekevän selvän eron elokuvaan ja kun näin ei käynyt, niin pettymyshän siitä seurasi. Jotenkin halusin pitää tästä hurjasti - pitihän kaikki siistit tyypit tästä jo yläasteella - mutta en taida olla tarpeeksi siisti tälle kirjalle. Minä nyt pidin tästä, mutta en mitenkään erityisesti. Kirjasta jäi todella ristiriitaiset tunteet. (Mietin kyllä niin elokuvan nähtyäni kuin nyt kirjan luettuanikin, että olenko vain liian tyhmä tälle. Jotenkin on niin hassua huomata, ettei pidä jostain kirjasta, joka on monelle suorastaan lemppari tai pakkomielle, että syynhän täytyy olla minussa, eikä teoksessa. No, nyt en syyttele kyllä itseäni, vaan ihan vaan teosta.)

Osallistun kirjalla Rumat Kapinalliset - haasteeseen. Kirjan rumuus ilmenee ihannoituna väkivaltana, toisten hyväksikäyttönä, huumeina, verenä ja tohjoksi potkittuina naamoina. Eikä kaunista ole yhteiskunnankaan tarjoama annos, joka sisältää nöyryytystä, pakotusta, vapaan tahdon riistoa, kidutusta ja myös väkivaltaa. Kapina on yhteiskuntaa ja sen tarjoamaa valmista mallia eli koneistoa vastaan. 
 
"Mulla oleva kidekirja oli erittäin lujasti nidottu ja hankala repiä palasiksi, koska se oli todella vanha ja tehty siihen aikaan, kun tavarat tehtiin kestämään."

"'Ei tuolla lailla saa puhua äidilleen, poika', sanoi mun papanani. 'Loppujen lopuksi hänhän on sinut maailmaan saattanut.' 'Da', mä sanoin 'ja aika paskaan, haisevaan maailmaan saattoikin.'"

 

Noora, Suketus ja Anni ovat myös lukeneet kirjan ja kirjoittaneet siitä mielestäni hienosti!

torstai 15. marraskuuta 2012

Sapphire: Precious, Harlemilaistytön tarina



Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina
suom. Kristiina Drews
s. 174, Like 2010
(Alkuteos: Push!, 1996)


 
Sapphiren Precious - Harlemilaistytön tarina on pieni, mutta mahtava teos. Itseltäni kirja meinasi jäädä lukematta, sillä olen nähnyt aiemmin kirjaan perustuvan elokuvan, enkä kokenut sen jälkeen halua palata tarinaan uudelleen. Elokuva oli kyllä loistava, mutta niin rankka, että halusin säästää itseäni uusinnalta. Joka tapauksessa tarvitsin Rumat Kapinalliset - haasteeseen sopivan kirjan, jonka lukisi nopeasti ja hetken vaihtoehtoja punnittuani tämä tuli mieleeni. Eihän kirja voisi enää tuntua niin pahalta, kun kerran tiedän, mitä siinä tapahtuu? No, kyllä voi. Kirjaa ei pystynyt mitenkään lukemaan yhdeltä istumalta, niin hurja se on ja kun sitten kirjan sain luettua, niin ajatukset pyörivät yötä myöden kirjan tapahtumissa. Ajattelin, että viimeksi lukemani Trainspotting on kuvottava, mutta se ei ole mitään tämän rinnalla. 

Claireece Precious Jones on 16 vuotias ja jo toisen kerran raskaana isälleen. Hänen elämänsä on kuin painajaisuni. Isä raiskaa, äiti kähmii ja pahoinpitelee, koulussa tyttö ei opi edes lukemaan vaan päätyy toisten pilkan kohteeksi. Tilanteesta ei näytä olevan pakokeinoa pois, varsinkaan kun Precious ei halua puhua. Toisen lapsen odotus ja potkut koulusta muuttavat kuitenkin hänen elämänsä. Hän päätyy toisenlaiseen kouluun, jossa hänelle ja muille hänen kaltaisilleen opetetaan kirjoittamista ja lukemista. Kun sanat alkavat aueta tytölle, tuntuu kuin koko maailma aukeaisi hänelle uudella tavalla. Mutta riittääkö se? Riittääkö luku- ja kirjoitustaito pelastamaan tytön? Ja voiko tyttöä enää edes pelastaa? Voiko hän koskaan elää edes puolittaista elämää kaiken tapahtuneen jälkeen?

Tarina on pahimmillaan niin raju, että tekee mieli oksentaa, raivota ja itkeä. Jouduin monesti laskemaan kirjan käsistäni, niin voimakas inhon ja vihan tunne kirjasta tuli. Samaan aikaan tarina on kuitenkin toiveikas ja täynnä elinvoimaa. Kun Precious alkaa oikeasti opiskella lukemista ja kirjoittamista, niin kirjaan tulee myös aivan toinen puoli: se on kuin ylistyslaulua sanoille, kielelle, lukemisella ja kirjoittamiselle.  

"Älä huolehdi numeroista ja lomakkeista, sen kuin vain luet ja kirjoitat!" 

