maanantai 30. syyskuuta 2013

Syyskuun kotimainen kirjasato & sananen lokakuusta


Syyskuussa luin kuin vahingossa pääasiassa vain kotimaista kirjallisuutta, mikä on ehkä minun kohdallani melko poikkeuksellista. Jostain syystä kotimainen kirjallisuus tuntuu aina jäävän vähän muiden jalkoihin ja myönnän, että odotukseni kotimaista kirjallisuutta kohtaan eivät useinkaan ole kovin korkealla. Tässä kuussa kuitenkin sain kunnon annoksen kotimaisia teoksia ja ilokseni täytyy sanoa, että melko hyviä sellaisia.

Syyskuussa luin
Eve Hietamies: Yösyöttö
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Laura Save: Paljain jaloin
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani

Anna Kareninaa, joka vielä vähän kesken

Syyskuussa ostin
Haruki Murakami: Norwegian Wood 10 e
Herman Koch: Illallinen 2 e
L.M. Motgomery: Sininen linna 1 e
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta 2 e
Cecilia Samartin: La Peregrina 2,50 e 
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär 7,95 e
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät 6,95 e
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja 2,95 e
+
Sain kolme kirjaa


Lokakuussa blogissani piti olla hieman erilainen kuukausi, mutta erinäisistä syistä se siirtyy varmaan marraskuulle. Mutta erilainen kuukausi lokakuusta varmasti kuitenkin tulee minulle itselleni, sillä aloitin tänään itselleni aivan uudessa työpaikassa ja vaikka päiväni eivät konkreettisesti kovin raskaita ole, niin ainakin tänään tuli niin paljon kaikkea uutta tietoa, että vähän väkisinkin kyllä väsyttää. Voi siis olla, että lukeminen voi ainakin alkukuussa olla vähän heikkoa, mutta kunhan tilanne tasaantuu, niin eiköhän sitä jälleen lukemiseenkin riitä energiaa.

Nyt energia ei kuitenkaan riitä tämän pidemmälle, joten hyvää huomenna alkavaa lokakuuta kaikille!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani


Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani
Sivut: 347, Otava 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut: Jaana Nikula
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskapsroman, 2013
Kansi: ?


Philip Teirin ensimmäinen romaani Talvisota - avioliittoromaani on kotimainen uutuus, jossa on samaan aikaan jotain hyvin tuttua ja jotain ihan uutta. Kirjaa lukee mielellään, se on nopea ja helppolukuinen ja vie lukijaa kepeästi mukanaan. Lukiessa kuitenkin koko ajan tietää tasaisen hyvän kirjan olevan kerran luettava ja helposti unohdettava. En silti halua vähätellä kirjaa. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä, nautin lukemastani ja sain mukavan kepeän tauon kaiken muun lukemani lomaan. Kirja yllätti minut positiivisesti ja pidin siitä, vaikka se valikoitukin luettavakseni vähän vahingossa yhden suosituksen ja kauniin kannen perusteella.

Talvisota - avioliittoromaani ei kerro talvisodasta, mutta avioliitoista kylläkin. Maxin ja Katriinan avioliitosta, joka on kestänyt useamman kymmenen vuotta ja joka on ajanut heidät erilleen. Maxin ja Katriinan tyttären Helenan ja hänen miehensä Christianin avioliitosta, joka on alkanut kuin vahingossa ja joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikkien muidenkin avioelämä. Muiden perheiden seassa he tuntuvat muuttuvan yhtä persoonattomiksi. Maxin ja Katriina toinen tytär Eva ei ole naimisissa äidin toiveiden vastaisesti. Hän on 29 vuotta ja alkanut juuri opiskella taidetta Lontoossa.

Kirja kuvaa kahden sukupolven avioliittoja ja elämää useammasta näkökulmasta. Max on 60 vuotias sosiologian professori, joka kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista ja hämmentyy nuoremman naisen osoittamasta kiinnostuksesta häntä kohtaan. Katriina haaveilee keittiöremontista ja siitä, että joku huomaisi hänet kunnolla, edes töissä. Helena on väsynyt perheen pyörittäjä, jonka arki ei tunnu poikkeavan muiden arjesta. Eva haluaa elää Lontoossa, tehdä taidetta ja harrastaa irtosuhteita, vaikka huomaakin pian, ettei elämä juurikaan noudata suunnitelmia. 

Avioliittojen lisäksi kirja on kuvas tämän päivän Helsingistä, suomenruotsalaisuudesta sekä suomalaisuudesta ylipäänsä. Se kuvaa ja tarkastelee hyvin nykypäivää, tuo esiin ajatuksia ja näkökulmia koskien historiaa, tulevaisuutta, ja totuttuja tapoja Suomessa. Takakannessa kirjaa kuvataan tarkkanäköiseksi, ja sitä se on. Tarina tuntuu aidolta, vivahteikkaalta ja se kulkee yhtä sujuvasti niin Lontoolaisessa taidekoulussa kuin Helsingin kaduillakin, arjen hetkissä ja mielenosoituksissa. Kirja vie lukijaa suomenruotsalaisten juhliin, opettajanhuoneeseen ja kouluun, Lontoolaiseen galleriaan, naimattoman naisen kolkkoon yksiöön, moderneihin valkoisiin keittiöihin, telttaan, vanhainkotiin ja mökille lumimyrskyn keskelle. Se maalaa lukijan eteen monta erilaista tilaa, tilannetta ja  henkilöhahmoa, jotka ovat kaikki erilaisia ja silti yhtä uskottavia. 

Kirja on runsas, realistinen vaan ei synkkä, elämänmakuinen, tutun turvallinen ja ihanan raikas. Kieli on hyvää, taidokasta ja konstailematonta. Pidin suomennoksesta paljon ja luin sitä mielelläni. Kirja vangitsi minut kiinnostavalla tarinalla ja hyvällä kielellä niin, että luin kirjan suurimmaksi osaksi yhtä kyytiä. Pitkästä aikaa todella nautin siitä kepeydestä, joka lukemiseen voi liittyä.

