tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kirja joka muutti elämäni


Kirja joka muutti elämäni
Toimittaneet: Anu Laitila ja Silja Koivisto
S. 175, Wsoy 2013

Kun viimeksi luin kirjan, joka muutti elämääni niin sen jälkeen oli vallan luontevaa valikoida luettavaksi Kirja joka muutti elämäni. Oman huikean lukukokemuksen jälkeen olikin ihana lukea muiden tarinoita heidän elämäänsä ravistelleista kirjoista ja jakaa se tunne, kuinka kirja voi koskettaa. Kyllä kirjallisuudessa vain on mieletön voima.

Anu Laitilan ja Silja Koiviston toimittama Kirja joka muutti elämäni koostuu useamman suomalaisen kertomuksesta kirjasta, joka on muuttanut heidän elämäänsä. Kertomukset on kerätty avoimella kirjoituskutsulla sekä osa pyytämällä. Seassa on siis nimettömiä kirjoittajia että tunnetumpia kuten Juha Itkonen, Miina Supinen ja Leena Parkkinen. Useammalle merkittävin kirja on ollut se ensimmäinen luettu, joka on aukaissut kirjojen ja lukemisen maailman. Mutta joukkoon mahtuu monenlaista muutakin tarinaa. Joillekin kirja on vaikuttanut uravalintaan, joku on jaksanut pidellä elämästä kiinni kirjan ansiosta, joku parantunut sairaudestaan ja joku taas vajonnut kirjan kanssa kohti sairauden syvyyksiä. Kaikki tarinat eivät ole iloisia. Mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavana omalla äänellään.

"Kirjoista löytyvät kaikki tunteet. Joskus ne siellä kirjailijan tahdosta, joskus lukija löytää ne omaehtoisesti. Kirjallisuus ei synny vai kirjoittajan mielessä, vaan myös jokaisen lukijan ajatuksissa, ja meillä kaikilla on oma taustamme ja luonteemme sitä maustamassa.Mikään kirja ei voi olla täysin samanlainen kaikille." 
Eila Mellin (s.1946)

Kirjan ei välttämättä tarvitse olla klassikko tai muu merkkiteos, jotta se olisi merkittävä. Tottakai toisen elämän suurin teos on Raamattu, mutta toiselle se voikin olla juuri se oikeaan aikaan luettu viihdeteos. Paljon riippuu lukijasta ja siitä, kuinka kirja sopii juuri omaan elämään ja mitä se siihen elämään tuo. Kirja voi tuoda lohdutuksen, ymmärryksen, ilon tai auttaa ymmärtämään ympärillä olevaa maailmaa paremmin. Se mikä kirja sen tekee on henkilökohtaista.

Olen itse useammin kuin kerran pohtinut, että mikä olisi minun se kirja, joka on muuttanut elämääni. En kuitenkaan ole koskaan osannut nimetä vain yhtä, sillä niin moni kirja on koskettanut, liikuttanut ja rakentanut minua. Mutta sen tiedän, että kirjat ovat muuttaneet minua. En olisi minä, enkä olisi tässä, jos en olisi lukenut kaikkia lukemiani kirjoja. Niitä rankkoja, niitä kepeitä, niitä ajatuksia herättäneitä, niitä jotka itkettävät ja niitä, jotka naurattavat. Uskon, että jokainen kirja antaa lukijalleen jotain. Ehkä se ei mullista maailmaa, mutta ehkä se on kuitenkin yksi pieni pala siihen palapeliin, josta koostumme.

 "Kirjan luettuani aivoni raikastuivat minulle aiemmin tuntemattomista ajatuksista." 
Jussi Särkelä (s. 1951)

Minulle kirjat ovat opettaneet elämään tässä hetkessä. Ne ovat tuoneet esiin elämän haurauden ja lyhyyden, ja sen arvaamattomuuden. Kirjat ovat opettaneet arvostamaan asioita lähellä, arkipäiväisiäkin hetkiä. Näkemään kauneutta sielläkin, missä sitä voi olla vaikea nähdä. Kirjat ovat opettaneet lempeyttä ja opettaneet antamaan anteeksi virheitä. Kirjat ovat opettaneet sen, että hyvää tarinaa varten ei tarvitse kurkotella kuuta. Hyvä tarina voi syntyä niistä pienistä ihanista hetkistä, joita meillä jokaisella on elämässämme. Ja jokainen voi tehdä elämästään juuri sellaisen tarinan kuin haluaa.

 "Iiriksen tarinan luettuani ymmärsin kuitenkin, ettei sillä mitä jonakin päivänä olemme, ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sillä mitä tapahtuu tänään." 
Venla Laitala (s. 1986)

Kirja joka muutti elämäni oli kiva lukea. Ei siksi, että tarinat olisivat välttämättä olleet maailman mullistavia, vaikka niitäkin löytyi, vaan koska sen kertomusten kanssa tunsi sielujen sympatiaa. Ja no, ainahan se on ihana kuulla kirjoista, joilla on ollut jollekin suuri merkitys. Ja kyllä tämän kirjan kirjoista muutama päätyi omallekin lukulistalle. Luin tämän myös juuri oikeaan aikaan itseäni ravistelleen teoksen jälkeen, joka jätti tyhjyyden tunteen. Nyt on ehkä taas hitusen helpompi tarttua seuraavaan kirjaan. Muuttaa se sitten elämäni tai ei.

Kirjaa on vaikea varsinaisesti pisteyttää, mutta idea ja toteutus toimivat mielestäni moitteetta. Sen perusteella pisteytys. 

Kirjasta kirjoittaneet myös Maria, Marissa, Jenni ja Liisa.

 

 "Enkä vieläkään tingi siitä, etteikö lukemisen synnyttämä todellisuus olisi aivan yhtä todellista kuin mikä tahansa muu kokeminen tässä maailmassa." 
Veli-Pekka Lehtola (s.1957)

"Sittemin olikin selvää, että perheeni on kirjoissa, että niistä löytyvät ystävät ovat yhtä arvokkaita kuin elävät - ja ovat aina läsnä." 
Leena Rantanan (s. 1948)


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri


Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry
S. 443, Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea, 2012
Kansi: Tommi Tukiainen

Ihana ihana ihana Susan Fletcher ja Tummanhopeinen meri, jonka rannalla vietin sykähdyttävän pitkän päivän ja illan. Tarina, joka avautui sivu kerrallaan, paljasti salaisuuksia, itketti ja toi lohtua. Parla, saari, kutsui luokseen ja kietoi kertomusten verkkoon, kuljetti ihmisten koteihin, iloihin ja suruihin. Tummanhopeinen meri on ensimmäinen Fletcheriltä lukemani, mutta vei minua mukanaan niin, ettei takuulla jää viimeiseksi. Niin kovasti ihastuin tähän kirjaan, joka oli yhtä tarinoiden juhlaa.

"Abigail havittelee tarinoita - satuja, mahdottomuuksia - koska ne miellyttävät häntä enemmän kuin todennäköinen totuus."

