lauantai 22. joulukuuta 2012

Jouluinen blogitauko & muutokset blogissa

Tunnelmallista joulua kaikille lukijoilleni!

 
Blogini on jäämässä jouluiselle blogitauolle, jonka pituus riippuu siitä, koska tämä bloggaaja malttaa lähteä maaseudun rauhasta takaisin kaupunkiin. Vietän joulua tietokoneen ulottumattomissa, niin myös blogini saa viettää vähän joululomaa. Kiitos älypuhelimen, käyn varmaan kurkkailemassa mahdolliset kommentit ja jos maltan, niin saatan jotain postauksianne tiirailla, mutta voi olla myöskin, että jää tiirailematta. Ihan sen mukaan mikä parhaalta sitten tuntuu. Joululomalla mahdollisesti ja toivottavasti luetuista kirjoista bloggailen kun palaan takaisin kotikoneen ääreen.

Olen tässä ennen taukoa kuitenkin tehnyt pientä remonttia blogissa ja ajattelinkin tässä niistä vielä vinkata, jos joku ei ole huomannut. Uutta on muun muassa nyt heti yläbannerin alta löytyvät haasteet ja TBR-lista, tarpeen ja innostuksen mukaan saatan lisätä sinne vielä muutakin. Sivupalkissa haku-kenttä on siirtynyt ylimmmäiseksi, sillä ihastuin muutaman muun blogissa sen kätevyyteen! Sivupalkista aivan uutena juttuna löytyy nyt kuukauden luetuimmat postaukset. Huomatkaa myös, että blogissani voi etsiä kirjoja myös pisteytyksen eli sydänten mukaan!

Blogillani on nykyään oma sähköpostiosoite pienikirjasto at hotmail.com. Postia saa lähettää entiseen malliin ja huom. vanha osoite on kyllä edelleen käytössä, että sinnekin saapuva posti tulee luetuksi, ellei se pamahda suoraan roskapostiin. Niinkin on käynyt useammin kuin kerran.

Sähköpostiosoitteen lisäksi blogillani on nyt myös oma Twitter-tili! Twitterissä voi mm. seurata blogipostauksiani linkityksieni kautta ja lisään sinne pienempiä uutisia ja ajatuksia, joille en viitsi tehdä erillistä blogipostausta. Twitteriin saatan kirjoitella tuntemuksiani kirjoista myös niiden lukuvaiheessa. Twitteriäni voit alkaa seurata sivupalkista löytyvän painikkeen kautta! Ja ps. Twitterini ei jää joululomalle.

Mutta nyt minä otan kimpsuni, kampsuni ja kirjani ja lähden viettämään joulua! Oikein hyvää, rentouttavaa ja kirjojen täytteistä joulua kaikille! 

perjantai 21. joulukuuta 2012

Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa


Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa
suom. Marja Helanen
s. 295, Wsoy 2012
(Pandemonium, 2012)

Pandemonium - Rakkaus on kapinaa on Lauren Oliverin Delirium - trilogian toinen osa ja jatkaa suoraa siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Jo Deliriumin luettuani totesin kirjan hyväksi nuortenkirjaksi, mutta yllätyin tätä toista lukiessani: tämähän oli oikeasti todella hyvä ja tämä toinen osa mielestäni vielä ensimmäistä parempi. Kirja oli niinkin koukuttava, että tempaisin ja luin kirjan eilen kokonaan. Nyt en malttaisi odottaa kirjan kolmatta osaa saati Deliriumista tulossa olevaa elokuvaa.

Kirjasarja kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa rakkaus lasketaan sairaudeksi. Tätä varten on kehitelty hoitokeino, jolla pystytään estämään sairastuminen. Yhteiskunnassa eletään vailla rakkautta ja vailla murheita. Kaikki eivät kuitenkaan halua alistua tähän. Heistä yksi on sarjan päähenkilö Lena. Paremmin kirjasarjan ideasta voit lukea aiemmasta postauksestani.

(Koska tämä on kirjasarjan toinen osa, seuraava pätkä sisältää juonipaljastuksia ja spoilaa pahasti! Älä siis lue seuraavaa, mikäli ensimmäinen kirja on vielä lukematta, mutta haluat sen lukea.) 