"Kirjaimista tulee sanat. Sanoista tulee kaikki."

Kirjan kieli on puhetyylistä ja välissä on katkelmia Preciouksen päiväkirjasta, joka vilisee kirjoitusvirheitä, mutta tuo tarinan entistä lähemmäksi ja päästä entistä lähemmäksi vielä sanoja harjoittelevaa tyttöä. Kirjassa on muutenkin leikitelty kielellä. Välistä löytyy pari runoa, aakkosia ja kirjeenvaihtoa. Lopussa on Preciouksen luokan tyttöjen Elämäntarinoita - kirja, jossa raotetaan myös muiden hahmojen taustoja vähän. Kirjan kieli on niin tuttavallista, että siitäkin syystä kirja tulee iholle. Kirjasta ei ole pakokeinoa. Kun tarinan kertoo Precious, omalla äänellään ja persoonallaan, ja välissä luetaan hänen päiväkirjaansa, niin lähemmäksi ei enää oikein voi päästä. Kirja tosiaan tarttuu lukijaan, eikä päästä irti. Minä luin kirjan suomennettuna, mutta suomennoksesta ei kyllä löydy moitteen sijaa.

Mieleni tekisi hirveästi sanoa, että lukekaa tämä. Lukekaa tämä aivan mahtava ja ravisteleva teos, sillä näin vahvoihin kirjoihin harvoin törmää. Mutta toisaalta tämän kirjan rankkuutta on vaikea pystyä sanoin kuvailemaan. Se täyttää ajatukset ja tulee uniin, ja kun aamulla herää, on vieläkin paha olla. Aivan mieletön lukukokemus. Ehkä sellainen, jota minä en ole hetkeen kokenut, en ehkä koskaan. Enkä tiedä, pystyykö tätä kirjaa koskaan unohtamaan. Olen tyytyväinen, ettei tämä kirja jäänyt lukematta, mutta toisaalta tämän rajuus kyllä jättää jälkenssä. 

Rumat Kapinalliset - haasteeseen kirja sopii paremmin kuin hyvin. Tässä ei todellakaan ole mitään kaunisteltua. Se vääntää sisuskalut nurin ja paljastaa tämän maailman ehkä synkimmän, rumimman ja hirveimmän puolen. 

Kirja on mieletön.

"Mä en tiedä mitä "realismi" tarkottaa, mut mä tiedän mitä on elämän REALITEETIT, ja siinä onkin vitusti tietämistä."


Suketuksen mielestä tämä pitää lukea yhteen putkeen, eikä Anukaan olisi halunnut laskea kirjaa käsistään välillä. Annin blogissa kirja oli ensimmäinen, joka sai täydet pisteet.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Irvine Welsh: Trainspotting


Irvine Welsh: Trainspotting
suom. Sauli Santikko
s. 384, Otava 1996
(Trainspotting, 1993)

Nyt on kyllä lyöty oikein kolme kärpästä yhdellä kirjalla. Päätin nimittäin ottaa jonkin sortin loppukirin Rumat Kapinalliset - haasteen kanssa ja kuinkas ollakaan omasta hyllystä sattui löytymään tämä joskus kirpparilta ostettu Trainspotting, joten myös Lue oman hyllyn kirjat - haaste etenee. Äskettäin vielä tajusin, että komeileehan tämä kirja myös TBR 100:ssakin, eli oli oikein kolme hyvää syytä lukea kirja. Oli kirja toki ihan itsessäänkin luettavaa, mutta en kyllä silti allekirjoita kannen tekstiä, jossa mainitaan, että: "Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut yhtä hyvää kirjaa... tätä on syytä myydä enemmän kuin Raamattua." Minusta kirja oli jopa vähän tylsä, vaikka myönnän kyllä jopa nauraneeni tätä lukiessa.

Trainspotting kertoo narkkasi Mark Rentonista ja tämän narkkarikavereista. Vedetään eri aineita kaikissa mahdollisissa muodoissa aina piikistä peräpuikkoihin. Huumeita, viinaa ja toisinaan naisia, jos huumepäissään on kykenevä. Varastetaan tai pummitaan, keksitään keinoja kusettaa rahaa valtiolta - aivan sama, kunhan on rahaa ostaa lisää kamaa. Valehtelu on sujuvampaa kuin totuuden puhuminen ja kehenkään ei koskaan pidä luottaa. Välillä joku saattaa yrittää irti aineista, ehkä omasta tai lähipiirin halusta, mutta kun on kerran koukussa herskaan, tuntuu olevan aina koukussa siihen. Huumemaailmassa selviää valehtelemalla, oveluudella ja väkivallalla - jos selviää. Huumepiireissä väkeä niittautuu samaan tahtiin kuin sodassa. Sitä saattaa kuolla aidsiin, tai piikityksen seurauksena erilaisiin tulehduksiin, ehkä väkivaltaan tai vain tukehtumalla omaan oksennukseen. Mutta niin kauan kuin on elossa, on myös tulevaisuus, eli seuraava annos aineita.