Eräänä päivänä Parla nimisen saaren rannalta löytyy merestä huuhtoutunut mies. Mies on elossa, mutta menettänyt muistinsa. Kuka mies on ja mistä mies on? Missään ei ole kaatunut laivaa eikä kukaan tunnu olevan kadoksissa, paitsi tämä mies itseltään. Nopeasti saarelaisten mieliin nousee kertomus Kalamiehestä, joka on mies ja kala samassa ruumiissa, ja joka voi ottaa ihmisen hahmon yhdeksi kuunkierroksi. Kalamiehen sanotaan tuovan toivoa sitä kaipaaville. Toiset epäilevät miehen juonivan ja toiset haluavat kiihkeästi uskoa vahnaan taruun, mutta mikä lopulta on totta?

Tummanhopeinen meri kertoo tarinan saaresta ja saarelaisista, joita on kohdannut valtava suru. Suru on koskettanut jokaista asukasta omalla tavallaan ja muuttanut heidän tarinaansa. "Maggie oppi, että suru muuttaa elämää paljon enemmän kuin voi kuvitella. Kaikki varmuus häviää. kaikki vahva lakkaa olemasta vahvaa." Vaikka päivät vaihtuvat uusiin, suru on silti läsnä. Vasta rannalta löytynyt mies saa heidät heräämään. Se saa heidät toivomaan. 

"Mutta jokaisella on lohdukkeensa. Mitä siitä, jos ne ovat lapsellisia tai outoja? Jos saa lohtua tarinoita tai merilauluista tai pienistä uskomuksista? Minua se ei haittaa."

Kirja kertoo tarinan Kalamiehestä, mutta se kertoo myös monta muuta tarinaa. Se kertoo monen saaren asukkaan tarinan, sillä jokaisella on omansa. Toisten tarinat ovat synkempiä kuin toisten. Toisia menneisyys painaa edelleen. Synkistä sävyistä huolimatta kirja oli minusta kuitenkin valoisa, lempeä ja toiveikas. Vaikka oli alakuloa, niin pääasiassa kirja sai hymyilemään. Se kutkutti, kun odotti miten tarinat saavat päätöksensä. Ja mitä salaisuuksia vielä paljastuukaan.

Hitaasti aukeava tarina todella lumosi minut. Avasin kirjan ensi kerran ihan vain silmäilläkseni, sillä takakannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Hyvin nopeasti silmäilyni vaihtui siihen, että upposin tarinaan ja käänsin sivuja yhä tihenevään tahtiin. Luin pitkälle yöhön, niin kauan, kunnes en enää jaksanut pidellä silmiäni auki.

Minulle tuotti alkuun kuitenkin hankaluuksia kirjan runsaus. Kirja alkaa niin, ettei ensimmäisten sivujen jälkeen vieläkään tiedä, mitä lukee. Myös kertojaa saa arvuutella pitkään. Välillä on minäkertoja ja välillä ulkopuolinen. Kun vihdoin saapuu itsekin Parlan rannalle, niin vastaan ryöppyää valtava määrä hahmoja, joiden nimet, talot, vaimot ja lapset tahtovat mennä sekaisin. Tästä syystä kirjan alussa onkin sukupuu, johon minä palasin kirjaa lukiessa useasti. Hahmojen määrä ärsytti itseäni alkuun, sillä harvoin tykästyn jos on turhan monta nimeä opeteltavana, mutta kun pääsin kunnolla kirjan kanssa vauhtiin, niin en olisi osannut kuvitella kirjaa yhtäkään hahmoa köyhemmäksi. Runsaus oli lopulta se, mihin rakastuin ehkä eniten. Ja hahmoihin, ihan jokaiseen. Kyllä, rakastuin.

Kirjan kerronta on myös runsasta, kuvailevaa ja puhuttelevaa. Vaikka alkuun sekin vaati hetken, että sain siitä kiinni. Vaati hetken, että kuulin aaltojen lyövän rantaan, puuportin narahtavan tai teepannun kiehuvan. Mutta kun siihen pääse sisälle, se valtaa kokonaan. Näkee ja kuulee pellot, aidat, lampaat, rannat, meren, hiukset, teekupit, pöytien pinnat, tuulen puissa. Näkee ja kuulee ne niin, että kun laskee kirjan, niin heti ikävöi takaisin niihin maisemiin. Ihanalle saarelle, joka kihisee kertomuksia.

Kaiken hehkutuksen lomassa täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka kirja vei minut mukanaan nopeasti, se ei vakuuttanut minua heti. Pidin kirjasta kyllä paljon ensimmäisistä sivuista lähtien, mutta se vaati hetken totuttelua. Mietin myös, että onko kirjaa ehkä hieman turhan paljon venytetty paikoin. Varsinkin lopussa ihan viimeisten sivujen kohdalla alkoi tuntua väsymys. Toki saattoi johtua siitä, että luin suurimman osan kirjasta kerralla, mikä ei ehkä ole hitaasti aukeavalle kirjalle eduksi. 

Täytyy vielä kiittää Susaa, jonka arvonnasta kirjan voitin. En olisi välttämättä muuten hirveän nopeasti kirjaan tarttunut, mutta nyt olen iloinen, että sen tein. Enkä malta odottaa pääseväni lukemaan muita Fletcherin tarinoita. Lukekaa tämä, jos kaipaatte kunnon tarinaa tai vaikka useampaa. Minun on helppo kuvitella lukevani juuri tämä kirja myöhemmin uudelleen, koska tämän lukeminen oli niin suuri nautinto.  (Älkääkä säikähtäkö kantta, johon itse en ainakaan voi sanoa ihan hirveästi ihastuneeni. Siitä johtuu myöskin suht niukka kuva kannesta ylempänä.)

 Kirjan ovat lukeneet myös Susa, Sara ja Elma, joka on lukenut kirjan alkukielellä.


"Tämä maailma on muutakin kuin meidän ihmisten elämä. 
Aaltojen alle kätkeytyy kokonaan toinen maailma."

"Olen rakastanut tarinoita koko ikäni. Alun perin menin niiden maailmaan, koska ne tuntuivat paljon mukavammilta kuin todellisuus. -- Olin kovasti tarinoiden perään. Metsästin niitä kuin suulat hopeakylkisiä kaloja - syöksyin niitä päin suu auki. Nappasin niin monta kuin sain. Ja säilöin ne kuin sulat maljakkoon."

"Maailma on täynnä taikaa. Muistakaa se."

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Kirjabloggaan - mutta miksi?



Kaksi kuukautta sitten kirjoitin postauksen samalla otsikolla. En koskaan julkaissut sitä. Sen sijaan, että olisin kertonut, miksi juuri minä pidän kirjablogia, niin harhauduin lähinnä ruotimaan epäolennaisuuksia ja erilaisia blogi-ilmiöitä. Nyt ajattelin kokeilla uudelleen.