Kirjasarjan ensimmäinen osa loppuu siihen, kuinka Lena ja Alex aikovat ylittää yhteiskunnan sekä vapaan Korven erottavan valvotun aidan. Aidan ylitys kuitenkin menee pahasti pieleen: Lena päätyy Korpeen yksin, Alex kuolee. Korvessa Lena ajautuu yhdelle pesistä ja tutustuu siellä Korven asukkaisiin. Korvessa kaikki on toisin. Korvessa saa olla vapaa, Korvessa saa rakastaa. Mutta Lenan rakastettu on kuollut eivätkä muutkaan asiat ole aivan odotetulla tavalla. Tätäkö Lena halusi?

Tarinassa vuorotellaan kahdessa eri ajassa. Silloin ja Nyt. Silloin Lena on saapunut Korpeen ja yrittää selviytyä siellä. Nyt ajassa taasen eletään kapinan ytimessä ja Lena on soluttautuneena yhteiskuntaan, esittäen normaalia kansalaista ja toteuttaen tehtäväänsä. 

Kun ensimmäisessä osassa pysyteltiin pitkälti vielä yhteiskunnassa ja sen asukkaiden parissa, niin tässä toisessa osassa ollaan vuorostaan Korvessa ja Korven asukkaiden seurassa. Mielestäni toinen osa olikin huomattavasti ensimmäistä kiinnostavampi juuri tämän seikan vuoksi.

(Juonipaljastukset loppuvat!)

Minä pidin suunnasta, johon tarina kulki tässä kirjassa. Vaikka osasin aavistella mitä tuleman piti, niin kirjan jännitys säilyi silti loppuun asti. Juonenkäänteitä ja tapahtumia tästä kirjasta ei tosiaan puutu. Tosin jonkin verran samaa ideaa kyllä kierrätettiin ja esimerkiksi harvinaisen usein kirjassa päähenkilön silmissä pimeni, mutta kyllä kirjassa sitten sitä väkivaltaakin riitti, että ihan aiheesta sitä taisi välillä silmissä sumentua. Kirjaa ei voikaan suositella aivan nuorimmille sen raakudeen ja synkkyyden vuoksi. Mikään kepeä kirja ei nimittäin ole, vaikka siitä löytyykin mukavan kutkuttavalla tavalla romantiikkaa ja rakkautta!

Kirjan kieli on sujuvaa ja nuortenkirjaan sopivaa, tai oikeastaan nuotenkirjaan jopa aika hyvää tekstiä. Tosin suomennoksessa oli muutamia kirjoitusvirheitä, mikä aina vähän pistää ikävästi silmään. Sen verran hyvin kirja kuitenkin piti imussa, että kaikkista pikkuseikoista ei niin jaksanut välittää, mutta sen verran, että ne huomasi.

En muista enää minkä vuoksi olen suhtautunut vähän nihkeästi ensimmäiseen osaan, mutta tähän kyllä ihastuin hyvinkin paljon, vaikka ehkä olenkin jo vähän nuortenkirjaiän ohittanut. Minusta tämä kirja oli hyvä ja tuli tarpeeseen: olen jo hetken kaivannut sitä jännitystä ja romantiikkaa sujuvassa ja laadukkaassa paketissa. Tässä on kuitenkin muutakin, eli pelkkään seikkailuun ja suuteluun ei juututa. Jos vielä sattuu uupumaan lahja jollekin nuorelle neitoselle, niin tämän kirjasarjan kirjat voisivat kyllä olla aikas kiva yllätys!


"Papit ja tiedemiehet ovat yhdestä asiasta oikeassa: sydämeltämme, pohjimmiltamme, me emme ole eläimiä kummempia."

Kirjasta bloganneet myös ainakin Minna, Nafisan, Anu, Katinka ja Oona.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla



Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla
suom. Tarja Teva
s. 291, Teos & Södeströms 2008
(Fem knivar hade Andrej Krapl, 2007)
Voittanut Runebergin vuonna 2008.


Viisi veistä Andrei Kraplilla on erikoinen teos, josta ei oikein tiedä, pitäisikö vai ei. Kirja on vähän kuin hieno teos, josta väkisinkin pitää mutta ei ehkä osaa nauttia. Tämä alakuloinen, kauhulla, seikkailulla ja ripauksella rakkautta maustettu kirja jättää kuitenkin hyvän tunteen. Sellaisen tunteen, että tämä kirja pitikin lukea. Siitä ei pystynyt nauttimaan täysin, eikä siitä pitänyt täysin, eikä sitä todellakaan tajunnut täysin, mutta se piti lukea. 

