tiistai 31. joulukuuta 2013

Joulukuun luetut, ostetut ja lahjaksi saadut kirjat

Kuvassa: vegaaniset suklaamuffinsit.


Joulukuussa olen ihmetellyt lämpimiä säitä, ollut ylitöissä, jättänyt hyvästejä, käynyt Helsingissä, lomaillut kaupungissa ja maalla, viettänyt joulua, syönyt hyvin, lukenut kirjoja ja ostanut liikaa kirjoja, suunnitellut tulevaa vuotta, ja vaan ollut. Joulukuu on ollut kiireinen, mutta silti aika on riittänyt hyvin kaikkeen. Olen ollut iloinen ja onnellinen, kävellyt hymyssä suin kaduilla. Olen jännittänyt tulevaa vuotta ja samaan aikaan odottanut innolla. Jotain uutta on tulossa. Vielä en tiedä mitä. 

Mutta palataan vielä hetkeksi joulukuun kirjallisiin päiviin.

Kuten marraskuu niin myös joulukuu vietettiin oman hyllyn lukemattomien kirjojen parissa. Koska olen aika valikoiva hyllyyn hankittujen kirjojen suhteen, niin se näkyy selkeästi siinä, että lähes kaikki lukemani kirjat ovat olleet hyviä. Vain lahjaksi saamani Miss Farkku-Suomi ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. 

Joulukuussa olen lukenut:

L.M. Montgomery: Sininen linna
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Khaled Hosseini: Leijapoika
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat 
♥ Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (arvio tulee myöhemmin)

Anni Nykänen: Mummo 

Joulukuussa olen ostanut liian monta kirjaa itselleni ja muutaman lahjaksi. Joulu ja alennusmyynnit näkyvät aina melkoisena piikkinä ostettujen määrässä. Koska kirjoja on hyllyyn kertynyt taas enemmän kuin olen ehtinyt lukemaan, niin olenkin ensi vuodelle kehitellyt jo ihan uusia lukusuunnitelmia. Mutta niistä lisää myöhemmin, nyt vilkaisemaan mitä olenkaan ostanut.

Joulukuussa olen ostanut:

Jane Austen: Viisasteleva sydän 1 e
Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta 19,90 e
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo 6,90 e
Anni Blomqvist: Myrskyluoto, yhteisnide 9,0 e
Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivottaa Jenna 4,80 e
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani 7,95 e 
Joyce Carol Oates: Blondi 3,90 e
Cormac MacCarthy: Veren ääriin 9,90 e
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus 3,90 e

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo 1 e (siskolle)
Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa (lahjaksi)
J.R.R. Tolkien: Hobitti (lahjaksi)
Tove Jansson: Vaarallinen matka (lahjaksi)

Lisäksi meiltä lähti lahjaksi Kjell Westön: Kangastus 38 ja Ville Haapasalon "Et kuitenkaan usko...", mutta ne osti poikaystäväni.

Joululahjaksi sain kaksi huippua kirjaa:

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva 

Hyvin hyvin kirjaisa joulukuu minulla takana. Kuten koko mennyt vuosi. Menneeseen vuoteen aion vielä palata ihan oman postauksen kera, sillä aion paljastaa kuinka monta kirjaa olen tämän vuoden aikana lukenut, ostanut tai saanut. Sen lisäksi tietenkin perinteisesti kerron 10 parasta viime vuonna lukemaani kirjaa. Mutta palaillaan siihen postaukseen ja pariin muuhunkin postaukseen tammikuun puolella. Nyt aion juhlia vuoden vaihdetta ja vielä muutaman päivän jatkaa lomailua täällä maalla.

Ihanaa ja onnellista tulevaa uutta vuotta 2014 kaikille! 

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Haastekoonti: Seitsemän sarja - sarjishaaste & Avioliittojuonia -haaste

Olen päätynyt maalle Jouce Carol Oatesin kanssa.

En ehtinyt ihan kaikkia luonnoksissa lojuvia postauksia saada valmiiksi ja julkaisuun asti, ennen kuin hurautin tänne keskelle peltoja ja metsiä. Yritän kuitenkin täältä käsin saada vielä pari postausta julkaistua ennen kuin vuosi ehtii vaihtua. Ja nyt ensimmäisenä  on tullut aika koota yhteen vuoden 2013 haasteet.

Seitsemän sarja -sarjishaaste

Päätin vuosi sitten osallistua Susan järjestämään sarjakuvahaasteeseen, sillä vaikka olen aina lukenut paljon sarjakuvia, niiden analysoiminen, jakaminen tai blogiin tuominen on tuntunut haastavalta. Ja haaste ei sen tiimoilta tuonut mitään uutta tähän. Lukeminen onnistui,  mutta blogiin kirjoittaminen tuntui ylitsepääsemättömältä. Voin tosiaan sanoa haastaneeni itseni. Joulupäivänä viimeistä sarjakuvapostausta tehdessä taisin myös vähän jupista, että jatkossa sarjakuvat saavat kyllä pysyä kaukana blogistani. Heh, noh, katsotaan kuinka käy, mutta ei minusta vieläkään aktiivista sarjakuvabloggaajaa tullut. Jätetään se heille, jotka sen hallitsevat.

Haasteeseen luin ja bloggasin seuraavat sarjakuvat:

1. Marjane Satrapi: Luumukanaa 
2. Marjane Satrapi: Pistoja 
3. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
4. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri 
5. Cyril Pedrosa: Ekoloogiset 
6. Sylvain Ricard & James: Järjen veit
7. Anni Nykänen: Mummo

Pidin kaikista lukemistani sarjakuvista, mutta eniten taisin ihastua Marjane Satrapin albumeihin sekä Anni Nykäsen Mummoon, jonka olenkin lukenut jo useamman kerran.

Kiitos vielä Susalle mainiosta haasteesta. Pienestä jupinasta huolimatta oli kuitenkin mukava tuoda sarjakuviakin omaan blogiini, vaikka taitavat kyllä jatkossakin jäädä kaunokirjallisuuden jalkoihin täällä.

Avioliittojuonia -haaste

Luen harvoin, jos koskaan, tarkoituksella kirjoja, joiden keskeisin aihe on avioliitto. Suoraan sanoen aihe ei ihan hirveästi herätä kiinnostusta mitä kirjallisuuteen tulee.Osallistuinkin ikään kuin vahingossa Sinisen linnan kirjaston Marian järjestämään Avioliittojuonia -haasteeseen, sillä yllättävän paljon tulee luettua kirjoja, joissa ainakin sivutaan avioliittoa.

Haasteeseen luin ja bloggasin seuraavat kirjat:

1. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
2. Lionel Shriver: Kaksoisvirhe
3. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 
4. Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani
5. Leo Tolstoi: Anna Karenina

Yhteenkään näistä kirjoista en tarttunut siksi, että aiheena oli jossain määrin avioliitto, mutta kaikista se kuitenkin löytyi. Näin jälkeenpäin ajatellen tähän haasteeseen olisi saattanut sopia muutama muukin vuoden 2013 aikana lukemani kirja, mutta nämä olivat nyt selkeimmät ajatellen avioliittoa aiheena. Ehdottomasti lemppareimmaksi näistä nousi Anna Karenina, joka on edelleen yksi vaikuttavimpia lukemiani kirjoja. Yksi tämän vuoden parhaista.

Kiitos Marialle haasteesta. Oli mukava olla mukana, vaikkakin näin omalla tyylilläni.


Ensi vuodelle olen yrittänyt olla kahmimatta haasteita, sillä aion keskittyä lukemaan oman hyllyn kirjoja pois. (Syytä onkin, sillä joulun alennusmyynneistäkin saattoi kotiin päätyä muutama kirja Joyce Carol Oatesin -hassulla kirjoitusvirheellä varustetun- Sisareni, rakkaani lisäksi.) Mukaan lähden kuitenkin Vive la France! -haasteeseen, sillä omasta hyllystä löytyy useampi haasteeseen sopiva teos.


Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentanut: Kyllikki Villa
Sivut: 218, Otava 2007
Alkuteos: The Memoirs of a Survivor, 1974

Vau. 
En ole aivan varma mitä luin, mutta paljon siitä pidin ja vaikutuin. Eloonjääneen muistelmat on lumoava ja ajaton, ja silti niin ajankohtainen upea teos, jonka lukeminen on sekä haaste että nautinto. Lessing ei päästä lukijaansa helpolla, mutta tarjoaa kuitenkin huikean elämyksen kirjansa parissa. Kirjan loputtua on hämmentynyt ja ihmeissään, mutta ennen kaikkea vaikuttunut. Doris Lessing ei turhaan ole tunnettu nimi kirjallisuuden kentällä.