Trainspotting yhtää aikaa sekä oksettaa että naurattaa lukijaa. Tekee mieli oksentaa, kun kyykitään yleisen vessan kusta lainehtivalla lattialla ja kaivellaan pytystä paskan seasta sinne hukkunutta aarretta. Tekee mieli irvistää, kun kuvaillaan piikityksestä johtuvia paiseita sukupuolielimissä. Tekee mieli itkeä, kun viaton kärsii. Samaan aikaan mustaa huumoria vilisevä kirja myös naurattaa ja osaa sohia oikeita kohtia. Parhaimmillaan anarkismi puree eikä kukaan säästy pisteliäiltä huomautuksilta. Mutta toisaalta taas huumemaailma myös puuduttaa ja huumepäisten ajatukset tuntuvat pitkälti tylsiltä. 

Kirjan kieli on rumaa. Kirjassa varmaan joka sivulla vilisee kirosanaa, puhutaan eri eritteistä jatkuvalla syötöllä, haukutaan vittupääksi, paskanaamaksi ja ties miksi ja puhutaan piukkapilluista ja hehtaarivituista. Yleensäkin naisia puhutellaan pääasiassa vituiksi eikä miesten kyrviltä tai mulkuilta vältytä. Sanat, ilmaisut ja aiheet joista puhutaan, ovat rumia, oksettavia, loukkaavia ja ilkeitäkin. Toisaalta siihenkin turtuu, mitä pidemmälle kirjaa luetaan. Tai turtuisi, ellei ilmauksien ja aiheiden sävy tuntuisi koko ajan muuttuvan entistä karummaksi ja raa'aksi. Kirja on muuten kirjoitettu puhetyyliin ja vaikka alkuun se vähän ärsytti, niin tyyli kyllä sopii kirjaan loppupeleissä harvinaisen täydellisesti.

Minulla kesti melko kauan, että pääsin kirjaan kunnolla kiinni. Alkupää tuntui hirvittävän tylsältä ja mietinkin, että miten ihmeessä jaksan jonkun velton huumepään typerää uhoamista lukea tämän kirjan verran. Ja puoleen väliin kirja olikin mielestäni vain tylsä, joskin nopea lukea. Mutta puolen välin jälkeen alkoi tulla kiinnostavia käänteitä ja jotenkin tyyli vähän muuttui. Kirja alkoi vaikuttaa kiinnostavammalta ja jopa hauskemmalta, pisteliäämmältä ja hyvässä mielessä anarkistisemmalta. Kirja on varmaan aikoinaan shokeerannut ihmisiä ja tuntunut rajummalta, kuin ehkä itse pystyy nyt ajattelemaan. Nykyään kun on tosiaan nähnyt ja kuullut niin rajuja juttuja, niin huumemaailma tuntuu melkein laimealta. Minulla toki lukukokemukseen vaikutti se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan ja tämän vuoksi käänteet olivat pääasiassa tutut, eivätkä päässeet yllättämään.

Olen aika yllättynyt, että loppupeleissä jopa pidin kirjasta. Jos sitä olisi vähän tiivistetty ja räävitty turhuuksia pois, niin kirja olisi voinut olla vieläkin parempi. Pidin siitä, että kirja tosiaan herätti monenlaisia tunteita ja että kirjailija ei todellakaan ollut häpeillyt tätä kirjoittaessaan. Kyllä tässä lyödään eetteriin sellaista tavaraa, että heikompia hirvittää. Vaikka huumemaailma ei minua hirveästi kiinnosta, ja vaikka tekstin tyyli ei ollut omaani, ja vaikka kirja ei onnistunut minua yllättämän, niin silti se ravisteli ja tuntui. Ei todellakaan tehnyt mieli syödä mitään tätä lukiessa.

Rumat Kapinnaliset - haasteen tiimoilta voisin vielä sanoa, että tämä on juuri sitä - rumaa ja kapinnallista. Tämä on kaikilla tavalla aina kielestä tapahtumiin rumaa ja likaista, oksettavaa ja ällöttävää. Lisäksi minusta jo pelkästään henkilöhahmot ovat rumia ajatuksiaan myöden. Rumaa päästä varpaisiin. Kapinallinen ja anarkistinenkin teos on. Kapinoidaan yhteiskunnan normeja vastaan ajatuksen tasolla, mutta myös käytännössä nyhtämällä valtiolta rahaa, jotta voidaan ostaa huumeita ja viis veisataan muusta. Ei suostuta jäämään kotiin tuijottamaan telkkaria, vaan lähdetään ottamaan piikki. Ei valita elämää, vaan valitaan huumeet. Ei käydä töissä, vaan vedetään viinaa. Tosin tämä kapina ei johda vapauteen, vaan huumekierteeseen. Kirjan anarkismi on purevaa ja osuvaa, mutta jotenkin yhdistettynä huumemaailmaan, niin minusta se jäi aika heikoksi. Pidän energisestä kapinasta paremman maailman ja vapauden puolesta. En itse oikein syty sille, että joku kapinoi voidakseen paskoa housuihinsa ja maata omassa oksennuksessaan. Mutta siitä huolimatta kapinaa ja anarkistisia ajatuksia ja tekoja löytyi tämän kirjan kansien välistä!