Perustin blogini vähän päälle kaksi vuotta sitten. Tuolloin kirjablogit olivat hieman harvemmassa, ja oikeastaan siksi itsekin päädyin blogia pitämään - halusin pystyttää kirjablogin, johon en ollut vielä törmännyt. Tuoda mukaan jotain uutta. Tehdä jotain erilaista. Alusta asti halusin olla rehellinen ja suorasanainen, kirjoittaa kirjoista kuten kirjottaisin parhaimmalle ystävälleni. Jättää juonen ruotimisen muille ja keskittyä enemmän fiilistelemään kirjoja, tarinoita, kauniita maisemia, hetkiä. Se oli pyrkimys ja omasta mielestäni olen päässyt melko lähelle. Tottakai lukijakunnan kasvettua ja koko bogimaailman kasvettua olen minäkin saanut vähän siistiä tekstiäni, jättää nyt ainakin ne kirosanat pois ja pahimpien turhautumien purkamisen tänne. Ei sitä nyt syyttä suotta rehellisyyden nimissäkään kenenkään mieltä ole tarkoitus pahoittaa. Vaikka kyllä paska kirja on edelleen paska kirja, ei siitäkään mihinkään päästä.

Tietenkin kirjablogin perustamiselle on aika itsestäänselvästi syynä rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Olen lukenut ja kirjoittanut aina, tai niin kauan kuin olen osannut. Muistan vieläkin kuinka ihan ensimmäisinä vuosina ala-asteella pienessä kyläkoulussamme oli kirjastopäivä ja saimme tuolloin lainata yläkerran pienestä kirjastohuoneesta kirjoja. Luin jo sieltä varmaan kaiken, mitä ehdin ennen kuin muutettiin suurempaan kaupunkiin ja suurempien kirjastojen ääreen. Isommista kirjastoista sai lainata isomman määrän kirjoja, joten raahasin kirjoja pinoissa kotiin. Joka viikko. Parhaimmillani luin päivässä kirjan tai kaksi. Yläasteella tahti hieman hidastui kun elämässä alkoi olla niin paljon muutakin ja lukioaikoinakin romaanien lukeminen väheni, mutta luin silti. Monella mittapuulla paljon.

Lukuharrastuksessani oli aina vain yksi harmi. Se, ettei ollut ketään kenen kanssa jakaa se. Kyllä minulla muutama lukeva ystävä oli ja on, mutta kukaan heistä ei kuitenkaan ole lukenut ihan samaan tapaan kuin minä. Muille se oli mukavaa puuhaa silloin tällöin, minulle enemmänkin pakkomielle. Kun törmäsin ensimmäiseen kirjablogiin niin olin innoissani. Jes, joku muukin lukee! (Huom. lukee samalla intohimolla kuin itse.) Ja haluaa vieläpä jakaa lukuharrastuksensa. Se oli ihmeellistä ja mahtavaa. Ja heti mietin, että tuota voisin kokeilla itsekin. Että tuo voisi olla niin minun juttuni.

Ja niinhän tämä on! Alkuun hieman pelkäsin, että kyllästyn. Tai että blogin pitäminen pilaa itse lukemisen. Ajattelin, että blogi muuttaisi lukemiseni suorittamiseksi tai pakkopullaksi. Pelkäsin, että kokisin liian suurta velvoitetta blogia kohtaan. Mutta kun alusta asti tein selväksi itselleni säännöt, että blogia pidetään niin kauan kuin se on hauskaa, niin siinä olen pysynyt. Jos lukeminen tuntuu siltä, että teen sitä jostain muusta syystä kuin itse lukemisen nautinnosta, niin jätän kirjan ja menen tekemään muuta.

Nyt en tietenkään voisi edes kuvitella lopettavani blogin pitämistä.

Blogi on antanut niin paljon. Olen tutustunut useampaan kirjojen ystävään, joista osaan ihan livenäkin, löytänyt luettavakseni hienoja blogeja, saanut jakaa lukukokemuksia muiden kanssa, pongannut lukulistalleni uutta luettavaa ja lukenut muiden suosituksesta upeita kirjoja. Se on ollut ja on aivan mahtavaa! Ei minulla ennen ole ollut näin paljon "tuttuja", jotka suosittelisivat kirjoja tai kehottaisivat jättämään lukematta. Ei näin paljon ihmisiä, joiden kanssa jakaa lukukokemuksia. Ei näin paljon kirjojen ystäviä, jotka lukisivat juttujani kirjoista ja vieläpä keksisivät niistä sanottavaa. Olen saanut myös kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja tietenkään ei sovi unohtaa arvostelukappaleita. Näitä kahta jälkimmäistä en osannut kyllä edes odottaa blogia perustaessani, mutta ovat olleet toki myös ilo.

Joskus vaan kaiken blogihässäkän takia tuntuu melkein unohtuvan se totuus, että miksi sitä nyt bloggasikaan. Myönnän, että olen minä kerran tai kaksi jopa turhautunut koko blogitouhuun. Se on pitkä tarina, jonka jätän nyt kertomatta, mutta tuolloin piti pitää pieni tauko koko blogimaailmasta ja muistuttaa itselleen, että mistä tässä nyt olikaan kyse. Että hei, sinä teet tätä ihan just niillä omilla säännöillä. Ihan siihen omaan tyyliin. Sitä kun niin herkästi ajautuu mukaan pyöritykseen, johon ei välttämättä edes haluaisi. Pyöritykseen, josta ei oikein tiedä miten pääsisi pois. Onhan tässä houkutuksensa! Toisten blogit tulvivat uutuuskirjoja ja yhtäkkiä tuntuu, että haluaisi lukea ne kaikki. Eikä sovi unohtaa niitä vanhempia kirjoja, jotka ovat jo lukupinossa. Ja en kiistä, etteivätkö arvostelukappaleet välillä olisi kuin riemuvoitto - varsinkin jos sattuu tupsahtamaan juuri sen lempparikirjailijan uusi teos suoraa syliin. Helpostihan siinä uuvahtaa, jos niin antaa käydä.

Mutta pitää muistaa, että eivät ne ole kuitenkaan se syy, miksi blogin perustin. Eivätkä ne ole se syy, miksi tätä edelleen pidän. Eivätkä todellakaan syy pilata itselle tärkeä harrastus. Pohjimmiltaan tätä pidän, sillä haluan voida jakaa rakkaan harrastukseni. Olivat kirjat sitten uusia tai vanhoja, muille tuttuja tai vieraita. Tämä blogi on nyt se kaveri, joka lapsuuteni kirjavuosista uupui. Se tyyppi, jolle hehkutan kirjoja, jolle myönnän pettyneeni kirjaan ja jolle jaan kirjan herättämiä ajatuksia. Se tyyppi, jota en halua menettää.

Kirjabloggaan, koska pidän tästä niin valtavasti. Pidän tätä edelleen samasta syystä kuin sillon, kuin aloitin, vaikka nykyään kaiken tämän ympärillä vähän onkin hässäkkää. Kyllä se ydin on silti aina se sama. Rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Mutta nyt kysymys kuuluukin: Miksi sinä kirjabloggaat?

