tiistai 29. lokakuuta 2013

Lisa See: Pionin rakkaus


Lisa See: Pionin rakkaus
Suomentanut: Hanna Tarkka
Sivut: 427, Wsoy 2011
Alkuteos: Peony in love, 2007
Kannet: Anna Makkonen / Getty Images

Pionin rakkaus on kertomus 1600-luvun Kiinan lemmensairaista tytöistä, jotka näännyttävät itsensä hengiltä. Pioni on yksi heistä. Sisätilaan suljettu tyttö, joka hurmaantuu Pionipaviljonki-oopperasta sekä eräästä nuoresta miehestä juuri ennen kuin hänen pitäisi avioitua. Avioitumisen sijaan hän menehtyy lemmensairauteen. Pionin kuolema ei kuitenkaan ole tarinan loppu vaan alku. Ajatus perinteisestä rakkausromaanista voidaan siis unohtaa heti ensimmäisillä sivuilla.

Pionin rakkaus on kirja, jossa erilaiset kiinalaiset uskomut kuolemanjälkeisestä elämästä on puettu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi. Se on kertomus sielujen jakautumisesta, kuoleman jälkeisestä vaeltamisesta sekä oman paikkansa löytämisestä. Se on kertomus historiasta, suuresta verisestä kumouksesta, naisten asemasta ja jalkojen sitomisesta. Henkimaailma ja maallinen kulkevat kirjassa rinnakkain. Ja koko ajan tarinan ytimessä on rakkaustarina, joka ei välitä edes elämän ja kuoleman asettamista rajoista. Eikä rakkaus ilmene vain yhdellä tavalla - koskaan.

En ole lukenut Lisa Seen teoksia aiemmin, en myöskään muista lukeneneeni montaa Kiinaan sijoittuvaa kirjaa saati 1600-luvun Kiinaan sijoittuvaa. Olikin virkistävää astua aivan uuteen ja vieraaseen maisemaan, jossa realismi sai väistyä uskomusten tieltä. Teki kuitenkin kipeää lukea naisten poljetusta asemasta, jalkojen kivuliaasta sitomisesta ja uskomuksista, joiden paikkansa pitävyys on nykyään kumottu. Kirja on sekoitus kepeyttä, viihteellisyyttä ja raakaa Kiinan historiaa. Lukijaa riepotellaan koko kirjan ajan tunteesta toiseen.

Kirja on yhtä aikaa siveellinen kuin Kiinan tytöt että häpeilemätön ja rohkea. Välillä tehdään pilviä ja sadetta, välillä soitetaan huilua ja sitten taas heitetäänkin hyvästit kaikelle siveälle, ja teksti on suorastaan raakaa. Lisa See on kirjoittanut monivivahteisen ja yllättävä teoksen. En odottanut tätä, kun kirjaan tartuin.

Pidin kirjasta paljon monestakin syystä. Tarina on erilainen, rajoja rikkova ja kiinnostava. Kerronnan vaihtelut toimivat ja tuovat oman sävyn koko teokseen. Välillä sukelletaan karuun todellisuuteen ja välillä liidellään pelkkien uskomusten varassa. Mutta kirjassa on myös omat heikot kohtansa. Tarinaa on paikoitellen venytetty turhaan ja muutamassa kohdassa meinasi kyllästyä. Osa käänteistä olisi kaivannut teroittamista tai pois jättämistä. Hyvä tarina kärsii myös viihteellistämisestä. Onhan kirjaa helppo ja mukava lukea, mutta jos turha siloittelu olisi jätetty pois, kirja olisi noussut minun silmissäni vielä paljon. Nyt tarina jäi kaikesta huolimatta pinnalliseksi ja vähän mauttomaksi. Kirjaa kyllä luki joutuisasti, mutta sen jälkeen ei oikein ollut mitään sanottavaa.

Luin kirjan lukupiirin puitteissa. Meistä kolmesta tapaamisessa mukana olleesta lukupiiriläisestä minä pidin kirjasta eniten, vaikken minäkään täysin vaikuttunut. Tällainen kirja siis tällä kertaa.

"Hän opetti minulle, että elämä jäljittelee taidetta. Hän selitti, että lukemalla voisin astua maailmoihin, jotka olivat toisenlaisia kuin omani."

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Loppuvuosi luetaan oman hyllyn kirjoja



Olen jo pidempään suunnitellut teemakuukautta, jolloin lukisin vain oman hyllyn kirjoja. Erinäisistä syistä olen kuitenkin koko ajan joutunut siirtämään ideaani myöhemmäksi. Nyt olen viimein siinä pisteessä, että viimeinenkin kirjaston kirja on luettu ja tekosyyt lainata lisää kumottu. Tämä tarkoittaa sitä, että en lue oman hyllyn kirjojani vain seuraavan kuukauden ajan vaan koko loppuvuoden.

