maanantai 24. kesäkuuta 2013

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet


Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
S. 339, Wsoy 2013

Rakastuin Marisha-Rasi Koskisen esikoiseen Katariinaan niin syvästi viime vuonna, että Valheet päätyi lukulistalle heti, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin. Ihastuin jo esikoista lukiessa Rasi-Koskiseen tapaan kirjoittaa, pitää tarina koossa ja sekoittaa keskenään karua todellisuutta sekä sadunomaisia piirteitä ja samaa tarjoilee lukijalleen myös Valheet. Jo Katariinan kohdalla olin lähes valmis julistamaan lukeneeni ehkä parhainta kotimaista kirjailijaa aikoihin, mutta nyt olen siitä varma. Marisha Rasi-Koskinen on todellakin uutta, ihanaa ja raikasta kotimaista - parhaimmistoa, mitä minä olen lukenut.

Valheet kietoo yhteen monta tarinaa, näkökulmaa ja ihmistä. Valheet sotkeutuvat toisiinsa. Teeskennellään ja hyväksikäytetään, mutta kuka käyttää ja ketä? Ja mikä on totuus? Kirjassa sataa koko ajan, se ei lakkaa tai lopu koskaan. Aurinko on poissa, se on jossain muualla. Sateen vuoksi pilleriäijä työntää reppunsa muovipussiin ja vain 10 vuotias Natalie tarvitsee kumisaappaat. Tarinoissa kuljetaan läpi saman sateisen kaupungin. Sama kosteus valuu eri tarinoissa eri henkilöiden päälle. Sokean mummon, nuoren Nikin ja kanavaan pudonneen ihmisen.

Kirja on arvoituksellinen, outo ja yllättävä - mutta vain positiivisesti. Kun luin kirjaa, en voinut lukea sitä vain muutamaa sivua kerrallaan, vaan luin kerralla sata. Kirja kietoo pauloihinsa eikä tarinasta irrottautuminen ole helppoa. Mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän herää kysymyksiä ja sitä varmemmin tahtoo päästä eteenpäin ratkaistakseen arvoituksen. Arvoituksen, jolla ei ehkä ole ratkaisua.

Rasi-Koskisen kieli on aivan uskomattoman kaunista ja taidokasta. Tapa rakentaa tarina on toimiva ja uskomattoman kiehtova, eikä tarina jää etäiseksi, vaikka usein saman tyylisissä aikaa ja hahmoja keskenään sotkevissa kirjoissa kokonaisuus jää sekavaksi ja vaikeaksi hahmottaa. Kyllä tarina - tai tarinat - jäävät nytkin avonaisiksi, rivien väliin mahtuu paljon ja kirjan lopettamisen jälkeen ilmassa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta kaikki tapahtuu tavalla, joka kutkuttaa, ei ärsytä. 

Valheet on kirja, jossa riittää tulkittavaa ja analysoitavaa. Kirjaan mahtuu sanomaa, kohtaloita ja ajatuksia enemmän, kuin moneen muuhun teokseen. Niistä ei kuitenkaan välttämättä saa kiinni heti, eikä kirja päästä lukijaansa aivan helpolla, vaan kirja vaatii hetken sulattelua. Tai isomman hetken. Toisaalta kirjaa voi lukea myös nautinnollisesti tekemättä aivan hirveän isoja tulkintoja, sillä kaunis kieli, tarinat ja ihmisten kohtalot koskettavat jo niinkin.

Katariinalle annoin aikoinaan täydet pisteet, eikä Valheetkaan jää paljon siitä vajaaksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka kirja on lähes täydellinen, siinä on oma kompastuskivensä. Vaikka luin kirjaa suurella nautinnolla ja riemulla, vaikka pidin siitä mielettömästi, ja vaikka kirja on yksi parhaimpia lukemiani kotimaisia, niin yksi mutta löytyy. Kirja ei tahdo jäädä mieleen. Vaikka sain kirjan päätökseen vasta eilen, niin jo tänään kirjasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa. En oikein tiedä mitä sanoa. Tunnelma, kieli, lukuhetki ovat voimakkaina mielessä, mutta jokin uupuu.

Se on tietynalainen tunne. Tietää lukeneensa hyvän kirjan, muttei ole kuitenkaan aivan varma, mitä oikeastaan on juuri lukenut. Kun vuoden päästä joku kysyy, mistä tämä kirja kertoo, en varmasti osaa tarkalleen kertoa. Osaan kertoa ehkä sateen, valheet, teeskentelyn ja sen, että kirja on hyvä. Mutta on vaikea kuvitella siitä jäävän isompia palasia mieleen. Ehkä se ei ole tärkeääkään, mutta tässä kohtaa se vaivaa minua.

Mutta hyvää kotimaista kirjallisuutta etsivälle suosittelen ehdottomasti Rasi-Koskisen molempia teoksia. Vaikka kirjat ovat arvoitukellisia, eivät ne ole vaikeita. Kirjat ovat kaikessa karuudessaan valloittavan kauniita.


Suosittelen katsomaan Marisha Rasi-Koskisen haastattelun Valheet-kirjasta, etenkin lukemisen jälkeen se avasi kirjaa aivan uudella tavalla. (Mikäli kirjaa ei ole lukenut mutta haluaa lukea, ja häiriintyy pienistäkin juonipaljastuksista, niin en suosittele haastattelua katsomaan.)  Haastattelu kestää 10 min.

Valheet kirjasta ovat omiin blogeihinsa kirjoittaneet lisäkseni ainakin Katja, Sanna, MariaMari A., Liisa, Hanna & Katri.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät


Tua Harno: Ne jotka jäävät
S. 269, Otava 2013
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Kannen kuvat: SKOY / Corbis ja Timo Numminen


Tua Harnon esikoisteos ei varmasti ole jäänyt keneltäkään kirjablogeja seuraavalta huomaamatta, sillä Ne jotka jäävät taitaa olla tämän hetken luetuin ja blogatuin kirja. Siitä syystä minäkin kirjasta kiinnostuin. Eihän sovi jättää välistä kotimaista uutuusta, joka saa näin paljon huomiota ja kiitettävän määrän kehuja ja ylistyssanoja. Olen ollut viime aikoina melkoinen vastarannan kiiski, mitä blogeissa paljon kehuttuihin kirjoihin tulee, eikä Harnon teos tee suurta poikkeusta. Kyllä kirja hyvä on, mutta ei niin hyvä.