Viisi veistä Andrei Kraplilla kiskaisi minut kertarysäyksellä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ensiksikin sen teki tarina. Unenomainen tarina vie lukijan oudoille ja mutaisille poluille, ja alakulon ja kauhun tuntu seuraa koko matkan. Tarina kertoo tytöstä tai viidestä veitsestä, miten sen haluaa ottaa, sekä heidän matkastaan - niin tytön kuin veitsienkin. Matkalla, jolla ohi ei kulje liian hitaasti kävelevä mies, mutta johon törmätään myöhemmin ja usein, matkalla, jossa pysähdytään Tokio Barin ja tavataan metsästäjä sekä valkohiuksinen Eve. Matkalla nukutaan vieraiden ihmisten luona vierailla sijoilla ja haahuillaan. Paetaan ja palataan.

Oudon ja hämmentävän tarinan lisäksi myös kerronta oli minulle epätyypillistä. Tekstissä sekoittellaan proosaa ja lyriikkaa, se kertoo käyttäen tehokeinonaan jatkuvaa toistoa. Kertoja ei tiedä kaikkea ja silti se tietää, muttei ehkä kerro. Tekstin välissä puhuu kirjan Jumala, suoraa lukijalle, esittäen kysymyksiään. Välillä on minäkertoja, välillä ei. Vaikka olen lukenut kirjoja laidasta laitaan, en ole koskaan järin ihastunut turhan kikkailevaan kieleen. Tässäkin kirjassa kerronta välillä tökki ja pahasti. Se oli tavallaan kyllä hienoa, mutta en oikein osannut nauttia siitä. Ja toisto, se seurasi sivu sivun jälkeen aina vain. Tekisi mieleni laskea, monestiko tässä kirjassa työnnettiin veitsi virsikirjan väliin tai kuinka monesti veitsi tuntui selkää vasten. Mutta samaan aikaan kieli oli tosiaan myös kaunista ja teksti ihanaa.

"Olen melkein unohtanut kuka olen, mutta nyt muistan että olen Helena.
      Vaikka en ole oikeastaan unohtanut, en vain ole ollut kukaan. Olen ollut ei kukaan ja huumaantunut siitä ettei tarvitse olla kukaan. Ja sitten minä olen palannut Helenaksi."

Mielestäni on välillä virkistävää lukea jotain itselle näin vierasta, kokeilla jotain uutta. Nuorempana pidin enemmän tällaisista erikoisemmista kirjoista, oudoista tarinoista ja tajuamattomista lauseista. Nyt olen vieraantunut. Tiedättekö kun lukee hyvää kirjaa niin, että uppoaa siihen ja lukemisen sijaan oikeastaan elää kirjaa? Ehkä fyysisesti istuu siellä omalla kotisohvalla, mutta henkisesti saattaa olla ties missä, ties minkälaisissa maisemissa. No tämän kirjan kanssa minä enemmänkin vain luin. Istuin kotisohvassa ja luin. Välillä näin kyllä kosteusvaurion katossa, punaisen pyyheliinan, pojan piilottamassa jotain kiven koloon, mutta kirja ei vienyt minua kokonaan. 

Minä haluan suositella tätä kirjaa, koska tässä on jotain niin upeaa. Ymmärrän, miksi tämä on voittanut palkintonsa. Samaan aikaan itselleni lukeminen ei ollut kovin mukavaa, ei sillä, että sen edes aina tarvitsisi olla, mutta jotenkin varsinkin kirjan alku työnsi minua luotaan. Harkitsin jopa kesken jättämistä. Kirja on yksi iso ristiriita, samaan aikaan pitää siitä aivan valtavasti ja harkitsee kesken jättämistä. Sanonkin siis, että lukekaa ja tutustukaa tähän. En osaa sanoa pidättekö vai ette, koska en tiedä itsekään, kunpaa teen enemmän.



lauantai 15. joulukuuta 2012

Candace Bushnell: Sinkkuelämää


Candace Bushnell: Sinkkuelämää
suom.Arto Schroderus
s. 248, Tammi 2010
(Sex and the City, 1996)

Tässä on jälleen hyvä esimerkki kirjasta, joka olisi jäänyt lukematta, ellen olisi saanut sitä lahjaksi. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että toisinaan kirjan pohjalta tehty elokuva, tai tässä tapauksessa enemminkin sarja, voi olla itse kirjaa parempi. Vaikka Sex and the City on sarjana tullut katsottua useammankin kerran, niin tätä kirjaa ei olisi kyllä tarvinnut lukea edes sitä kertaa. Kirja oli huono.

