lauantai 30. marraskuuta 2013

Marraskuu, aurinko, kirjat ja joulukalenteri

Marraskuun auringossa kissa.

Marraskuu on ollut yllätyksekseni hyvä, yhtä hyvä kuin mitä lokakuu oli. Edes pimeys tai muutama pakkaspäivä eivät ole tuntuneet muualla kuin syötyjen keksien määrässä. Aurinkoa, leutoja säitä ja hymyä on riittänyt. Kuten myös kiireitä, mutta se on elämääni tällä hetkellä. Lukemisen kannalta marraskuu on ollut kohtalainen. Olen kiireistä huolimatta ehtinyt jonkin verran lukea ja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki lukemani kirjat ovat olleet todella hyviä. Marraskuussa olen harmitellut vain sitä, että lukufiilis on ollut korkealla, mutta aika tosiaan hieman kortilla. En ole ehtinyt lukemaan ihan niin paljon, kuin mitä mieleni olisi tehnyt. Marraskuussa olen lukenut vain oman hyllyni teoksia.

Kuukauden luetuista on vaikea valita yhtä parasta, sillä Lumilapsi, Yötä ei voi vastustaa, Irlantilainen tyttö ja Kangastus 38 ovat kaikki olleet aivan uskomattomia kirjoja. En ole voinut kuin ihmetellä, miten hyllyyni onkaan voinut päätyä näin loistavia kirjoja ja miten olenkaan osannut valita ne luttavaksi näin peräkkäin. Näistä neljästä huipusta haluan kuitenkin antaa erityishuomion Yötä ei voi vastustaa - teokselle, joka oli suurista odotuksistani huolimatta vieläkin mahtavampi. En voi kuin suositella ja toivoa, että kirjailijan teoksia suomennetaan vielä lisää. Kuukauden heikoin kirja oli La peregrina.

Oman hyllyni lukemattomia olen lukenut tässä kuussa ja ensi kuussa jatketaan. Näin marraskuun lopussa tilanne on se, että hyllystäni olen saanut luettua viisi teosta ja hyllyyn on saapunut kolme. Voiton puolella ollaan, vaikka ei ehkä ihan niin vahvasti kuin mitä odotin. Täytyy toivoa, että joulukuun kiireiden keskellä ehtisi vielä lukemattomien pinoja hieman pienentämään.

Marraskuun luetut

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Cecilia Samartin: La Peregrina
 Kjell Westö: Kangastus 38

Hyllyni uudet asukkaat

Moniga Fagerholm: Amerikkalainen tyttö, n. 3 e
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat, 2 e
Kjell Westö: Kangastus 38, saatu Leenalta


Huomenna eletään tosiaan jo (miten tämä tapahtui?!) joulukuuta. Kirjablogeissa se tarkoittaa joulukalenteria, jossa eri blogeissa aukeaa aina vuorotellen yksi kalenteriluukku. Tällä kertaa mukana on 25 blogia. Ensimmäinen luukku aukeaa Luettua elämää - blogissa huomenna. Minun blogissani luukkku avataan 9.12. Jännityksellä jo odotan, mitä muut ovat keksineet ja mitä minä keksin. Heh. 

Ihanaa huomenna alkavaa joulukuuta kaikille! Yrittäkää kiireiden keskeltä löytää aikaa myös rauhoittumiselle ja lukemiselle. Minäkin yritän.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38



Kjell Westö: Kangastus 38
Käsikirjoituksesta suomentanut: Liisa Ryömä
Sivut: 334, Otava 2013
Kannet: ?
Alkuteos: Hägring 38, 2013

Kangastus 38 on kirja, josta on paljon sanottavaa, vaikka lukemisen jälkeen onkin hetken sanaton. Upea, vahva ja tumman tunnelmainen teos vakuuttaa ja vaikuttaa. Se tarttuu lukijaan yhtä tiukasti kuin lukija siihen. Kirjan lukeminen on juhlaa, niin taidokas teos on. Kun viimeinen sivu on luettu, tekisi mieli lukea kirja heti alusta uudelleen. Langin luettuani en vielä ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Kjell Westö on ansainnut ylistyssanansa. Kangastus 38 on Westön seitsemäs romaani ja Finlandia-ehdokas. En ole muihin ehdokkaisiin tutustunut, mutta uskallan silti sanoa, että kovin heikoilla Kangastus 38 ei voi olla.