"Lähteä vai jäädä, se on sama kysymys kuin isällä, ja siksi ajattelen häntä nyt."

Ne jotka jäävät kertoo nimensä vastaisesti ihmisistä, jotka lähtevät. Kirja kertoo suvusta, jossa lähteminen tuntuu olevan kuin periytyvä sairaus. Sukupolvi toisensa jälkeen jonkun täytyy lähteä. Nyt Frida seisoo sen kysymyksen äärellä. Lähteäkö vai jäädä? Osaisiko hän edes jäädä, kun niin monet ovat lähteneet? Kirja on kaihoisa, melankolinen tarina,  jossa lähdetään ja jätetään taakseen koti, perhe ja rakkaus. Joskus lähdetään, kun halutaan enemmän. Joskus lähdetään, kun ei vain voida jäädä. Joskus lähdetään kauas, mutta toiset voivat lähteä, vaikka eivät kulje metriäkään. 

Ensin en tahtonut päästä tarinaan sisään lainkaan ja vaadittiin monta kymmentä sivua, ennen kuin luin kirjaa mielelläni. Lopun luin kerralla, kuin yhdellä nielaisulla. Alku oli tahmea monella tavalla, ihmiset ja huoneet jäivät etäisiksi, mutta loppua kohden maisemat, tummat hiukset, kylmät lattiat tulivat iholle. Alkuun kirja tuntui tylsältä, mutta loppua kohden olin niin täynnä ajatuksia ja tunteita, että tuntui kuin halkeaisin.

Minua häiritsi kirjassa moni asia. Hyppiminen ajasta toiseen tuntui ensin sekoittavan pääni. Vihjeiden varaan rakennettu tarina ei tahtonut alkuun aueta. Inhosin useampaa henkilöhahmoa. En tahtonut sietää kirjakielen ja puhekielen sekoitusta. Eniten kuitenkin häiritsi se, miten tarina tuntuu keskeneräiseltä ja sirpaleiselta. Kun sain kirjan luettua, tuntui siltä, kuin olisi yrittänyt katsella palapeliä, josta puuttuu muutamia yhdistäviä palasia, jotka vaikeuttavat kokonaisuuden hahmottamista.Tarina ei tunnu ehjältä.

Kirjan surumielisyys, kaihoisuus ja kylmyys tuntui lukiessa jopa pahalta. Vaikka on ihmisiä, jotka jäivät, niin lähtevät ovat kuitenkin päänäyttämöllä. Olisin kaivannut kirjaan enemmän lämpöä. Toisaalta olen aina pitänyt hyvän kirjan merkkinä sitä, että se herättää tunteita. Olivat ne tunteet sitten lukijasta mieluisia tai eivät. Kirjaa ei siis voi syyttää siitä, että se jättäisi lukijansa kylmäksi, vaikka ehkä kylmältä tuntuukin.

Lukemistani häiritsi ja väritti odotukset. Kun kirjaa kehutaan yhtä paljon kuin tätä, niin siihen ei voi tarttua täysin ilman ennakkoasenteita ja -luuloja. Myönnän pettyneeni, sillä kirja ei vastannut odotuksiani. Sitä ei tietenkään sovi laskea kirjan viaksi, jos lukija odottaa kirjalta jotain sellaista, mitä kukaan ei varsinaisesti ole edes luvannut. Tai, no, kyllähän kirjan nimen voisi ajatella lupaavan jotain muuta kuin mitä kirja tarjoilee. Mutta vähän on heitä, jotka jäävät.

 "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Kirja on hyvä. Tarina on alusta huolimatta kiehtova, ja täynnä yllätyksiä. Kirja herättää ajatuksia ja tunteita, pureutuu ihon alle. Vaikka kokonaisuus jäi häiritsemään minua ja erinäiset pikkuseikat, niin harvat kirjat pystyvät herättämään yhtä paljon ristiriitaisia ajatuksia ja tuntemuksia kuin tämä. Täysien pisteiden kirja ei ole, eikä siltä kannata sitä odottaakaan, mutta en voi kiistää, etteikö tämä suurimman osan kehuistaan olisi ansainnut. (Ilmeisesti tämä vastarannan kiiski alkaa lähestyä muiden rantoja.)

½

"Sillä Siri sijoitti elämänunelmansa jonkun toisen harteille, ja kun ihminen tekee näin, on se yhtä kuin leikkaisi viipaleen sielustaan ja heittäisi sen huolettomasti sillalta mereen."

lauantai 15. kesäkuuta 2013

John Irving: Minä olen monta


John Irving: Minä olen monta
Suom. Kristiina Rikman
S. 615, Tammi 2013
Alkuteos: In One Person, 2012


Jos rakkauteni John Irvingiin ei ole vielä kaikille selvillä, niin sanottakoon, että rakkauteni on harvinaisen vankkumatonta ja jokseenkin epäterveen palvovaa. Olen lukenut Irvingiltä kuusi romaania ennen tätä uusinta ja rakastanut jokaista - uusintakin. Arvioni kirjasta on siis suurin piirtein samaa luokkaa kuin mitä rakastunut teinityttö kertoisi poikaystävästään muille. Rakkaus on ihanaa ja sokeaa.

Minä olen monta kertoo Billysta, joka elää nuoruuttaan 50-luvulla Uudessa-Englannissa ja ihastuu vääriin ihmisiin. Billyn nuoruudessa ihastuminen vääriin ihmisiin on vain pienissä piireissä hyväksyä, suuremmissa paheksuttua ja jopa sairaaksi leimattua. Homous, bi-seksuaalisuus, transsukupuolisuus tai ristiinpukeutuminen tapahtuu salassa, piilossa - vain harva uskaltautuu astua esiin. Billyn isoisä pukeutuu naiseksi teatterin lavalla, koettelee rajoja, mutta hänen mieltymystään pukeutua naiseksi pyritään pitämään muuten salassa. Saman kohtalon kokee moni. Ja nuori Billy ei vielä 13-vuotiaana tiedäkään, mikä kaikki häntä tulevaisuudessa odottaa. Millaisia ihmisiä, parisuhteita, salaisuuksia ja menetyksiä hän joutuukaan kohtaamaan.