Muun muassa Paula on omassa blogissaan pohtinut bloggaamista ja haastanut muut tekemään saman.


torstai 21. maaliskuuta 2013

Blogi siirtyi kesäaikaan & 5 asiaa - haaste


Täällä on paistanut jo monta päivää aurinko ja kevät tehnyt tuloaan sen verran sinnikkäästi, että innostuin siirtämään bloginikin kesäaikaan. Virallisestihan kesäaikaan siirrytään maaliskuun viimeisenä päivänä, mutta otin pienen varaslähdön blogin kanssa ja näin syntyi siis uusi hieman kesäisempi ja omasta mielestäni raikkaampi ulkoasu! Pientä hienosäätöä se on vielä vailla (juttuja, jotka pistävät luultavasti vain omaan silmääni), mutta tykkään kyllä itse kovasti. Muutenkin olen tällä hetkellä sen verran keväästä innostunut, että en ole tahtonut lukemaan ehtiä kaiken hössötykseni keskellä. Tänään kuitenkin tuli sen verran kiva kirja postissa, että pakko varmaan illalla aloittaa. Jee ihanaa kun kevät tulee!
  
Keväisen kepeissä tunnelmissa sopiikin vastata  Emilieltä saamaani haasteeseen, jossa kuuluu kiittää haasteen antajaa - kiitos! - kertoa viisi juttua ja sitten haastaa viisi muuta tekemään sama.

5 asiaa joita tarvitsen päivittäin:

Oma rauha & muiden seura 
Puhelin  
Vedenkeitin  
Sukat  
♥ Silmälasit

5 suosittelemaani kirjaa:

♥ Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
♥ Muriel Barbery: Siilin eleganssi
♥ John Irving: Garpin maailma
♥ Michael Cunningham: Tunnit
♥ Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
(Nämä tulivat ensimmäisenä omasta hyllystä mieleeni.)

5 materialistista lahjatoivetta:

♥ Muutama kirja! 
♥ Marimekon Oiva/Siirtolapuutarha - teekannu 
♥ String Pocket - hylly  
♥ Kastehelmi - astioita 
♥ Uusi vaaterekki

5 paikkaa jossa haluaisin käydä:

♥ Kalifornia  
♥ Ranska / Pariisi 
Jossain ihanassa, kauniissa ja lämpimässä paikassa           
♥ Tallinnassa kesällä  
Maalla pääsiäisenä (ja vaikka missä!)

5 adjektiiviä minusta:

Kiltti  
Stressaava 
Nautiskelija (laiska....)  
Tunnollinen  
Auttavainen

5 lempiruokaani:

♥ Itsetehty pitsa 
♥ Kasvislasagne  
♥ Erilaiset salaatit  
♥ Ruisleipä vegaanisilla salamileikkeillä, kurkulla, suolakurkulla ja tomaatilla ah!  
♥ Kaalilaatikko, jota en kuitenkaan koskaan jaksa tehdä

5 elämänohjetta:

♥ "Kerran täällä vain eletään" on yleisin toteamukseni vähän kaikkeen, joten menee hyvin elämänohjeesta
♥ Kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan
Älä stressaa, kaikki järjestyy (jep, tämä kun vielä näkyisi käytännössä!)
♥ Jokainen tehköön omat ratkaisunsa itse, kunhan niistä ei ole muille vahinkoa
♥ Kuuntele kehoasi

5 haastettavaa blogia:

Luettua
Ajatuksia kirjamaasta
Lukutuulia
Uppoa hetkeen
Riinan kirjapinot

Hyvää huomenna koittavaa viikonloppua kaikille! Toivottavasti palaillaan pian kirjojen merkeissä.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
suom. Aleksi Milonoff
s. 324, Tammi 2012
Kansi: Eevaliina Rusanen
Alkuperäisteos: When God Was a Rabbit, 2011


Kani nimeltä jumala oli juuri niin ihana kuin odotinkin! Kauniin kannen ja kiinnostavan nimen taakse kätkeytyi ihastuttava ja syvälle juurtuva tarina, jonka luki melkein yhtä kyytiä ja kirjan loppu tuntui tulevan hurjan nopeasti, sillä olisin mielelläni lukenut tätä pidempäänkin. Kirjasta tuli heti omani ja voisin palata kirjan maisemiin ja tunnelmiin vaikka samantien, niin hyvin siellä viihdyin. 

Kani nimeltä jumala on kertomus eräästä perheestä, jota kohtaa niin onni kuin tragediakin. Kirjassa muutetaan ja muututaan, sanotaan hyvästit ja aloitetaan alusta. Kertoja on perheen tytär, joka kasvaa kirjan sivuilla pienestä tytöstä aikuiseksi. Kasvutarina, johon mahtuu monta mutkaa, monta persoonaa ja monta ihastuttavaa hetkeä vastapainoksi kauhistuttaville.

Ihastuin siihen, kuinka kirja sekoitteli synkkiä sävyjä ja vastapainoksi valoa. Miten kirjassa syöksyttiin kohti hyytävää surua ja toisaalla riemuittiin elämän ihmeellisyyttä. Miten arkipäiväiset hetket oli maustettu ripauksella hulluutta ja hippusella ihmeitä. Kirjassa ei paljastettu heti kaikkea, eikä turhaan selitetty asioita puhki. Tavallaan tätä voisi verrata hieman John Irvingin kirjoihin, tämä voisi olla vähän kuin Irving lapsenkengissä. Mutta hyvällä tavalla.  (Myös Laura oli verrannut kirjaa Irvingiin.)

Kirja oli lähes täydellinen, mutta - kuten muutama muukin bloggaaja, niin minäkin takerruin heti siihen, kuinka Kanin nimi kirjoitettiin pienellä jumala. Oli se sitten tarkoituksellista tai ei, mutta minulle se oli vain virhe, joka toistui. Kirjassa oli myös kaksi kohtaa, jotka olisin jättänyt tyystin pois, koska eivät minusta sopineet kirjan muuhun tyyliin lainkaan. Ne rikkoivat hieman kokonaisuutta ja saivat empimään, voiko tälle antaa täydet pisteet. Annoin kuitenkin.

Kirja on parhaimmillaan kun siitä ei tiedä liikaa ja kun ei aseta turhan korkealle odotuksia. Itse esimerkiksi olin valmistautunut monen arvion perusteella, että lopussa tulee lässähdys, mutta ehkä se oli pelastukseni, sillä en kokenut tarinan huononevan missään vaiheessa! En myöskään ihmettele, että kirja jakaa jonkin verran mielipiteitä, sillä ei tämä millään voi olla jokaisen kirja. Mutta onnekseni minun kirjani se oli, ja onnekseni se on nyt hyllyssäni ja voin palata tarinaan ja sen ihastuttavien henkilöhahmojen luo koska vain.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
suom. Marja Niiniluoto
s. 220, Otava 2004
Kansi: Camilla Pentti
Alkuteos: The Great Gatsby, 1925


F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu oli toinen lukupiiriä varten lukemani kirja. Kultahattu on roikkunut lukulistallani niin pitkään kuin jaksan muistaa, joten olikin vallan mainiota, että juuri tämä valikoitui lukupiirikirjaksi tällä kertaa ja näin oli pakko hakea kirja kirjastosta ja lukea. Minä kun olen sattunut kehittämään itselleni varsinaisen ongelman kaikista klassikoista ja muista merkkiteoksista luettuani muutaman todella surkean tapauksen. Joka tapauksessa ennakkoluuloistani huolimatta minä tykästyin Kultahattuun aika tavalla!