Kangastus 38 kertoo asianajaja Thunesta, hänen konttorististaan rouva Wiikistä sekä Keskiviikkokerhosta, jossa Thune ystävineen vaihtavat kuulumisia, puhuvat politiikasta ja nauttivat alkoholista. On vuosi 1938. Se on ydin, jonka ympärille kaikki muu kietoutuu. Ja paljon ympärille kietoutuukin. Minusta kirja on kuitenkin parhaimmillaan, kun ei tiedä liikaa. Mainitsen vain sen suuren mysteerin, josta koko kirja alkaa, mutta jonka selvittämiseksi täytyy lukea koko teos. Ja teos todellakin kannattaa lukea.

Kirjan ensimmäisestä luvusta jo tietää, että jotain on tapahtunut. Mutta mitä? Hitaasti ja hienovaraisesti tarina keriytyy auki, kuoreen tulee pieniä säröjä paljastaen aina palan kerrallaan. Tapahtumaa pohjustetaan, avataan hiljalleen. Moitteettoman ja täsmällisen rouva Wiikin taustalla häilyy arvoituksellinen menneisyys, joka sekin välähdyksenomaisesti paljastuu kirjan edetessä. Ennen kuin kirjassa ehtii tapahtua, voi jo aavistella paljon tarjoilluista vihjeistä ja vivahteista. Kirjaa leimaakin odottava ja hienoisen jännittävä tunnelma, joka tihenee loppua kohden. Lukiessa voi aavistaa paljon, mutta kaikkea ei osaa arvata etukäteen. Kirja pääsee yllättämään.

Vaikka kirjassa liikutaan 1938 vuodessa, niin esiin nousee myös Suomen sisällissota, jonka jättämät arvet eivät ole vielä parantuneet. Sijan kirjasta saavat myös Saksa ja Hitler. Hitlerin politiikka ja juutalaisvainot tuntuvat Suomessa asti, ja suhtautuminen vaihtelee kannatuksesta päinvastaiseen. Kirja onkin mainio ajankuvaaja, ja kirjaan on poimittu palasia myös menneestä niin, että kokonaiskuva on selkeä. Vähemmän historiasta tai politiikasta tietävä voi lukea kirjaa huoletta. Vaikka minä tietoisesti välttelen kirjoja, joissa käsitellään sotia tai politiikkaa, niin tätä kirjaa ei kannata siitä syystä vältellä. Kirja avaa kertomansa ajan politiikkaa maltillisesti ja kiinnostavasti eri ihmisten mielipiteiden kautta. Kirjassa politiikka on jopa nautittavaa, vaikken uskonut sellaisen olevan edes mahdollista.Tähän tapaan voisin tutustua aiheisiin enemmänkin.

Kirjassa on monia eri tasoja ja kerroksia. Kirjaa voi lukea, tulkita ja analysoida niin monesta eri näkökulmasta, ettei kaikkia tasoja ole edes mielekäs nostaa esiin kerralla. Itse tartuin siiihen kuinka kirjassa käsitellään ihmisten erilaisia rooleja, kuinka ne vaihtuvat ja muuttuvat. Rooleja tuodaan kirjassa monella eri tavalla esiin. Hahmoilla voi olla erilaisia rooleja, kuten ihmisellä usein eri tilanteissa on, mutta roolit nousevat esiin myös rouva Wiikin elokuvaharrastuksessa. Heräsi kysymys, että milloin erilaiset roolivat alkavat olla jo eri persoonia? Kirjassa on paljon hyviä ajatuksia, ja se tarjoaa paljon pohdittavaa lukijalleen. Roolit ja persoonat vain yhtenä esimerkkinä.

Kirja on samaan aikaan runsas, täyteläinen ja kerroksinen, että hyvin hiottu ja hallittu, kasassa pysyvä teos. Kirjassa on kaikkea tarpeeksi, mutta ei mitään liikaa. Westön kerronta ja kieli - minun tapauksessani suomennos - ovat aivan omaa luokkaansa. Westö kertoo kiinnostavasti ja hallitusti, kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. Westön kerronta on kaunista ja tunnelmallista, ei kuitenkaan turhan hienostelevaa, vaan rosoakin löytyy. Uskon suomennoksessa säilyneen alkukielisen teoksen hienouden, niin loistavaa ja moitteetonta kieli on.