Syy nostaa oman hyllyn kirjat jälleen esille on se tosiseikka, että lukemattomia kirjoja on kertynyt hyllyyni järjetön määrä. Laskujeni mukaan lukemattomia kirjoja on 78 (mahdollisesti kirjan tai pari enemmän tai vähemmän) ja se on paljon. Hassua on se, että lukemattomissa hyllyni kirjoissa ei ole mitään vikaa - päinvastoin tuolla odottelee mm. John Irvingiä, Tove Janssonia, Susan Fletcheriä - mutta ilmeisesti jo saatavilla oleviin kirjoihin on paljon vaikeampi tarttua kuin niihin, joita joutuu odottelemaan kirjaston varausjonoista.

Koska elämä ei ole mustavalkoista, sallin itselleni kaksi poikkeusta. Normaalisti en laske arvostelukappaleita oman hyllyni kirjoiksi, mutta nyt lasken, sillä hyllyssäni on pari arvostelukappaletta, jotka tulen vielä lukemaan tämän vuoden puolella. Tulevissa arvioissa kirjoitan kuitenkin tunnisteisiin entiseen tapaan arvostelukappale. Toinen poikkeus on mahdolliset lukupiiriin luettavat kirjat, koska ne eivät välttämättä löydy omasta hyllystäni. 

Muuten jutun juju on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan valita loppuvuoden luettavat omasta hyllystä. Ei ole väliä kuinka monta luen tai mitkä kirjat luen, kunhan ne löytyvät omasta hyllystäni. Vaikka lukemattomien määrä hirvittää, niin kaltaiselleni fiilislukijalle se kuitenkin takaa myös sen, että laidasta laitaan ja fiilikseen löytyy jotakin. Nyt vain lukemaan.

Sellainen loppuvuosi täällä! Onko muilla lukusuunnitelmia vuoden viimeisten kuukausien varalle? Tarttuuko joku muukin oman hyllyn kirjoihin?
 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla


Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Suomentanut: Marja Alopaeus
Sivut: 437, Gummerus 2001
Kansi: Pirjo Toroskainen / Getty Images
Alkuteos: A Home at the End of the World, 1990


Koti maailman laidalla on kirja 70-luvusta, rakkaudesta, perheistä, erilaisuudesta, musiikista, seksistä ja homoudesta. Se on kirja elämästä, menettämisestä, lähtemisestä ja jäämisestä. Se on kirja erilaisista perheistä ja normien rikkomisesta. Cunningham ei petä nostaessaan kirjassaan esiin aiheita, jotka ovat samaan aikaan arkipäivää että tabuja. Kirjassa tapahtuu saman verran kuin elämässä, paljon, eikä oikeastaan silti juuri mitään. Tyyli on siloittelematonta, hivenen jopa karua, ja rehellistä. Koti maailman laidalla on hyvä hidas kirja, joka vaatii lukijaltaan oikean mielentilan.

Bobby ja Jonathan ystävystyvät jo lapsina. Nuoruuden päivät he kuuntelevat musiikkia ja polttavat pilveä. He ovat erottamattomia. He ovat arvoitus perheilleen, samaan tapaan kuin itselleenkin. Poikien tiet kuitenkin eroavat heidän olleessaan nuoria, kun Jonathan muuttaa muualle ja Bobby jää. Bobby jää, koska on löytänyt perheen oman rikkinäisensä tilalle. Jonathanin perheen. Vuosia myöhemmin Bobby ja Jonathan kohtaavat jälleen. Bobby muuttaa väliaikaisesti asumaan Jonathanin ja hänen ystävnsä Claren luokse - mutta väliaikaisuus muuttuu perheeksi. Kolmestaan heistä tulee perhe, joka rikkoo normeja eikä sovi muiden muotteihin.

Koti maailman laidalla on ennen kaikkea kertomus perheistä. Erilaisista perheistä, joihin synnytään, jotka menevät rikki ja jotka valitaan itse. Perheistä, joissa vaimot kyllästyvät aviomiehiinsä, mutta eivät osaa lähteä ja perheistä, joista lähdetään. Teemoja ja kysymyksiä on kuitenkin useita. 20 vuotta vanha kirja nostaa esiin homouden, joka on kuitenkin edelleen aihe, joka herättää monenlaisia tunteita. Se nostaa esiin myös rakkauden erilaisia ilmenemismuotoja. Voiko rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan samalla tavalla - kuin puolisoa? Voiko rakastaa lasta, joka ei ole oma? Ja miksi me ylipäänsä valitsemme viereen ne ihmiset, jotka siinä ovat. Rakkaudesta vai tottumuksesta?

Gunninghamin kirja tarjoaa pureskeltavaa lukijalleen, ja kirjan teemat ovatkin yksi sen valteista. Mutta vaikka kirjan aiheet ovat kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä sekä tarina hyvä, niin jokin ontuu. Kirja on hyvä, kirjailijalle tyypillinen sillä perusteella, mitä olen häneltä lukenut, mutta sille tapahtuu jotain. Alun vetovoima tuntuu hieman hiipuvan loppua kohden, vaikka lopustakaan ei tapahtumia puutu. Jotenkin kirja kuitenkin uuvahtaa ja samalla lukija. Puhti vain loppuu kesken ja viimeisen sivun jälkeen huokaisee, kun kirja on vihdoin luettu. Eikä sitä tiedä, mitä juuri tapahtui kirjalle tai itselle. Kirjahan on hyvä.