Kultahattu kertoo Jay Gatsbysta, salaperäisestä ja upporikkaasta miehestä, jota harva tuntee, mutta jonka kutsuille kaikki silti saapuvat. Kutsun juhliin saa myös kertojana toimiva naapuri Nick, josta tuleekin Gatsbylle melko tärkeä henkilö ja osa suunnitelmaa, miten Gatsby voisi tavoittaa unelmansa. Unelma on eräs kaunis nainen, johon Gatsby rakastui vuosia sitten, mutta jonka kanssa ei voinut avioitua köyhyytensä vuoksi. Nyt Gatsby ei ole enää köyhä, mutta hänen rakastamansa nainen sen sijaan on aviossa toisen miehen kanssa.

Kun aloin lukea Kultahattua, en tiennyt siitä juuri mitään etukäteen. Tiesin kirjan kertovan 20-luvun rikkaiden seuraelämästä Yhdysvaltojen itärannikolla, mutta siihen se pitkälti jäikin. Yllätyin siis suuresti, kun kirja sisälsikin näin mahtavan tarinan, jonka käänteet ja kuviot eivät hahmottuneet lukijalle aivan heti. Kirjassa oli arvoituksellinen päähenkilö, mutta myös koko kirja tuntui pieneltä arvoitukselta ja minä yllätyksekseni pidin siitä. Oli hauskaa, ettei ihan kaikkea selitetty puhki ja siinä mielessä hyvä lukupiirikirja, sillä käänteitä tulikin mietittyä yhdessä ja jotkin asiat tuntuivat selkeytyvän vasta toisten kanssa jutellessa. Siitä huolimatta kirja ei ollut vaikealukuinen.

Tosin kerronta on myös ainoa, joka ei täysin vakuuttanut. Lukupiirissä yhdessä puhuimmekin siitä, miten ensimmäiset 50 sivua tuntuvat melko turhilta ja tylsiltä. Itsekin kun aloin lukea kirjaa, niin ensimmäisten sivujen kohdalla olin kauhuissani, sillä alku oli tahmea eikä tarinaan tuntunut pääsevän ollenkaan sisään. Onneksi alun jälkeen tarina lähti kunnolla liikkeelle ja kirjan luki melko nopeasti. Siitä huolimatta huonohko alku verotti muuten hyvää kirjaa ja myös muutamat kohdat kirjassa tuntuivat järjettömiltä. Esimerkiksi kirjassa oli pitkä luettelo ihmisten nimiä, joilla ei tuntunut itse tarinan perusteella olevan mitään merkitystä. Välillä otteeni kirposikin tekstistä ja jouduin lukemaan muutaman sivun kahdesti, jotta pysyin kärryillä. Se söi vähän lukunautintoa, mutta johtui osittain myös omasta huonosta keskittymiskyvystä kirjan lukuhetkellä. Yleisesti kuitenkin pidin myös kerronnasta ja etenkin hieman vanhahtavasta kielestä.

Pohdimme lukupiirissä mistä kirjan suomennettu nimi Kultahattu tulee, sillä se ei ole lähelläkään alkuperäistä (The Great Gatsby) eikä siihen ole mitään selkeää viitettä kirjassakaan (paitsi näköjään kirjan alun runossa). Myös kirjan suomalainen palvelija herätti keskustelua. " -- suomalaisnainen, joka sijasi vuoteeni, keitti aamukahvini ja mutisi suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä." Jostain syystä nimenomaan kirjassa esiintyneet erilaiset yksityiskohdat nousivat keskustellessa eniten pintaan. Itse tarina tuntui hieman jäävän niiden jalkoihin.

Mutta pidin kirjasta kyllä paljon ja uskallan suositella tätä muillekin. Ehkä tämä ei nykypäivän lukijalle enää ole ihan hirveän suuri hitti, mutta kirjan luettua ei yhtään ihmettele, että aikoinaan tämä on ollut suuri kirja. Sillä sen verran erikoinen tämä kyllä oli. Itse jään odottelemaan kirjasta tulossa olevaa elokuvaa!

"Hän on niin tylsä, ettei tiedä onko edes hengissäkään."


½


Kirjasta bloganneet myös Sanna, Tuulia, Jokke, Luru, Sonja, Raisa, Anna.


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi
s. 141, Siltala 2012
Blogistanian Finlandia 2012 - voittaja



Aki Ollikaisen kirjoittama Nälkävuosi ei varmasti ole kenellekään kirjablogeja lukevalle vieras, sillä niin paljon siitä on blogeissa kirjoitettu ja voittihan kirja myös Blogistanian Finlandian 2012. Vihdoin minäkin päätin tarttua tähän paljon kiitoksia keränneeseen kirjaan, josta en muista lukeneeni kuin kehuttuja arvioita. Ja nyt ymmärrän mistä kirjassa on kyse. Kirja on todellakin vaikuttava ja vastasi jopa korkeisiin odotuksiini. Silti en koe saavuttaneeni kirjan kanssa ihan sitä samaa, mitä monet muut tuntuvat saavuttaneen. Kirja ei tullut iholle, en itkenyt, vaikka epätoivo ja pelko nälästä hiipikin puseroon.

Nimittäin nälkä on loputon ja se ajaa ihmiset tekoihin, joita toiset kohtaavat vain pahimmissa painajaisissaan. Nälkä vie ihmisen, se vie ruumiista lihat ja imee sielunkin. Nälkä ei jätä jäljelle mitään, eikä ketään, vain ruumiita. Nälän pakottamina Marja, Mataleen ja Juhokin lähtevät kodistaan etsimään ruokaa muualta. Ehkä Pietarista. Mutta sinne päästäkseen on kuljettava pitkä matka, hyisessä pakkasessa, lumessa kahlaten ja matkalla pysähdyttävä taloissa, laskeuduttava sen armon varaan, että joku antaisi jotain. Vaikka perunoita ei tahdo mustikoista erottaa.

Nälkävuosi vie lukijan vuosiin, jolloin Suomessa koettiin Suuret nälkävuodet. Oli kylmä, huonoja satoja, ei varaa tuoda ruokaa ulkomailta ja seuraukset olivat tappavat. Satojatuhansia ihmisiä menehtyi nälkään, kylmään ja tauteihin. Kirjan maisema tuntuu lohduttomalta, epätoivoiselta ja ahdistavalta. Kun tietää, että kirja pohjautuu toteen, kun tietää, että tämä tarina voi olla ollut jonkun oikea tarina, se musertaa. Samaan aikaan se maalaa hyvin todentuntuisen kuvan ja tuo esiin myös tuon ajan luokkaerot.

Kirjan kieli on kaunista, kuvailevaa ja jopa runollista. Samaan aikaan se on kuitenkin karua ja iskeytyy syvälle lukijaan. Minä pidin kielestä, mutta koin sen myös etäännyttävän minua tarinasta. Se jäi kuin ohueksi verhoksi minun ja tarinan välille, niin etten koskaan kokenut pääseväni tarpeeksi syvälle eikä tarina myöskään tullut minuun kiinni. Toisaalta se oli ehkä helpotus. Jo nyt kirja sai minut alakuloiseksi ja uskon säästyneeni paljolta. Kirjan minulle lainannut tuttavanikin kertoi itkeneensä.