Koska Sex and the City eli Sinkkuelämää on minulle entuudestaan tuttu jo sarjana, niin väkisinkin luin kirjan sitä taustaa vasten. Petyin, kun sarjasta tutut hahmot eivät löytyneetkään sellaisenaan kirjan välistä ja myös sarjan huumori uupui mielestäni tekstistä. Kirjaa on todella vaikea olla vertaamatta sarjaan, sillä ilman sarjaa en olisi tätä kirjaa koskaan varmaan saanut edes lahjaksi saati lukenut. 

Jos kuitenkin yritän ajatella kirjaa ihan vain kirjana, niin se ei juurikaan muuta mielipidettäni. Kirja koostuu siis Candace Bushnellin kolumneista, joista osa on hänen omasta elämästään. Kolumneissa käsitellään New Yorkin naisten ja miesten välisiä suhteita, ystävyyttä, rahaa, seksiä, viinaa ja huumeita. Miehet ovat vuorostaan läpimätiä ja naiset kieroja kuin korkkiruuvit. Kirjassa ryypätään, vedetään aineita ja harrastetaan seksiä. Luottamukselle, tunteille tai pitkille ihmissuhteille ei juurikaan ole sijaa. Kirjan välissä vilisee sekopäisiä hahmoja, joilla jokaisella on oma ongelmansa.

Kirja ei ollut viihdyttävä, mutta ei myöskään vakava saati ajatuksia herättävä. Kirjan tyyli on melko kevyttä ja toki kolumnien aiheetkaan eivät juuri kummempia ole kuin miesten metsästämisen ihmettelyä, mutta huumori puuttui tai ei ainakaan uponnut minuun. Minusta kirja oli aika tyly ja roisi, jopa ruma. Henkilöhahmot olivat inhottavia ja keskittyivät lähinnä seksin saamiseen. Koko kirja oli vähän sellaista pintapuolista liitelyä, josta oli vaikea saada otetta.

Siinä missä Sinkkuelämä sarjana on enemmänkin kevyttä tyttöjen hömpöttelyä mausteina tietenkin vähän draama, niin kirja oli enemmänkin kärjistetyn tuntuista kyynistä rumaa realismia. On vaikea määritellä mitä tunteita kirja minussa herätti pitkästymisen lisäksi tai millaiseksi kirjaa olisi parhain kuvata. Ehkä olen väärä ihminen tätä kuvaamaan ylipäänsä, sillä en tästä tosiaan pitänyt.

Kirjaa en voi suositella, mutta sarjana tämä toimii kevyemmän viihteen nälkään hyvin. 

 

perjantai 14. joulukuuta 2012

Bloggaaja avautuu: lue itse!


Sain kommentin anonyymilta erääseen kirja-arvioon, jossa pyydettiin kertomaan kirjan loppuratkaisu. En tietenkään kertonut. Motiivi tämän pyynnön takana on toki vain arvailtavissa, mutta kun katsoo mikä on ollut viime aikoina luetuimpien tekstieni joukossa, niin villi veikkaukseni voisi olla, että koulutyöhön liittyisi. Annankin nyt neuvon jokaiselle, joka pähkäilee mitä tehdä koulusta luettavaksi annetulle kirjalle: lue se

On jotenkin surullista, että kirjablogin pitäjänä pysyy väkisinkin kärryillä, mitä kouluissa milloinkin luetaan, sillä yhtäkkiä vanhat arviot nousevat päivän, viikon tai kuukauden luetuimmiksi. Ainahan koulutöihin on haettu apua netistä, mutta tässä se jotenkin konkretisoituu kun katsoo kuinka vanha merkintä on yhtäkkiä luettu lyhyessä ajassa useamman kymmenen kertaa ja kun hakusanat, joilla blogiini on päädytty, liittyvät väkisinkin koulutöihin. Mahdollisesti tälläkin hetkellä jonkun koulutyössä on minun sanojani ja ajatuksiani, ehkä vain pelkkää ajatusta lainaten, ehkä kokonaista lausetta? En tiedä, mutta se tuntuu varkaudelta.

Lokakuussa kirjablogeissa otettiin kantaa plaginointia vastaan, joten mikään uusi ilmiö tätä ei tietenkään ole. Itsekin olen tätä asiaa tosiaan mielessäni ajatellut, mutta vasta tämä kommentti oikeasti pysäytti kunnolla minutkin. Kun luin kommentin, en voinut kuin ajatella, että miten röyhkeää. On kuitenkin eri asia lukea julkisesti julkaisemaani tekstiä, kuin esittää suoraa tuollainen pyyntö.