Minulla on yleensä heti lukemisen jälkeen kirjasta vahva ja selkeä mielipide. Kangastus 38 oli kuitenkin poikkeus. Kun suljin kirjan kannet, huokailin ihastuksesta, pidin kirjasta kovasti, mutta jokin siinä vaivasi minua. Se tuntui lähes täydelliseltä, mutta vain lähes, enkä tiennyt miksi. Ensin ajattelin sen johtuvan parista kohdasta, jotka tuntuivat mielestäni hieman irrallisilta enkä ymmärtänyt täysin niiden merkitystä kokonaisuudessa, mutta totesin, että ei se kuitenkaan ollut etsimäni täydellisyyden särkijä. Kohdissa ei ollut mitään vikaa tai moitittavaa. Yön sulateltuani ymmärsin heikkouden, jonka kirjassa tunsin.

Kangastus 38 on jo jopa hieman liian varma. Kirja on niin hyvä, täydellisyyttä hipova, että se on melkein liikaa. Huomaan moittivani kirjaa siitä, ettei siinä ole moitittavaa, mutta tässä tapauksessa se on minusta pieni heikkous. Kirja on kirjoitettu kaikkien sääntöjen mukaan eikä se siksi tunnu tarjoavan varsinaisesti mitään uutta kirjallisessa mielessä. Tarina on minulle uusi ja yllättävä, mutta esitystapa ei, vaikka hieno onkin. Kirja ei ole tylsä, eikä siitä saisi huonoa yrittämälläkään, mutta se on niin hyvä, että se olisi voinut ottaa jopa pienen riskin. Se olisi antanut kirjalle sen särön, jota siltä ehkä olisi odottanut.

Kirja on kiinnostava, uskottava ja hitaasti nautiskeltava. Kirjan tunnelma on vahva ja jää leijumaan kirjan lukemisen jälkeenkin. Tarina on hyvä, ja koskettava. Uskon, että kirja pysyy mielessäni pitkään ja varmasti tulen kirjaan vielä palaamaan. Ehdottomasti Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut ja varma valinta joulupakettiin hyvää ja taidokasta kotimaista kirjaa arvostavalle lukijalle. 

"Hän jatkaisi, hän pelaisi pelinsä: tapahtukoon sattuman tahto, niin maan päällä kuin helvetissäkin."

"Urbaani sivilisaatio pilasi ihmisen, teki hänestä paitsi kiireisen ja ärtyneen myös heikon ja pilalle hemmotellun. Kaupunkikulttuuri repi ihmisten luonnontilastaan jossa hän eli harvojen lajitoveriensa parissa ja nautti ruumillisuudestaan ja terveimmistä vaistoistaan."

♥♥½

Muualla: Leena Lumi, jolta minäkin kirjani sain, suuri kiitos! sekä Luettua, Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja, Mari A:n kirjablogi, Täällä toisen tähden alla, Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin avain

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Löytö 14



Minä rakastan kalentereita.
Kalentereissa päivät ja viikot ovat järjestyksessä, siistejä ja selkeitä. Kalenterin sivuilla elämä tuntuu hyvin organisoidulta ja hallitulta, toki halutessaan siitä voi  tehdä kaaoksen. Kalenteri toimii muistin jatkona, varamuistina, väsyneen pelastajana.

En ole pedantti kovin monessa asiassa, mutta kalenteri on poikkeus. Haluan aina tietynlaisen kalenterin, vaikka lähes joka vuosi se tietynlainen on aivan omanlaisensa. Toisinaan kalenterit ovat kauniita ja kuvakylläisiä. Toisinaan mahdollisimman minimalistisia. Joskus haluan pienen kalenterin, joskus niin ison, ettei sen kantaminen mukana ole edes järkevää. Tärkeintä on se, että kulloinenkin kalenteri näyttää minulta.