John Irvingin kirjoissa seksuaalisuus on yksi ikiaikaisista teemoista, mutta Minä olen monta keskittyy pääasiassa vain seksuaalisuuteen ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin. Homous, bi-seksuaalisuus, kokeileminen ja rajojen rikkominen ovat kirjan kantavia teemoja. Homouden lisäksi esiin nostetaan usein vaiettu transsukupuolisuus monine vivahteineen. Eikä kirjassa oikeastaan olekaan kuin seksuaalisesti poikkeavia - jopa sairaalloisiin tekoihin asti. Mutta kukaan Irvingiä enemmän lukenut tuskin hämmentyy kirjan käänteistä tai rivosta kielestä. 

Kirja tuo seksuaalivähemmistöjen historian lähelle lukijaa Stonewall Innin käänteitä unohtamatta. Samalla kuitenkin lukijaa muistutetaan siitä, kuinka edelleen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja varsinkin normista poikkeavaan käytökseen on vielä lapsen kengissä. Vaikutuin itse suuresti siitä, miten hyvin Irving tuntuu tuntevan seksuaalivähemmistöjen historiaa ja miten kauniisti - joskin omalle tyylilleen uskollisena - kirjoittaa tästä kaikesta. Kuitenkaan rujous ja vähemmistöjen kokeman eriarvoisuus eivät jää näkemättä. Kun AIDS tuotiin kentälle, meinasin itkeä. 

Irvingin kirjasta löytyy niitä tuttuja piirteitä, joita lukija osaa jo odottaa: painia, poissaolevia isiä, kirjailija ja kirjallisuus, ase, autoja - jopa se karhu, vaikka ehkä hieman eri muodossa kuin ajattelisi. Kuitenkin verrattuna kirjoihin, joita Irving on kirjoittanut nuorempana, Minä olen monta on erilainen. Jo Viimeinen yö Twisted Riverillä kohdalla totesin, että tuntuu kuin lukisi aikuisempaa Irvingiä ja se tunne oli läsnä myös uutuutta lukiessa. Tapahtumia kirjassa tuntuu olevan totuttua vähemmän, ja vaikka rajuiltakaan käänteiltä ei vältytä, niin kirja ei kuitenkaan ole yhtä pitkälle viety kuin esimerkiksi Garpin maailma. Kirja tuntuu rauhallisemmalta. 

Runsas tämä yli 600 sivuinen romaani kyllä on. Henkilöhahmoja ja tapahtumia riittää, eikä Irving vieläkään kirjoita aikajärjestyksessä, vaan hyppien sinne tänne. Onneksi hänellä on kuitenkin taito pitää tarina koossa ja kirja on vallan sujuva kokonaisuus. Ensimmäiset 200 sivua minulta meni jälleen totutellessa ja tunnustellessa Irvingiä, sillä en tiennyt haluanko lukea kaiken kerralla vai venyttää lukukokemusta, mutta kun päästiin vauhtiin niin viimeiset 400 sivua oli luettava yhtä kyytiä selkäsäryistä ja käsikrampeista huolimatta. 

Useampi kirjan lukenut on maininnut, ettei tämä ole heistä parhainta Irvingiä. Olen samaa mieltä, sillä Garpin maailmalla on ikuisesti paikka sydämeni tärkeimmässä sopukassa - olihan se ensimmäinen Irvingini. Mutta ehdottomasti hyvä, lähes täydellinen, tämä kirja minulle oli. Aihe koskettaa monestakin syystä, ja minusta päähenkilö Billy oli aivan ihana pieni eksynyt lukutoukka. En voi olla rakastamatta ihmistä, joka rakastaa niin kirjallisuutta ja kirjastoja. Ja no, vähän muutakin.

Ehkä kantani ja rakkauteni kirjaan on tullut selväksi. Kaikille Irvingiä rakastaville suosittelen kirjaa ehdottomasti, mutta suosittelen tarttumaan tähän myös jos seksuaalivähemmistöjen historia tai nykypäivä kiinnostaa tai koskettaa muuten. Itse tiedän jo nyt, keille lähipiirissäni kirjaa ehdottomasti suosittelen. Uskon, että tästä voi löytyä niin iloa kuin lohtuakin. Koskee kirjan aihe sitten itseä tai läheistä.

"-- ja minulle, kolmetoista vanhalle päiväuneksijalle, joka äkkiä halusi kirjoittaa tarinan vääriin ihmisiin ihastumisesta ja harrastaa seksiä kolmekymppisen kirjastonhoitajan kanssa --"

Ihana, ihana kirja!


Kirjasta kirjoittaneet myös Laura, Katja, Leena Lumi, Suketus, Maija & Minna

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sylvain Ricard & James: Järjen veit


Järjen veit
Käsikirjoitus: Sylvain Ricard, Kuvitus: James
Suom: Saara Pääkkönen
S.143, Wsoy 2012
(Alkuteos: ... à la folie, 2009)

 Jälleen on aika kirjoittaa yhdestä sarjakuvasta. Sylvain Ricardin käsikirjoittama ja Jamesin kuvittama Järjen veit on nähty jo muutamassa kirjablogissa, ja niin minäkin sarjakuvasta ensimmäisen kerran kuulin. Kun teos sitten osui silmiini kirjaston sarjakuvahyllyllä päätin itsekin sen lukea - olihan sarjakuva saanut kehuja.

Järjen veit on erään pariskunnan tarina. Kuinka he tapaavat nuorina opiskelijoina, päätyvät naimisiin ja yhteiseen asuntoon. Kuinka mies lyö ensin kerran, sitten toisen ja lopulta väkivalta alkaa olla parin arkipäivää. Sarjakuvassa käydään läpi sitä, kuinka väkivallan uhri kokee asian, kuinka väkivaltainen mies ajattelee siitä tai on ajattelemtta ja kuinka lähipiiri suhtautuu.


Aihetta lähestytään sarjakuvassa monelta taholta. Keskiössä on tietenkin pariskunta, joka useamman ruudun verran istuu samalla sohvalla purkamassa asiaa. Pääasiassa äänessä on uhri, mutta myös miehen näkökulma tehdään sarjakuvassa selväksi. Sarjakuvassa vilahtaa myös ystävät ajatuksineen sekä vanhemmat ja viranomaiset. Parisuhdeväkivaltaan suhtautuminen on hyvinkin ristiriitaista eri ihmisten välillä. Uhri näkee asian omana vikanaan ja puolustautuu muiden syytöksiä vastaan, toisaalta hän hakee myös oikeutta itselleen. väkivaltainen mies ei välttämättä koe edes tarvetta selitellä. Ulkopuoliset saattavat nähdä miehen teon niin vääränä kuin ymmärrettävänäkin - ja väkivallan uhrista saatetaan jopa tehdä syyllistä.