Alusta alkaen blogissani on ollut se linja, että kirjan juonen selityksen sijaan keskityn enemmän siihen, mitä minä pidin kirjasta. Alunperin tähän oli syynä se, etten itse koe mielekkääksi tietää kirjasta liikaa ennen sen lukemista, joten en halunnut pilata kenenkään muun lukukokemusta kertomalla tai analysoimalla itse liikaa kirjan tarinaa. Pitkät juoniselostukset ovat mielestäni myös tylsiä, kun taas kirjan herättämät tunteet ja ajatukset sitä blogien parasta antia. Nyt kun blogini lukija- ja kävijämäärä ei ole enää aivan pieni, niin olen tähän päätökseen entistä tyytyväisempi. Blogistani ei löydy yhdenkään kirjan juonta kokonaan, ja muutenkin juonen selitys ja analysointi on minimissä - sen sijaan minun ajatuksiani blogi pursuaa.

En halua sensuroida blogiani  saati lopettaa sitä sen vuoksi, että joku ei viitsi nähdä oman koulutyönsä eteen sen vertaa vaivaa, että lukisi yhden kirjan, mutta aion kyllä jatkossakin pitää tiukan linjan siinä, mitä kirjoitan. En usko, että juonen tarkka selostus palvelee ketään, paitsi näitä, jotka yrittävät mennä siitä mistä aita on matalin.

Vaikka tempaus plaginointia vastaan (kts. yllä linkki) varmasti herätteli bloggareita, niin haluan nyt vielä itsekin sanoa, että kannattaa muistaa kirjoista kirjoittaessa, että blogejamme lukevat muutkin kuin toiset lukutoukat. Että eiköhän jatkossakin keskitytä pitkien juoniselostuksien sijaan muihin juttuihin ja jätetään ne loppuratkaisut edelleenkin vain kirjoihin. 

Te, jotka yritätte saada tekstiä kokoon kopioimalla sitä muilta, niin hyi teitä! Sen sijaan, että yritätte urkkia kirjan lukeneelta juonen, niin LUKEKAA ITSE. Niin minäkin tein ja teen. Varoitan toki, että siinä lukiessa saattaa jopa viisastua vähän.

Kirjaisaa ja lukuisaa viikonloppua ihan kaikille! Jopa sille tämän postauksen innoittajana toimineelle anonyymille, joka toivon mukaan viettää viikonlopusta edes hetken yrittäen selvitellä kyselemäänsä loppuratkaisua. Suosittelen, sillä se kirja on tosiaan hyvä. Loppuratkaisusta en sano mitään.



lauantai 8. joulukuuta 2012

Cecilia Samartin: Señor Peregrino


Cecilia Samartin: Señor Peregrino
suom. Tiina Sjelvgren
s. 382, Bazar 2010
(Tarnished Beauty, 2008)


Ah mikä ihana ja lumoava kirja Señor Peregrino onkaan kaikista kliseemäisyyksistä ja lopuista huolimatta. Kirjaa luki lähes pakkomielteisesti ja lukemista ei olisi halunnut keskeyttää lainkaan, joten viimeiset parisataa sivua luinkin yhtä kyytiä. En muista koska olisin viimeksi uppoutunut kirjan maailmaan näin vahvasti ja milloin kirjasta nousevat mielikuvat olisivat olleet näin voimakkaat. Ilman muutamaa turhaa kliseimäisyyttä kirja olisi voinut olla lähellä täydellistä, nytkin se ylsi jo aika korkealle.

Señor Peregrino kertoo nuoresta meksikolaisesta Jamiletista, joka syntyy kehossaan suuri ja ruma syntymämerkki. Hänen kotikylässään merkkiä pidetään paholaisen aikaansaamana ja Jamiletia kohdellaan sen mukaisesti. Jo nuorena hän oppii peittämään merkkinsä - sekä inhoamaan sitä. Koska kotikylästä ei löydy keinoa poistaa merkkiä, päättää Jamilet lähteä pohjoiseen etsimään ihmettä, jolla merkistä pääsisi eroon. Jamiletin ylittää laittomasti rajan Kaliforniaan ja etsii käsiinsä siellä asuvan tätinsä. Pian Jamilet on palkattu töihin mielisairaalaan ja hän toimii hoitajana potilaalle, jota ei siedä kukaan ja joka ei siedä ketään. Jamilet kuitenkin ystävystyy potilaaseen ja pääsee pian kuulemaan tämän uskomattomia tarinoita.