Toisinaan kalenterini pursuavat omia merkintöjäni ja tekstejäni niin, että sen voi nähdä melkein poksahtavan siitä kaikesta. Välistä roikkuu epämääräisiä lappuja ja papereita, jotka eivät tunnu vähenevän vaikka niitä kuinka yrittäisi karsia. Toisinaan kalenterini sivut ammottavat tyhjyyttään. Joskus se kertoo hiljaisesta elämästä, joskus taas sellaisesta melskeestä, ettei aika ole riittänyt kalenterin täyttämiseen. Joskus siitä, ettei kalenteri ole täyttänyt tehtäväänsä. Silloin elämäni on kymmenillä tai sadoilla pienillä muistilapuilla, ryppyisillä ruutupapereilla ja kauppakuittien takapuolella. 


Kalenterini ovat yleensä ulkoisesti siistejä, hyvin pidettyjä. Ensimmäiset kirjaimet uuteen, puhtaaseen kalenteriin kirjoitetaan hitaasti hartaudella, jokainen kirjain kiireettä. Silloin olen pedantti, silloin ympärilläni olevien pitää pidättää hengitystä. Vuoden mittaan on pakko aina antaa periksi, joskus kirjoittaa kiireessä ja nopeasti, vähemmän siististi. Mutta vuoden alussa sellaiseen ei sorruta koskaan.

Haluan kyllä vielä nähdä sen nuhjaantuneen, laukuissa pyörineen ja elämän kolhineen kalenterinikin. Hätäiset merkinnät, epäselkeät kirjaimet ja kiireessä ylös kirjoitetut sanat, joiden merkitys aukeaa myöhemmin tai jää aukeamatta. 

Ensi vuoden kalenteri saattaa olla siisti, tai nuhjaantunut. Tyhjä tai täysi. Sitä ei voi vielä tietää. Nyt tiedän sen, että kalenterini on kuvakylläinen ja kaunis, mukana kuljetettavan pieni, mutta tarpeeksi tilava merkintöjäni varten. Kalenterini on Muotoiluinstituutin valokuvauksen opiskelijoiden toteuttama. Erilainan ja ihana. Se on täynnä löytöjä. 



Löytö 14.

Ensimmäisen kerran näin kalenterin tässä blogissa ja ajattelin, että tuleva vuoteni tulee näyttämään juuri tuolta. Selvitin mistä kalentereita saa, ja olin jo valmis tilaamaan sellaisen itselleni. Ennen kuin ehdin tilata, huomasin kalentereiden saapuneen myös Turkuun, Wäinö Aaltosen museon kauppaan. Vielä samana päivänä kävin ostamassa yhden itselleni ja toisen siskolleni.

Nyt olen onnellinen. Valmis tulevaan vuoteen. 

Huom! Postausta ei ole tehty yhteistyössä kenenkään kanssa. Kalenterin olen itse ostanut ja tämän postauksen omasta kiinnostuksestani ja innostuksestani päättänyt kirjoittaa sekä julkaista. Kalenterin löytää facebookista ja kalenterin voi tilata täältä.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Cecilia Samartin: La Peregrina


Cecilia Samartin: La Peregrina
Suomentanut: Ulla Lempinen
Sivut: 501, Bazar 2013
Kansi: Sarah Perkins / Lene Stangebye Geving
Alkuteos: La Peregrina


Olen pitänyt Cecilia Samartinia luottokirjailijanani, johon turvautua, kun kaipaan jotain kevyttä ja viihdyttävää, mutta en kuitenkaan täysin höttöä kirjaa. Nyt joudun valitettavasti toteamaan Samartinin pettäneen minut ja La Peregrinan jälkeen taidan joutua etsimään itselleni uuden kirjailijan kevyemmän kirjan tarpeeseen. La Peregrina taittoi minusta jo kioskikirjallisuuden puolelle ja oli suorastaan huono.