Sarjakuvan aihe on rankka ja puistattava. Se tulee iholle ja saa voimaan pahoin. Sarjakuva saa paljon kiitosta siitä, että ottaa esille näin tärkeän aiheen ja tekee sen vielä paljastaen monet aiheen ympärillä vellovat ajatukset ja asenteet. Naiseen kohdistuva perheväkivalta tuntuu vieläkin olevan kuin tabu, hiljaisuudessa hyväksyttävä tapaus, jota pyritään peittelemään ja hälventämään.


Kuvitus on melko yksinkertaista ja seepian sävyistä. Tarinan hahmot ovat jonkinlaisia ihmisen ja eläimen risteytyksiä. Minä ajattelin, että eläinhahmot symboloivat hahmon luonnetta. Väkivaltainen mies on puettu ehkä hieman rauhattoman ja vallattoman koiran asuun kun taas lempeämmät hahmot ovat saaneet osakseen vuohen tai linnun hahmon. Mielestäni tapa toimii ja yllättävää kyllä, eläinhahmot eivät häiritse lainkaan, vaan taittuvat tarinaan hyvin.

Täytyy kuitenkin tehdä tunnustus. Vaikka sarjakuva on hyvä monella tavalla, niin minä en siihen ihastunut varauksetta. Minusta sarjakuva oli osittain hieman puuduttava, ja turhan pitkäksi venytetty. Idea ja ajatus olisi tullut selville paljon vähemmälläkin ja ytimekkäämpi esitystapa olisi voinut olla vaikuttavampi. Toisaalta tähän varmasti vaikuttaa se, että vaikka runsaat romaanit ovat mieleeni, niin sarjakuvien kohdalla olen tottunut joko lyhyihin strippeihin tai tapahtumarikkaisiin teoksiin. 

Mutta jos vähän vähemmän tapahtumarikas sarjakuva tärkeästä aiheesta kiinnostaa, niin tämä kannattaa lukea. Ei se huono ole missään nimessä, vaikka minun makuuni ei parhainta sarjakuvaa olekaan. Oli kuitenkin raikastavaa lukea pitkästä aikaa sarjakuva, joka ei sisällä huumoria.
 
 
Sarjakuvasta bloganneet myös Norkku & Susa.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

TTT: Kymmenen faktaa minusta & blogistani

Soijalatte Café Artissa.

Kaikki taitavat jo tietää mikä tällä hetkellä on kirjablogeissa kuumin puheenaihe. Jos joku sattumalta ei ole vielä kärryillä, niin juttu on lähtenyt liikkeelle Helsingin Sanomien Nyt - liitteessä julkaistusta artikkelista sekä kolumnista. Moni on reagoinut blogeissaan tähän. Hyvinä esimerkkeinä Morre, Amma, Nafisan sekä hdcanis.

Itse luin artikkelin ensimmäisen kerran viikonloppuna mökillä. En ärsyyntynyt enkä suivaantunut. Kirjablogit ovat melko tuore, mutta jo näkyvä osa kirjallisuuden kentällä, joten tottakai ne saavat osakseen huomiota. Niin positiivista kuin vähemmän positiivista. Minä kannatan kyseenalaistamista, enkä näe pahana, jos joku kyseenalaistaa kirjablogit tai bloggaajien motiivit. Ikävä puoli on se, että arvostelijat eivät tunnu aina edes tietävän mitä tarkalleen arvostelevat ja näin johtopäätökset tuntuvat välillä melko päättömiltä, ainakin näin kirjabloggaajan näkökulmasta. Niistä on välillä vaikea tunnistaa omaa harrastustaan, sitä juttua, mitä itse täällä tekee.

En ajatellut työntää lusikkaani tähän soppaan. Olenhan jo aiemmin kirjoittanut siitä, miksi juuri minä kirjabloggaan. Enkä aiokaan nyt kommentoida artikkelia saati kolumnia sen enempää. Mutta haluan sanoa pari valittua sanaa - tai paremminkin pari valittua faktaa näin Top Ten Tuesdayn hengessä!

Top Ten Tuesday: Kymmenen faktaa minusta & blogistani

1. Blogi on harrastukseni, ei työni. En hyödy tästä taloudellisesti millään tavalla.

Pidän blogia omasta tahdostani ja ilostani. En hyödy tästä taloudellisesti, eikä kukaan maksa minulle tästä mitään. Minä olen myös ainoa, joka tekee blogiani koskevat päätökset. Luen mitä haluan ja kirjoitan mitä haluan. Kukaan ulkopuolinen taho ei vaikuta blogini sisältöön tai lukupäätöksiini.

2. Blogissani on varmasti enemmän arvioita hyvistä kuin huonoista kirjoista.

Koska lukeminen on harrastukseni, niin luen omaksi ilokseni mitä haluan ja milloin haluan. Tunnen oman kirjamakuni ja osaan valita itselleni sopivaa luettavaa. Harvoin eteen osuu enää täysin huonoa kirjaa. En minä halua lukea huonoja kirjoja! Jätän huonot kesken, enkä kirjoita niistä blogiin. Muutamasta vähemmän hyvästä kirjasta olen blogiini kirjoittanut, mutta koska olen saanut ne luettua loppuun, eivät ne aivan surkeita tapauksia ole. Blogini sivupalkista voi katsoa kirjoja sen mukaan, kuinka monta pistettä (eli sydäntä) olen niille antanut.

Huom! On eri asia lukea kirjoja työkseen, kuin omaksi ilokseen. Jos minä lukisin työkseni, niin varmasti lukisin huonompiakin kirjoja. Nyt en, koska en itse hyödy tämän huonon kirjan lukemisesta mitään. Yhden PYYTÄMÄNI arvostelukappaleen luin väkisin loppuun, vaikka se oli huono. Kirjoitin siitä ja kerroin, että se oli huono. Jos kirja ei olisi ollut PYYDETTY arvostelukappale, se olisi jäänyt lukematta. Näin kuitenkin eettisesti oikeaksi kirjoittaa kirjasta, koska itse sen PYYSIN. Eri asia sitten, jos olisin saanut pyytämättä. Silloin kirjaa ei olisi blogissani näkynyt.