Eloonjääneen muistelmat ostin kirpputorilta parilla eurolla viime kuussa ja vain muutama tunti tämän jälkeen luin suru-uutisen kirjailijan menehtymisestä. Tämän yhteensattuman johdosta kirja ei hautautunut lukemattomien pinoon kovin pitkäksi aikaa, vaan pääsi jo nyt luettavaksi. Kirjalta en osannut odottaa juuri mitään, vaikka toisaalta odotin ristiriitaisin tuntein paljonkin. Ajattelin joko pitäväni kirjasta paljon tai jättäväni kirjan kesken. Molemmat tapaukset olen kokenut Lessingin parissa. Viides lapsi oli ihon alle ryömivä kirja, joka oli pakko lukea kerralla. Sen sijaan Lessingin ensimmäinen romaani Ruoho laulaa jäi aikoinaan kesken. Eloonjääneen muistelmat päätyi onneksi samaan kastiin kuin Viides lapsi.

Eloonjääneen muistelmat kertoo siitä. Se voi olla oikeastaan mitä tahansa, mikä täyttää katastrofin merkit. Ei ole niin väliä mitä tai mikä se on, vaan se, mitä se aiheuttaa yhteiskunnalle ja ennen kaikkea mtä tapahtuu ihmisille. Mitä tapahtuu kun kaikki ympärillä oleva alkaa murtua pikku hiljaa ja kaikelle tutulle saa heittää hyvästit? Kun päiviä ei täytetä kouluilla, ei työnteolla, vaan selviytymisellä? Kuka selviytyy ja miten selviytyy? Kirjassa on tapahtunut jotain, jotain kauheaa, joka on muuttanut kaiken. Muulla ei enää ole väliä kuin selviytymisellä. Vai onko sittenkin?

Katastrofin keskellä ihminen muuttuu. Toiset jatkavat elämäänsä kuten aina ennenkin. Yrittävät epätoivoisesti pitää kiinni tuttuudesta ja totutuista tavoista. Miettiä mitä pukevat päälleen ja keitä kuuluu tervehtiä kaduilla. Toiset ajelehtivat jengeissä, lähtevät kulkemaan paremman huomisen toivossa. Jotkut yrittävät selvitä siinä missä ovat sillä mitä heillä jo on. Toiset hajottavat ja tuhoavat, toiset yrittävät korjata ja uskoa tulevaan. Mutta mikään ei ole varmaa. Kannattaako luottaa ystävyyteen, järjestykseen ja lähimmäisiin? Vai turvautua varasteluun, ryöstelyyn, murhiin? Ihmisen sisin muuttuu, inhimillisyyteen ei aina ole mahdollisuutta.

Katastrofin ja sekasorron keskellä asuu nainen, kertoja, eloonjäänyt. Eräänä päivänä hänen luokseen tulee mies ja pieni tyttö. Mies jättää tytön naisen hoidettavaksi. Tytön ja tämän kissan, joka muistuttaa koiraa. Sekasorron ja selviytymistaistelun keskellä kirja on myös kasvukertomus. Kuinka tyttö kasvaa naiseksi, millainen suhde tytön ja kissan välillä vallitsee ja miten se muuttuu. Ja millaiseksi ihminen kasvaa sekasorron keskellä? Millaiseksi voi kasvaa? Ja mitä ihmettä tapahtuu seinän toisella puolella?

Tarina on hyvä, hämmentävä ja ajankohtainen. Jo nyt monissa maissa eletään sen sekarosson ja katastrofin keskellä, jonka Lessing on 70-luvulla kirjaansa maalannut. Kaikki ovat ystäviä ja vihamiehiä keskenään. Jokainen yrittää selviytyä parhaaksi katsomallaan tavallaan. Kirja tuntuu todenmukaiselta ja aidolta. Voisin hyvin kuvitella sen kaiken olevan juuri tällaista, jos järjestätynyt yhteiskunta murenisi ja luonnonlait astuisi voimaan. Uskon sen kaiken olevan tällaista.

Kirja on kantaaottava, herättelevä, mutta silti ennen kaikkea hämmentävä tarina. En usko, että tarina jättää kovin kepeästi rauhaan. Siitäkin huolimatta, että kirja on hyvin hienovarainen. Rivien välistä pursuaa, mutta sitä ei sanota ääneen. Se täytyy itseä kaivaa esiin kaiken alta. Joko nähdä se kauheus tai olla näkemättä.

Minulle kirjan ainoa heikkous oli paikoitellen vaikea kieli. Lessingin teos on sivumäärältään lyhyt, mutta kirja vaatii aikaa ja keskittymistä. Kirja on hidas. Lessing kuvailee kaikkea omaan tyyliinsä, jättää ilmaan leijumaan kysymyksiä eikä paljasta rivien välejä tuosta vain. Oikeasti pidin hurjasti kielestä ja kerronnasta, mutta yhdessä hämmentävien tapahtumien kanssa se tuntui välillä liialta. Kirja saa olla haastava ja vaikea, mutta jos kirja alkaa tuntua mahdottomalta, ollaan väärillä poluilla. Onneksi kirjan pystyi pääasiassa selättämään, kunhan luki muutamat sivut useamman kerran ja vielä kerran poikaystävälle ääneen varmistaakseen, ettei ollut ymmärtänyt väärin. 

Suosittelen ehdottomasti tätä pientä suurta haastavaa teosta, joka on valitettavasti aina ajankohtainen. Kirja vaatii ehkä lukijalta kärsivällisyyttä, oikeaa asennetta ja aikaa, mutta palkitsee varmasti. Jos haluat lukea käsittämättömän, mutta hienon teoksen, lue tämä.


 

torstai 26. joulukuuta 2013

Joululahjakirjoja, dokumenttivinkki & arvonnan voittaja!



Sain tänä vuonna hurjasti hyviä lahjoja ja vähäisimpiä niistä ei suinkaan olleet kirjat lempikirjalijoiltani. Tove Janssonin Suuri tuhotulva on ihka ensimmäinen Toven kirjoittama muumikirja sekä ensimmäinen muumikirja, joka minulla on nyt hyllyssäni. Olen kyllä lukenut kaikki muumit, mutten raaskinnut ostaa niitä omaan hyllyyn. Tästä ensimmäisestä onkin nyt hyvä lähteä liikkeelle ja ehkä vuosien mittaan kerätä itselleni enemmänkin Toven muumeja. Toivoin joululahjaksi muumikirjojen lisäksi minulta puuttuvia John Irvingejä ja Vapauttakaa karhut! olikin oikein tervetullut, sillä se puuttuu hyllystäni, mutta sen lisäksi en ole vielä ehtinyt lukeakaan sitä. Huippuja lahjoja siis. Kiitos!

Näin jouluna kun meillä on tapana muistaa toisiamme materiaalisin lahjoin, ja minäkin tässä esittelen omiani, niin on ehkä hyvä myös muistaa sen materiaalin merkitys. Toivottavasti kaikki ovatkin saaneet hyviä ja toivottuja lahjoja, ettei täyty varastot ja roskikset turhasta tavarasta. Siitä kun ei voi nauttia kukaan. 

Haluankin tämän siivittämänä jakaa teille vinkin dokumenttielokuvasta, jos joltain vaikka on päässyt menemään ohi. Kirjoittelin jokin aika sitten Tavarataivas-dokumenttielokuvasta, joka näytettiin juuri ennen aattoa Ylellä. Mikäli dokumentti pääsi menemään ohi, sen voi vielä katsoa areenasta. Minä suosittelen lämpimästi.

Lahjoista voidaankin siirtyä arvonnan voittajaan. 9.12. avattiin blogissani kirjabloggaajien joulukalenterin luukku, jossa muisteltiin erilaisia jouluja ja kaikki muistoja jakaneet osallistuivat muistoillaan arvontaan. Arvonta päättyi viime yönä ja nyt onkin aika julkistaa voittaja. Arvonnan suoritin antamalla jokaiselle osallistumisjärjetyksessä numeron, numerot kirjoitettiin lapulle, laput laitettiin kulhoon, josta onnettarena toiminut poikaystäväni nosti yhden numeron...

ja voittaja on Joanna! Onnea!
 
Lähetäthän arvontavoittotoiveesi ja osoitteesi minulle sähköpostiini pienikirjasto AT hotmail.com.
 
Kiitos kaikille osallistuneille ja kiitos jakamistanne joulumuistoista. Niitä oli mukava lukea.
 