La Peregrina on itsenäinen jatko-osa mielestäni hyvälle Señor Peregrinolle. Jatko-osassa Jamiletin tarina jatkuu siitä, mihin se ensimmäisessä kirjassa jäi ja rinnalla kerrotaan aivan uutta itsenäistä tarinaa Rosa nimisestä tytöstä. Jamilet nimittäin ei ole ainoa, joka kantaa kehossaan suurta ja rumaa syntymämerkkiä, vaan myös Rosa on joutunut kulkemaan merkki kehossaan. Toiset uskovat sen olevan kirous, toiset luulevat sitä sairaudeksi ja pelkäävät tartuntaa, mutta varmaa on vain se, että kukaan ei kestä katsoa merkkiä. Koko elämänsä merkistä kärsinyt Jamilet tahtoo selvittää Rosan tarinan ja totuuden. Rosan, joka nuorena karkasi perheensä vuoksi mustalaisleiriin ja kasvoi mustalaiseksi. Rosan, joka haudattiin lapsena. Rosan, joka oli Señor Peregrinon palavan rakkauden kohde.

Siinä missä Señor Peregrino tuli luettua hujauksessa ja oli suorastaan lumoava, niin La Peregrina oli  hyvin päinvastainen lukukokemus. Kirjan alku tuntui hitaalta ja tylsältä. Tarinan lämmittelyyn käytettiin paljon aikaa ja sivuja huomioiden sen, että kirja on kuitenkin jatko-osa. Tarina tuntui lähtevän liikkellee vasta reippaasti puolenvälin jälkeen, ja silloinkin tarinaan oli upotettu minusta turhia ja tylsiä kappaleita. Jamiletin tarina oli edelleen kiinnostava, mutta Rosan tarina etenkin alkuun hyvin puuduttava.

Tarinaa enemmän minua häiritsi kerronta ja kieli. Kirjassa oli kummallinen sekoitus räävittömyyttä, pervoutta ja outoa huumoria kun kyseessä kuitenkin kipeä ja herkkä kasvutarina. Suomennos oli paikoitellen ontuvaa, asiatonta ja kirjoitusvirheetkin pistivät silmään. Kerronta tuntui vaihtelevan matelevan hitaasta hätäiseen, eikä kokonaisuus tuntunut kovin mielekkäältä. Joko kirja mateli ja maalaili, tai sitten siinä oli kohtauksia kuin huonosta action-elokuvasta. Tarinaa oli turhaan venytetty ja kokonaisuus olisi kaivannut karsimista. Kirjassa on aivan liikaa kaikkea.

Lukiessani kevyempää kirjallisuutta, en useinkaan tartu kliseisiin tai pieniin ylilyönteihin, koska minusta ne tavallaan kuuluvat asiaan. La Peregrinan kohdalla tosin en voinut välttyä suoranaiselta takertumiselta, sillä kirja tuntui yhdeltä isolta ylilyönniltä ja siinä oli paljon täysin naurettavia käänteitä. Romantiikan ja siihen kuuluvan dramatisoinnin ymmärrän, mutta tätä kirjaa en. Kirja ei edes ollut romanttinen, vaan naurettava. Hyvin kioskikirjamainen.

Täytyy kuitenkin antaa tunnustusta lopun vetävyydestä ja siitä, että kaikesta huolimatta voisin harkita lukevani trilogian viimeisenkin osan. Kirja selkeästi myös kärsi siitä, että tätä ennen olin lukenut monta loistavaa kirjaa. Kirja jäi auttamattomasti niiden jalkoihin. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kirjassa ontui moni asia ja pahasti. Señor Peregrinoa uskallan suositella edelleen kevyemmän kirjan nälkään, tätä en. (Ja enää en ihmettele, miksi tämä löytyi kirpputorilta kahden euron hintaan.)


maanantai 11. marraskuuta 2013

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö


Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Suomentanut: Jonna Joskitt
Sivut: 267, Like 2010
Kansi: Tommi Tukiainen
Alkuteos: Eve Green, 2004


Susan Fletcherin esikoinen Irlantilainen tyttö on jo kolmas kirjailijalta lukemani teos alle vuoden sisällä ja en voi kuin huokailla ja tuhlailla ylistyssanoja, sillä olen todellakin löytänyt kirjailijani. Tummanhopeinen meri on yksi vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja, Noidan rippikin löysi tiensä sydämeeni eikä Irlantilainen tyttö ole poikkeus. Kirja on erilainen, mutta ihana. Irlantilainen tyttö on minun kirjani. Sellainen kirja ja tarina, jota tahdon kantaa mukanani. Voin sanoa, että olen ihastunut, rakastunut. Enkä tiedä kuinka pitkään jaksan malttaa mieleni, ennen kuin tartun hyllystäni löytyvään viimeiseen lukemattomaan Fletcheriin.Tuskin kovin pitkään.