Koin kirjan heikkoudeksi kuitenkin samaan aikaan sen helppouden, sillä olen melko varma, ettei kirjasta lopulta jää kovin vahvaa jälkeä muistiin. Eihän se välttämättä huono ole, mutta parhaimpia tarinoitaan kuitenkin kantaa koko elämänsä mukanaan. Uskon kuitenkin, että minua vanhempi ja mahdollisesti jo avioliiton kokenut voisi samaistua kirjaan minua paremmin ja saada siitä enemmän irti. Minulle kirja jäi ehkä hieman sen suhteen etäiseksi, vaikka aihe ei sinänsä vieras ollutkaan.

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka kaipaa luettavakseen jotain hieman kepeämpää, uutta ja kotimaista. Elämänmakuista ja kokoista tarinaa, joka on mukavan arkipäiväinen, mutta ei kuitenkaan tylsä. Taidolla kirjoitettua älykästä romaania. Sellaiseen kaipuuseen kirja on hyvä.

♥½
 

maanantai 23. syyskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Sivut: 281, Gummerus 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuvat: Istockphoto
 
Taivaslaulu on yksi viimeisimpiä kirjablogeja puhututtanut ja kuohuttanut teos. Ylistäviä arvioita, rakastuneita lukijoita ja samaan aikaan kirjan kyseenalaistavia kommentteja ei ole voinut välttää, jos kirjablogimaailmassa pyörii mukana. Minä päätin lukea kirjan kun huomasin, ettei ylistäville arvioille näytä tulevan loppua ja aihekin vaikutti kiinnostavalta, sekä kirjallisuudessa itselleni tuoreelta. Odotukseni taisivat olla jo turhankin korkealla, sillä alas tultiin rymisten. Kirja oli ihan hyvä, mutta minulle lukukokemuksena jopa hieman laimea.

Rauhalan esikoisteos on tarina Aleksista ja Viljasta, jotka tapaavat, jotka rakastuvat ja menevät naimisiin. Muiden lestadiolaisparien tapaan Viljakin on pian häiden jälkeen raskaana, ensimmäisen kerran, sitten toisen, kolmannen, neljännen eikä loppua näy. Vilja on juuri ja juuri ehtinyt synnyttämään, kun tuntuu jo olevan raskaana. Aviovuode ei olekaan enää täynnä rakkauden tekoja, vaan pidättäytymistä ja ikuista pelkoa. Niin paljon kuin Vilja lapsiaan rakastaakin, hän ei jaksaisi enää kantaa sisällään yhtäkään. Ei jaksaisi synnyttää ja sitten taas aloittaa kaikkea alusta. Haave suuresta perheestä on muuttunut painajaiseksi.

Kirjan aihe on puhututtava ja kiinnostava. Lestadiolaisuus ei ole minulle erityisen tuttua, vaikka ei täysin vierastakaan, ja kirja tuntuu avaavan maailmaa hieman erilaisesta näkökulmasta. Lukija pääsee mukaan suviseuroihin, suuren lapsiperheen arkeen sisään ja lasten leikkeihinkin. Kirja vie lähelle Aleksin ja Viljan elämää ja perhettä. Sanoma kirjassa on vahva, vaikka kirja antaakin lukijalle tilaa pohtia eettisiä kysymyksiä myös yksinään.

Vaikka pidin kirjan tarinasta, niin puolen välin jälkeen kiinnostukseni lopahti ja kirja makasi pitkään koskemattomana yöpöydällä. Kirjaan tarttuminen uudelleen ei houkuttanut. Alun herkkä ja koskettava tarina tuntui pyörivän paikallaan ja runollinen kieli oli etäännyttänyt minut jo kauas kirjan ytimestä. Kun lopulta luin kirjan loppuun, niin alkuinnostukseni oli laskenut eikä loppu enää koskettanut minua samoin. Kirjasta jäi laimea jälkimaku.

Minulle kaikista suurin kompastuskivi taisi olla välillä pointittomalta tuntuva runollinen kieli, välillä vaihtuva kerrontatapa ja hieman liiallinen samojen asioiden toisto. En meinannut saada kirjasta kunnolla otetta, kun sain kamppailla jo kielen kanssa. En ole koskaan ollut varsinaisesti runollisen kielen ystävä ja tämän kirjan kohdalla sain sen jälleen todeta. En kiistä, etteikö kieli kaunista olisi, mutta kielestä nauttiakseen tarvitsee osata tarttua siihen eikä jäädä ulkopuolelle, kuten minulle kävi.

Kirja on hyvä ja ymmärrän, miksi niin monet ovat siitä niin kovasti pitäneet. Minä en kirjasta pitänyt aivan yhtä paljon kuin monet muut, mutta pidin kuitenkin. Esikoiseksi hyvä ja rohkea aihevalinnan puolesta. 


Muualla: Kirjasta on kirjoitettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän vain Anna minun lukea enemmän - blogissa olevan arvion, sillä arvion perästä löytyy kattava lista linkkejä muihin arvioihin. Käykää kurkkaamassa!

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kirpparilöydöt & pohdinta: onko kirpparilöytöjen esittelyssä mitään mieltä?


L.M. Montgomery: Sininen linna, 1 e
Herman Koch: Illallinen, 2 e


Syyskuun alussa kirjabloggarit järjestivät tempauksen, jonka idenaa oli ostaa normaalihintainen kirja ja esitellä se blogissa. Tuolloin pohdin, että voisin joskus jatkossakin esitellä normaalihintaisena ostamiani kirjoja, vaikka se tuntuukin vähän hassulta. Tosin nyt on alkanut tuntua hassulta ylipäänsä esitellä blogissa kirjaostoksiaan. Normaalihintaisten kirjojen esittely ei jotenkin tunnu luontevalta, sillä niissä ei ole ollut samaa ideaa mikä taas kirpparilöytöjen tai alennuskirjojen kohdalla on. Kirpparilöytöjen ja alennuskirjojen esittely taas on alkanut tuntua haljulta, sillä sehän on kärjistetysti ajatellen suoraan pois kirjailijan taskusta. Minun voitto, kirjailijan häviö.