Nyt lukemaan seuraavaa rumaa ja kapinoivaa kirjaa. Jään myös innolla odottamaan, millaisilla hakusanoilla blogiini tullaan tämän postauksen jälkeen eksymään!



"Ne ei voi ymmärtää että joku voi hylätä sen mitä niillä on tarjolla. Valitse oikein. Valitse elämä. Valitse velkojen lyhennykset. Valitse pesukoneet. Valitse autot. Valitse sohvalla istuminen ja turruttavan tylsien visailujen katseli, siinä samalla voit ahmia roskaruokaa. Elä vanhaksi ja mätäne omassa kotona, kuse ja pasko vaippoihisi ihan vaan vittu sun itsekkäiden lastesi kisaksi. Valitse elämä.

No mä valitsen et mä en valitse elämää. Jos ne mulkut ei sitä kestä, se on vittu niiden ongelma. Niinku Harry Lauder sanoo, mä kuljen omaa tietäni loppuun asti..."

"Mä en oo vittu koskaan tuntenut mitään sympatioita maita ja rajoj kohtaan, pelkästään inhoa. Sellaset vittu pitäis lopettaa. Tappaa joka helvetin paratiisipoliitikko joka on kehdannu päästää suustaan valheita ja fasistisia latteuksia puku päällä ja lipevä hymy naamalla."

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä


John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
suom. Kristiina Rikman
s. 611, Tammi 2010
(Last Night in Twisted River, 2009)


Aina kun olen lukenut jotain lempikirjailijaltani, niin minulle tulee tunne, etten osaa sanoa siitä mitään oikeaa. Että mikään mitä sanon ei kuitenkaan riitä kertomaan tarpeeksi. Siitä asti kun olen ensimmäinen Irvingini lukenut niin olen pitänyt miestä jonkinasteisena kirjallisuuden Jumalana ja jokainen hänen kirjansa on sellainen, joka aiheuttaa minussakin halun kirjoittaa. Olen sanonut tämän ennenkin, tulen tämän sanomaan varmasti vielä tulevaisuudessakin ja sanon sen nyt: Irving on mies, joka voi kirjoittaa mitä tahansa mistä tahansa ja silti minä luen. 

Tämän kirjan minä aloitin itseasiassa jo syyskuun lopulla, mutta sain sen vasta nyt päätökseen. Kirja lojui pitkään yöpöydälläni kirjanmerkki puolivälissä. Syy pitkään taukoon kirjan lukemisen välissä johtui kiireistä - minusta Irvingiä ei koskaan pidä lukea kiireessä, mutta ei myöskään voi. Irvingin tyyli ei sovi hektiseen elämään ja onneksi pidin taukoa, sillä kiireettömyyden keskellä pystyin nauttimaan tästä kirjasta taas sillä tavalla, millä siitä pitää nauttia. 

Viimeinen yö Twisted Riverillä kertoo tarinan pikkukokista ja hänen pojastaan sekä siitä, mitä viimeisenä yönä Twisted Riverillä tapahtui. Viimeisen Twisted Riverissä vietetyn yön jälkeen alkaa kokin ja pojan matka läpi usean kaupungin, ravintolan, rakastajan ja elämän käänteen. Kokin pojasta Danieliesta tulee kirjailija näin kertomuksen keskiössä on pitkälti hänen kirjallinen uransa ja elämänsä kirjailijana. Mielestäni tarina oli hellyyttävä, ihana, mutta siihen mahtui myös uskomattomia käänteitä, surua ja ripaus jännitystä.

Irvingille tyypilliseen tapaan kirja on rönsyilevä, täynnä pieniä yksityiskohtia, useita henkilöhahmoja unohtamatta painia saati karhuja. Koska pidin pitkän tauon kirjan lukemisen välillä, niin henkilöhahmojen suuri määrä oli ehkä jo hivenen häiritsevä, mutta toisaalta tärkeimmät hahmot eivät unohtuneet eivätkä aiemmat käänteet. Lisäksi Irvingillä on tapana jonkin verran muistella kirjan varrella aiempia käänteitä, joten myös se auttoi läpi tämänkin 600 sivuisen tapauksen. Vaikka eipä Irvingiltä muuta odotakkaan kuin paksuja ja rönsyileviä teoksia.

Joka tapauksessa minusta huomasi, että tämä kirja on uusimpia miehen teoksia. Minusta tyyli oli tässä jotenkin hioutuneempaa, henkilöhahmot voimakkaampia ja kiinnostavampia, huumori parempaa, mutta myös käänteet erilaisia. Vaikka olen tottunut Irvingin mitä hulluimpiin käänteisiin, niin tässä ne olivat jotenkin mukavalla tavalla realistisempia, vaikka ei suinkaan tylsiä tai missään nimessä tavallisia. Lisäksi miehen tapa selittää asiat alusta loppuun selväksi lukijalle oli mukana tässäkin, mutta tässä jäi myös kiehtovia aukkoja, jotka tekivät tarinasta vieläkin kiinnostavamman. 