Minulla on tällä hetkellä useampi blogipostaus luonnoksissa ja yritän saada ne ulos vielä tämän vuoden puolella, mikä tarkoittaa suomeksi sanottuna tämän viikon aikana, sillä loppuviikosta olisi tarkoitus lähteä maaseudun rauhaan ja hetkeksi unohtaa blogihömpötykset. Ei kannata siis hämmentyä, jos täältä tuntuu tulevan ensin pienellä tykityksellä postauksia lyhyessä ajassa ja sitten täydellinen hiljaisuus. Katsotaan mitä ehdin saada aikaiseksi ja kuinka pitkäksi aikaa maltan jättää blogin.
 
Ihanaa loppuvuotta kaikille!

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Anni Nykänen: Mummo


Anni Nykänen: Mummo
Sivut: 103
Sammakko 2010

Piti ottaa pieni loppukiri Susan sarjishaasteen parissa, joten nappasin hyllystäni pari vuotta sitten lahjaksi saamani Mummo-sarjakuvan ja luin sen jo toista tai kolmatta kertaa. Mummo se jaksoi edelleen ilahduttaa ja naurattaa, vaikka toisaalta näin useamman lukukerran jälkeen huomio kiinnittyi myös muuhun kuin hauskoihin vitseihin.

Mummo on kooste sarjakuvastrippejä, joissa nauretaan ikääntyvän ihmisen stereotypialle. Mummo juoksee alennusten perässä, lyö kilon voita leivälle ja muistelee pulavuosia, tarkkailee naapureitaan eikä ymmärrä nykynuorten hömpötyksiä. Sarjakuvien mummo ei kuitenkaan ole mikään kärttyinen vanhus, vaan elämäiloinen ja meneväinen mummo, jonka sydän sykkii komealle nuorelle lääkärille ja jolta löytyy oma muotiblogi. Vanhuksille tuttujen ehkä hieman huvittavien tapojen lisäksi myhäilläänkin myös nykynuorille.

Minuun sarjakuvan yksinkertainen, välillä vähän roisikin, huumori toimii. Pidän myös suoraviivaisesta, vähäisestä, mutta silti oikein hyvästä piirrustusjäljestä. Olen aina pitänyt eniten melko yksinkertaisesta sarjakuvasta, jota on helppo ja nopea lukea. Sellainen Mummokin on. Nopea ja kepeä luettava. Sarjakuvaa ei tarvitse jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan tajutakseen pointin. Kuitenkin kuviin kätkeytyy myös pieniä yksityiskohtia, joita on hauska pongata. Hot vai sittenkin not?

Sarjakuva on mielestäni virkistävä, sillä harvoinpa törmää sarjakuvaan, jonka päätähti on mummo. Nykänen tuntuu vähän sohivan sinne, minne harvemmin sohitaan. Vai olenko ainoa, jonka mielestä vanhuus on aina ollut vähän sellainen vaiettava asia? Vanhuutta pidetään herkästi surullisena kuoleman odottamisena, sairastamisena ja laitokseen päätymisenä. Oma mummi on rakas, mutta samaan aikaan ei haluta ajatella laitoksessa eläviä vanhuksia. Jotenkin vanhukset ovat myös asia, josta ei saa vitsailla. Minusta se on sääli, että kunnioituksen nimissä ei voisi hieman nauraakin hupsutuksille. Koska niitä hupsutuksiahan riittää meillä kaikilla. Ja kuten sarjakuva energinen mummo osoittaa, voi vanhuus olla muutakin kuin lähestyvän loppun odottamista.

Sarjakuva naurattaa, koskettaa ja tuo oman jo nyt edesmenneen mummini mieleen. Kevyen huumorin lisäksi sarjakuva tarjoaa lukijalleen paljon muutakin. Ainakin itselläni se herätti ja herättää paljon ajatuksia. Ehkä jollekin se saattaa tuoda myös käsittämättömien vanhusten käytöksen lähemmäs ja helpommin ymmärrettäväksi. Tai jos ei, niin ainakin sille voi nauraa.

Nyt kun sarjakuva-albumi on jo useamman kerran luettu läpi, niin huomasin sarjakuvien hieman vaihtelevan laadun. Osa oli oikein hyviä, mutta joukossa oli muutamia, jotka jäivät selkeästi heikommiksi. Toisaalta ne menivät hyvin muiden joukossa, mutta sarjakuva-albumista olisi saanut vielä terävämmän ja iskevämäänkin jos olisi halunnut. Ja väitän, etten ensimmäisen lukukerran jälkeen kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt kiinnitin, sillä osa stripeista ei oikein tuntunut kestävän useampaa lukukertaa. Vitsi ei enää naurattanut.

Mutta ihana Mummo edelleen on. Ja sarjakuva-albumi fyysisenä kappaleena on oikein laadukas ja kestävän oloinen paksuine sivuineen ja kansineen. Mukava pitää omassa hyllyssä, vaikka sarjakuvia voi lukea edelleen myös sähköisesti Mummo-blogista.

Nyt Mummon siivittämänä lähden viettämään joulupäivää poikaystäväni mummolle, joka muuten ei tästä sarjakuvasta ihan hirveästi innostunut. Mutta ainakin nuorempaa lukijaa jaksaa riemastuttaa - edelleen. Uskallan suositella.

 


perjantai 20. joulukuuta 2013

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi



Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Sivut: 303, Like 2012
Alkuteos: Miss Farkku-Suomi, 2003

Kauko Röyhkä on minulle tuttu mies Turun kaduilta, joilla häneen törmää. Olen tiennyt hänet muusikoksi ja kirjalijaksi, karismaattiseksi esiintyjäksi. Hänen tuotantonsa ei ole minua erityisen paljon kiinnostanut ennen kuin Miss Farkku-Suomesta tehtiin elokuva. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä katsomaan elokuvaa ja sitten asia unohtui. Mikko ei unohtanut pientä herännyttä kiinnostustani, vaan toi Miss Farkku-Suomen minulle lahjaksi - ei elokuvana, vaan kirjana. Nyt oman hyllyn lukemattomia kirjoja kahlatessa päätin viimein lukea tämänkin pois alta. Sanotaanko, että ensikosketukseni Röyhkään saattoi jäädä myös viimeiseksi. Eihän kirjassa järkeä tarvitse olla, mutta siis - mitä?

Miss Farkku-Suomi kertoo Väldestä, vähän oudosta ja ulkopuoliseksi olonsa tuntevasta nuoresta pojasta, joka kuuntelee bändejä, joita kukaan muu ei tiedä edes nimeltä. Välde rakastaa Pikeä, joka on Oulun kaunein tyttö eikä vain Välden mielestä. Pike nimittäin valitaan Miss Farkku-Suomeksi Suosikin äänestyksessä. Pike ei kuitenkaan Välden rakkaudesta tiedä mitään. Eikä pojan muistakaan haaveista, jotka liittyvät omaan bändiin ja kirjailijanuraan. Yksinäisyydestä kärsinyt Välde onnistuu löytämään itselleen ystäviä, mutta yllättäen se ei tuokaan kaivattua muutosta elämään. Asiat muuttuvat, mutta eivät kuten Välde oli ajatellut niiden muuttuvan.

Kirjan alkuasetelma on periaatteessa ihan hyvä. Erilainen poika 1970-luvun Oulussa kun Punk alkaa tehdä tuloaan. Kasvutarinaa ja musiikkia. Kelpaa! Mutta valitettavasti kirjan ansiot jäävät pitkälti siihen. En ymmärtänyt kirjan sanomaa eikä nuoren pojan kasvutarina tahtonut kiinnostaa, sillä sympatiat Väldeä kohtaan hävisivät hyvin pian alun jälkeen. Kirjan tyyli vaihtelee  melko paljon, mikä hämmensi entisestään. Välillä kerronta on hyvin yksinkertaista, tapahtumien suoraviivaista kuvaamista ja vuoropuhelua, ja sitten yhtäkkiä jopa hieman paatoksellista vuodatusta. Kirjasta ei oikein tahtonut saada otetta ja vaikeimmaksi lukemisen tekikin se, ettei tiennyt kuinka kirjaan suhtautua. Naureskella vai ottaa vähän vakavammin? Minä en tehnyt kumpaakaan. Minä ärsyynnyin.

Välden kova yritys olla jotakin erikoista sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, eikä hyvällä tavalla. Itsensä jatkuva korostaminen ja analysointi alkoivat alun jälkeen puuduttaa, varsinkin kun Väldelle tuli ikää lisää, mutta mikään ei tuntunut muuttuvan. Välde ei vaikuttanut miltään reppanalta, vaan itseään muita parempana pitävältä idiootilta. Olisikin tehnyt mieli ravistella vähän poikaa ja sanoa, että astu nyt välillä ulos kuvitelmistasi. Ristiriita ujon, mutta silti itsetietoisen pojan hahmossa oli valtava ja hämmentävä. En osannut nauttia kirjasta, se ei edes äryttänyt minua mukavasti herätellen vaan niin, että siitä jäi paha maku suuhun.