Olen oikeastaan tyrmistynyt siitä, että vaikka pidin kirjasta, niin jokin siinä hiersi. Odotin enemmän. Pidän siitä, miten Cunningham osaa omalla tavalla ja tyylillään kirjoittaa tavanomaisista asioista kiinnostavasti. Tunnit on edelleen yksi lempikirjojani eikä Illan tullenkaan pettänyt. Nyt löydän kirjasta kuitenkin sen muttan, vaikken osaakaan tarkalleen asettaa sanojani sen muttan jälkeen. Hyvä kirja, mutta.
 

♥½

lauantai 19. lokakuuta 2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen


Leena Parkkinen: Galtbystä Länteen
Sivut: 339, Teos 2013
Kansi: Jussi Karjalainen
Kuvassa kirja & Turku


Leena Parkkisen esikoisteos Sinun jälkeesi, Max hurmasi minut muutama vuosi sitten täysin. Se oli ja on yksi parhaimpia lukemiani kotimaisia ja yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. En siis miettinyt kahdesti kun kuulin Parkkisen toisesta romaanista, vaan tiesin lukevani Galtbystä länteen heti kun se ilmestyy. Saaressa tapahtuva murha, läheinen sisaruussuhde ja vielä vuosikymmentenkin jälkeen kalvava epävarmuus kuulostivat lähes täydellisen kirjan aineksilta. Voisiko olla parempaa? Kirjan luettuani täytyy sanoa, että voisi. Olen hieman pettynyt. Kirja oli hyvä, mutta siitä olisi saanut paremman.

Galtbystä länteen kertoo Fetknoppenin saarella asuvasta Karenista ja hänen veljestään Sebastianista. Kun saaressa tapahtuu murha, syyllisestä ei ole epäilystäkään. Aina outona ja erilaisena pidettyä Sebastiania on turhankin helppo syyttää. Karen ei kuitenkaan voi uskoa palvomansa isoveljen tehneen mitään sellaista. Kuusikymmentäviisi vuotta tapahtuneen jälkeen Karen päättää viimein selvittää oikean syyllisen murhaan. Mutta kuka se oli jos ei Sebastian?

Parkkinen osaa kirjoittaa hienosti ja kirjan tunnelma on tihkuva. Alusta alkaen kirjassa on jännite, joka saa lukijan varpailleen ja odottamaan jotain taphtuvaksi. Tunnelmanluojana Parkkinen on selvästi parhaimmillaan. Saaren elämä, Karen ja Sebastian ovat melankolisen ihania, koskettavia ja vinksahtaneita. Ja 40-luvun Turku oli ihanan tuttu ja vieras. Seurasin mielelläni Sebastianin askelia menneiden vuosikymmenten Turussa ja olisin voinut seurata pidempäänkin. Sota oli läsnä, puute oli läsnä ja kaikki tuntui siltä, kuin olisi elänyt itse sen keskellä.

Valitettavasti koko tarina ei ole siinä, vaan soppaan mahtuu useampi lusikka. Heti kirjan ensimmäisillä sivuilla Karen joutuu osalliseksi huoltoaseman ryöstöä ja sen sijaan, että hän tulisi ryöstetyksi, hän huomaa ottaneensa mukaan yhden ryöstäjän. Nuoren tytön Azarin, jonka juuret ovat muualla. Karen ystävystyy tytön kanssa ja alkaa setviä murhaa uudelleen. Samalla Azar paljastaa paloja menneisyydestään. Vaikka Azarin tarina on kiinnostava, se tuntuu liialta. Se tuntuu väkinäiseltä palalta, joka vie tilaa saaren asukkailta ja saaren elämältä. Azarin tarinassa - niin menneessä kuin nykyisessäkin - on käänteitä, jotka tuntuvat muun tarinan rinnalla lapsellisilta ja epäuskottavilta. Ne tuntuivat pilaavan sen hyvän, joka kirjasta löytyi.

Parkkisen tyyli on erilainen, kun kerrotaan Azarista ja kun eletään nykyajasta. Se ei tuntunut sopivan kirjan muuhun tyyliin, vaan se tuntui helpolta ja tylsältä. Kirjan loppu tuntui myös heppoiselta ja kiireiseltä. Pitkään ja hitaasti hauduteltu totuus tuntui yhtäkkiä hyppäävän silmille. Ennalta-arvattavahan kirja on, mutta se ei häirinnyt minua. Alun jännitteisyys, hienovaraiset vihjaukset ja tapahtumat johdattelivat hyvin ja minusta se oli yksi kirjan hienouksia. Tarina rakentuu tyylikkäästi ja loogisesti pienistä paloista, joista lukija voi koko ajan lukea sanoja enemmän ja näin loppu suo tyydytyksen, kun odotus palkitaan. Pidin siitä.