Garpin maailma nousi aikoinaan heti yhdeksi suosikkikirjakseni ja on sitä edelleen. Tuolloin olin aivan myytynä siitä, millainen mielikuvitus ja taito kirjoittaa miehellä on. Ja olen joskus aiemmin todennut, että mies on loistava kierrättämään samoja ideoita niin, että jokaisessa kirjassa ne jaksavat kiinnostaa uudelleen. Tässä oli ehkä vähemmän vanhan kierrätystä, vaikka sitäkin tietenkin, mutta tässä oli jotain uutta. En vertaisi tätä Garpin maailmaan tarinan perusteella, mutta tämä on vähän kuin se. Tämä on vain jotenkin parempi ja hienostuneempi versio, sellainen aikuisen miehen kirjoittama teos. Sellainen, jossa riittää pureskeltavaa, mutta jota on helpompi lähestyä. Ilman, että kirjasta uupuu yhtään mitään.

Katsoin ennen tämän lukemista Irvingistä kertovan dokumentin ja dokumentista jäi muutama asia hyvin mieleeni. Olikin hassua törmätä tässä kirjassa niihin ja alkaa lopulta pohtia, että kuinka paljon miestä itseään tämän kirjan sivuilla on. Jotenkin tuli sellainen tunne, että mies on tässä enemmän läsnä kuin muissa. Tai ehkä se on vain minun romanttista hömpötystäni, niin tai näin, minusta tämä oli eniten miehensä itsensä näköinen kirja. Se ei lyönyt yli, mutta oli silti vähän ilkikurinen.

Tämän ylistyksen voisin päättää siihen, että mietin pitkään, että mikä tässä kirjassa on vikana. Jotain tässä oli. Jotain sellaista, ettei voi edes harkita antavansa täysiä pisteitä. Hyvähän kirja luetaan lähes kerralla, hyvä kirjahan vie mukanaan lukijaa ilman, että lukija voi sille itse mitään. Minulla oli jopa lievä kammo tarttua kirjaan pitkän tauon jälkeen. Alkuhan oli niin uuvuttava, etten jaksanut lukea pidemmälle vaan turvauduin muihin kirjoihin. Todellisuudessa alku ei ollut erityisen uuvuttava, mutta ei vain istunut sen hetkiseen elämään. Irvingin kirjat kun vaativat oman aikansa ja hetkensä. Mutta joka tapauksessa minä selvitin sen mikä tässä kirjassa on vikana!

Kirjan vika on se, että vaikka pidin pitkän tauon, vaikka välillä vähän pureskelin tarinaa, vaikka siihen jäi pari aukkoa, vaikka hahmot sekottuivat mielessäni, ja vaikka kirja oli erilainen, niin kirja oli loistava. Kaikesta huolimatta kirja oli aivan loistava. Siinä oli jotain niin kertakaikkisen kutkuttavaa, että mieleni teki melkein itkeä, kun kirja loppui. Tässä on sellainen tarina, joka varmasti jää elämään jonkinlaisena sydämeni tienoille (kaikkia yksityiskohtia tai henkilöhahmoja en tulisi ikinä muistamaan...) ja tiedän, että tähän tarinaan haluan vielä palata.

Jälleen Irving on lunastanut paikkansa yhtenä aikamme loistavimpana kirjailijana.

"Maailma oli vaarallinen paikka; kokki ei halunnut tietää tilastotietoja, miten monta uutta persreikää joka minuutti revittiin."


Naakunkin mielestä tämä oli vähän erilaista joskin hyvää Irvingiä ja myös Leena Lumi piti, Leenan blogista löytyy myös tarkempaa kuvailua juonesta ja hahmoista.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kympin kirjaostokset


David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja


Kävin eilen kiertelemässä Kirjatorilla aikani ratoksi ja pongailin sieltä huiman määrän alennuskirjoja. En kuitenkaan eilen ostanut mitään kun kirjahylly pursuilee jo valmiiksi lukemattomia kirjoja, mutta nähtyäni näistä viime yönä jopa unta, niin oli aivan pakko tänään käydä ne hakemassa. Maksoivat yhteensä kympin, joten kovin suuresta sijoituksesta ei ollut kyse.

Vähän jäi kaihertamaan, ettei jäljellä näyttänyt enää olevan peikkoneidon vinkkaamaa Hiljaisuus soi h-mollissa (varsinkin kun pongasin sen aiemmin ko. kaupasta, mutta jätin ostamatta...) ja se, että sieltä olisi löytynyt vaikka mitä helmiä, mutta nyt ei kyllä kukkaro eikä mikään muukaan antanut periksi ostaa yhtään enempää. Mutta kannattaa kyllä käydä penkomassa tuolla, sen verran kivoja kirjoja oli tarjolla.