Miss Farkku-Suomi on melko tyypillistä, hivenen keskinkertaista kotimaista kirjallisuutta, jossa kirjalliset ansiot jäävät vähän nihkeiksi eikä tarinakaan tarjoa mitään uutta. Mietinkin, että onkohan aika ajanut kirjan ohi, sillä onhan tämän kirjoittamisesta jo yli kymmenen vuotta? Tai ehkä en vain ole parhainta kohderyhmää kun päähenkilö on teini-ikäinen poika. Toisaalta hieman samoja teemoja pyörittelevä Itkosen teos Anna minun rakastaa enemmän oli mielestäni loistava, teinipojasta huolimatta.

Minä en voi sanoa juurikaan pitäneeni kirjasta, mutta toki kirjalle omat lukijansakin löytyvät. Mikko lukee mielellään Röyhkää eikä hän ole ainoa, kenen olen miestä kuullut kehuvan. Ehkä tämä kirja sopii paremmin joko nuoremmille lukijoille tai heille, jotka samaistuvat teini-ikäiseen poikaan. Tiedä häntä, mutta minä taidan edelleen jatkaa Röyhkän kanssa samaa linjaa eli kaduilla törmäillen. Kaikkea hyvää kuitenkin kirjailijalle! Jotain olet oikein tehnyt kun faneja riittää ja kirjasi oli valittu yhdeksi 100 parhaan kotimaisen kirjan joukkoon. Siitäkin huolimatta, että tämä lukija jäi kylmäksi.


"Suomessa inhotaan veneenkeikuttajia eli kaikkia, jotka pyrkivät rikkomaan vakiintunutta tylsyyttä."

"Jokainenhan näkee, ettei tämä yhteiskunta ole oikeundemukainen koska niin monet ihmiset ovat onnettomia."
 


keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Huippuja kirppislöytöjä


Vuonna 2009 luin Jane Austenin Viisastelevan sydämen ja ihastuin kirjaan suuresti. Se on edelleen suosikkini Austenilta ja kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katson noin puolen vuoden välein. Kirjan lukemisesta lähtien olen halunnut ostaa sen omaan hyllyyni, mutten ole törmännyt kirjaan missään. Kun jokin aika sitten kerroin blogissani haikailevani tätä hyllyyni, vinkkasi ihana Anni, että kirja olisi myytävänä eräässä divarissa. Riemastuin ja tarkoitukseni oli hakea kirja, mutta elämän kuohuissa unohdin koko jutun. Kun kirja tänä vuonna julkaistiin uudelleen pokkarina, ajattelin ostavani sen omakseni, mutten ollut ehtinyt toteuttaa aikomustani kun tapahtui onnekas sattuma.

Olimme yhdellä Turun isoimmista kirpputoreista, enkä ollut löytänyt mitään. Viimeisten hyllyvälien kohdalla - siinä kohtaa kun jo väsyttää, eikä enää oikein jaksa edes katsella - silmiini pisti harvinaisen tutun näköinen kansi yhdessä pöydässä. Juuri se, jota olin turhaan etsinyt vuosia. Hoin mielessäni, että vaikka kirja maksaisi mitä, ostan sen. Kun näin hintalapun, sydämeni saattoi oikeasti jättää lyönnin välistä.

Kirjan hinta oli 1 euro.

Viisastelevan sydämen alla oli Ylpeys ja ennakkoluulo samaan hintaan. Minulla itselläni Ylpeys ja ennakkoluulo on jo hyllyssä, mutten voinut jättää kirjaa ostamatta sellaiseen hintaan. Varsinkin kun kummankin kirjan kunto oli moitteeton. Niinpä kävelin kassalle, annoin myyjälle kaksi euroa ja kävelin Austeneiden kera ulos.

Nyt voidaan tosissaan puhua henkilökohtaisesti ehkä parhaimmista kirpparilöydöistäni. On nimittäin aivan mieletön tunne löytää tällä tavalla jotain, jota on niin pitkään haikaillut. Eikä voi kuin ihmetellä, miten kaikkien hassujen sattumien kautta kävi näin hyvin.

Ylpeys ja ennakkoluukin sai hyvän kodin siskoni luota.

Hei kyselen tätä aina aika ajoin, joten kysytään taas, eli mikäs on teidän viimeisin huippu kirjalöytönne?

P.S. Arvontaan voi vielä osallistua!


lauantai 14. joulukuuta 2013

Khaled Hosseini: Leijapoika


Khaled Hosseini: Leijapoika
Suomentanut: Erkki Jukarainen
Sivut: 432, Otava 2007
Alkuteos: The Kite Runner 2003

"Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa!"

Leijapoika on kipeän koskettava tarina maailmasta, josta minä en tiedä mitään. Pakistan, Afganista, Iran ja Irak, kaikki ovat päässäni yhtä ja samaa vaarallista maailmaa, jonne ainoa kosketukseni on lehtiuutiset ja muutamat tuttavani. Eräälle ystävälleni sanoin, ettei hän saa enää ikinä lähteä sinne, koska en uskoisi hänen palaavan. Tiedän pelon, vainot, pakolaiset. Naisten aseman ja pakkoavioliitot. Silti en tiedä mitään. En ole onnekseni koskaan joutunut sodan keskelle, en vainon kohteeksi tai silmittömän väkivallan uhriksi. Tiedän, mutten silti tiedä. Leijapoika avaa sitä maailmaa, ravistelee ja koskettaa. Kirjasta jää kipeä pahan olon tunne jonnekin rintalastan alle.

Leijapoika sai odottaa lukuvuoroaan pitkään kirjahyllyssäni, sillä olen kuusi vuotta sitten nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan vieläkin sen tummuuden. Tarinaan palaaminen ei ollut helppoa, vaikka ajattelinkin säästyväni pahimmalta, kun tarina oli jo osittain tuttu. Ehkä säästyinkin. En tiedä. Mutta kyllä kirja repi ja riepotteli, kosketti ja itketti. Tarina vei mukanaan, sai vihaamaan ja rakastamaan, tuntemaan kipua. Kirja herätti paljon ajatuksia ja teki jotain, mitä harva kirja tekee. Muutti minua.

Tarina on fiktiivinen, mutta kirjailija on kirjoittanut sen oman elämänsä pohjalta, joten se voisi olla tottakin. Joillekin se on totta. Amir, jonka äiti on kuollut häntä synnyttäessään, viettää lapsuuttaan Afganistanissa isänsä Baban, palvelijansa Alin ja tämän pojan, ja parhaan ystävänsä, Hassanin kanssa. Lapsuus on auvoista aikaa koulun, leijojen ja tarinoiden merkeissä kunnes eräs kylmä talvipäivä muuttaa kaiken. Amir kääntää selkänsä ei vain parhaalle ystävälleen vaan koko menneelle elämälleen. Kaikki muuttuu. Ja kun Talibanit saapuvat, on aika paeta. 

Leijapoika kertoo tarinaa Afganistanin historiasta, niin hyvistä kuin vähemmän hyvistä ajoista. Se kertoo maahanmuuttajan elämästä Yhdysvalloissa. Se kertoo isien ja poikien synneistä, se kertoo vuosia peitellyistä salaisuuksista. Se kertoo ystävyydestä ja petturuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Se kertoo raiskaamisesta, kiduttamisesta ja tappamisesta. Se kertoo toisten yltäkylläisyydestä ja toisten äärimmäisitä teoista, jotta he selviäisivät edes seuraavaan päivään. Se kertoo tekojensa sovittamisesta. Kirja on julma, mutta kaiken synkkyyden keskellä voi nähdä valon. Leijan taivaalla.

Kirjan hahmot eivät ole siloteltuja, eivätkä vain sympatiaa herättäviä. Päähenkilö, minäkertoja, Amir ei todellakaan ole sankariainesta vaan kaikkea muuta. Pelkuri ja itsekäs lapsi, joka vielä aikuisenakin peittelee tekemiään petoksia ja virheitä. Aluksi tekisi mieli ravistella Amiria, mutta kuinka moni lapsena tekisi toisin? Edellisen kirjan kohdalla olisin kaivannut hahmoilta enemmän ja nyt sitä sain. Hahmot ovat inhimillilisiä, erilaisia, pahoja ja hyviä. Osaan kiintyi ja osaa oppi vihaamaan. Hahmot eivät jättäneet kylmäksi.