3. Olen lukenut arvostelukappaleita.

Olen saanut ja lukenut muutaman arvostelukappaleen. Kahta kirjaa laskematta kaikki lukemani arvostelukappaleet ovat olleet kirjoja, jotka olisin lukenut kaikesta huolimatta, vaikka en olisikaan niitä saanut "ilmaiseksi". Nämä kaksi poikkeusta ovat olleet kirjoja, jotka olen saanut ja uteliaisuudesta lukenut. Samaan tapaan kuin mitä teen lahjaksi saamilleni kirjoille. Joskus saan lahjaksi kirjoja, joita en varmasti muuten lukisi, mutta lahjaksi saatuina kyllä.

Suurimman osan kirjoistani kuitenkin lainaan kirjastosta ILMAISEKSI tai ostan kirpputorilta/kirjakaupasta. Käytän kuukausittain rahaa kirjoihin ja käyn kuukausittain kirjastoissa, joten muutama arvostelukappale ei ole tätä tosiseikkaa huojuttanut suuntaan tai toiseen. 

Arvostelukappaleista olen kirjoittanut kuten kaikista muistakin kirjoista. Kukaan ei velvoita minua kirjoittamaan niistä esimerkiksi positiiviseen sävyyn. Esimerkkinä vaikka Mikael Niemen Veden viemää.

4. Kirjailijat/kustantamot saattavat hyötyä blogiteksteistäni.

Se on totta, että kun kirjoitan kirjasta, joku saattaa haluta lukea ko. kirja tekstini perusteella. Ehkä hän jopa ostaa kirjan. Näin jonkun ulkopuolisen voi nähdä hyötyvän siitä, että olen kirjoittanut blogiani. Hyvä niin. Ilman kirjailijoita ja kustantamoita meillä olisi varmasti paljon vähemmän luettavaa, eikä näiden tukeminen ole mielestäni negatiivista. Tuen kirjailijoita ja kustantamoita myös ostamalla kirjoja kirjakaupasta, ja luultavasti se tukee enemmän kuin tämä blogini. 

Huom! Itse en hyödy blogiteksteistäni. En tee yhdenkään kustantamon kanssa yhteistyötä. Muutaman arvostelukappaleen olen saanut. Kustantamot/kirjailijat hyötyvät siis ihan yhtä lailla kirjoista, jotka olen lainannut kirjastosta tai itse ostanut, ja sitten blogannut - jos asia halutaan näin nähdä. Olen lukenut myös omakustanteita.

5. Kirjahyllyni kirjoista 95% olen ostanut itse.

Kuten yllä on jo tullut esille, niin suurimmaksi osaksi hankin luettavani joko kirjastosta lainaamalla tai itse kirjakaupasta/kirpparilta ostamalla. Kirjahyllystäni suurin osa on itse ostettuja. Joukossa on muutama lahjaksi saatu ja sitäkin harvempi arvostelukappale. 

6. Pongaan toisten kirjablogeista hyviä kirjoja, lisään ne lukulistalleni ja luen ne. Näin ollen blogissani on myös samoja kirjoja, kuin muiden blogeissa.

Minusta on joskus tylsää, miten paljon blogeissa kiertävät arviot samoista kirjoista. Mutta samaan aikaan se on täysin luonnollista. Minusta kirjablogien yksi idea kuitenkin on jakaa kirjavinkkejä ja itsekin luen toisten blogeja sillä silmällä, että mitä itse voisin haluta lukea. Näin ollen pongaan toisten blogeista kirjoja, ja pian ne saattavat olla minunkin blogissani. Maailmassa on tsiljoonia kirjoja ja jokainen valitsee luettavansa niiden joukosta omaan tapaansa - minusta kirjablogit ovat hyvä väylä saada kirjoista tietoa ja löytää luettavaa. Ainakin se on hieman vaivattomampaa kuin kiertää kirjaston hyllyvälejä luettavaa arpoen ja halvempaa kuin ostaa kirjoja täysin sokkona.

Mutta luen myös muuta. Edelleen pongailen kirjastosta kirjoja luettavaksi pelkkien kansien perusteella, luen mitä ystävät suosittelevat tai jos löydän kiinnostavalta vaikuttavia kirjoja kirpparilta/kirjakaupasta.

7. Luen uutuuksia (kaiken muun lisäksi).

Ennen en lukenut uutuuksia juuri lainkaan. Onhan sitä vanhempaakin kirjallisuutta riittämiin. Sitten kasvoin vanhemmaksi, viisaammaksi ja aloin kiinnostua vanhemman kirjallisuuden lisäksi myös siitä, mitä tällä hetkellä kirjoitetaan. Että mitä ne ihmiset, joiden kanssa tämän maapallon juuri tällä hetkellä jaan, kirjoittavat. Luen siis uutuuksia. Sellaisia, jotka minua kiinnostavat. Mutta luen myös muuta. Tällä hetkellä lukupinossa odottelee niin yksi aivan uunituore kirja, kuin myös ikivanha klassikko. Uutuudet ovat kuitenkin edelleen vähemmistössä lukemieni kirjojen joukossa.

8. Olen ollut kustantamon järjestämässä tilaisuudessa.

Kyllä, saan kutsuja erilaisiin kustantamoiden järjestämiin tilaisuuksiin ja kyllä, olen jopa ollut yhdessä. Menin tilaisuuteen, koska se kiinnosti minua ja koska se oli mahdollista. Tapaaminen oli kiintoista ja kirjoitin siitä tännekin aikoinaan. Maksoin matkat tilaisuuteen itse. Sain halutessani ottaa tilaisuudesta itselleni kaksi kirjaa. Kukaan ei velvoittanut minua kirjoittamaan tilaisuudesta saati kirjoista mitään. Minä kirjoitin, koska tilaisuus oli minulle uutta ja vierasta, koska sain tavata kaksi kirjailijaa ja koska en kokenut siitä kirjoittamista mitenkään negatiiviseksi. En tee edelleenkään yhteistyötä tilaisuuden järjestäneen kustantamon kanssa, eikä minulle tuputeta sieltä edes arvostelukappaleita. 