Seuraavaksi palaillaan Irvingin kirjan (!!!) kera, mutta siihen asti hauskaa viikonloppua kaikille! Ja hyvää isänpäivää kaikille isille!

torstai 8. marraskuuta 2012

Diana Gabaldon: Muukalainen


Diana Gabaldon: Muukalainen
suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
s. 825, Gummerus 2008
(Outlander, 1991)

Olen juuri lukenut Gabaldonin Muukalaisen loppuun, enkä tiedä uskallanko kirjoittaa tästä lainkaan. Pyydänkin armoa kaikilta Gabaldonin suurilta faneilta jo valmiiksi. Tämä Matkantekijän ensimmäinen osa kun ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta. Kirjahan oli kuin 800 sivuinen väkivaltainen harlekiini! Lähellä oli etten tehnyt kuten Laura ja jättänyt kirjaa heti alkumetreillä kesken. Mutta jaksoin loppuun, vaikka lievä hyytyminen ja epäusko kyllä iskivät monesti, varsinkin loppumetreillä. Mikä sitten tökki? No sanotaanko, että vähiten tökki se, että kirjan luki kaikesta huolimatta yllättävän rivakasti.

Juonihan on kutakuinkin seuraava: Claire onnistuu siirtymään ajassa taaksepäin 1900 - luvun puolivälistä pari sataa vuotta taaksepäin suoraa väkivaltaiseen Skotlantiin. Tätä siirtymistä seuraa seikkailuja, sairaalloista väkivaltaa ja rietasta seksiä. Pääasiassa kirjassa edetään tappelusta, vangitsemista, ruoskimisesta tai raiskaamisesta aina seuraavaan väkivaltaiseen yhteenottoon ja siinä välissä harrastetaan seksiä, vähän leperellään, kiroillaan, epäillään noidaksi ja setvitään sukulaissuhteita.

Luulin kirjan ytimen olevan ajassa siirtymisessä, mutta todellisuudessa tätä tapahtumaa setvittiin kirjassa lähinnä alussa ja lopussa, muuten se jäi taustalle. Claire, tämä "muukalainen", sulautui 1700-luvun aikaan loistavasti eikä juurikaan tuntunut kaipailevan takaisin omaan aikaansa saati oman aikansa aviomiehen kainaloon. Sen sijaan uusi kainalo löytyi suhteellisen äkkiä skottienkin joukosta. Ja pikku juttuhan se on siirtyä kaikkien mukavuuksien keskeltä kiviseen linnaan, jossa miehet ovat raakalaismaisia ja naisetkin kaikkea muuta kuin nykyajan naiset. Mitä suotta hämmentymään, kun voi alkaa keräillä yrttejä, parannella toisten haavoja ja harrastaa seksiä sen sijaan että pohtisi sitä, mitä hel...tiä on juuri tapahtunut.

Niin, kirjan juoni oli tosiaan mielestäni täysin vailla punaista lankaa. Väkivalta oli sairaalloista ja sitä oli paljon, mässäilyyn asti. Myöskin seksi oli rivoa ja sitäkin riitti. Kirja oli epäuskottava enkä ymmärrä miten yksi päähenkilöistä muka selvisi siitä kaikesta hakkaamisesta ja luiden esiin pongahteluista hengissä. Enkä muutenkaan ymmärtänyt enää loppua kohden sen väkivallan määrän syytä. Se ei enää tuntunut edes lukijassa missään kun siihen oli niin turtunut. Ja niin tuntuivat turtuneen kirjan sankaritkin - sen verran heppoisesti onnistui muidenkin satuttaminen. 

Kirjan henkilöhahmoista sen verran, että varsinkin pääpari aiheutti minussa lähinnä vain ärtymystä. Toinen oli marttyyerien perikuva, mitä nyt harvinaisen väkivaltainen sellainen ja toinen vaikutti välillä todella naiivilta ja alistuvalta mutta sitten taas toisessa tilanteessa varsin päättäväiseltä ja voimakkaalta hahmolta. Mentiin ääripäästä toiseen vailla erityistä järkeä. Miksikään henkiseksi kasvuksi sitä en nimittäisi.

Kirjan kieli oli, no sellaista, että kirjan luki pääosin aika nopeasti. Kieli oli melko yksinkertaista ja helppoa. Mutta ei elämä miten se skottien tapa puhua oli suomennettu! Se oli niin naurettavaa ja söi lopunkin uskottavuuden kirjan tapahtumilta. Kirjaan kylvetty huumori kalpeni sen rinnalla, miten paljon tuo kieli nauratti. "Mää" ja "sää" ja sanojen lopun pois jättäminen kuten "sais_ tulla" - huh, melkein kuin olisi Turussa oltu (itsehän siis olen turkulainen, joten tästä ei kannata suotta pahastua). Niin, eikä se kirjan kieli muutenkaan erityisen kiehtovaa ollut. Olisi varmaan pitänyt laskea monestiko kirjassa esiintyi sana perse, muna, vehje, kalu, kulli ja monestiko ilmaus kuten pölvästi, ääliö tai skottipaska. No en laskenut, mutta voin sanoa, että monesti. Sen sijaan vähemmän viehkeät ilmauksetkin kesti, mutta sitten kun edellisessä virkkeessä oli mainittu vaikka kuinka munat on jäässä ja seuraavassa ollaan taas runollisia niin - no nauruhan siinä pääsi.