Oikeastaan on alkanut nousta pintaan sellainen ajatus, että ehkä pitäisi luopua kirjojen esittelystä blogissa kokonaan. Sillä kirjan ostopaikasta riippumatta se herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita jo minussa. Ja voisin kuvitella, että myös lukijoissa. Eihän muuten olisi syntynyt tempausta, jossa nimenomaan ostetaan normaalihintainen kirja. Onhan se selkeä reaktio johonkin. Ja myönnän, että koin itse tarpeen osallistua, koska ostan harvemmin kirjoja normaalihintaisena ja vielä harvemmin esittelen niitä normaalihintaisia täällä. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Toisaalta tuntuu kurjalta luopua tavasta, joka on syntynyt jo hyvin varhaisessa vaiheessa blogiurallani. Onhan se vähän hassua, mutta toisaalta minusta keventänyt mukavasti blogia ja tuonut siihen oman särmänsä. On myös ihanaa, kun esittelee täällä jotain itselle huikeaa kirpparilöytöä ja tietää melko varmasti, että joku ruudun toisella puolella ymmärtää intoiluni. Kirjablogimaailmassa harvoin saa osakseen samanlaista hämmentynyttä katsetta kun poikaystävältäni, jolle olen yrittänyt kädet täristen selittää, miten ihme on löytää juuri tämä kirja juuri tähän hintaan kirpparilta. 

Eikä kyseessä kuitenkaan ole vain hinta. Vaikka sekin on iso tekijä. Sillä kyllä minä kihersin kun eräs uutuus maksoi kaupassa vielä kolmekymmentä euroa, kun minä ostin omani kirpputorilta neljällä eurolla. Ja eihän kirjan ostoa tarvitse punnita ihan yhtä kauan, jos se maksaa kaksi euroa kuin jos se maksaa kaksikymppiä. Siihen kuitenkin liittyy paljon muutakin. Kirpparilta voi löytää painoksia, joita ei enää myydä missään. Voi löytää harvinaisuuksia, joita ei myöskää saa mistään. Kun kirjakaupasta saa lähes poikkeuksetta sen mitä lähtee hakemaankin, niin kirpparilta voi vain löytää. Se on sattumanvaraista. Onnenkauppaa. Löytämisen iloa.

Päätin kuitenkin, että hitsit, tästä tavasta en luovu. Kirpparilöytöjen esittely on ehkä vähän hassua, mutta iso osa minun blogiani. Koen sen iloksi itselleni ja olen lähes aina saanut vain hyvää palautetta teiltäkin. Olisipa tyhmä luopua tästä vain siksi, että siitä saa väännettyä kyseenalaisen jutun jos niin haluaa. Ja kun totuus on, että kuten ennenkin niin varmasti tulevaisuudessakin suuri osa kirjoistani tulee ostettua kirpputorilta. Kannatan kuitenkin kaiken muun ohella myös kierrättämistä.

Ja hei ihan oikeasti: katsokaa nyt mitä löytöjä! Vitsit miten kauan olen halunnut lukea blogeissa kehutun Illallinen ja nyt se vain tupsahti eteeni uutuuden karheana kahden euron naurettavaan hintaan. Sininen linna on ollut lukulistallani myös pienen ikuisuuden ja kun näin tuon painoksen ja kun näin tuon hinnan, niin - ei sen jälkeen tarvinnut kovin pitkään miettiä hankintaa.

Mutta mitäpä mieltä te olette kirpparilöytöjen esittelystä ylipäänsä? Oma pohdintani nyt ei ihan hirveän syvällistä ole, mutta olisi kiva kuulla muiden mietteitä. Ja kertokaa toki samalla, että millaisia kirjalöytöjä te olette viimeksi tehneet?

Hyvää viikonloppua!


tiistai 17. syyskuuta 2013

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän


Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Sivut: 398, Teos 2010
Ensimmäinen painos ilmestynyt 2005
Kansi: Janne Uotila, Valokuvat: Timo Pyykkö

Anna minun rakastaa enemmän on kertomus rakkaudesta, musiikista ja musiikin rakastamisesta. Se on tarina, jossa menneisyys, nykyisyys, haaveet, todellisuus ja hulluus sekoittuvat toisiinsa. Se on kiihkeä, pakkomielteinen, melankolinen ja hidas. Tarina aukeaa verkkaisesti, kahden kertojan kertomana, eikä mikään ole niin kuin alkuun ajattelisi. Tarinaa väännetään, käännetään ja vasta viimeisillä sivuilla palaset loksahtavat kohdalleen.

Summer Maple, maailmankuuluisuuteen noussut muusikko, katoaa jälkiä jättämättä Afrikassa. Hänen katoamisensa on mysteeri kuten hänen koko olemisensa. Maailmalle Summer Maple, läheisilleen Suvi - mutta tunteeko häntä kukaan kuitenkaan? Suvin äiti avaa suhdettaan Suviin palaamalla lapsuuden muistoihin, hetkiin ja aavistuksiin, joista hänen olisi ehkä pitänyt arvata tuleva. Nähdä Summer Maple, nähdä katoaminen, joita tuolloin ei vielä ollut. Olivat vain hän, Risto ja heidän pieni tyttärensä Suvi. Suvi ja Summer Maple sekoittuvat, eikä edes äiti enää tiedä, kumpi on totta, onko mikään. Välimatka kasvaa, fyysinen ja henkinen, vuosien myötä. 