Tarina vei minua täysillä mukanaan, mutta välillä lukiessani mietin, voiko tämä olla totta. Voiko missään kenelläkään olla asiat näin äärimmäisen huonosti? Teki mieli väittää vastaan. Teki mieli väittää vastaan omasta lämpöisestä sängystä, jossa sain kaikessa turvassa ja rauhassa lukea maailmasta, joka on niin julma. Ja totta. Mitä muuta odottaisi ihmisiltä, jotka elävät sodan keskellä? Ettei siellä raiskattaisi lapsia kun niitä raiskataan jo täällä, missä kaikki on ihan hyvin? Ettei siellä kävelytettäisi ihmisiä kodeistaan kaduille ja ammuttaisi siihen paikkaan? Ettenkö muka itsekin ole lukenut lehdistä, miten joku on kivitetty hengiltä? Ei äärimmäistä, vaan valitettavan totta. Tuolla kaukana. Toisissa maailmoissa. Joilta on niin helppo sulkea silmänsä.

Kirja on vaikuttava, eikä vain tarinansa vuoksi, vaan siksi, mitä se tekee lukijalle. Kirjan tarina ei ole minulle uusi, eikä varmasti kenellekään. Mutta kirjassa se kaikki hiipi iholle aivan uudella tavalla. Hyökyy ylitse ja tarraa kiinni. Tarina on fiktiivinen, mutta sen maailma valitettavasti ei. Se maailma on totta. Ja sen rinnalla on pakko todeta, miten onnekas on. Miten onnekas ja vain siksi, että on syntynyt tänne. Olen onnekas vain siksi. Se tuntuu hullulta. 

Kirja muistuttaa tärkeästä asiasta. Siitä, että se maailma ja ne maat, joita me pidämme pahoina, eivät ole sitä. Luemme uutisia ääripäistä, pahoista ihmisistä ja unohdamme ne tuhannet, miljoonat viattomat. Ne, jotka arvostavat aivan samanlaisia asioita kuin kaikki muutkin: rakkautta, vapautta ja elämää. Se unohtuu helposti. Ja sitten näemme kaikki pahoina, ääriuskovaisina, raakoina ja julmina. Eikä se mene niin.

Nykyään ei enää saa vähätellä omia tai muiden ongelmia vertaamalla niitä muiden ihmisten isompiin ongelmiin, koska kaikilla on oikeus ongelmiin, olivat ne pieniä tai isoja. Olen kyllä samaa mieltä enkä halua vähätellä kenenkään ongelmia, mutta - sanon tämän nyt ainakin itselleni. Niitä oman elämän ongelmia voisi oikeasti punnita kahdesti. On oikeita ongelmia ja sitten on ongelmia, joiden pitäisi tehdä meistä kiitollisia. Että me voidaan tehdä joskus niin pienistä ja merkityksettömistä asioista itsellemme ongelmia  - se on ylellisyyttä. Koska oikeasti aika monella meistä on kaikki melko hyvin. Ja sen pitäisi tehdä meistä onnellisia.

Mutta paatos sikseen. Kirja on hyvä ja siitä tehty elokuvakin on hyvä. Lukekaa ja katsokaa. Suosittelen. 


 ♥♥

perjantai 13. joulukuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian Wood



Haruki Murakami: Norwegian Wood
Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Aleksi Milonoff
Sivut: 426, Tammi 2012
Kannet: Markko Taina, Frans Lanting/Corbis/SKOY
Alkuteos: Noruwei no mori, 1987

Norwegian Wood on hyvä kirja monella tapaa. Kirja on kirjoitettu yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta se olisi voitu kirjoittaa eilen, niin tuttuja kirjan tarjoamat mielenmaisemat ja teemat ovat. Tarina on kiinnostava ja Murakamin kerronta sujuvaa ja koukuttavaa. Murakami sekoittelee taitavasti keskenään realismia, surrealismia, kauniita hetkiä ja karuutta. Kirjaa lukee mielellään, mutta kirjan luettuaan siitä ei ole helppo pukea ajatuksiaan sanoiksi. Sitä voi pitää sekä hyvänä että huonona merkkinä. Toisaalta kirja jättää lukijalle hyvän vireen, jota ei tahdo pilata kirjoittamalla sitä liian nopeasti itsestään ulos, mutta toisaalta kirja jättää melko hailakan jäljen lukijaan. Kun on jo siirtynyt seuraavaan kirjaan, tuntuu hankalalta palata Norwegian Woodin pariin kirjoittamaan. Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Sen vuoksi jäinkin kaipaamaan kirjalta vähän enemmän, jotain voimakkaampaa ja särmikkäämpää.

Norwegian Wood kertoo Torusta, joka on rakastunut itsemurhan tehneen parhaan ystävänsä tyttöystävään Naokoon, joka ei ole voinut poikaystävänsä itsemurhan jälkeen hyvin. Naoko tarvitsee hoitoa ja aikaa toipua, parantaa itsensä. Toru antaa tytölle aikaa, jonka hän itse viettää opiskellen, töitä levykaupassa tehden ja erikoisten ystäviensä kanssa. Watanaben kanssa hän käy iskemässä tyttöjä baareista. Midorin, koulussa tapaamansa tytön, kanssa hän viettää muuten vain aikaa, keskustelee ja totuttelee tytön oikkuihin ja outoihin haluihin. Siivoushullusta huonetoveristaan Kamikazesta Toru kertoo hassuja juttuja muita naurattaakseen. Torun elämä on melko arkista, mutta kuitenkin täynnä kummallisia tuttavia, outoja tapahtumia ja kaipausta.

Tarina on alakuloinen ja surun sävyisä. Kuolema on lähellä ja monien pintojen alta paljastuu melko karujakin totuuksia ja tapahtumia. Moraalin rajoja venytetään, totuttuja ja tuttuja tapoja rikotaan. Oikea ja väärä tuntuvat asettuvan vähän vääriin uomiin, ja se saattaa hämmentää lukijaa. Kirjaa lukiessa ei tiedä mitä kaikesta tapahtuneesta ajattelisi. Toisaalta kirja on haikean kaunis, suloinen, katkeran melankolinen, mutta silti toivoa herättävä. Toisaalta taas kirjan tapahtumat ovat karuja, hämmentäviä ja kysymyksiä herättäviä.

Realistiset, rikkinäiset ja oikukkaat hahmot sekä riemastuttavat lukijaa että aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta hahmoja kohtaan voi tuntea suurtakin sympatiaa, mutta toisaalta osaa hahmoista tekisi mieli ravistella ja osaa ei tahdo sietää. Minulle Toru jäi melko värittömäksi hahmoksi, josta oli vaikea saada otetta. Hahmon ajatuksiin ei tunnu pääsevän, eikä hänen tekojaan siksi ole heti helppo ymmärtää. Watanabe on ihanan vihattava hahmo, joka toi kirjaan mukavasti särmää. Naoko taas oli herkän hajoava tyttö ja Midori hänen vastapainokseen oikukas ja räävitön. Minä samaan aikaan pidin hahmojn erilaisuudesta ja erikoisuudesta, mutta koska hahmoista on vaikea pitää tai olla täysin pitämättä, se tuntui hieman etäännyttävän itse tarinasta. Tapahtumat eivät missään vaihessa liikuttaneen minua juurikaan.

Ennen kun luin Norwegian Woodin, sitä oli kehuttu minulle ihanaksi ja kauniiksi. Tiesin ettei kirja ole ihan tyypillisintä Murakamia, vaan realistisin ja niin sanotusti tavanomaisin. Koska olin aiemmin lukenut Sputkin - rakastettuni, ajattelin sen olevan samankaltainen, mutta vielä realistisempi ja herkempi. En tarkalleen tiedä mitä odotin, mutta yllätyin. Pidin kirjan lukemisesta heti ensi sivuilta lähtien, mutta luin kyllä eri kirjaa kuin mitä kuvittelin, että tulisin lukemaan. Se ei aiheuttanut pettymystä, mutta vaikutti lukukokemukseen sillä tavalla, että tartuin kirjassa herkästi kaikkeen vähemmän kauniisen ja ihanaan, ja ihmettelin miksi kirjaa juuri näillä sanoilla on kuvailtu.

Molempien lukemieni Murakamien kohdalla olen pitänyt siitä, että kirjat jättävät jälkeensä hämmennyksen, liudan kysymyksiä ja pohdittavaa. Norwegian Woodistakin voisi keskustella pitkään.Toisaalta huomaan, että tämän kirjan kohdalla jäin vähän kaipaamaan selitystä joillekin asioille. Haluaisin ymmärtää tästä kirjasta enemmän. Murakami kuitenkin teki sen jälleen ja sai minut ihailemaan itseään. Hyllyssä odottelee vielä toinen lukematon Murakami, mutta tuskin kovin pitkään, sillä sen verran suuri on uteliaisuuteni kirjailijaa ja hänen tuotantoaan kohtaan.