"Ammolleen juuttuneesta suusta, syvältä miehen sisältä kuuluu korinaa. Hän yrittää sanoa jotakin, mutta Marja kääntää kasvonsa pois, kohti ikkunaa. Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan."

Kuten monet ovat sanoneet, tämä on pieni suuri kirja. Lukekaa se.


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Maarit Korhonen: Koulun vika?


Maarit Korhonen: Koulun vika?
s. 128, Into 2012
Kannen kuva: Karstein Volle


Maarit Korhosen kirjoittama Koulun vika? on mielenkiintoinen, hauska mutta kuitenkin melko karu kurkkaus tämän päivän koulumaailmaan. Teos maalaa eläväisen ja varmasti todenmukaisen kuvan alakoulusta aina tuntien haastavuudesta oppilaiden taustoihin ja jos jokin on varmaa, niin se, ettei koulu ole enää entisensä. Opettamisen sijaan koulussa kasvatetaan, eikä vain oppilaita vaan myös heidän vanhempiaan. Käytöstavoista ei ole enää tietoakaan ja perheissä kaikki muu tuntuu olevan tärkeämpää kuin omat lapset. Ja nyt Korhonen puhuu juuri siitä.

Olen itse sen verran nuorempi, että Korhosen kuvailema koulumaailma ei tuntunut kovin vieraalta. Muistan, kuinka usein joutui turhautumaan tunneilla, kun opetuksesta ei tahtonut tulla mitään muutaman oppilaan rettelöinnin takia ja monien taustat tuntuivat olevan täysin riekaleina. Kuitenkin huomaan myös kuilun oman ikäisteni ja tämän hetken koululaisten välillä. Ongelmat sen kuin paisuvat ja haasteet lisääntyvät. Opettajille haistatellaan nykyään jo päin naamaa ja vaikka kuinka asetettaisiin koulussa säännöt ja rajat, niiden toteutuminen on asia erikseen. Ja kuten aiemmassa työssäni sain todistaa - tämä näkyy jo päiväkodissa. Mutta missä vika? Koulussako? Niin ainakin moni tuntuu ajattelevan.

Minulle on opetettu käytöstavat jo pienenä kotona. Samoin opetettiin liikennesäännöt, kuinka asioida kaupassa ja miten kohdata erilaiset ihmiset. Kodin ulkopuolella nämä tavat ja säännöt vahvistuivat, sillä siellä piti jo osata ja taitojaan käyttää. Ulkomaailma opetti tietenkin paljon sellaista, jota kotona ei edes olisi voinut oppia. Mutta pohja kaikelle tuli kotoa. Ja minusta niin sen pitäisikin mennä. Ei opettajan koulussa pidä mielestäni vaatia oppilasta sanomaan kiitos, ole hyvä tai anteeksi, vaan niiden pitäisi tulla automaattisesti kun tilanne sitä vaatii. Mutta näinhän asia ei ole.

Tiedän, että nyky-yhteiskunta on erilainen kuin ennen. Työelämän vaatimukset ovat nykyään aivan omaa luokkaansa ja työttömyys, syrjäytyminen ja alkoholiongelmat kasvamassa. Mielenterveysongelmat tuntuvat räjähtävän käsiin. Aika ja energia ovat monella kortilla. Nykyihmisen elämä ei ole helppoa ja monella on vaikeaa. Mielestäni näistä ei kuitenkaan mikään ole pätevä syy laiminlyödä omia lapsiaan tai heidän kasvatustaan. Jos kotoa löytyy täysin aikuisista riippuvainen lapsi, niin sitten täytyy löytyä myös se aika ja energia keskittyä häneen. Ongelmiin täytyy hakea apua ja tukea, jotta pystyisi tarjoamaan lapselle mahdollisimman vakaan ja terveen kasvualustan. En näe, että olemassa olisi mitään perusteltavissa olevaa poikkeustilannetta.

Tottakai lapsia on laidasta laitaan erilaisia. Haastavia lapsia erityisvaatimuksineen löytyy nykyään jokaisesta lapsiryhmästä jo päiväkodissa ja lasten käytöksille löytyy mitä erilaisempaa diagnoosia. Nykypäivän kasvattajalta vaaditaan aika paljon, oli sitten ammattilainen tai ei. Mutta kuten Korhonen tekstissään selkeästi tuo esiin, niin se ei ole tämän päivän ongelma. Jos luokallinen oppilaita ei ole koskaan kullutkaan käytöstavoista, jos jokaiselta löytyy ongelmaa vaikka perhatausta olisi mikä, niin syynä ei todellakaan ole se yksi tai kaksi erityistä tukea vaativaa lasta. Syynä on joki aivan muu. 
Korhonen herättelee pamfletissaan perheitä heräämään ja koteja valpastumaan, mutta samaan aikaan se myös kritisoi ihan sitä kouluakin. Jos oppilaat ovat oma haasteensa, niin haasteensa asettaa myös koulu ja no - päättäjät. Resursseja ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen, mihin pitäisi olla, koulut homehtuvat pystyyn ja monista päätöksistä tuntuu puuttuvan maalaisjärki. Esimerkkinä kirjassa on maahanmuuttajien lapsi, joka on syntynyt Suomessa ja puhuu sujuvasti suomea, mutta joutuu silti opiskelemaan suomi toisena kielenään vanhempien pyynnöistä huolimatta. Touhussa ei tunnu olevan järkeä ja tottakai päätökset tulevat ylemmältä taholta. Maalaisjärki tosiaan uupuu - ja sillä kun pääsee jo harvinaisen pitkälle lasten kanssa.

Tämä on sellainen asia, joka on itselleni tärkeä ja josta voisin kirjoittaa paljon - siitäkin huolimatta, etten ole vanhempi enkä kasvatuksen ammattilainenkaan. Koulun vika? oli minusta siis äärettömän mielenkiintoinen ja toi uusia näkökulmia ilmiöön, joka itselle on jo tuttu. Teos toimiikin hyvänä ajatusten herättelijänä ja varmasti myös hyvänä keskustelunavaajana. Suosittelen lukemaan tämän jos on vanhempi, työskentelee alalla tai on muuten kasvatuksesta tai koulumaailmasta kiinnostunut. Korhonen itse on työskennellyt 30 vuotta alalla, joten hän kyllä tietää mistä kirjoittaa.

Tällä kertaa itse teoksen arvostelu jäi sen herättämien ajatusten jalkoihin, mutta se puhukoon puolestaan.



Pamfletin lukeneet myös Jori, Mari A., Linnea, Suketus, Unni.


lauantai 9. maaliskuuta 2013

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys


Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
s. 402, Teos 2012
Graafinen suunnittelu: Jussi Kaakinen

"Lapsena jostain ihmeellisestä syystä minulla vielä oli haaveita ihmisestä: uskoin, että paskaa sikiää vain minun elämänpiirissäni, muualla on paremmin. Onneksi en tiennyt vielä, olisin kävellyt heti mereen."