Suvin entinen poikaystävä Antti on toinen, laulujen hän, joka kertoo tuntemastaan Suvista. Nuoruuden tyttöystästä, yhteidestä bändistä ja haaveista. Haaveista, jotka ovat toteutuneet ja haaveista, jotka ovat vain haaleita muistoja. Antti kertoo hahmosta, josta oli vaikea saada otetta, vaikea ottaa selkoa. Hän kertoo itsekkäästä Suvista ja raunioituneesta Suvista. Hän kertoo kuinka kaikki alkoi, loppui ja alkoi taas. Hän kertoo kuinka mikään ei ollut kuitenkaan niin kuin hän oli ajatellut. Ja samaan aikaan häntä odottaa Elisa, rakkaus, joka on totta ja aito.

En ole lukenut Itkoselta aiemmin mitään, mutta kovat ennakkoluulot minulla on miehen kirjoja kohtaan kuitenkin ollut. En tiedä miksi ja kirjan lukemisen jälkeen en todellakaan tiedä miksi. Anna minun rakastaa enemmän ei nimittäin ollut yhtään kuvitelmieni kaltainen tavanomainen miehen kirjoittama rakkauskertomus, vaan jotain ihan muuta. Kirja onnistui tekemään minuun melkoisen vaikutuksen. Hämmentävä tarina, kiihkeä kerronta ja kaiken takana oleva mysteeri vetivät minua puoleensa jopa lievästä vastahankaisuudestani huolimatta. Uppouduin kirjan kiehtovaan, päätä huimaavaan ja sekoittavaan maailmaan ja samaan aikaan osasin antaa kirjalle aikaa. En lukenut kirjaa kerralla, vaan sopivina annoksina, sillä sen kirja vaati.

Kirjassa on kaksi kertojaa ja kertojanäänissä on mukava ero. Antin voimakas mutta hellä, pakkomielteisen kiihkeä ja hieman ylimielinen ote näkyy kielen tasolla sanavalinnoissa, kerronnan rytmissä ja tarinan etenemisessä. Suvin äidin haparoiva, kaipaava ja etääntyminen näkyvät hänen osuudessaan. Kertojan vaihtuminen ja näkökulmien vaihtuminen toi kirjaan mukavaa eloa, ja pidin siitä paljon. Kirjassa ei nimittäin tapahdu aivan hirveästi, vaan kertojien tunteille ja ajatuksille jätetään paljon tilaa ja tästä syystä pieni vaihtelu kerronnassa teki hyvää. Lämpenin myös alun nihkeyden jälkeen lehtiartikkeleille, joita oli muutama tuomassa lisää väriä Summer Maplen tarinaan.

Kirjaa oli ainakin minun mahdoton lukea kerralla ja kirjan keskivaiheilla huomasinkin hieman hyytyväni. Tarina ei tuntunut etenevän, vaan musiikkimaailmaan ja ihmisten välisten suhteiden pieniin vivahteisiin upottiin yhä syvemmälle. Ote hieman kirposi ja siinä kohtaa olisin kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Loppua kohden saavutin kuitenkin saman otteen, joka oli heti kirjan alussa ja luin kirjaa intensiivisellä mielenkiinnolla.

Minulle kirjan paras osuus oli ihmissuhteet ja myyttisen Summer Maplen hahmon avaaminen. Musiikkimaailmakin kiinnosti - ja kiinnostaa - , mutta luulen, että siinä pitäisi olla itse syvemmin mukana, jotta kirja voisi siltä osin täydellisesti viedä mukanaan. Luulenkin, että jos musiikkimaailma ei lainkaan kiinnosta, niin kirja saattaa jäädä melko eätiseksi. Minä kuitenkin pidin, ja kirja suorastaan vaati, että taustalla soi jotain. Jake Bugg, Nick Cave. 

Anna minun rakastaa enemmän on äänestetty Helsingin Sanomien sivuilla 14. parhaaksi 2000-luvun kotimaiseksi teokseksi, enkä enää ihmettele miksi. Kirja on hyvä ja taidokas. Ensimmäinen Itkoseni, mutta ei varmasti viimeinen.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Paljon asiaa: lukutaitokampanja, mainos & blogiremppa


Kirjablogeissa ollaan tällä viikolla (6.9 - 13.9) kampanjoitu lukutaidon puolesta. Vaikka meille kirjabloggareille ja blogien lukijoille lukutaito on itsestäänselvyys, niin kaikille näin ei ole. Maailmassa on noin 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmasosalla maailman lapsista on mahdollisuus käydä koulua.

En osaa itse edes ajatella, etten osaisi lukea. Se tuntuisi vähän samalta, kuin ei osaisi hengittää tai kävellä. Silti monelle lukutaidottomuus on arkea ja lukutaito vain haave. Lukutaito on kuitenkin avain parempaan arkeen, sen avulla on esimerkiksi parempi mahdollisuus työllistyä ja olla mukana maailman menossa. Tästä syystä Suomen Pakolaisapu järjestää pakolaisille lukutaitokoulutusta ja tällä viikolla kirjabloggaajat ovat mukana haastamassa lukijoitaan lahjoittamaan euron jokaisesta tällä viikolla luetusta ja blogissa arvioidusta kirjasta. 

En itse valitettavasti ehtinyt alusta alkean mukaan kampanjaan, mutta onneksi monet ovat ehtineet kampanjan aikana jo paljon lukea ja lahjoituksia onkin kertynyt mukavasti. Itse osallistun kampanjaan tällä kertaa vain lahjoittajana, mutta toivon, että moni teistä tekee saman! Jo muutamalla eurolla on mukana tukemassa.

Kampanjasta voi lukea lisää esimerkiksi Kirjainten virrassa- blogista ja lahjoituksen voi tehdä täällä.



Luin vähän aika sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, josta tykkäsin kovasti. Nyt odotan, että pääsen lukemaan Harjukaupungin salakäytävät sekä kirjailijalta lokakuussa ilmestyvän uutuuden Sielut kulkevat sateessa

Koska Jääskeläinen teki minuun hyvän vaikutuksen, päätin osallistua kirjailijan mainoskisaan. Kisan ideana on ensinnäkin tietenkin mainostaa Jääskeläisen uutta kirjaa, mutta myös huomioida se, että kustantamoilla harvoin on varaa mainostaa muita kuin varmasti menestyviä kirjoja. Näin monet hyvätkin kirjat jäävät ilman kunnon mainostusta ja huomiota, jotka taas ovat avain siihen, että kirjat päätyvät useampien lukijoiden käsiin. Mikä taas on avain siihen, että kirjailija saisi edes ohkaisen leivän pöytäänsä ja saisi paremman mahdollisuuden keskittyä kirjoittamiseen.