Leena Parkkinen on ehdottomasti hyvä kirjailija ja tässäkin kirjassa on kaikki ainekset täydelliseen romaanin. Valitettavasti kokonaisuus on kuitenkin jäänyt pirstaleiseksi ja sekavaksi, kun on otettu palasia useammasta palapelistä eikä olla uskottu siihen, että ytimen ympärille riittäisi vähempikin määrä paloja. Harmittaa, kun osa tarinasta saa rakastumaan itseensä palavasti ja osan haluaisi vain leikata tylysti pois. 

Pääasiassa kirja on kuitenkin hyvä. Ei niin hyvä kuin odotin, mutta riittävän, jotta aion jatkossakin lukea kirjailijan mahdollisia tulevia teoksia. Sinun jälkeesi, Max on aina sydämessäni ja kyllä tästäkin pieni pala sinne jää elämään. Lukekaa ja tutustukaa, ehkä pidätte minua enemmän. Monet muut ovat pitäneet.

♥½

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Edelleen Anna Karenina & kimppalukeminen



Kirjoitin keskiviikkona ajatuksiani Anna Kareninasta, ja tänään aion kirjoittaa hieman lisää. Ylistyssanoja itse kirjasta olen viljellyt varmaan jo tarpeeksi, joten nyt aion kertoa itse kirjan lukemisesa. Anna Karenina on nimittäin ensimmäinen kirja, jonka luin kimpassa muiden kanssa ja halusin ehdottomasti jakaa ajatuksiani kimppaluvusta. Sen verran erilainen oli lukukokemus.

Kun olin päättänyt lukea Anna Kareninan, ehdotin serkulleni Mikolle, että mitä jos luettaisiinkin Anna Kareninaa yhdessä. Mikko innostui ajatuksesta ja niin me sitten tapasimme päättääksemme, mitä kirjan kimppalukeminen käytännössä tarkottaisi. Päätimme sopia aina tietyn sivumäärän sekä ajan, jossa lukisimme sen. Sen jälkeen keskustelisimme ja jakaisimme ajatuksiamme lukemastamme, sekä sopisimme seuraavasta tapaamisesta ja sivumäärästä aina sen mukaan, mikä kummankin sen hetkiseen elämäntilanteeseen sopisi.

Olimme ehtineet lukea kirjasta jonkin verran, kun toinen serkkuni kuuli kimppaluvustamme ja kysyi pääsisikö hänkin vielä mukaan. Koska olimme lukeneet vasta alun, se sopi ja niin meitä oli lopulta kolme tahkomassa yhtä aikaa Anna Kareninaa. 

Kirjan lukeminen vei meiltä vajaan kaksi kuukautta, ja luimme pääasiassa aina yhden kappaleen (eli n. 150 sivua) per viikko. Välillä sivumäärä oli isompi, välillä pienempi ja toisinaan jouduimme hieman joustamaan aikatauluista, koska jokaisella oli niin erilainen elämäntilanne ja omat menot. Mutta siihen nähden luimme kirjaa kyllä harvinaisen nopeaan tahtiin. Näimme kirjan lukemisen lomassa kahdesti kasvotusten ja muut keskustelut kävimme netissä, sillä näin oli helpompi sopia aika, joka sopi kaikille. Valitettavasti eräästä ikävästä tapahtumasta johtuen emme ole vielä pystyneet käymään viimeistä keskustalua kirjasta, mutta se on varmasti vielä tulossa kuten myös yhteinen elokuvailta, jolloin katsomme ainakin yhden elokuvaversion kirjasta.

Kimppalukeminen oli mielestäni odottamattoman antoisaa. Oli hienoa kun pystyi jo kirjaa lukiessa jakamaan ajatuksiaan, varsinkin kun kaikille lukijoille kirja oli yhtä tuoreena mielessä. Ajatusten vaihtaminen antoi koko ajan lisäsävyjä kirjaan, nosti esiin uusia näkökulmia ja avarsi kirjaa. Tuntui, että aina kun olimme keskutelleet kirjasta, sitä luki sen jälkeen kuin uusin silmin. Kirjasta sai hurjan paljon enemmän irti, kuin mitä olisi saanut jos olisi lukenut yksin.