Huom! Minusta tällaiset tilaisuudet ovat kiintoisia, sillä minä nyt satun harrastamaan kirjallisuutta ja olemaan kiinnostunut siitä. En kuitenkaan ole käynyt kuin yhdessä kutsuista huolimatta, sillä minulla on - yllättävää kyllä - muutakin elämää. Mutta jos minulla olisi enemmän aikaa, niin saattaisin käydä useamminkin. Hirveä tunnustus, eikö?

9. En ole kriitikko, enkä millään muotoa kirjallisuuden ammattilainen. Pidän silti blogia ja aion pitää jatkossakin.

Kuten ensimmäinen fakta toi esiin, blogi on harrastukseni. En ole koskaan opiskellut lukion oppimäärää enempää kirjallisuutta eikä yksikään työpaikkani ole koskaan liittynyt kirjallisuuteen millään tavalla. Olen tavallinen pulliainen, joka lukee ja joka joidenkin mielestä röyhkeästi kirjoista kirjoittaa. Minä kuitenkin luotan lukijoihin, jotka varmasti osaavat erottaa ammattikriitikon ja harrastelibloggaajan toisistaan. Pidän siis blogia ilman minkäänlaista koulutusta tähän puuhaan ja aion pitää jatkossakin. Ja yllätys kyllä, harrastan myös muuta kuin lukemista!

10. En ole vetänyt hernettä nenääni, enkä koe tarvetta puolustella itseäni. Haluan vain kertoa mikä on totuus minun ja blogini taustalla.

En kirjoittanut näitä 10 faktaa selityksineen, koska olisin hirveän kiukkuinen täällä. Päinvastoin ajattelin, että olisi mukava ehkä oikoa väärinkäsityksiä ja kertoa ihan oikeita faktoja kirjabloggaamisesta, jotta jokainen voisi luoda käsityksensä itse. Koska on esimerkiksi totta, että kirjabloggaaja voi saada arvostelukappaleita, mutta on myös totta (omalla kohdallani ainakin), että suurimmaksi osaksi luen ihan muuta.

Huom! Nämä ovat VAIN minun ja minun blogini faktoja. Kaikki kirjabloggaajat ovat erilaisia, eikä meihin päde samat säännöt tai totuudet.

Ihanaa tiistaita kaikille! Viettäkää hyvä päivä!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi


Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Suom. Kersti Juva
S. 157, Wsoy 2012
(The Sense of an Ending, 2011)


Kuin jokin päättyisi on kirja, jonka päätin lukea puhtaasti muiden blogiarvioiden perusteella - kirja keräsi täysiä pisteitä ja tuntui olevan monen mieleen. Olin melko varma, että tulisin tykästymään kirjaan muiden tavoin. Kirjassa on kaikkia niitä aineksia, joita mielestäni hyvässä kirjassa kuuluukin olla. Jännittä tarina ja älykäs kerronta. Putosin ja kovaa, kun jo ennen lukemista suosikikseni kaavailemani kirja ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Ensin syytin huonoa hetkeä, ehkä kirjaan ei vain voi uppoutua täysin lämpimänä kesäpäivänä mökkisaarella. Sitten kirosin liian suuria ennakko-odotuksiani, pitikö nyt mennä pilaamaan hyvä kirja sellaisella? Kunnes luovutin. Tässäkö tämä nyt oli? 

Kuin jokin päättyisi on tarina elämästä, jonka ensin elää yhdellä tavalla ja sitten joutuu korjaamaan muistojaan, ja näkemään kaiken uudessa valossa. Tony on keski-ikäinen, kun hän saa oudon perinnön - 500 puntaa ja arvoituksen. Kun arvoitus ratkeaa, menneisyys saa uudet värit. Kirjassa sivumäärä on vähäinen ja tarina keskittyykin arvoituksen kannalta oleellisiin hetkiin. Eletään Tonyn menneisyydessä ja sitten nykyisyydessä arvoitusta ratkoen. Mielestäni tapa toimi hyvin ja tarina on rakentunut mukavasti.

Pidin kirjan kielestä ja kerronnasta. Kirjan tyylissä on mielestäni etäisesti sama tuntu kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin - kirjassa. Kieli tuntuu fiksulta, harkitulta mutta ei kuitenkaan liian konstailevalta. Se on enemmän maalailevaa, kuin hirveästi tarinaa eteenpäin puskevaa. Tarinassa on kiiretön tuntu, vaikka siinä tapahtuukin paljon ja sivumäärä on melko vähäinen.

Päällisin puolin aivan hyvä kirja. Tarina toimii, kerronta toimii ja kieli - minun tapauksessani suomennos - on mieleeni. Kuitenkin pettymys kirjaan oli suuri. Kirja ei pystynyt pitämään minua otteessaan, mielenkiintoni lopahti vähän väliä ja ajatukseni harhailivat. Muutaman sivun jouduin lukemaan kahdesti, kun huomasin sen menneen täysin ohi. Eikä arvoitus tai sen ratkeaminen juurikaan avanneet kirjaa minulle sen enempää tai tuoneet siihen mitään kaipaamaani. Jännittäväksi kirjaa en kokenut.

On aina hassua lukea kirja, joka tuntuu näin fiksulta ja josta ymmärtää heti, miksi muut ovat siitä niin kovasti pitäneet. En yhtään ihmettele, että kirja on noussut monen suosikiksi. Mutta siitä huolimatta kirja jäi itselleni etäiseksi. Kirja voi näköjään olla vaikka kuinka hieno, mutta jos siitä puuttuu se jokin, se joka iskee sinne sydämen perukoille, niin ei sen hienoudella juurikaan ole väliä. Onneksi laukusta löytyi tälle seuraajaksi Onnen koukkuja, joka onkin sitten jo ihan toinen tarina. Onnistuneempi sellainen.

Mutta hyvä kirja tämä on. Ei vain minun kirjani.