Jos kaipaat erilaista ja tuoretta kotimaista teosta, niin suosittelen kyllä tutustumaan Jääskeläisen teoksiin. Voisin väittää, että ihan hirveän montaa samanlaista kirjaa et ole voinut lukea aiemmin. 

Kannattaa muuten pitää mainoskisan idea mielessä, vaikka juuri Jääskeläistä ei haluaisikaan mainostaa. Sillä olen varma, että kaikki kirjailijat ilahtuvat aina, jos heidän teoksensa huomiota jossain saavat ja näin ehkä keräävät uusia lukijoita. Mainostaa voi vaikka sitä omaa lempparia, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan!


 
Syksy on minulle aina muutosten aikaa ja se näkyy jälleen blogissani. Kun ulkona lehdet tippuvat puissa, saa kesäinen kukkaloiste ja iloiset värit väistyä täällä blogissakin. Kuten moni on varmaan huomannut, niin blogini banneri on vaihtunut, sivupalkki kokenut pienen rempan ja värimaailma hieman muuttunut. Myös Minä&blogi - sivu on osittain uusittu.

Bannerin kuva on tällä kertaa minun itseni ottama ja tietenkin myös muokkaama. Olen koko ajan mennyt siihen suuntaan, että blogissa ei enää olisi kuin itse ottamiani kuvia ja tämä tarkoittaa sitä, että syksyn aikana ensimmäisten postausteni kuvat kirjojen kansista saavat lähtöpassit. Olen ne lainannut kustantamon sivuilta, ja vaikka se luvallista onkin, niin en koe niiden sopivan enää blogiini. Jotkut aiemmat postaukseni saattavat siis jatkossa olla kuvattomia, mutta sama asia niistä silti välittyy. Uusissa postauksissa jatkan samalla linjalla ja otan kirjojen kansista kuvat itse.

Mielipiteitä ulkoasusta otetaan tietenkin mielellään vastaan.

Ihanaa syksyä kaikille!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin


Laura Save: Paljain jaloin
Sivut: 380, Wsoy 2013
Kannen kuva: R. Peterson/plainpicture/Fennopress
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen


Paljain jaloin on rankka ja ahdistava omaelämänkerrallinen kirja, joka jättää sanattomaksi. Laura Save pelkäsi sairastuvansa syöpään aina siihen päivään asti, kunnes kuuli sairastavansa syöpää. Hän halusi kirjoittaa siitä. Omista kokemuksistaan, tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Miten syöpä muutti elämää, miten se keikutti pohjamutiin ja välillä korkeuksiin. Syövän kanssa elämää ei suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle. Syövän kanssa kadehditaan ihmisiä, joiden arki on tavallisen tylsää ja turvallista.

Laura on nuori, hän opiskelee lääketiedettä, hänellä on pieni poika ja vaimo, mutta syöpä ei katso ikää eikä kysele taustoja. Hyvät ennusteet ja hoidotkaan eivät vielä ole tae mistään. Laura kuvailee kirjassaan kuinka hänen koko elämänsä muuttuu syövän kanssa. Kuolema tulee lähemmäksi kuin koskaan, eikä sen kanssa ole helppo opiskella, viettää vapaa-aikaa tai pitää yllä ihmissuhteita. Vaikka Laura pitääkin normaalista arjestaan kiinni kynsin ja hampain niin pitkälle, kuin se vain mahdollista on. 

Kirja oli minulle henkilökohtaisesti todella rankka, mutta avaava lukukokemus. Lähipiirissäni ollaan viimeisen vuoden aikana taistelu syöpää vastaan niin leikkauksin kuin kemoterapioin ja sädehoidoin. Ulkopuolisena kyllä näkee kuinka syöpä muuttaa ihmistä fyysisesti ja henkisesti, mutta on vaikea olla ulkopuolella, kun ei mitenkään pysty ymmärtämään mitä toinen käy läpi. Paljain jaloin avasi paljon syöpäpotilaan ajatuksia ja tuntemuksia - sellaisiakin, joista ei osaisi edes kysyä. Tai uskaltaisi. Vaikka jokainen on yksilö, niin kirjassa on kuitenkin paljon ajatuksia, jotka ovat varmasti hyvin yleisiä ihan kaikilla syöpään sairastuneilla. 

Aiheen, sen käsittelyn ja omakohtaisuuden puolesta kirja oli todella hyvä lukukokemus. Avartava ja helposti lähestyttävä. Kirjaa oli tekstinsä puolesta helppo lukea, vaikka kirjalla ei hirveästi varsinaisia kirjallisia ansioita ole tarjota. En kuitenkaan itse kokenut sitä tällaisen kirjan kohdalla ongelmaksi, sillä teksti oli luettavaa ja koska romaani perustuu päiväkirjamerkintöihin, niin se saikin mielestäni näkyä. Rankka kirja kuitenkin oli. Heti kun kirjan kannen avaa saa lukea, että kirjailija on menehtynyt ennen kuin on saanut edes tietää kirjansa julkaisusta. Ei kovin kevyt aloitus. Koko kirjan ajan takaraivossa jytiseekin, että tämä kirjailija on kuollut, tämän teoksen kirjoittaja on kuollut. En voinut lukea kirjaa kerralla, vaan oli pakko välillä hengähtää päiväkin. En halunnut kohdata viimeisiä sivuja - en kohdata viimeisiä päiviä. Ainakaan kovin pian.