Kirjassa kerrotaan kahta tarinaan vuorotellen. Nuoren Jamiletin tarina sekä Señor Peregrinon tarina kietoutuvat kirjassa koukuttavalla tavalla toisiinsa ja lukemista on mahdoton keskeyttää. On yllättävää, miten vähän kirjassa oikeastaan tapahtuu, mutta miten loistavalla tavalla kerronta etenee ja luo kirjaan jännitettä. Kirjassa pienistä hetkistä tulee suuria eikä pieniltä ihmeiltäkään vältytä. Kirjassa on seikkailun tuntua, rakkaustarinoiden kaihoa ja samaan aikaan lähes trillerimäistä jännitystä. Tosin on sanottava, että minä vähän arvasin lopun, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä muuten lukukokemuksen kannalta. Kirja oli ihana lukukokemus ja kerronta ystävällinen lukijalleen. Minua harmitti hieman se, että Jamiletin tarina jäi näinkin avonaiseksi vaikka ehkä kirjasta olisi tullut turhan siirappinen, jos kaikki olisi selitetty puhki. Minulle olisi kyllä saanut selittää ja aiheuttaa lisää kyynelvirtoja.

Suomennos oli hyvä ja kieli konstailematonta. Olen lukenutkin ihan liikaa kielellä kikkailevia kirjoja jo tälle vuodelle, joten näin sujuva teksti tuli tosiaan tarpeeseen. Ihanaa lukea kirjaa, jonka teksti vain soljuu eteenpäin.Todella nopealukuinen vaikka sivumäärä ei ole aivan pieni.

Minä pidin kirjasta paljon, enkä halua turhaksi takertua pikkuseikkoihin nyt. Kirja on keveä, mutta ei tyhjänpäiväinen. Kirjassa ei mullisteta maailmoja, mutta ehkä pieniä hetkiä elämässä. Kuten jo sanoin, ihana lukukokemus. Suosittelen!

Kirjasta ovat pitäneet ainakin myös Leena Lumi, peikkoneito ja Sanna, mutta lue myös vähemmän ihastuneen Morren arvio!
"Hänen oli myös hengitettävä, ja kun hän teki niin, hän tunsi saippuan ja minttuhammastahnan tuoksun ja tunsi kuolevansa ainakin vähän." 

tiistai 4. joulukuuta 2012

Louisa M. Alcott: Pikku naisia


Louisa M. Alcott: Pikku Naisia
suom. Tyyni Haapanen
s. 255. Wsoy 1996
(Little Women, 1868-1869)

Vihdoin minäkin sain luetuksi yhden ehkä tunnetuimman tyttökirjan Pikku naisia. Pikku naisia on minulle kyllä tuttu jo lapsuudesta piirroselokuvan muodossa ja vanhempana olen katsonut tästä ainakin yhden näytellyn elokuvaversion, mutta kirjana minä luin tämän vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tarina oli minulle entuudestaan tietenkin tuttu, mutta myös eroja elokuviin löytyi. Ja johtuneeko lapsuuden muistoista tai nostalgiasta, mutta tästä nousi yksi niitä harvoja, joiden elokuvaversiosta olen pitänyt kirjaa enemmän. 

Pikku naisia kertoo neljästä köyhemmän perheen sisaruksesta, joiden isä on joutunut lähtemään sotaan. Vanhemmat tytöt käyvät äitinsä tavoin töissä osallistukaseen perheen elättämiseen ja myös nuorimmat tekevät parhaansa. Köyhyydestä huolimatta tyttöjen elämä on varsin eloisaa ja vilkasta, eikä eloisuutta lainkaan vähennä naapurin poika Laurie. Mistään romanttisesta tyttökirjasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan enemmänkin tämä kuvaa vuoden ajan tyttöjen henkistä kasvua ja asioiden oppimista kantapään kautta.

Yllätyin siitä, miten hyvin kirja on kestänyt aikaa, mutta samaan aikaan yllätyin myös kirjan amerikkalaisuudesta. Elokuvien perusteella en osannut odottaa aivan näin isänmaallista, uskonnollista ja jopa vähän saarnaavaa teosta. Vaikka kirja päällimäisenä onkin kertomus vain neljän nuoren tytön elämästä, niin uskonto, sekä sota ja sotilaiden ihannointi on pinnassa. Kirja myös antaa selviä ihanteita ja roolimalleja, joihin nuoren naisen olisi hyvä samaistua. Kirjan sanoma taitaa olla jotain viitaten itsekkyyden pahuuteen sekä velvollisuuksien täyttämiseen.