"Elämä on täällä ja kuolema jossain muualla. Minä olen täällä enkä jossain muualla."

"Kuolema ei ole elämän vastakohta vaan erottamaton osa elämää."

"En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua."

 ♥♥

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 9.12.2013

Joulumuistoja, joulutunnelmia ja arvonta!

Joulupukin pajassa puuhaillaan jo!


Kun puhutaan joulusta, monet mainitsevat rauhoittumisen ja hiljentymisen, kiireen ja stressin. Sellaista joulun aika monesti onkin. Joulukuu alkaa usein kiireisenä ja täytenä, stressi lisääntyy mitä pidemmälle kuussa edetään kunnes vihdoin koittaa aatto, lepo ja rauha. Tunnistan nämä piirteet omassakin joulussani osittain. Minulle joulu on kuitenkin aina merkinnyt ennenkaikkea iloisen tohinan ja touhun aikaa. Niin lapsena kuin vanhempanakin.

Lapsuudessani joulun valmistelut alkoivat aina hyvissä ajoin maaseudun pimeydessä. Kodin peseminen ja puunaaminen vei useita päiviä, ja notkuvan joulupöydän eteenkin työt piti aloittaa paljon ennen aattoa, sillä kaikki tehtiin alusta asti itse. Muistan puhtaalta tuoksuvan kodin ja kuinka ulkona tampatut matot toivat pakkasen tuoksun sisään ja tunnun jalkapohjiin, sillä matot olivat sisään tuotaessa jääkylmiä. Piparitaikina vei kaksi päivää ja leipominen kahdella uunillakin useamman tunnin. Muistan joululaatikot leivinuunissa ja kuivakakkujen loputtoman määrän. Jouluvalot ikkunoissa.

Aattona kuusi kannettin sisään ja koristeltiin. Aamupalaksi oli riisipuuroa. Joulupöydässä oli punainen liina, kynttilöitä ja ruokaa kymmenissä eri vadeissa. Joulumme oli tunnelmallinen, mutta ei koskaan hiljainen, sillä ison pirttipöydän ääreen kerääntyi perheemme ja sukulaisia aina sellainen liuta, että syödessä istuttiin kyynärpäät kylkiin painautuneina. Rauhoittumisestakaan ei voinut puhua, kun jo saunassa käyminen vaati hyvää aikatauluttamista ja lahjojen saapuessa me lapset emme enää malttaneet pysyä paikoillamme lainkaan.

Joulun valmistelut vaativat tuolloin paljon työtä, stressiltäkään tuskin täysin pystyi välttymään, mutta silti minulle on jouluista jäänyt mieleen pääasiassa se odottava, iloinen ja riemukas touhuaminen. Pimeän ja synkän talven keskellä yhtäkkiä kaikki tuntui heräävän eloon, joulua valmisteltiin ilolla ja naurulla, päiviä aattoon laskettiin samalla kun koti täyttyi hälinästä. Aattona kun kaikki oli valmista, sai vain nauttia. Koti oli puhdas, ruoka höyrysi lämpimänä ja läheiset olivat ympärillä.

Vaikka ajan kuluessa joulumme ovat muuttuneet paljon, usein perheemme viettää sitä eri osotteissa ja aattona pöydän ääressä ei tarvitse enää korottaa ääntään saadakseen lisää syötävää, niin lapsuudestani asti olen kantanut mukanani sen touhuamisen ilon. Pimeän talven keskellä joulukuu on minulle ilon ja valon aikaa, aikaa kun jaksan ja saan tehdyksi. Jouluun liittyvä puuhailu on mieleeni. On ihana pohtia rauhassa läheisilleen joululahjoja ja siinä sivussa laittaa kotia siistiksi ja kauniiksi, miettiä joulupöytään ruokia ja viettää muutamat pikkujoulut. Arki muuttuu täydeksi, mutta minusta vain ihanalla tavalla. Laitanhan minä joulua itselleni ja läheisilleni. Niille, joista välitän.

Joulun merkitys on kaikille erilainen. Joulua vietetään (ja ollaan viettämättä) monin kirjavin tavoin ja tunnelmin. Eikä joulu tietenkään kaikille ole iloista aikaa. Minä kuitenkin yritän pitää kiinni lapsuuden joulujen tunnusta. Kun jouluvalot syttyvät kaupungissa, minua hymyilyttää. Silloin tietää, että nyt se alkaa, puuhaaminen ja odottaminen.

Koska tänään minun blogissani avattiin joulukalenterin yhdeksäs luukku, halusin jakaa joulumuistoja sekä välittää ilon ja touhun tunnun tännekin. Ja pienenä piristeenä päätin järjestää jouluisen arvonnan, johon voi osallistua jakamalla oman jouluun liittyvän muiston. Tarkemman säännöt alla.

Arvonta

♥ Arvottavana on Löytö 14 -kalenteri TAI 20 euron lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Arvonnan voittaja saa valita näistä mieluisamman, sillä huomiolla, että mikäli arvonnan päättyessä kalenteria ei enää ole saatavilla, on voitto automaattisesti lahjakortti. (Molemmat voitot ovat minun itseni kustantamia.)

♥ Arvontaan voi osallistua kuka tahansa kertomalla jouluisen tai jouluun liittyvän muiston kommentissa. Nimettömänä ei voi osallistua, joten keksithän itsellesi nimimerkin! Kaikille osallistujille on yksi arpa.

♥ Arvontaan voi osallistua 25.12.2013 kello 23.59 asti. Pyrin ilmoittamaan voittajan blogissani mahdollisimman pian arvonnan päätyttyä viikon 52 aikana.

♥ HUOM! Jos jätät sähköpostiosoitteesi kommentin yhteydessä, ilmoitan mahdollisesta voitosta myös sähköpostitse. Mikäli voittajan kommentissa ei sähköpostiosoitetta ole, ilmoitan voitosta vain blogissani ja odotan voittajan ottavan minuun yhteyttä muutaman päivän kuluessa. Jos voittajaa ei jostain syystä ole saatu kiinni viimeistään 31.12.2013, arvon uuden voittajan.

Ihanan touhuisaa joulun odotusta ja arpaonnea kaikille!

Kirjabloggaajien joulukalenterin 8. luukku aukesi eilen Tarukirja -blogissa ja huomenna luukku aukeaa Luen ja kirjoitan -blogissa.


tiistai 3. joulukuuta 2013

L.M. Montgomery: Sininen linna


L.M. Montgomery: Sininen linna
Suomentanut: A.J. Salonen
Sivut: 280, Arvi A. Karisto Oy 1969
Alkuteos: The Blue Castle, 1926

Valancy on 29 vuotias naimaton nuori nainen, jonka koko elämä on ollut kurja. Valancy on joutunut elämään perheensä oikkujen, sukunsa piikittelyn ja lapsuutensa traumojen keskellä. Valancy ei ole viehättävä, ei rikas eikä muutenkaan hyvässä asemassa avioliittomarkinnoilla. Naimattomana naisena hänellä ei ole arvoa eikä paikkaa oman aikansa yhteiskunnassa. Hän elää edelleen perheensä sääntöjen mukaan, itkee oman elämänsä yksinäisyyttä ja kurjuutta. Vain öisin hän voi paeta todellisuutta Siniseen linnaansa, jossa hän on kaunis, arvostettu ja kosijoiden piirittämä. Mielikuvitus suo hänelle ainoan lohdun.

Kunnes 29 vuotiaana hänen koko elämänsä muuttuu. Valancy on sairas, kuolemansairas ja hän voi kuolla koska vain, silmänräpäyksessä. Hänen hvyäkseen ei voida tehdä enää mitään. Uutisen kuultuaan Valancy tipauttaa herteiltaan vanhan roolinsa muiden kynnysmattona, hän ei enää suostu olemaan muiden käskytettävänä eikä aio pitää suutaan kiinni säädyllisyyden nimissä. Hän alkaa elää. Hän alkaa elää tarttuen jokaiseen hänelle suotuun päivään ja hetkeen. Ja pian Valancyn elämä onkin muuttunut - eikä Sininen linna ole enää vain mielikuvitusta.