Ennen kirjan aloitusta pohdin pitkään  haluanko kirjaa lukea monestakin syystä. Syöpä on ollut läsnä jo todellisessa elämässä liiankin kanssa, joten tuntui karulta ajatukselta lukea vielä kirjakin aiheesta. Lisäksi mietin, onko se tirkistelyä, että lukee tällaista kirjaa toisen kurjasta kohtalosta. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen kirjan lukemiseen. Kuten Laura toivoikin, se antoi paljon apua ja vertaistukea, tavallan lohtuakin. Mitä tirkistelyyn tulee, niin Laura on itse kirjan kirjoittanut ja saanut sitä sensuroida mielensä mukaan. En siis usko, että olen lukenut mitään sellaista, mitä hän ei olisi ihmisten toivonutkaan lukevan. Hän jätti maailmaan jälkensä ja minä olin yksi, johon se jälki vaikutti.

Vaikka kirjan aihe ei välttämättä tunnu kaikista kovin läheiseltä tai ajankohtaiselta, niin sen pitäisi tuntua. Syöpä tai kuolema voi osua meihin koska vain. Kuolema ei koske vain syöpäpotilasta, joka saa kuulla, että päivät alkavat olla luetut. Se koskee kaikkia, vaikka lääkäri ei sitä meille olekaan sanomassa. En halua synkistellä, vaan päinvastoin sanoa Lauran tavoin, että menkää ja eläkää! Tarttukaa hetkiin ja nauttikaa niistäkin pienistä asioista, joista ei aina muista nauttia. Olkaa rohkeita ja eläkää elämä, joka näyttää omalta. Oli se sitten pitkä tai lyhyt elämä.

Minä nautin, kun sain seistä syyskuussa paljain jaloin omenapuun alla. Mikä ihana hetki! 


"Elämä kantaa. Niin varmaan! Hautausmaalle se minut kantaa."

torstai 5. syyskuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Sivut: 322, Atena 2010
(Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006)
Kansi: Susanna Raunio / Keto Design


Lumikko ja yhdeksän muuta on erilainen, outo, rohkea, synkkä, rivo ja vallan vinksahtanut kirja, josta ei friikkien kirjojen ystävänä oikein voi olla pitämättä. Kun kirjan keskeisenä aiheena on vieläpä kirjallisuus, kirjat ja kirjailijat, niin ollaan hyvin lähellä täydellistä kirjaa. Väkisinkin lukiessani mieleen hiipi John Irving, vaikka kirjailijoita en kuitenkaan suoranaisesti lähtisikään vertailemaan. Kirja herätti ihastukseni, mutta myös ristiriitaisia tunteita. Vaikka kirjan tarinasta pidin paljon, niin esitystavasta en ihan niin paljon.

Laura Lumikko on kuuluisa kirjailija ja Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran perustaja. Hän on kouluttanut yhdeksästä lapsesta loistavia kirjailijoita, jotka aikuisiällä ovat Suomessa kirjallisuuden tunnettuja vaikuttajia. Lumikko etsii seuraansa kuitenkin koko ajan uutta verta ja sitä hän saakin. Pian Seura saa kymmenen jäsenensä, mutta samaan aikaan Laura Lumikko katoaa. Mysteerinen katoaminen käynnistää Pelin uudelleen ja pian alkaa tapahtua. Yöt eivät ole enää nukkujille, vaan vaanijoille, eikä menneisyyskään tahdo jättää rauhaan. 

Minusta kirjan idea ja tarina ovat ihanalla tavalla hulluja. Tarina on ovela, se kuljettaa lukijaa ällöttäviin, häpeällisiin ja rivoihinkin tilanteisiin. Fantasia ja todellisuus sekoittuvat, eikä lukija oikein tiedä, mitä uskoa. Tarina yllättää lukijan useasti, jopa aivan viimeisillä sivuilla. Tarinan keskeinen mysteeri, Laura Lumikon katoaminen ja kymmenennen jäsenen arvoitus, pitää lukijan kiinnostusta yllä. Kirjaa on vaikea laskea käsistä. Kirja on runsas ja siinä on paljon, mistä ammentaa. 

Samaan aikaan kun huomasin ihastuvani kirjaan yhä enemmän, huomasin siinä myös jonkin hiertävän. Oikeastaan hiertäviä asioita oli kaksi. Toinen näistä asioista oli unet. Minä hyvin harvoin ihastun kirjoihin, joissa suuren sijan saavat unet. Ne harvoin toimivat omalla kohdallani ja nyt ne eivät tahtoneet toimia oikein lainkaan. Kirjan tarina olisi kantanut loistavasti ilman uniakin ja ehkä jopa paremmin. 

Varsinainen hiertäjä oli kuitenkin kirjan kielessä. "Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista." Kun kirjan ensimmäisellä sivulla törmää tällaiseen, niin on pakko ähkäistä. Eikö tarina riitä, jos kerrontaan täytyy ujuttaa väkinäisiltä ja muka-hauskoilta tuntuvia huomautuksia? Onneksi moiset karsiutuivat alun jälkeen pitkälti pois. Kerronnassa oli kuitenkin muutakin. Minulle tuli mieleen sanoa tekstiä juoksevaksi, eli siinä on tuntu, että se etenee nopeasti ja on hieman viimeistelemätön. Kirjan kieli on varmasti harkittu ratkaisu, mutta minulle se oli pieni kompastuskivi. Kerronta ei aina pitänyt otteesaan ja jouduinkin lukemaan muutamia sivuja kahdesti, kun huomasin keskittymiseni kirvonneen kesken lukemisen.

Kirja oli kuitenkin pääasiassa aivan huikea! Oli ilo lukea näin erilaista kotimaista kirjallisuutta ja oli ilo tutustua itselle uuteen kirjailijaan. Jääskeläistä on kovasti kehuttu kirjablogeissa, enkä enää yhtään ihmettele miksi. Itsekin katselin kirjakaupassa jo toista Jääskeläisen kirjaa ja melko varmasti tulenkin häneltä vielä jotain lukemaan. Lumikko ja yhdeksän muuta on muuten äänestetty Helsingin Sanomien sivuilla lukijoiden toimesta 55. parhaimmaksi 2000-luvun kotimaiseksi teokseksi. Ei lainkaan huono sijoitus.