On hassua, että vähän aikaa sitten kommentoin Nooran blogiin, kuinka olen aina tykännyt vähän enemmän jopa sievistelevistä kirjoista vastapainona tälle roisille maailmalle. Minusta on suloista lukea jotain jopa naiivin viatonta toisinaan, sillä se on sellainen kaunis maisema olla, jota harvoin löytää enää oikeasta elämästä. Tottakai luen kirjoja laidasta laitaan, mutta herttaiset tyttökirjat ovat aina olleet sellainen pieni pakopaikka minulle. Johtuneeko sitten siitä, että itse en ole koskaan ollut kovin tyttömäinen edes lapsena. Lapsena esimerkiksi vihasin punaista väriä, sillä sehän on tyttöjen väri. Kaikesta huolimatta tämä kirja oli minullekin jo turhan viaton ja hyveellinen. Vaikka elokuvista olenkin pitänyt, niin kirjoissa tytöt on selitetty niin puhki, että tuntuu kuin särmä puuttuisi. Toki kyseessä on vanha kirja, mutta tämä kyllä siltä osilta löi vähän yli näin nykypäivän lukijan silmin.

Pienistä ärsyttävyyksistä huolimatta viihdyin kirjan parissa, sillä se oli mukavan keveää ja nopeaa luettavaa näin joulun alla. Kirjassahan eletään vuoden ajan joulusta toiseen, joten paljon parempaa aikaa tämän lukemiselle en olisi voinut valita. Ja onhan kirjan tarina aika suloinen ja hellyyttävä loppujen lopuksi. Itse ajattelin palata tarinaan vielä elokuvan muodossa, sillä tuli hirveä hinku päästä vertailemaan tätä tuoreeltaan elokuvaan, jonka katsomisesta on kuitenkin jo aikaa. 

Kirja löytyi sekä TBR-listaltani, että omasta hyllystä


Kirjasta bloganneet ainakin Sanna, Katja, Villasukka kirjahyllyssä sekä Jokke.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Zadie Smith: Valkoiset hampaat


Zadie Smith: Valkoiset hampaat
suom. Irmeli Ruuska
s. 462, Wsoy 2002
(White Teeth, 2000)

Vihdoin ja viimein sain tämän jo syyskuussa aloitetun kirjan luetuksi loppuun, ensimmäiset 60 sivua luin jopa kahdesti. On jotenkin todella turhauttavaa lukea kirjaa, jossa on kaikki hyvän kirjan ainekset, mutta niitä ei ole oikein osattu kasata oikein. Tarina oli kyllä hyvä, vaikkakin siinä oli aivan liikaa aivan kaikkea, mutta kerronta - kerronta oli raskasta, uuvuttavaa ja monesti teki mieli luovuttaa. Ei vain toiminut.

Hyvin pelkistetysti sanottuna kirja kertoo kolmen eri perheen yhteentörmäyksistä ja perheiden hajoamisista. Se kertoo nykyhetken ja menneen törmäilyistä sekä kulttuurien ja aatteiden törmäilyistä. Kirja kertoo sukupolvien välisestä kuilusta ja ihmisten välisistä kuiluista. Ollaan juurettomia, ollaan kodittomia ja kaikessa mennään äärimmäisyyksiin.

Henkilöhahmoja ja tapahtumia riittää jokaiselle sormella ja varpaalle, ja itse tipuin kyydistä useammin kuin pysyin mukana. Takakannessakin mainitaan eri suuntiin rönsyilevä kerronta ja sitä kirja on, yhtä suurta rönsyilyä suuntaan ja toiseen. Lukijan on mahdotonta pitää kaikkia lankoja kädessä yhtä aikaa ja kokonaiskuva tarinasta jää jotenkin hajanaiseksi. Tässä vain tapahtuu niin julmetun paljon.

Takakansi lupailee tarinaa maahanmuuttajista lämpimän ironisella kerronnalla, jossa on niin traagisia kuin koomisiakin puolia. No kyllähän ne kirjasta löytyy, mutta siitä löytyy myös viehättävää opettajatarta, lapsen kidnappaus, laboratoriohiiri, jehovan todistajia, muslimeja, tiedemiehiä, sota, eläinaktivistit, avioliittoja, eroja, jamaikalaisia, kaksoset, huumeet, väkivalta, luoteja, kaiken kestävää ystävyyttä, seksiä ja oikeastaan vähän kaikkea. Tästä olisi riittänyt aineksia vaikka useampaan kirjaan.