Oli hauska lukea kirjaa juuri tällä kokoonpanolla, sillä olemme kaikki hyvin erilaisia ja luimmekin kirjaa melko eri näkökulmista ja eri otteella. Esimerkiksi Mikko, jolle historia ja politiikka ovat sydäntä lähellä, oli paljon sanottavaa juuri sitä taustaa vasten. Mikko osasi kertoa paljon kirjan julkaisemisen ajan tapahtumista ja vastata kysymyksiin, jotka koskivat juuri tuon ajan elämää. Mikko myös keskittyi paljon siihen, kuinka kerronta ja hahmot kehittyivät kirjan edetessä. Toinen serkkuni kiinnitti paljon huomiota ihmissuhteisiin ja henkilöhahmojen persoonaan (hän nosti esiin jopa yhden hahmon mahdollisen aspergerin oireyhtymän, mikä oli aika hieno oivallus!), mistä syntyikin hyvin paljon keskustelua. Minä ihailin paljon kerrontaa, pohdin tapahtumien motiiveja ja otin sydämen asiakseni Levinin ja Kittyn.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että kirja avautui kaikille hieman eri tavoin, mutta aina kun keskustelimme kirjasta, myös toiset pääsivät näkemään kirjan muiden silmin. Se oli minusta yksi kimppaluvun hienouksia. Oli myös ihanaa käydä välillä hihkumassa toisillemme, että kuinka monta sivua on ehtinyt jo lukea tai miten ihanaa kappaletta juuri luemme. Olimme kuitenkin tarkkoja siinä, ettemme sanoneet mitään paljastavaa ennen kuin kaikki olivat ehtineet lukea kirjaa samaan pisteeseen. Pidimme kaikki kirjasta todella paljon, mutta olisi ehkä ollut melkein kutkuttavampaa, jos joku ei olisi kirjasta pitänyt. Vaikka moista kohtaloa en kenellekään tietenkään toivo.

Kimppaluvun ainoa haitta oli se, että sanaton sopimuksemme oli, ettemme lukisi sovittua pidemmälle ennen keskusteluja. Toisinaan siis joutui odottelemaan, että pääsi jatkamaan ja ainakin minun kaltaiselleni fiilislukijalle se meinasi olla välillä liikaa. Kun olisin mielelläni lukenut eteenpäin, mutten tietenkään halunnut rikkoa sopimustamme tai pilata keskustelujen ideaa sillä, että tietäisin enemmän kuin muut. Olisi ollut nimittäin tylsää arvailla mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu, jos joku olisi sen jo tiennyt. Toisaalta pakolliset sulatustauot olivat juuri se uusi juttu minulle, mikä oli ihana kokea. En ahminut kirjaa järjetöntä vauhtia - vaikka mieli olisi tehnyt - vaan annoin sille aikaa.

Kimppalukeminen oli minusta ihan huippua ja toimi ainakin Anna Kareninan kohdalla hyvin. Innostuin siitä sen verran, että olen jo ehtinyt ehdotella, että josko lukisimme jatkossakin joitain klassikoita yhdessä. Toivonkin, että jatkoa on luvassa ja toivottavasti jo pian!

Ps. Myös Mikon blogista löytyy juttu Anna Kareninasta, käykääpä lukaisemassa sekin!


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Leo Tolstoi: Anna Karenina


Leo Tolstoi: Anna Karenina
Suomentanut: Lea Pyykkö
Esipuhe: Lea Pyykkö
Sivut: 999, Karisto 2012
Kannen kuva: Bessie MacNicol: Turkki
Venäläinen alkuteos ilmestyi Moskovassa 1875-1877


Voi Anna Karenina.

Enpä olisi koskaan uskonut, että lähes tuhat sivuinen venäläinen klassikko voisi jonain päivänä nousta yhdeksi lempikirjakseni, mutta uskottava se nyt on. Anna Karenina on ehdottomasti yksi parhaimpia ja vaikuttavimpia koskaan lukemiani kirjoja. Kirja oli niin hyvä, että lähes tuhannesta sivustaan huolimatta se tuntui loppuvan kesken. Niin hyvä, että useammankaan päivän jälkeen en tiedä, kuinka pukisin kirjan herättämät ajatukset sanoiksi. 

Leo Tolstoi on kertoja ja Anna Karenina onkin yhtä kertomisen juhlaa. En tahdo osata edes selittää, miten rakastin sukeltaa 1870-luvun Venäjälle, seurapiireihin ja ihmissuhdesotkuihin, menneisiin tapoihin ja käytäntöihin. Miten rakastin tutustua voimakkaaseen Annaan, monimutkaiseen Vronskiin, höpsöön Kittyyn ja herttaiseen Leviniin. Miten rakastin sitä kaikkea, kun se oli kerrottu niin hyvin ajan kanssa, rauhassa. Tolstoi on osannut valita sanansa ja on osannut antaa kaikelle hetkensä. Kun kerrotaan esimerkiksi niittämisestä, monen kirjan kohdalla kiinnostus lopahtaisi siihen, mutta Tolstoin kertoessa en voinut kuin hykerrellä, miten ihanaa se kaikki oli. Ihailtavan kerronnan lisäksi kirjassa on tietenkin myös tarina, joka on kaikessa runsaudessaan hieno, upea ja mukanaan vievä.