Sininen linna on ensimmäinen L.M. Montgomerylta lukemani kirja. Kirjailija ja hänen teoksena ovat olleet minulle entuudestaan vain nimeltä tuttuja, joten en osannut etukäteen odottaa juuri mitään. Mielsin Sinisen linnan jonkinlaiseksi tyttökirjaksi ja siitä kaikki. Mutta kirja yllätti minut. Se hämmensi, herätti kysymyksiä ja jätti hyvin ristiriitaisen tunteen. Kirjassa on paljon hyvää, paljon ärsyttävää ja paljon mitä ei ymmärrä. Kirja oli lukupiirissämme kuukauden kirjana ja tarjosi kyllä paljon pohdittavaa sekä jakoi mielipiteitä.

Yksi pohdinnan aiheistamme oli kirjan luokitteleminen. Lasketaanko kirja tyttökirjaksi vai ei? Kirjastoissa luokittelu vaihteli. Minusta kirja jäi riippumaan jonnekin tyttökirjojen ja aikuisten kirjojen välimaastoon. Tyttökirjaksi Sininen linna on melko synkkä, aiheiltaan jopa rajuhko, mutta aikuisten kirjaksi kuitenkin ehkä hieman liian naiivi ja siloiteltu. Päähenkilö on kuitenkin jo aikuinen nainen, johon ehkä nuoremman lukijan on vaikea samaistua - toisaalta taas lapsellinen oloinen päähenkilö ei tarjonnut samaistumispintaa oikein vanhemmallekaan lukijalle. Kirjassa olisi ollut aineksia sekä tyttökirjaksi että aikuisten romaaniksi, pienellä hiennolla siitä olisi saanut kumman tahansa, mutta nyt kirja oli molempia eikä silti oikein kumpaakaan.

Kirjan tarina on hyvä, hieman erilainen mitä tyttökirjalta ehkä odottaisi ja yllättäväkin. Sanoma on tärkeä ja aina ajankohtainen. Kirjassa on paljon kehuttavaa ja kirjoitusajankohdan huomioiden kirjalle täytyy antaa tunnutusta, sillä se edelleen löytää tiensä lukijoiden käsiin. Nykylukijaa - tai ainakin minua - kirjassa kuitenkin häiritsee moni asia, eikä vetoaminen kirjoitusajankohtaan pelasta kaikkea. Hyvä kirjahan kestää aikaa, ja tämä kirja on kestänytkin, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Sininen linna on hämmentävä kirja muutenkin kuin vain luokitteluvaikeuksiensa vuoksi. Kirjan sävy, tyyli ja laatu nimittäin tuntuvat vaihtelevan paljon pitkin kirjaa. Alun sävy on lapsekas, ironinen ja mustan humoristinen. Sekä tappavan tylsä. Aikuinen nainen valittaa elämänsä kurjuutta, eikä tee asialle mitään. Siitä on ironisesti väännetty vitsiä. Sitten sävy muuttuu vakavammaksi, taustalla häilyy jopa traumatisoiva lapsuus ja synkät sävyt. Alun ironia vaihtuu kaunosieluiseksi, jopa runolliseksi ja vakavan tummaksi kertomukseksi, jossa kuitenkin sykkii elämän ilo. Lukijan asennekin muuttuu. Kirja kulkee hitaasti tarinaa rakentaen, kunnes päästään lähemmäs loppua, ja yhtäkkiä tapahtumia tiputetaan muutaman kymmenen sivun aikana naurettavuuksiin asti. Kirja loppuu nopeasti ja yhtäkkiä. Lukemisen jälkeen olo on hämmentynen ristiriitainen.

Kirjasta jää käteen tuntu, kuin hyvään tarinaan olisi vain lisätty alku ja loppu, jotka eivät sovi kokonaisuuteen. Oikeastaan kirjan alku ja loppu ovat tyttökirjallisuuteen omiaan, mutta kirjan keski-osa painii eri sarjassa. Vaihtelevaa tyyliä ja sävyä ei voi pitää edes toimivana tehokeinona, sillä ainakin minua lukijana se vain ärsytti. En osannut suhtautua kirjaan oikein huumorilla mutten vakavuudellakaan. Nykykirjailijalta tällainen teos olisi ollut vain huono. Nyt aika antaa paljon anteeksi, mutta ei sekään kaikkea.

En voi sanoa täysin ihastuneeni, mutta kaiken parjaamisen jälkeen täytyy todeta, että kirjan perusteella en kuitenkaan ihmettele L.M. Montgomeryn suosiota. Kyllähän tällainen tarina on ikiaikainen, koskettava ja varmasti mieleen pitkäksi aikaa jäävä. Tätä ei unohda. Kirja on tarpeeksi yksinkertainen, jotta ydintarina saa olla esillä, mutta tarjoaa silti lukijalle myös kaunista kieltä sekä paljon muuta, jos siihen osaa tarttua. Viittaus Sinipartaan tuo heti uuden ulottuvuuden tarinaan ja kirjan voi nähdä ottavan kantaa moneen asiaan: lääketeollisuuteen, naisten asemaan ja säädyllisyyden tarpeeseen tai tarpeettomuuteen. 
Sininen linna oli minulle pääasiassa positiivinen lukukokemus, vaikka täydellinen ei ollutkaan. Mutta eihän kaikkien kirjojen tarvitsekaan olla.


"Jos ostaa kokemuksensa, se on ihmisen oma. Ei ole siis väliä, kuinka paljon siitä maksaa. Jonkun muun kokemus ei voi koskaan tulla toisen omaksi. Niin on asian laita tässä vanhassa lystikkäässä maailmassa."

"Valancy kuoli sata kertaa tuona yönä ja maksoi täyden hinnan kaikesta Sinisen linnan onnellisuudesta."

♥♥½

Muualla: Kirjamielellä, Booking it some more, Maailman ääreen, Tarukirja, Vinttikamarissa, Noannan kirjablogi, Luetut, lukemattomat, Satun luetut, Oota, mä luen tän eka loppuun, Le Masque Rouge, Luettua

lauantai 30. marraskuuta 2013

Marraskuu, aurinko, kirjat ja joulukalenteri

Marraskuun auringossa kissa.

Marraskuu on ollut yllätyksekseni hyvä, yhtä hyvä kuin mitä lokakuu oli. Edes pimeys tai muutama pakkaspäivä eivät ole tuntuneet muualla kuin syötyjen keksien määrässä. Aurinkoa, leutoja säitä ja hymyä on riittänyt. Kuten myös kiireitä, mutta se on elämääni tällä hetkellä. Lukemisen kannalta marraskuu on ollut kohtalainen. Olen kiireistä huolimatta ehtinyt jonkin verran lukea ja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki lukemani kirjat ovat olleet todella hyviä. Marraskuussa olen harmitellut vain sitä, että lukufiilis on ollut korkealla, mutta aika tosiaan hieman kortilla. En ole ehtinyt lukemaan ihan niin paljon, kuin mitä mieleni olisi tehnyt. Marraskuussa olen lukenut vain oman hyllyni teoksia.

Kuukauden luetuista on vaikea valita yhtä parasta, sillä Lumilapsi, Yötä ei voi vastustaa, Irlantilainen tyttö ja Kangastus 38 ovat kaikki olleet aivan uskomattomia kirjoja. En ole voinut kuin ihmetellä, miten hyllyyni onkaan voinut päätyä näin loistavia kirjoja ja miten olenkaan osannut valita ne luttavaksi näin peräkkäin. Näistä neljästä huipusta haluan kuitenkin antaa erityishuomion Yötä ei voi vastustaa - teokselle, joka oli suurista odotuksistani huolimatta vieläkin mahtavampi. En voi kuin suositella ja toivoa, että kirjailijan teoksia suomennetaan vielä lisää. Kuukauden heikoin kirja oli La peregrina.

Oman hyllyni lukemattomia olen lukenut tässä kuussa ja ensi kuussa jatketaan. Näin marraskuun lopussa tilanne on se, että hyllystäni olen saanut luettua viisi teosta ja hyllyyn on saapunut kolme. Voiton puolella ollaan, vaikka ei ehkä ihan niin vahvasti kuin mitä odotin. Täytyy toivoa, että joulukuun kiireiden keskellä ehtisi vielä lukemattomien pinoja hieman pienentämään.

Marraskuun luetut

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Cecilia Samartin: La Peregrina
 Kjell Westö: Kangastus 38

Hyllyni uudet asukkaat

Moniga Fagerholm: Amerikkalainen tyttö, n. 3 e
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat, 2 e
Kjell Westö: Kangastus 38, saatu Leenalta


Huomenna eletään tosiaan jo (miten tämä tapahtui?!) joulukuuta. Kirjablogeissa se tarkoittaa joulukalenteria, jossa eri blogeissa aukeaa aina vuorotellen yksi kalenteriluukku. Tällä kertaa mukana on 25 blogia. Ensimmäinen luukku aukeaa Luettua elämää - blogissa huomenna. Minun blogissani luukkku avataan 9.12. Jännityksellä jo odotan, mitä muut ovat keksineet ja mitä minä keksin. Heh. 