 
Kirjasta on kirjoitettu todella monessa blogissa. Muutaman mainitakseni Laura ihastui kirjaan suuresti ja piti kirjaa jännittävänä, Tuulialle kirja oli lähes täydellinen lukukokemus, Anni aikoo seuraavalla lukukerralla alleviivata kirjasta hienoimpia lauseita, Jokke pohtii kirjaa monelta kantilta kun taas Kirsi ei juurikaan syttynyt, eikä Aletheiakaan täysin vakuuttunut.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja


Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Suom. Leena Leinonen
S. 164, Wsoy 2013
(Alkuteos: La liste des mes envies, 2012)

Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja pääsi mukaani viikonloppureissulle mökille, kun kaipasin muiden kirjojen sekaan jotain vähemmän raskasta. Muiden blogiarvioiden perusteella odotin hyvää, ehkä hieman keskinkertaista kepeää kirjaa, mutta yllätyksekseni kirja nousi viikonlopun aikana luetuista parhaimmaksi. Ohitti jopa erään toisen blogeissa kovasti ylistetyn kirjan. Onnen koukkuja ei ollutkaan aivan sitä mitä odotin, sillä kepeän ja hyväntuulisuutensa lisäksi kirjassa oli tummempiakin sävyjä. Juuri siksi kirjaan ihastuinkin. Kirjan yhteydessä on mainittu ehdoton rakkaani Siilin eleganssi, ja vaikka itse varon moisia vertauksia, niin tässä kohtaa ei olla aivan hakoteillä. Samaa tunnelmaa kirjoista löytyy.

Onnen koukkuja kertoo Jocelynesta, 47 vuotiaasta melko tavallisesta naisesta, joka voittaa lotossa 18 miljoonaa euroa. Yhtäkkiä ennen hieman tavallisen tylsä elämä saa aivan uudet värit. 18 miljoonalla voisi tehdä mitä vain. Samaan aikaan kuitenkin katse siirtyy siihen, mitä jo on. 18 miljoonaa voisi muuttaa kaiken, aivan kaiken, tehdä elämästä entistä paremman tai - viedä pohjan pitkään rakennetetulta tyydyttävältä elämältä. Kannattaako ottaa riski? Kannattaako uhrata mahdollisesti koko elämänsä rahan vuoksi? Sitä Jocelyn pohtii samalla kun kirjoittelee listoja siitä, mitä kaikkea voisi 18 miljoonalla eurolla hankkia itselleen ja perheelleen.

Minusta kirjan idea lottovoittajasta on vallan kutkuttava ja ihastuttava. Mitä oikeasti tekisi jos rikastuisi pelkällä tuurilla yhdessä yössä? Samaan aikaan kirjassa nousee esiin tärkeä sanoma ja teema siitä, mikä elämässä tekee onnelliseksi. Eikä se välttämättä ole lottovoitto. Kuitenkaan Jocelynin elämä ei ole tai ole ollut vain tasaista ja tasaisen onnellista, vaan omat mutkat, alamäet ja synkkyydet on koettu. Ehkä juuri niiden kautta se avain onneen onkin löytynyt.

Kirjassa on hauskoja hahmoja sekä vähän surullisia hahmoja, joista on helppo pitää. Tarina on rakennettu taitavasti: vähäiseen sivumäärään mahtuu suuri tarina, joka pitää otteessaan. Teksti on konstailematonta olematta kuitenkaan tylsä. Suomennos toimii moitteetta.
   
Vaikka ihastuin yllättävän paljon tähän pieneen suureen kirjaan, niin aivan kokonaan sydäntäni se ei vienyt. En oikein tiedä olisinko halunnut lisätä vai vähentää kirjasta jotain, mutta jokin kokonaisuudessa jäi häiritsemään. Ehkä se on lopetus, joka tuntui jotenkin olevan sopimaton kirjan sanoman kanssa. Se herätti melko ristiriitaisia tunteita. Makuasioita toki.

Mikäli kaipaat monisävyistä, hyvää mieltä tuottavaa ja ajatuksia herättävää nopeasti luettavaa kirjaa, niin suosittelen lukemaan Onnen koukkuja. Se ei välttämättä muuta maailmaasi, mutta saattaa tuoda siihen oman pienen tuulahduksensa.


♥♥
Kirjasta bloganneet lisäkseni mm. Annami, Anni, Laura, Sanna, Norkku , Mari A & Katja.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti


Anu Silfverberg: Äitikortti
Kirjoituksia lisääntymisestä
S. 251, Teos 2013

Anu Silfverbergin kirjoittama Äitikortti herätti kiinnostukseni luettuani siitä erittäin mielenkiintoisen blogipostauksen (jota en tähän hätään löydä mistään, apua, kuka se teistä oli?!). Äitiys ja naiseus kiinnostavat ja varsinkin, jos joku kirjoittaa niistä samalla ravistellen perinteisiä ajatusmalleja. Itselläni ei ole lapsia, mutta lähipiirini suorastaan kuhisee äitejä ja lapsia, ja viimeiset kolme vuotta olen tehnyt töitä niin lapsien kuin äitienkin kanssa. Olen siis kytköksissä maailmaan, jota kirja avaa. Joka tapauksessa kiinnostus kirjaa kohden vain kasvoi, kun kirjasta alkoi tulla ylistäviä mutta myös närkästyneitä mielipiteitä. Pakko lukea!

Äitikortti käsittelee tosiaan äitiyttä ja naiseutta. Silfverberg itse on nykyään äiti ja kirja pohjautuukin hänen omiin kokemuksiinsa ja ajatuksiinsa. Taustalla on myös muiden äitien sekä erilaisten asiantuntijoiden lausuntoja. Kirjassa pohditaan siis äidiksi tulemista ja äitinä olemista kirjailijan omien ihmetysten kautta. Esiin nousee mm. äidin ja isän roolit, käsitys naiseudesta, erilaisia tapoja kasvattaa lastaan ja yhteisön asenteita. 

Esiin nousi paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja näkemyksiä. Osalle nyökyttelin - olenhan törmännyt samaan itse, lapsettomana naisena. Mutta osa myös herätti kummastusta: voiko tämä olla totta? Osa teksteistä oli selkeästi provosoivia, mutta silti jäin välillä miettimään, että kuinkahan paljon niissä on mahdettu kärjistää tai värittää tilanteita? Ei siinä, ettenkö itsekin olisi törmännyt mitä ihmeellisimpiin mielipiteisiin ja asenteisiin, mitä äitiyteen tulee - äitiys nyt vain on jotain, joka jakaa naisia melko tehokkaasti eri leireihin - mutta siitä huolimatta eräät kohdat tuntuivat melko erikoisilta.