 ♥½

"Synkkinä hetkinään hän jopa ajatteli, että kirjatkin olivat pelkkää paperia, johon oli painettu tekstiä."

"Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa."

"Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta."

"Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti."


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö


Eve Hietamies: Yösyöttö
Sivut: 383, Otava 2010
Kansi: Markus Pyörälä


Kun Eve Hietamiehen Yösyöttö valikoitui lukupiirissämme kuukauden kirjaksi, tartuin siihen mielenkiinnolla, sillä olin jo pitkään ollut kirjasta varovaisen kiinnostunut. Varovaisen kiinnostunut siksi, että vaikka Yösyöttö on saanut osakseen paljon kiitosta, en oikein tiennyt, olisinko sitä otollisinta kohderyhmää näin lapsettomana ja lapsista toistaiseksi haaveilemattomana. Kirja kuitenkin yllätti minut. Minä odotin jotain hersyvän hauskaa vitsailua siitä, kuinka yleensä taustalla pysyttelevä isä joutuukin taipumaan äidiksi ja no - se odotus palkittiin, sillä nauroin vedet silmissäni useamman kerran kirjan parissa. En kuitenkaan odottanut, että teos voisi herättää nauramisen lisäksi näin paljon ajatuksia ja tunteita kuin se nyt herätti.

Antti Pasanen seisoo vastasyntynyt vauva sylissään sairaalan pihassa, kun hänen vaimonsa - ja lapsen äiti - Pia hurauttaa taksilla pois ensin todettuaan, ettei pysty tähän. Antti ja vauva jäävät kaksin. Eikä Antilla ole hajuakaan, miten vauvaa hoidetaan. Piaa ei kuitenkaan kuulu takaisin, joten Antille ei jää vaihtoehdoksi kuin hoitaa vauvaa itse, siitä huolimatta, että niitä kuuluisia ja kaiken tiedon päähän tipauttavia äitigeenejä ei näytä hänestä löytyvän. Kommelluksilta, erehdyksiltä ja väsymykseltä ei voi välttyä, mutta ei myöskään ilolta, naurulta ja rakkaudelta. Hädässä auttavat neuvolantäti Ulla, sekä naapuri ja äidit, joihin Antti on tutustunut muskarissa ja puiston penkillä.

Jouduin hetken nieleskelemään, että sain luettua kirjaa ärsyyntymättä siihen, kuinka tiukasti se pitää kiinni stereotypioista. Äidit hoitavat kodin ja lapsen sillä välin kun isät käyvät töissä, harrastuksissa, baarissa ja kehtaavat pyydellä kiitosta, kun ovat kerran puolessa vuodessa imuroineet. Eihän stereotypiat tyhjästä synny, enkä kiellä, ettenkö itsekin tietäisi useampia tällaisia tapauksia. Taidan olla kuitenkin sen verran uutta sukupolvea ja varsinaisista sukupuolirooleista hieman irrallaan, sillä kirjan maailma ei aina vastannut minun maailmaani. Minun avoliitossani se on aina ollut mies, joka kodin pitää siistinä. Kyllä minäkin teen osani, mutta usein toinen tulee perästä korjailemaan. Ja se sopii meille molemmille. Tuttavapariskunnissa lasta hoitavat molemmat, eikä isän jääminen kotiin enää ole mikään ihme - ei ainakaan siinä kuplassa, missä minä elän. Täytyy siis sanoa, että kun oma äitini olisi varmasti lukenut kirjaa ja nyökytellyt joka toisen lauseen kohdalla, niin minä lähinnä pyörittelin päätäni.

Stereotypioiden lisäksi alkuun hankaluutta tuotti minulle myös kirjan kieli. Yksinkertainen, hieman puhekielimäinen ja kirosanoin höystetty kieli ei tuntunut omalta, vaan hieman teennäisesti miehisemmäksi tyylitellyltä. Anni omassa postauksessaan toteaa, ettei hän olisi halunnut pitää kirjasta eikä alkuun pitänytkään. Sama pätee minuun. Minulla oli kirjasta ennakkoluuloja, enkä olisi halunnut pitää siitä ja alkuun vaikutti siltä, etten pitäisikään. Olihan siinä paljon piirteitä, jotka ärsytti. Mutta kun kirja pääsi vauhtiin, luin sen hujauksessa. Alun ärsytys kaikkosi ja pääsin nauttimaan kirjan maailmasta täysin. Kirjan loputtua en voinut kuin todeta, että olipa hyvä kirja.

Täytyy kiittää kirjaa siitä, että se kuljettaa lukijan aivan omaan maailmaansa ja tuo henkilöhahmot hyvin lähelle. Vaikka omia lapsia minulla ei ole, ei samaistuminen Anttiin ollut kovin vaikeaa. Isän näkökulma kirjassa oli kiinnostava ja jotain tuoretta, sillä usein isät ovat kirjoissa etäisiä ja äidin suhde lapsiin on huomattavasti suositumpi aihe. Henkilöhahmot kirjassa olivat stereotyyppisen ja hieman kärjistetyn lisäksi hauskoja ja aitojakin. Kirjan maailma tuntuu sellaiselta, että se voisi aika pitkälti olla ihan tottakin, ellei turhaan halua tarttua pieniin epäuskottavuuksiin.

Kirjasta jäi pääasiassa lämmin ja hyvä olo. Viihdyttävyytensä lisäksi kirja kuitenkin tarjosi muutakin. Itse jäin pitkäksi aikaa pohtimaan millainen äiti oikeasti voi jättää lapsensa? Kun tarina aukesi enemmän ja Pian koko kohtalo alkoi käydä selville, niin tuli jälleen huomattua, etteivät asiat aina ole niin mustavalkoisia. Näinkin voi käydä. Ja joskus äiti ei voi kuin jättää lapsensa. Ja joskus se on ihan hyvä. Hyvä muistutus siitä, ettei lapsia pitäisi tehdä aivan kevyin perustein. Ja hyvä muistutus siitä, että isän rooli on ihan yhtä tärkeä kuin äidinkin.