Tolstoi on kertonut sen vajaassa tuhannessa sivussa, mutta minä yritän kertoa lyhyemmin. Anna Karenina on ensinnäkin aikalaiskuvaus 1870-luvun Venäjästä ja kirja onkin herättänyt ilmestyessään ihmetystä ajankohtaisuudellaan. Kirja ei kuitenkaan ole kärsinyt ajan kuluessa, vaan sen pääteemat ovat edelleen hyvin ajankohtaisia. Rakkaus, mustasukkaisuus ja kuolema. Avioliitot, aviorikokset ja avioerot. Luokkaerot ja politiikka. Itsensä etsiminen, itsensä hukkaaminen ja elämän tarkoituksen ihmettely. Nämä aiheet tuskin koskaan lakkaavat olemasta pinnalla.

Kirjan keskiössä on koko ajan rakkaustarina, useampikin. Mutta niiden ympärillä on kokonainen venäläinen maailma. Milloin pyöritään seurapiireissä, milloin metsästetään maalla ja milloin kuljetaan rautateillä. Kirjassa on paljon hahmoja, tapahtumia ja paikkoja. Vaikka määrä on runsas ja osa nimistä vaikeasti muistettavia, niin kyydissä pysyy silti. Tolstoin ihmiskuvaus on niin mainio, että hahmoista syntyy nopeasti hyvin voimakas mielikuva eikä hahmojen sekoittuminen tästä syystä ole kovin todennäköistä. Sivuhahmojen sekoittaminen taasen ei ole niinkään vaarallista tarinan kannalta.

Tolstoin ihmiskuvaus on muuten aivan mieletön. On uskomatonta, että yksi kirjailija on osannut kuvailla niin monenlaisen ihmisen sielunelämää, ajatuksia ja tunteita uskottavasti. Ei ole väliä onko hahmo nainen tai mies, synnyttävä tai kuoleva, rakastunut tai petetty - jokainen tuntuu yhtä aidolta ja eläväiseltä. Kuin Tolstoi olisi kirjoittanut omista tuntemuksistaan. Ja ehkä hän onkin, ainakin osittain.

Minä innostuin kirjasta sen verran paljon, että jo kesken lukemisen otin selvää Tolstoin elämästä ja taustoista. Sitä kaikkea vastan kirja aukesi aivan uudessa valossa ja sitä tulkitsi hyvin eri tavalla. Vaikka Tolstoi ei täysin olekaan myöntänyt, että kirjan tarinalla ja hänen elämällään olisi suora yhteys, niin on melko todennäköistä, että jonkinlainen yhteys kuitenkin löytyy. Kirjassa nousee paljon esiin erilaisia aatteita, asenteita ja ajatusmalleja, joiden voisi herkästi kuvitella heijastelevan kirjailijan oman elämän pohdintoja ja aatteita. Tolstoi on ollut aikanaan melko radikaali, ja ei Anna Kareninakaan aivan kesy kirja ole, jos pintaa syvemmälle kurkistaa. Mutta se on minun tulkintani ja ajatukseni. Luulen, että jokaiselta lukijalta löytyy omansa.

Kirjaan tarttuessa ehkä hirvittää kirjan suurehko sivumäärä, tai tieto siitä, että kirjassa on mukana usein tylsäksi miellettäviä osioita, kuten kuvaus niittämisestä tai politiikkaa. Itseäni se arvelutti, kuten ylipäänsä tarttua näin suureen ja tunnettuun klassikkoon. Kaikista peloista huolimatta en ole koskaan nauttinut lukemisesta yhtä paljon. Kirja ei ollut vaikea tai tylsä hetkeäkään, päinvastoin. Politiikka on minulle itselleni kirjallisuudessa pitkälti punainen vaate enkä siis väitä nauttineeni siitä täysin tässäkään kirjassa, mutta - sen vähän mitä politiikkaa kirjassa oli - en sitä vihannutkaan. Paljon siitä meni ohi, sillä tuon ajan politiikka on minulle täysin vierasta, mutta en kokenut jääväni mistään paitsi ymmärtämättömyydelläni. Oikeastaan minusta sekin oli yksi tapa tulkita sitä, mitä Tolstoi halusi sekavan oloisella politikoinnilla tuoda esiin ja miten kommentoida oman aikansa politiikkaa.

Osa kirjan lukeneista toteaa, että kirjaa voisi tiivistää. En väitä vastaan, sillä mitä tahansa kirjaa voi tiivistää.  Minusta se on kuitenkin monen kirjan ongelma - ne ovat liian lyhyitä ja tiiviitä. Oli ihanaa kerrankin uppoutua pitkiksi ajoiksi samaan tarinaan, samojen hahmojen ääreen ja antaa kirjalle sen vaatima aika. Varsinkin kun kirjan lukeminen eteni kuitekin vaivattomasti. Itse olisin saattanut karsia kirjasta kaksi pienempää tapahtumaa pois, jos karsimisesta puhutaan, mutta oikeasti kirja on hyvä juuri näin ja juuri tällä sivumäärällä.