En todellakaan ymmärrä miksi kirja oli pitänyt venyttää näin pitkäksi. Kirjassa ei hirveästi paneuduttu monienkaan kiinnostavien asioiden, kuten ajassa siirtymisen puimiseen, vaan syöksyttiin tapahtumasta toiseen. Mutta täysin turhia kohtia oli venytetty ja pitkitetty. Lopun filosofiat olisi voinut huoletta jättää toiseen kirjaan, tässä ne vain puuduttivat eivätkä tuoneet kirjaan enää siinä vaiheessa mitään uutta, sen sijaan aiheuttivat turhautumista lukijassa, eivätkä sopineet kirjan muuhun tyyliin.

Mutta kirjan ruoskimiselta (heh heh...) sanottakoon, että sain kuitenkin kirjan luettua loppuun. Ja ehkä olisin saattanut pitää tästä enemmän nuorempana, silloin, kun luin oikeasti harlekiinimaisia kirjoja. Tämä kun tuntui todellakin turhan raskaalta harlekiinilta. Jatkoa tälle kirja-sarjalle en aio lukea, vaikka myönnän, että vähän kiinnostaisi tietää "mitä sitten?". Ei kuitenkaan niin paljon, että jaksaisin toista väkivallan ja rietastelun täyteistä tiiliskiveä lukea. 

Ai niin, vaikka en olekaan tämän hetken ehkä kohutuinta kirja-sarjaa lukenut, niin pakostakin tuli tätä lukiessa mieleen tämä nykyaikaisempi sadomasokistinen teos. Ei nimittäin puutu sekään osuus tästä kirjasta. Tosin en tiedä miten tuo on esitetty tässä tuoreemmassa tapauksessa, mutta tässä kirjassa se meinasi saada minut oksentamaan. En tiedä mitä ajatella siitä, että molemmat ovat varsinaisia hittejä. No, toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, kolmatta kiinnostaa vain se poikaystävä...

Että sellainen Muukalainen.


Lauralta tämä kirja jäi kesken, mutta Sara piti kovasti, Kirsi on koukussa kirja-sarjaan ja Vinttikamarissa kirja on luettu useamman kerran.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Marjo Niemi: Juostu maa


Marjo Niemi: Juostu maa
s. 127, Teos 2004


Jotain on tapahtunut. Syksy juoksee. Kalevi istuu portailla polttaen tupakkaa ja ajattelee kuinka ei saisi ajatella. Isä lähtee talosta ja äiti itkee. Äidit itkevät aina. Syksy näkee sen kaiken ja kuulee. Kun hän juoksee, hän kertoo tarinaa. Tarinaa itsestään ja muista, yksinäisyydestään ja mummostaan. Kalevikin kertoo samaa tarinaa, vain vähän erillä tavalla.

Marjo Niemen Juostu maa on pieni ohut kirja täynnä ajatuksia, melankoliaa, surua, ulkopuolisuutta ja elettyä elämää. Kirjan tunnelma on kuin suomifilmistä, on hiljaista ja alakuloista, mies käy töissä ja polttaa tupakkaa, lapset eivät puhu. Kirjassa juostaan peltojen poikki, halki metsän, ohi talon, jossa aina juodaan ja sitten haistellaan luontoa ja bensaa, eikä aina uskalleta mennä kotiin. 

Kirja on kuin pieni tunnelmapala, jonka ytimessä on pieni tarina ja ympärillä paljon maalailua ja tunnelmointia. Kirja on vahva ja sen tunnelma on voimakas. Minä pidin tarinasta ja maalailuistakin, mutta jotain jäin vaille. Jotain, joka uupui tästä kauniin kielen ja kauniiden maisemien kirjasta.

Minä olin kuullut tämän tarinan ennenkin. En ole lukenut kirjaa aiemmin, mutta tarina ei ollut vieras. Siinä oli jotain uutta kyllä, jotain häkellyttävää ja samaan aikaan jokin sellainen jo melkein kliseeksi laskettava kohta, jonka tilalle olisi voinut kaivata jotain muuta. Kirjassa maalailtiin paljon, kuvailtiin luontoa peuroineen ja vaikka siitä pidinkin, niin meinasin hyytyä, kun se vain jatkui ja tuntui, ettei ydin löydy ikinä. 

Kirjan lukemisen lisäksi olen elänyt osan tästä. Tiedän sen talon, jonka pihassa miehet ovat aina humalassa ja tiedän kuinka joskus tartutaan hiuksista kun suututaan. Odotinkin kirjan tulevan lähemmäs, repivän ja riepottelevan. Tulihan se, mutta ei kuitenkaan iholle. Ehkä hyvä niin. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa mitään yhtenäistä ja selvää arviota, sillä samaan aikaan kirja oli aivan loistava että vajavainen. Se oli niin tarkkanäköinen, terävä, karu ja hauska, hirveä ja suloinen. Sen mukana eli ja hengitti. Kieli oli kaunista ja kun kieleen tottui, se oli jo upeaa. Mutta samaan aikaan jäi odottamaan enemmän, jäi odottamaan isoja käänteitä, räjäyttävää loppuratkaisua ja vähemmän pitkitettyjä luontokuvauksia. 