Minä pidin kirjasta alun kangistelun jälkeen paljonkin. Ja kirjasta voi nauttia, vaikkei itsellä olisi lapsia tai edes aikeita moisia hankkia. Suosittelen kevyemmän kirjan nälkään!

 ♥½

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Luettua, Kirjanurkkaus, Kirjoihin kadonnut, Kujerruksia, Mitenköhän tässä kaikessa käy, Lurun luvut, Nenä kirjassa, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Pihin naisen elämää, Tarinoiden taikaa, Oota, mä luen tän eka loppuun

tiistai 3. syyskuuta 2013

Osta kirja! Niin minäkin tein.


Kirja: Norwegian Wood, Haruki Murakami
Mistä: Sammakon Kirjakauppa, Turku
Hinta: 10 euroa
Ekstra: Kanta-asiakaskortti & super mukava myyjä!

Tänään piti olla se päivä, kun esittelen teille ostamani normaalihintaisen, kovakantisen ja mielellään kotimaisen kirjan. Tänään ei ole se päivä. Tänään on se päivä, kun havahdun flunssaisena sohvalta, että ai niin, tänään piti olla se päivä ja pyydän siskoani seurakseni kirjakauppaostoksille. Paitsi ettei se mennyt ihan niinkään. Ensin nimittäin katsoin tilini, jahkasin ja sitten vasta pyysin siskoani. Sen jälkeen tein kolme päivää sohvalla maanneesta pöpöhirviöstä vähän vähemmän pöpöhirviön ja vähän enemmän ihmisen, joka voi käydä kirjakaupassa ostoksilla. 

Olisin mielelläni esitellyt täällä ylpeänä sen kovakantisen, kovahintaisen ja mielellään kotimaisen, ehkä pienen kustantamon tai vähän vähemmän tunnetun kirjailijan teoksen. Se oli suunnitelmissa. Elämä vain tuli väliin, odottamattomat menot ja ihan rehellisesti sanoen, minulla ei todellakaan ollut moiseen ylellisyyteen nyt varaa. Halusin kuitenkin osallistua tähän tempaukseen muiden kirjabloggareiden mukana, joten päätin, että ostan jotain. Tänään se jotain on Haruki Murakamin Norwegian Wood, joka ei todellakaan ole se kirja, joka sen piti olla. Homma sujui siis kaikkien sääntöjeni vastaisesti. Mutta sujui kuitenkin.

Blogiani enemmän seuranneet tietävät kuinka mielelläni ostan kirjoja kirpputorilta ja toisinaan näitä löytöjäni blogissani esittelen. Hyödynnän myös alennusmyynnit tehokkaasti. Vaikka ostan normaalihintaisia kirjojakin, niin myönnän rehellisesti, että aika harvoin. Haluaisin kyllä ostaa enemmän, mutta täytyy tylsästi todeta, että talous ei aina mene ihan käsi kädessä halujen kanssa. Ja kuten kaiken kulutuksen suhteen, myös kirjojen suhteen olen harkitseva. Yritän olla ostamatta mitään turhaa.

Normaalihintaisia kirjoja ostan yleensä ystävilleni lahjaksi tai joskus palkitsen itseni. Toisinaan ostan jonkun kovasti odottamani uutuuden heti sen ilmestyttyä tai ostan sen ihan liian kalliin elämänkerran, jota olen pitkään katsellut. Mutta vähän ja harkiten. Edelleen sanon, että haluaisin. Mutta ihan totta, kun kirjojen hinnat helposti ovat lähellä 30 euroa ja joskus enemmänkin, niin ei niitä ihan kevyin mielin ostella. Ja jos vieressä on 10 euron pokkari, niin tuntee itsensä hieman kaistapäiseksi, jos maksaa 20 euroa enemmän kovista kansista. Ihan oikeasti.

Haluan tukea kirjailijoita, haluan tukea kirjastoja, haluan tukea kustantamoja ja haluan tukea vaikka ketä. Mutta sekin täytyy tehdä ihan omien mahdollisuuksien mukaan. Kaikkea kun ei saa mitä haluaa. Vaikka joku nyt ehkä närkästyykin tästä kirjavalinnastani tällaisena päivänä, niin hei, minä ostin kuitenkin normaalihintaisen tuotteen ja tuin sillä vähän pienempää kirjakauppaketjua. Olisihan homman voinut tehdä paremminkin, mutta tänään se meni näin. Hyllyyni ei ilmestynyt tänään sitä pienen kustantamon ja puolituntemattoman kotimaisen kirjailijan kallista kirjaa, vaan kirja, joka on jo pitkään ollut lukulistallani ja jonka ostamisesta olen jo tässä postauksessa haaveillut.

En ehkä tukenut ihan niin näkyvästi ja isosti kuin alunperin piti, mutta tuinpas kuitenkin. Ja onneksi tämä ei ole se vuoden ainoa päivä, jolloin marssin kirjakauppaan ja ostan kirjan. Niitä päiviä on aika paljon enemmän. Ja vaikka minusta on mukavampi esitellä kirpputorilla tehtyjä löytöjä, kuin ihan tavallisia kirjakauppaostoksia, niin ehkäpä niitäkin voisin tuoda vähän enemmän blogiini. En vain pröystäillä mahtavilla kirpparijutuilla.

Mutta hei, menkää ja ostakaa kirja! Se on harvoin ihan huono ratkaisu, oli kirja sitten se kallis kotimainen uutuus tai vähän vähemmän kallis ulkomaalainen pokkari.

Marissan blogista löytyy enemmän juttua tämän päivän ideasta ja linkkilistaa muiden kirjojen ostaneiden blogeihin. Käykääpä kurkkaamassa muiden ostoksia ja tarinoita niiden ympäriltä. Monilla on varmasti paljon enemmän ja paljon järkevämpää sanottavaa, kuin tällä flunssatapauksella tänään.