Anna Karenina lumosi minut täysin. Ylistyssanojen viljelyltä ei voi tämän kirjan kohdalla välttyä, mutta ei siltäkään, että sanat tuntuvat loppuvan kesken. Kirja on mieletön, niin monessa mielessä, etten osaa edes kuvailla sitä. Jos joskus olet harkinnut tai harkitset kirjaan tarttumista, niin tee se. En lupaa, että kirja olisi mieleisesi, sillä on useita, jotka eivät kirjasta pidä. Mutta on myös hyvin mahdollista, että kirja vie sinulta jalat alta ja se vie ne jalat alta aina melkein tuhannen sivun verran. Tartu kirjaan ja kokeile. (Älä kuitenkaan lue alkupuhetta ennen itse kirjaa - se spoilaa kaiken.)





Muualla: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjoista, Kirjan nukkaan, Jokken kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Morren maailma, 100 kirjaa

lauantai 5. lokakuuta 2013

Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa


Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa
Suomentanut: Marja Helanen
Sivut: 335, Wsoy 2013
Kannen suunnittelu: Erin Fitsimmons, Hilary Zarycky
Alkuteos: Requiem, 2013

Lauren Oliverin kirjoittaman nuorille suunnatun dystopiasarjan viimeinen osa sai minut hätkähtämään; olen todellakin tainnut kasvaa nuortenkirjojen ohi lopullisesti. Samaa totesin jo luettuani ensimmäisen osan, mutta tuolloin näin sarjassa myös potentiaalia, johon olikin tartuttu toisessa - mielestäni sarjan parhaimmassa - osassa. Viimeinen osa sen sijaan sai minut tuhahtelemaan tylsyyttäni, huokailemaan ennalta arvattavuudelle ja useampaan otteeseen harkitsin jättäväni kirjan kesken. Nyt kun kirja on luettu, minulla ei ole siitä juurikaan kirjoitettavaa. Se oli vain huono lässähdys, joka tuntui pilaavan koko kirjasarjan.

Oliverin trilogia kertoo tulevaisuuteen sijoittuvasta yhteiskunnasta, jossa rakkaus lasketaan sairaudeksi. Sairauteen on kuitenkin keksitty parannuskeino, jonka jokainen käy läpi nuoruudessaan. Parannuksen jälkeen jokaiselle etsitään sopivin pari, jonka kanssa nuori saa perustaa perheen. Näin järjestäytynyt yhteiskunta ei kuitenkaan miellytä kaikkia, vaan se herättää väkisinkin kapinaa - etenkin rakastuneiden keskuudessa. Osa kapinoitsijoista parannetaan, osa vangitaan ja osa katoaa Korpeen. 

Kirjan pääosassa ovat tietenkin kapinoitsijat ja heidän tarinansa. Lena on kokenut rakkauden, eikä ole valmis jäämään yhteiskunnan alistamaksi, vaan hän haluaa vapauden. Kirjasarjassa eletäänkin koko ajan yhteiskunnan ja kapinoitsijoiden välisessä jännitteessä ja seurataan Lenan rakkauselämää. Nuortenkirjoille tyypillisesti kirjaan mahtuu menettämistä, kolmiodraamaa ja vaikeita suhteita vanhempiin. Ensimmäisessä ja toisessa osassa yhteiskuntaa kuvataan melko kattavasti ja Korpikin tuntuu hyvin eläväiseltä. Viimeisen osan kohdalla ilmeisesti luotetaan lukijan muistiin, sillä viimeinen osa on täynnä tapahtumia eikä yhteiskunnan kuvaamiselle enää jätetä kovinkaan paljon tilaa. Itselleni tämä oli yksi kompastuskivi. Liekö vika sitten muistini vai kirjan.

Vaikka sarjan toinen osa olikin mielestäni hyvä, niin tämän viimeisen luettuani olen kyllä harvinaisen pettynyt. Haluaako kukaan nuori edes lukea näin tylsää ja ennalta-arvattavaa kirjaa? Varsinkin kun kieli (sekä suomennos) tuntuivat minusta hyvin tökeröiltä ja jotenkin hätäisiltä. Ihan kuin kirjailija ei olisi osannut kertoa sitä, mitä halusi kertoa. Tapahtumat myös etenivät täysin järjettömästi. Välillä madeltiin, välillä pari sivua sisälsi niin paljon kaikkea, ettei sitä tahtonut ymmärtää. Koin kirjan myös epäuskottavaksi. Toki uskottavuudesta puhuminen dystopiakirjan kohdalla on ehkä hieman kyseenalaista, mutta väitän, että kirjasta olisi saanut uskottavammankin.