Kirja ei kuitenkaan onnistunut minua provosoimaan. Liekö syynä se, että odotin huomattavasti rajumpaa tekstiä vai se, etten ole äiti, enkä edes tällä hetkellä äitiydestä haaveileva, joten kirja ei tule niin lähelle. Kirja on yhden naisen mielipide asiasta ja mielestäni osittain varsin järkevä - ja hauska! Välillä suorastaan nauroin.

"Imetys on luonnollisinta mitä on, ja siksi sitä pitäisi voida tehdä esimerkiksi ravintolassa. -- Ne, joita julkinen imettäminen häiritsee, nimittäin sanovat seuraavaksi: ravintolassa ei myöskään naida tai paskanneta, vaikka molemmat ovat tunnestusti luonnollisia toimia. He ovat oikeassa."

Lainaamani kohta kuulostaa melko rajulta, mutta kun kirjaa lukee pidemmälle, tätä pehmitetään. Kukaan ei ole kieltämättä julkista imetystä, kirjassa vain avataan sitä, miksi se kaikista ei tunnu luonnolliselta. Ja hyvä niin! Vaikka minä olen nainen, nähnyt monet tissit ja pidän imetystä normaalina, niin kyllä sitä silti joskus hätkähtää esimerkiksi kahvilassa, jos yhtäkkiä näkökenttään ilmestyy naisen rinta. Sitä kun nyt ei varsinaisesti ehkä ole osannut odottaa. On myös tilanteita, joissa julkinen imetys ei tunnu luonnolliselta. Eräs tapaus sattui hetki sitten, kun poikaystäväni tuli töistä kotiin ja kertoi jonkun naisen imettäneen työpaikallaan kaikkien katseiden alla. Minä totesin heti sen olevan normaalia. Onhan se. Jos kyseessä on vauva, joka ei voi odottaa ruoka-annostaan kotiin asti. Entä sitten kun imetettävä alkaa olla lähempänä kouluikää? Niin. Sen jälkeen en enää ihmetellyt, että poikaystäväni oli järkyttynyt.

"Naisen odotetaan kokevan aivan tavallisina ja ymmärrettävänä sellaiset asiat kuin "sisälläni kasvaa toisen ihmisen luuranko", tai "vatsassani on jonkun kynnet"."

Vaikka kirja ei herättänyt minussa ärsytystä, ja vaikka kirjassa oli hetkensä, en silti ihastunut kirjaan varauksetta. Kirja oli mielestäni hieman sekava ja välillä en ollut ihan varma, mitä kirjalla haettiinkaan takaa. Puhutaanko täällä nyt äitiydestä vai siitä, kuinka luonnotonta ihmisen on juoda toisten nisäkkäiden maitoa? Tai miten huonoissa oloissa eläimiä pidetään? Täyttä asiaa kaikki, minulle jo entuudestaan tuttuja juttuja, ja liippasivathan ne läheltä aihetta - mutta silti. Jos minä haluan lukea äitiydestä, niin en välttämättä halua vakuuttelua siitä, miten epäreilua on käyttää lehmän maitoa. Siihen tarkoitukseen on toiset kirjat.

Mutta ihan hyviäkin ajatuksia kirjassa on! Kunhan muistaa, että kyseessä on vain yhden naisen ajatuksia, niin minusta tämä voi olla ihan kiintoisaa luettavaa jos on äiti tai muuten vain kiinnostunut äitiydestä tai naiseudesta. 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Ally Condie: Perillä


Ally Condie: Perillä
Suom. Kaisa Kattelus
S. 449, Tammi 2013
(Alkuteos: Reached, 2012)


Perillä on Condien kirjoittaman trilogian viimeinen osa, ja pitihän se lukea kun olen lukenut ensimmäisen ja toisenkin osan. En odottanut kolmannelta osalta ihmeitä, sillä aiemmatkaan osat eivät tehneet sen suurempaa vaikutusta, ja kolmas osa jatkoikin melko samaa linjaa aiempien osien kanssa. Perillä oli kuitenkin viihdyttävä ja sopi hyvin luettavaksi pahimpaan lukuhimooni sujuvan tarinan ja tekstin ansiosta. 

Trilogia sijoittuu tulevaisuuden säännösteltyyn yhteiskuntaan, jossa ihmisten elämä on syntymästä kuolemaan etukäteen suunniteltu. Yhteiskunta päättää ihmisten elämässä kaiken aina päivittäisistä aterioista elämänkumppaniin. Kuten (lähes) kaikissa dystopioissa, niin tähänkin mahtuu tietenkin yhteiskunnan kyseenalaistava taho ja kapina. Kolmannessa osassa kapina on jo edennyt harppauksen ja vihdoinkin uinuva yhteiskunta ravistellaan hereille. Tarinan keskiössä ovat Cassia, Xander ja Ky. Kuten arvata saattaa, kolmiodraamalta ei vältytä tässäkään sarjassa.

Vaikka trilogia noudattelee melko hyvin samaa kaavaa kuin muutkin nuorille suunnatut dystopiat ja fantasiakirjat, niin tässä sarjassa on ollut myös eronsa. Ensinnäkin minusta pahimmat ylilyönnit on jätetty väliin. Vaikka keskiöön nousee nuorten rakkaus, se ei ole mitään sivujen välistä tihkuvaa siirappia tai kaiken altaan raivaavaa voimaa, vaan melko realistista. Hahmot eivät ole täydellisiä, mutta eivät myöskään poikkeavan erilaisiakaan. Hyvin tavallisia nuoria, joilla on kuitenkin omat erityispiirteensä. 

Kirjan kieli on mielestäni harkittua ja kaunista. Suomennos on sujuva ja toimiva. Kuitenkaan samaan aikaan kirjoitustyyli on juuri yksi syy, miksi kirja jäi etäiseksi. Tarina, hahmot tai tapahtumat eivät tulleet lähelle. Kirjassa on kolme minäkertojaa, mutta heidän äänensä olivat niin samanlaiset, että niistäkään tarinaan ei juuri saanut eloa tai väriä. Tasaisen hyvä tyyli siis sekä ilahdutti, että ärsytti.

Nyt tämäkin trilogia on sitten luettu ja koettu! Kovin paljon siitä irti ei saanut, mutta kyllä sen ääressä ihan viihtyi. Nuoremmille lukutoukille suosittelen, mutta kaltaisilleni jo hieman vanhemmille lukijoille voisin suositella muuta, paljon parempaa dystopiaa.