Tämä on ehkä vaarallista sanoa, mutta sanompa silti, nimittäin kirjassa on jotain Irvingmäistä. Rönsyilevää tekstiä, paljon henkilöhahmoja, usean sukupolven tarina, mutta siinä missä Irvingin kirjoissa tarina pysyy kasassa ja kaiken keskellä on se punainen lanka, niin tässä kirjassa vallitsi vain kaaos. Kaaos, joka aiheutti lukijassa järjetöntä uupumusta. Kerronta on aivan liian raskas, ainakin minulle. 

Kirjan parasta antia taisi olla hahmoista Irie, nuori tumma tyttö, joka etsi paikkaansa sekä vastustamattoman kiinnostava Magid, muslimipoika, joka eli lapsuutensa erossa kaksoisveljestään Millatista. Kirjassa on myös paikoitellen hyvin humoristinen kieli ja kuvailut: " >>Ja säästää jonkun>>, Archie Jones sanoi kasvoillaan arvoituksellinen ilme, jollaista hänen ystävänsä ei olisi ikinä uskonut hänen pystyvän roikkuvalle pallinaamalleen pusaamaan."

"Yhtäkkiä Samad tarrasi Archieta kädestä. Se oli kuuma, melkeinpä kuumeisen polttava, Archie ajatteli. Yksikään mies ei ollut vielä ottanut Archieta kädestä; vaistomaisesti hän aikoi siirtyä, tiedä vaikka motata tungettelijaa, mutta sitten hän mietti uudestaan, intialaisethan olivat tunneihmisiä. Johtui mausteisesta ruuasta sun muusta."

Olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta. Tässä on jotain niin uskomattoman hienoa ja onnistunutta, mutta se ei vain riittänyt. Suurimman osan kirjasta luin väkipakolla ja keskittymiskyky herpaantui vähän väliä väsyttävän tekstin parissa. Tämä ei vain ollut minun kirjani, se oli olevinaan sitä, mutta ei sitten kuitenkaan. Täytyy kuitenkin mainita, että kirja on voittanut useampia kirjallisuuspalkintoja, joten joku tästä on tykännyt vaikka itse en juurikaan syttynyt.

Kirjasta blogannut myös Nafisan.


lauantai 1. joulukuuta 2012

Marraskuun luetut


Marjo Niemi: Juostu maa
Diana Gabaldon: Muukalainen
Irvine Welsh: Trainspotting
Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie


 
Jospa toinen kerta toden sanoisi ja saisin vaikka ihan näin joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi nämä marraskuun luetut julkaisuun asti. Kirjoittelin nimittäin tämän postauksen jo eilen luonnoksiin, mutta kun myöhemmin palasin julkaisemaan tekstin, niin eipä sitä löytynytkään. Mutta eiköhän se marraskuun muistelo onnistuu vielä tänäänkin, vaikka alan kyllä olla jo ihan joulukuun tunnelmissa. 




Marraskuu oli minulle siitä poikkeuksellinen, että kerrankin minulla oli aikaa. Aikahan tarkoittaa sitä, että ehtii myös lukea ja niinhän minä kyllä luinkin. Marraskuussa tuli luettua muun muassa 800 sivuinen harlekiini, Irvingin järkäle loppuun ja vaihtoehtokirjallisuutta. Kuun parhaimmistoon lukeutuivat ehdottomasti Irvingin ja Sapphiren kirjat, ja vähiten tykästyin Gabaldonin ja Foenkinoksen kirjoihin. Mutta monipuolinen ja antoisa kuukausi on ollut. Näiden kirjojen lisäksi luin marraskuussa Zadie Smithin kirjaa, joka on muutamaa sivua vaille luettu. 

Blogin puolella poikettiin normaalista sen verran, että loppuun suorittamani Rumat Kapinalliset - haaste oli vahvasti esillä ja esittelin kirjanmerkkini. Muuten mentiin aika samoissa merkeissä kuin aiemminkin. Joulukuukin tulee toivon mukaan oleman kirjojen täyteisä. Itse joulua lähden viettämään muihin maisemiin koneen ulottumattomiin, joten pieni blogitauko on silloin tulossa. Mutta ehkäpä se taukoilu tekee ihan hyvää - itse kullekin. Ja siihen on vielä aikaa, sitä ennen toivottavasti ehdin palailla tänne ainakin muutaman kerran luettujen kirjojen merkeissä.

Hyvää ja rauhaisaa joulukuuta kaikille!