Luulen, että osa nuorista saattavat sarjasta pitää, mutta vanhempien lukijoiden suosittelen kokeilemaan jotain aivan muuta dystopiasarjaa. (Ellei Oliver sitten viisastu ja kirjoita tätä viimeistä osaa kokonaan uudelleen.)


torstai 3. lokakuuta 2013

Kirjabloggaajat & sata suomalaista suosikkia


Viime toukokuussa Helsingin sanomat laittoivat pystyyn äänestyksen, jossa kuka tahansa sai äänestää viittä omasta mielestään parasta 2000-luvun kotimaista romaania. Äänestykseen osallistui yhteensä 2344 henkeä ja mukana useampi kirjabloggaaja, joista monet kirjoittivat äänestyksestä ja omista ehdokkaistaan blogeissaan. Itsekin äänestin ja paljastin omat ehdokkaani täällä.

Elokuussa äänestystulos julkaistiin ja listaan oli kerätty yhteensä sata eniten ääniä saanutta kotimaista teosta. Siitäpä syntyikin sitten kirjabloggaajien keskuudessa idea lukea kaikki listan sata kirjaa yhdessä! Nopeasti kirjoille löytyi lukijoita, kun noin 50 kirjabloggaajaa valitsi listasta pari kirjaa luettavakseen ja kyllä - syyskuun aikana kaikki sata kirjaa tulivat luetuiksi ja blogatuiksi. 

Minä luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Laura Saven Paljain jaloin ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Itse en näitä kirjoja tietenkään äänestänyt, mutta pidin kyllä jokaisesta, joten eivät syyttä olleet listalle päässeet. Omista ehdokkaistani listalle oli päässyt neljä kirjaa, joten ei lainkaan huono. Oikeastaan voisi sanoa, että suomalaisillahan on hyvä kirjamaku!

Tempauksessa oli vallan mukava olla mukana ja oli hauska nähdä, miten nopeasti sata kirjaa voikaan tulla luetuksi kun on monta lukijaa. Ihan mieletöntä! Tempauksesta kannattaa käydä lukemassa lisää Kirjainten virrassa-blogista ja samalla pääsee ihailemaan Hannan tekemiä kuvakollaaseja - saattaapa joukossa olla pari minunkin blogistani tuttua kuvaa.

Alla vielä linkkilista, josta löytää kaikki sata arviota. Suosittelen tutustumaan listaan ja arvioihin. Itse aion kahlata kaikki listan arviot läpi jahka kerkeän.

1. Sofi Oksanen: Puhdistus
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa 
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
8. Katja Kettu: Kätilö                    
9. Antti Hyry: Uuni                      
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi                  
11. Pirkko Saisio: Punainen erokirja                                      
12. Arne Nevanlinna: Marie                           
13. Riikka Pulkkinen: Totta 
14. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
15. Hannu Raittila: Canal Grande
16. Jari Tervo: Myyrä
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
19. Bo Carpelan: Kesän varjot
20. Markus Nummi: Karkkipäivä
21. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
22. Mikko Rimmisen: Nenäpäivä
23. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
25. Hannu Väisänen: Vanikan palat
26. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
28. Jari Tervo: Layla
29. Olli Jalonen: Poikakirja         
30. Katri Lipson: Kosmonautti 
31. Riikka Pulkkinen: Raja
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
34. Hannu Väisänen: Toiset kengät
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
36. Antti Tuuri: Ikitie
37. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
38. Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani                        
39. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
40. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat  
41. Rakel Liehu: Helene                                                         
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
43. Jari Tervo: Troikka
44. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet    
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa        
46. Juha Itkonen: Kohti
47. Kristina Carlson: William N. päiväkirja
48. Heidi Köngäs: Dora, Dora     
49. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies                  
50. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
51. Miika Nousiainen: Maaninkavaara 
52. Eve Hietamies: Yösyöttö
53. Joel Haahtela: Katoamispiste
54. Jari Tervo: Ohrana
55. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
56. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
57. Arto Salminen: Kalavale
58. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
60. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
61. Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
62. Sirpa Kähkönen: Hietakehto                    
63. Erik Wahlström: Jumala
64. Riikka Pulkkinen: Vieras
65. Turkka Hautala: Salo
66. Arto Salminen: Ei-kuori
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
69. Johanna Sinisalo: Linnunaivot
70. Joel Haahtela: Elena                        
71. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
72. Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
73. Miina Supinen: Liha tottelee kuria
74. Reko Lundán: Ilman suuria suruja
75. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
76. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
77. Petri Tamminen: Enon opetukset
78. Anja Snellman: Parvekejumalat
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka
80. Laura Save: Paljain jaloin
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
82. Jari Järvelä: Veden paino
83. Leena Lander: Käsky          
84. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
85. Ranya ElRamly: Auringon asema
86. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
87. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
88. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
89. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
90. Arto Salminen: Paskateoria
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta               
92. Laura Gustafsson: Huorasatu
93. Riku Korhonen: Lääkäriromaani
94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
95. Juha Seppälä: Mr. Smith
96. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
97. Satu Taskinen: Täydellinen paisti        
98. Tuomas Kyrö: Liitto
99. Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
100. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita


Ps. Kuinka monta kirjaa olet listalta lukenut? Minun saldokseni tuli 25 kirjaa.