Ihmissyöjän ystävyys on niitä kirjoja, että jos tapanani olisi alleviivata parhaimpia lauseita, niin tämä täyttyisi alleviivauksista. Sellainen kirja, jonka teksti olisi voinut syntyä melkein omasta kynästä, niin tuttuja ovat sen ajatukset. Tutustuin marraskuussa Marjo Niemen Juostu maa - kirjaan ja jäin tuolloin kaipaamaan jotain lisää - ja nyt sain mitä toivoinkin. Runsaan tarinoita ja ajatuksia täynnä olevan kirjan, joka oli helppo ottaa omaksi.

Ihmissyöjän ystävyys on tarina kirjailijasta, jonka paras ystävä tekee itsemurhan. Kirja on sukellus parhaan ystävänsä menettäneen kirjailijan - kirjan kertojan - elämään ja ajatuksiin, joissa kasvoille heitetään täyslaidallinen Euroopan veristä historiaa ja kurjuutta pursuavaa nykypäivää. Eikä kertojan henkilökohtainenkaan elämä puhtoista tai helppoa ole koskaan ollut. Lapsuudesta on täytynyt paeta väkivaltaisten alkoholisoituneiden vanhempien jaloista ja historia seuraa vielä aikuisiälläkin. Menneisyys roikkuu mukana ja paljastaa sellaistakin, mitä ei ehkä ole odottanut. 

Kansien välistä löytyy myös toinen kirja, kertojamme kirjoittama kirja muistinsa menettäneestä naisesta. Näitä kahta tarinaa kerrotaan rinnakkain sujuvasti. Kertoja myös raottaa luomisen tuskaista maailmaansa, pohtii kirjaansa ja kirjoittamista ja syntyvää tekstiä. Varsinainen hyppäys kirjalliseen maailmaan, voisi sanoa.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan muun muassa sanalla kohtuuton ja minusta se on hyvä sana kuvaamaan kirjaa. Kertoja on kiihkeä, intohimoinen ja jopa hieman epämukava hahmo eikä tarinan käänteetkän laimeita ole. Eurooppa, eurooppalaiset ja ihmiset yleensä ruoditaan niin moneen otteeseen ja niin monin sanakääntein, että se tosiaan alkaa tuntua jo kohtuuttomalta syyttelyltä. Kohtuuton määrä kurjuutta, joka valuu lukijan päälle. Vaikka silti - tottahan se on. Ja tähän kirjaan kohtuuttomuus sopii.

"Emme ole rakentaneet mitään kollaasia jälkipolvien ihasteltavaksi, olemme himoinneet, ahnehtineet, vihanneet, tappaneet, varastaneet, orjuuttaneet ja tehneet kaikki paskamaisimmat temput, joita kuvitella saattaa."

"Hyvinvointi ei ole mikään peitto joka laskeutuu kaikkien ylle. Tälläkin hetkellä Euroopassa nähdään nälkää. Tässä kaupunginosassa nähdään nälkää."

 
Pidin kirjan tarinasta ja hieman karuista hahmoista, mutta tarinaa enemmän upposin kirjan sisältämiin ajatuksiin ja teemoihin, joissa oli jopa hieman paasausmainen ote, mutta joka sopi kirjaan ja päähenkilön kiihkoon hyvin. Siitäkin huolimatta, että lopussa herää kysymys siitä, että ketä tässä syytetään ja miksi? Ja kenellä on vastuu?

On kuitenkin sanottava, että kirjan runsaus tuntui paikoitellen hieman liialliselta ja ehkä muutamaan kohtaan olisi voinut kaivata tiivistämistä. Tai luulen, että kirja ei olisi siitä kärsinyt, jos lukija olisi päästetty muutamaa sivua helpommalla. Ja vaikka pidän realistisista ja hieman ärsyttävistäkin hahmoista, niin tässä kirjassa päähenkilö tuntui välillä todella sietämättömältä. Toisaalta taas tunteita herättävä päähenkilö ei ole koskaan huono. Mutta jotenkin kun Juostu maa - kirjan kohdalla kaipasi lisää, niin tämän kohdalla sai ehkä jo tilaustaan isomman annoksen. Tuli ihan jo ähky, siitäkin huolimatta, että kirjan luki melko rivakasti. 

Mutta kyllä Ihmissyöjän ystävyys on sellainen kotimainen teos, joka tuntuu tuovan uudenlaisen tuulahduksen kotimaisten kirjojen joukkoon. Ja Niemi kirjailija, jolta luen mielelläni jatkossakin lisää. Olen ihastunut kirjailijan molempien teosten luomaan maailmaan ja sen henkeen, jossa on jotain niin suomalaista, että tekee melkein kipeää ja silti niissä on jotain käsittämättömän vierasta. Ja täynnä toivoa ne ovat, kaikesta huolimatta.

Uskallan kyllä suositella tätä, en ehkä silloin jos maailma tuntuu muutenkin kaatuvan niskaan, mutta toisessa hetkessä kyllä. Hyviä ajatuksia, jotka herättävät lukijankin pohtimaan. Ja tätä suosittelee myös Minna ja Lukuneuvojakin on tykännyt!


 


 "Minä en todellakaan aio kirjoittaa omasta elämästäni, sillä elämä on naurettava vitsi kirjallisuuden rinnalla."

"ÄLKÄÄ HYVÄN TÄHDEN ALKAKO VAAN ELÄMÄÄN LUOTTAA! Elämä on epäluotettava paskiainen, se ei todella ole kuullutkaan oikeidenmukaisuudesta."

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Petteri Hannila: Kaukamoinen



Petteri Hannila: Kaukamoinen
Julkaistu englanniksi nimellä: Fargoer
s. 190, omakustanne 2013
Kansikuva: Anne Petelius

Kun minulle tarjottiin luettavaksi suomalaista fantasiaa, niin myönnän ensin epäröineeni. Vaikka luenkin sekä kotimaista kirjallisuutta että fantasiaa, niin ajatus näistä samojen kansien välissä tuntui vieraalta. Päätin kuitenkin repäistä ja vähän tuuletella omia piintyneitä lukutottumuksiani, ja siihenhän tämä ohuehko teos sopi mainiosti. En ole myöskään hetkeen lukenut omakustanteita, joten tällä sain senkin aukon paikattua.

Kaukamoinen on tarina Vierrasta, kainujen heimon nuoresta tytöstä, joka aikuisuuden kynnyksellä joutuu tekemään loppuelämänsä kannalta ratkaisevan päätöksen. Siitä hetkestä alkaa Vierran tarina, jota varjostaa elämän suomat kolhut, vastoinkäymiset ja odottamattomat käänteet. Tarinassa edetään vauhdilla kohti tulevaa, mutta kysymyksesi jää - onko se ennustuksen mukainen?

Odotin lievällä kauhulla miten osaisin ottaa vastaan fantasiaa, joka on upotettu itselle tuttuihin Suomalaisiin maisemiin, mutta turhaan. Kaukamoinen on taidokas sekoitus mytologiaa, kansantaruja ja uskomuksia, jotka ovat upotettu sujuvasti historiaamme. Yliluonnollisuuksiin ei juurikaan mennä ja enemmän tarina olikin seikkailua muinaisissa maisemissa metsästäen, käräjöiden ja heimojen välisten kiistojen merkeissä. Vaikka kyseessä onkin fiktiivinen teos, niin itse pidin tarinaa hyvin uskottavana.