Ihanaa huomenna alkavaa joulukuuta kaikille! Yrittäkää kiireiden keskeltä löytää aikaa myös rauhoittumiselle ja lukemiselle. Minäkin yritän.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38



Kjell Westö: Kangastus 38
Käsikirjoituksesta suomentanut: Liisa Ryömä
Sivut: 334, Otava 2013
Kannet: ?
Alkuteos: Hägring 38, 2013

Kangastus 38 on kirja, josta on paljon sanottavaa, vaikka lukemisen jälkeen onkin hetken sanaton. Upea, vahva ja tumman tunnelmainen teos vakuuttaa ja vaikuttaa. Se tarttuu lukijaan yhtä tiukasti kuin lukija siihen. Kirjan lukeminen on juhlaa, niin taidokas teos on. Kun viimeinen sivu on luettu, tekisi mieli lukea kirja heti alusta uudelleen. Langin luettuani en vielä ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Kjell Westö on ansainnut ylistyssanansa. Kangastus 38 on Westön seitsemäs romaani ja Finlandia-ehdokas. En ole muihin ehdokkaisiin tutustunut, mutta uskallan silti sanoa, että kovin heikoilla Kangastus 38 ei voi olla.

Kangastus 38 kertoo asianajaja Thunesta, hänen konttorististaan rouva Wiikistä sekä Keskiviikkokerhosta, jossa Thune ystävineen vaihtavat kuulumisia, puhuvat politiikasta ja nauttivat alkoholista. On vuosi 1938. Se on ydin, jonka ympärille kaikki muu kietoutuu. Ja paljon ympärille kietoutuukin. Minusta kirja on kuitenkin parhaimmillaan, kun ei tiedä liikaa. Mainitsen vain sen suuren mysteerin, josta koko kirja alkaa, mutta jonka selvittämiseksi täytyy lukea koko teos. Ja teos todellakin kannattaa lukea.

Kirjan ensimmäisestä luvusta jo tietää, että jotain on tapahtunut. Mutta mitä? Hitaasti ja hienovaraisesti tarina keriytyy auki, kuoreen tulee pieniä säröjä paljastaen aina palan kerrallaan. Tapahtumaa pohjustetaan, avataan hiljalleen. Moitteettoman ja täsmällisen rouva Wiikin taustalla häilyy arvoituksellinen menneisyys, joka sekin välähdyksenomaisesti paljastuu kirjan edetessä. Ennen kuin kirjassa ehtii tapahtua, voi jo aavistella paljon tarjoilluista vihjeistä ja vivahteista. Kirjaa leimaakin odottava ja hienoisen jännittävä tunnelma, joka tihenee loppua kohden. Lukiessa voi aavistaa paljon, mutta kaikkea ei osaa arvata etukäteen. Kirja pääsee yllättämään.

Vaikka kirjassa liikutaan 1938 vuodessa, niin esiin nousee myös Suomen sisällissota, jonka jättämät arvet eivät ole vielä parantuneet. Sijan kirjasta saavat myös Saksa ja Hitler. Hitlerin politiikka ja juutalaisvainot tuntuvat Suomessa asti, ja suhtautuminen vaihtelee kannatuksesta päinvastaiseen. Kirja onkin mainio ajankuvaaja, ja kirjaan on poimittu palasia myös menneestä niin, että kokonaiskuva on selkeä. Vähemmän historiasta tai politiikasta tietävä voi lukea kirjaa huoletta. Vaikka minä tietoisesti välttelen kirjoja, joissa käsitellään sotia tai politiikkaa, niin tätä kirjaa ei kannata siitä syystä vältellä. Kirja avaa kertomansa ajan politiikkaa maltillisesti ja kiinnostavasti eri ihmisten mielipiteiden kautta. Kirjassa politiikka on jopa nautittavaa, vaikken uskonut sellaisen olevan edes mahdollista.Tähän tapaan voisin tutustua aiheisiin enemmänkin.

Kirjassa on monia eri tasoja ja kerroksia. Kirjaa voi lukea, tulkita ja analysoida niin monesta eri näkökulmasta, ettei kaikkia tasoja ole edes mielekäs nostaa esiin kerralla. Itse tartuin siiihen kuinka kirjassa käsitellään ihmisten erilaisia rooleja, kuinka ne vaihtuvat ja muuttuvat. Rooleja tuodaan kirjassa monella eri tavalla esiin. Hahmoilla voi olla erilaisia rooleja, kuten ihmisellä usein eri tilanteissa on, mutta roolit nousevat esiin myös rouva Wiikin elokuvaharrastuksessa. Heräsi kysymys, että milloin erilaiset roolivat alkavat olla jo eri persoonia? Kirjassa on paljon hyviä ajatuksia, ja se tarjoaa paljon pohdittavaa lukijalleen. Roolit ja persoonat vain yhtenä esimerkkinä.

Kirja on samaan aikaan runsas, täyteläinen ja kerroksinen, että hyvin hiottu ja hallittu, kasassa pysyvä teos. Kirjassa on kaikkea tarpeeksi, mutta ei mitään liikaa. Westön kerronta ja kieli - minun tapauksessani suomennos - ovat aivan omaa luokkaansa. Westö kertoo kiinnostavasti ja hallitusti, kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. Westön kerronta on kaunista ja tunnelmallista, ei kuitenkaan turhan hienostelevaa, vaan rosoakin löytyy. Uskon suomennoksessa säilyneen alkukielisen teoksen hienouden, niin loistavaa ja moitteetonta kieli on.

Minulla on yleensä heti lukemisen jälkeen kirjasta vahva ja selkeä mielipide. Kangastus 38 oli kuitenkin poikkeus. Kun suljin kirjan kannet, huokailin ihastuksesta, pidin kirjasta kovasti, mutta jokin siinä vaivasi minua. Se tuntui lähes täydelliseltä, mutta vain lähes, enkä tiennyt miksi. Ensin ajattelin sen johtuvan parista kohdasta, jotka tuntuivat mielestäni hieman irrallisilta enkä ymmärtänyt täysin niiden merkitystä kokonaisuudessa, mutta totesin, että ei se kuitenkaan ollut etsimäni täydellisyyden särkijä. Kohdissa ei ollut mitään vikaa tai moitittavaa. Yön sulateltuani ymmärsin heikkouden, jonka kirjassa tunsin.

Kangastus 38 on jo jopa hieman liian varma. Kirja on niin hyvä, täydellisyyttä hipova, että se on melkein liikaa. Huomaan moittivani kirjaa siitä, ettei siinä ole moitittavaa, mutta tässä tapauksessa se on minusta pieni heikkous. Kirja on kirjoitettu kaikkien sääntöjen mukaan eikä se siksi tunnu tarjoavan varsinaisesti mitään uutta kirjallisessa mielessä. Tarina on minulle uusi ja yllättävä, mutta esitystapa ei, vaikka hieno onkin. Kirja ei ole tylsä, eikä siitä saisi huonoa yrittämälläkään, mutta se on niin hyvä, että se olisi voinut ottaa jopa pienen riskin. Se olisi antanut kirjalle sen särön, jota siltä ehkä olisi odottanut.

Kirja on kiinnostava, uskottava ja hitaasti nautiskeltava. Kirjan tunnelma on vahva ja jää leijumaan kirjan lukemisen jälkeenkin. Tarina on hyvä, ja koskettava. Uskon, että kirja pysyy mielessäni pitkään ja varmasti tulen kirjaan vielä palaamaan. Ehdottomasti Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut ja varma valinta joulupakettiin hyvää ja taidokasta kotimaista kirjaa arvostavalle lukijalle. 

"Hän jatkaisi, hän pelaisi pelinsä: tapahtukoon sattuman tahto, niin maan päällä kuin helvetissäkin."

"Urbaani sivilisaatio pilasi ihmisen, teki hänestä paitsi kiireisen ja ärtyneen myös heikon ja pilalle hemmotellun. Kaupunkikulttuuri repi ihmisten luonnontilastaan jossa hän eli harvojen lajitoveriensa parissa ja nautti ruumillisuudestaan ja terveimmistä vaistoistaan."

♥♥½

Muualla: Leena Lumi, jolta minäkin kirjani sain, suuri kiitos! sekä Luettua, Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja, Mari A:n kirjablogi, Täällä toisen tähden alla, Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin avain