Ehkä minusta on tullut turhan tarkka lukija useiden luettujen kirjojen jälkeen. Sillä muutama vuosi sitten tämä kirja olisi varmasti uponnut suoraa minuun. Muutama vuosi sitten minä olisin varmaan ylistänyt kirjaa. Nytkin minä pidin siitä, mutta tiedän, että paremmankin tästä olisi saanut. Toisaalta kiinnostukseni kirjailijaa kohtaan heräsi ja haluankin lukea häneltä vielä lisää.

Mutta lukekaa tämä ja tunnustelkaa itse tätä. Kyllä tämä hyvää kotimaista kirjallisuutta on, siitä ei päästä mihinkään. Ja tämän lukee yhdellä kertaa, niin pieni se on. (Oman kappaleeni kirjasta olen saanut Sadulta.)

♥½

Lue myös Sadun ja Naakun arviot.
 

torstai 1. marraskuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä


Tuomas Kyrö: Miniä
s. 122, Kirjakauppaliitto 2012

Viimein tämäkin bloggaaja on päässyt tutustumaan Kyröön ja mielensäpahoittajaan, vaikka aloitinkin lukemisen ehkä vähän väärässä järjestyksessä Miniästä. Satuin nimittäin voittamaan tämän Jokken arvonnasta, ja kun se omassa hyllyssä nökötti, niin kirjaan oli helppo tarttua. Koska Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ovat minulle vielä vieraita, niin Miniä ei ollut minulle minkään jatkoa, vaan uutta ja tuoretta. Ja kyllähän minä tykkäsin, vaikka tämä ei lempikirjakseni noussutkaan.

Miniä kertoo miniän näkökulmasta kolmesta päivästä, jotka hän viettää vanhan Sysi-Suomalaisen jörön appiukkonsa, mielensäpahoittajan, kanssa. Joukkoon lisätään vielä joukko venäläisiä, 10 kiloa perunoita ja hukattu kahvinkeitin, ja soppa alkaa olla valmis. Kirjassa koetaan varsinainen tunteiden vuoristorata eikä yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Voiko mikään yhdistää appea ja miniää, jotka tuntuvat elävän vähintään eri aikakausilla mutta myös kuin eri planeetoilla?

Otin kirjan luettavakseni niin sanotusti kevyenä välipalakirjana ja kirja täytti tehtävänsä. Kevyttä, omanlaisella huumorilla höystettyä, mutta ei kuitenkaan täysin tyhjänpäiväistä tekstiä. Miniässä paneuduteen sukupolvien välisiin kuiluihin, ihmissuhteisiin ja niiden vaikeuteen. Tärkeitä aiheita, joskin tosiaan pilke silmäkulmassa kirjotettuihin. Kyrö leikittelee tietynlaisilla stereotypioilla ja rakentaa sukupolvien välisestä kuilusta entistä syvemmän - ennen miehet kävivät töissä ja naiset kuuluivat keittiöön, nykyään naiset voivat elättää perheen ja ostella autot, kun mies häärää kotona lasten kanssa.

Kirjan idea ja huumori upposivat, mutta mielestäni näihin 122 sivuun oli ehkä ympätty jopa hieman liikaa. Huumoria olisi saanut revittyä vähemmästäkin irti, nyt kun muutamat käänteet tuntuivat vähän ylilyönneiltä ja hahmot liiankin kärjistetyiltä. Toisaalta tämähän oli minulle ensimmäinen Kyrön kirja ja suhtautuminen olisi varmasti erilainen, jos alla olisi jo kaksi samankaltaista teosta. Nyt minulle riitti iloa ihan jo apen ruokailutottumuksista.

Vaikka kirja onkin kevyt ja humoristinen, niin osuuhan kirja myös aika kipeisiin kohtiin. Sysi-Suomalaiset jöröt kun eivät esiinny vain kirjojen sivuilla vaan ihan oikeassa elämässä ja kuinkas monet ovatkaan joutuneet kulkemaan vanhempiensa luona häntä koipien välissä, vaikka muuten olisivat omassa elämässään jotain ihan muuta kuin nöyristelijöitä. Ehkä tämä kirja herättelee ja saa jonkun näkemään vaikka omassa tilanteessaa myös hauskuutta - ei pelkkää ahdistusta. Kyröllä on selvästi taitoa osua jonnekin suomalaisuuden ytimeen.

Viihdyin kirjan parissa sen verran hyvin, että täytyypi lukea ainakin vielä Kyrön Mielensäpahoittaja.


"- Kuule. Rakas ihminen...
- Kyllä en ole rakas kenellekään muulle kuin emännälle. Eikä siitäkään ruveta muiden kuullen puhumaan. "

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jokke, Tuulia, Kirsi, Amma, Maria, Susa, Jori, Sanna, Minna, Anu ja Jenni.