Tyyliltään ja hengeltään kirja on hyvin kalevalamainen ja sivujen välistä löytyykin kalevalamittaisia runoja. Minulle, jolle Suomen historia ja Kalevala tuntuivat olevan nuoremapana kirosanoja, upposi tämä tarina yllättävän hyvin. Ehkäpä syynä oli päähenkilönä oleva vahva ja metsästystaitoinen nainen, joka veti vertoja monille eikä antanut tilaa vähättelyille. Voimakas naishahmo vetosi, varsinkin kun kuva naisesta ei ollut mitenkään romantisoitu tai turhan siloiteltu, vaan mukavan rosoinen. Hahmoon oli helppo tarttua ja hänen tarinaansa seurata.

Ihastuin myös siihen, kuinka kirja tuntui olevan jonkinlainen ylistyslaulu luonnolle ja sivujen välistä tuntui tulevan kuin henkäyksiä metsän tuoksua. Purot solisivat ja joet olivat leveitä, linnut lehahtivat lentoon ja talvi peitti maan. 

"Rinteen alla avautui kulkijoiden eteen vaalean lehdon ympäröimä, soikeanpyöreä järvi. Iltapuolelle kallistuva aurinko heitteli säteitään sen pinnasta, ja matkalaiset laskeutuivat rinnettä vauhdikkaasti kohti rantaa. Rannan lehtimetsä oli niin tiheää, että he joutuivat työskentelemään toden teolla päästäkseen veden äärelle. Siellä täällä metsässä kasvoi suuria sieniä kuin punavalkoisia tupsuja."

Kieli oli kaunista, ja siinä oli tuntu menneestä, mutta silti se oli sujuvaa eikä takkuillut. Tosin muutamissa kohdissa jotkin ilmaisut eivät oikein tuntuneet sopivan tarinan muuhun tyyliin ja välillä jäin kaipaamaan enemmän selittelyä ja tarkennuksia, etenkin eri heimojen eroavaisuuksista ja tapahtumien syistä ja seurauksista. Myös hahmojen sielunmaisema olisi voinut kiinnostaa enemmänkin. Toisaalta oli mukavaa, kun kirjaa eteni joutuisasti, mutta näin jälkikäteen huomaa, että tarinaan jäi muutamia aukkoja ja kysymyksiä. Vierran hahmon lisäksi muut hahmot eivät juurikaan jääneet mieleen.

Kaukamoinen on fantasiasarjan ensimmäinen osa, jossa edettiin nopeatempoisesti läpi monet vuodet ja elämän hetket. Itse tykästyin tähän itselleni vieraaseen lajiin sen verran, että voisin ajatella lukevani tälle jatkoakin. Jatkolta kuitenkin odottaisin ehkä hieman syvemmälle vievää otetta ja lisää voimakkaampia ja mieleenpainuvampia hahmoja.

Jos kotimaisiin maisemiin ja muinaiskulttuuriin upotettu seikkailutarina kiinnostaa, niin tämä ei ole lainkaan huono vaihtoehto luettavaksi. Itse olen vallan iloinen siitä, että pääsin tähän tarinaan tutustumaan ja omia ennakkoluuloja ravistelemaan.

 ♥

Kaukamoisen ovat lukeneet myös Norkku, Tiina (Hys, äiti lukee nyt!), Tiina (Ei vain mustaa valkoisella), Kuutar, Tintti, Morre ja Äiti (Kirjojen salainen puutarha).

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Synttäriarvonnan voittajat




Synttäriarvonnan voittajat ovat nyt arvottu! Arvontatyyli oli perinteinen nimet paperilapuille, laput leivontakulhoon (kyllä, tämä on perinteistä) ja sieltä sitten nostettiin vuorotellen voittajien nimet. Onnettarena toimi poikaystäväni, virallisena ja äärettömän luotettavana valvojana kissamme.

Ja pidemmittä puheitta arvontavoittajiin!

♥ 20 euron arvoisen lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan voitti itselleen P. S. Rakastan kirjoja - blogin Sara!

♥ Ensimmäinen lohdutuspalkinto menee Kirjava hylly - blogin Carmelitalle!

♥ Ja toinen lohdutupalkinto menee Pihin naisen elämää - blogin Pihille naiselle!

Onnea voittajille! Pistättehän yhteystietonne tulemaan ensi viikon aikana minulle osoitteeseen pienikirjasto AT hotmail.com, niin pistän palkinnot tulemaan teille.

Lohdutuspalkinnon voittajat saavat siis valita itselleen tämän postauksen kirjalistasta kirjan, niin että ensin valitsee Carmelita ja sitten Pihi nainen.

Eipä tässä muuta, hyvää sunnuntai-iltaa kaikille ja palaillaan toivottavasti ensi viikon aikana kirja-arvioin.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Huikea kirppislöytö ja pari muuta kirjaa



Ajattelin säästää kirjaostojen esittelyn aina kuukauden loppuun, mutta tänään kävi sellainen tuuri kirpputorilla, etten malttanut! Nimittäin hieraisin kyllä kahdesti silmiäni kun kirpparin hyllyssä nökötti Kani nimeltä jumala ja hintalapussa komeili 4 euroa. Pitkään kyllä katselin kirjaa, että mikä vika siinä on, kun niin halvalla lähtee, mutta - parasta on se, että kirja näyttää siltä, ettei sitä ole koskaan edes avattu ja kansipaperissa ei ole jäljen jälkeä. Ei mitään. Ihan kuin uutena olisi kirjakaupasta ostettu. Nyt ei enää yhtään harmita, ettei tätä löytynyt jouluna paketista, vaikka kovasti olinkin odottanut.

Toinen hyvä kirpparilöytö oli sitten Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät 3 eurolla. Cunninghamilta olen aiemmin kaksi kirjaa lukenut (ja niistä myös blogannut!) ja sen verran vakuuttunut miehen taidoista, ettei tarvinnut kauaa miettiä ostopäätöstä. Tämäkin oli yhtä moitteettomassa kunnossa kuin Kani nimeltä jumala

Alkulukujen yksinäisyyden kävin ostamassa Suomalaisen kirjakaupan löytönurkkauksesta Suomalaisesta saadulla bonussetelillä ja muutaman hilun maksoin sitten itse päälle. 

Nyt täytyy enää vain toivoa, että ovat niin hyviä kuin odotankin! Mutta ovat tai eivät, niin eipähän maksaneet paljon. Ja kyllä, helmikuussa en ostanut yhtäkään kirjaa, mutta maaliskuu on sitten lähtenyt räväkästi liikkeelle. Loppukuun saldoa odotellessa...

Ps. Arvontavoittajat pyrin julkistamaan tänään illemmalla tai huomenna. Piti tänään jo heti aamusta, mutta eilen elämä näytti vähän nurjaa puoltaan ja tässä ollaan nyt sitten tänään pähkäilty sen kanssa, niin en ole vielä ehtinyt paneutua koko arvontaan. Mutta tulossa ovat voittajat mahdollisimman pian!