Irlantilainen tyttö on tuulinen, surun sävyisä ja silti vallan ihastuttava tarina Eve Greenistä, joka tuntee eläneensä jo satoja vuosia vaikka on vasta 29 vuotias. 29 vuotias ja raskaana. Pieni elämä vatsassaan hän pohtii menneitä, menetyksiä, oikeita ja vääriä tekoja. Eve on seitsemän menettäessään äitinsä ja joutuessaan muuttamaan Walesiin isovanhempiensa luokse korkean tuulisen mäen päälle. Äidin menetys sattuu, mutta pienen tytön elämän täyttää pian ihan uusi maailma. Maatila, hurja sää ja pienen kylän juorut. Hulluksi kutsuttu Billy, ihana Daniel, kadonnut Rosa ja käsi, joka koskee väärällä tavalla. On salaperäinen K, ystävä Gerry ja ilkeä kauppias. Pienessä kylässä elämä on yllättävän värikylläistä ja tapahtumarikasta. Kirjassa Even lapsuus saa suurimman sijan, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kepeä tyttökirja, vaan jotain aivan muuta.

Fletcherin esikoisesta löytyy paljon kirjailijalle tyypillisiä piirteitä. Kaunis kieli, joka tosin esikoisessa on vielä melko maltillista, luonto keskiössä sekä samat teemat: läheisen ihmisen menettäminen, uuden elämän rakentaminen ja erilainen rakkaus. Fletcherin kirjat ovat ihanan taianomaisia ja silti realistisia. Kirjoissa on kaihoa, onnea ja rosoisia hahmoja. Vaikka kirjat ovat kauniita, ne eivät ole siloiteltuja. Irlantilainen tyttö on koskettava, kujeileva ja karu. Täynnä elämää loistoineen ja varjoineen.

On oikeastaan erikoista, että pidän kirjailijasta näin paljon, koska normaalistin välttelen kirjoja, joita kiitellään kauniista kielestä. Fletcherin kirjoissa kieli on kaunista, mutta se ei ole kirjojen kantava voima, vaan tarinat. Fletcher kuvailee, kertoo ja kuljettaa tarinaa koko ajan eteenpäin. Kielellä ei konstailla eikä se ole turhaa. Kieli on sillä tavalla kaunista, että minäkin osaan nauttia siitä. Pidän myös kovasti kirjojen tunnelmasta. Jokainen kirja pitää sisällään sekä tummia että vaaleita sävyjä, raskaita aiheita että kepeyttä. Kirjailija nostaa elämän pieniä yksityiskohtia ja hetkiä jalustalle, ja kirjat ovat kuin ylistyslauluja elämällle. Kaikenlaiselle elämälle. Kirjat myös kuljettavat lukijaa ihaniin maisemiin. Irlantilaisen tytön mukana päästään tuuliseen Walesiin, jonka vihreän ja kostean ruohon tuoksu kantautuu lukijalle asti.

Fletcher on minun kirjailijani, ja Irlantilainen tyttö minulle täydellinen lukukokemus, mutta tiedän, että kaikkiin kirjailija tai hänen teoksensa eivät tee yhtä suurta vaikutusta. Fletcheriin kannattaa kuitenkin tutustua, sillä jos hyvä tuuri käy, niin saattaahan sitä löytää vaikkapa uuden lempikirjailijansa.

♥♥

Muualla: Järjellä ja tunteella, Luettua, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi, Lumiomena, Tarinoiden taikaa, Lukutuulia, Kingiä, kahvia ja empatiaa


lauantai 9. marraskuuta 2013

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
Suomentanut: Kira Poutanen
Sivut: 319, Wsoy 2013
Alkuteos: Rien ne s'oppose à la nuit, 2011


Huh ja vau.

Minä luin, luin ja luin. Käänsin viimeisen sivun ja suljin kirjan mustat kannet. Sanattomana tuijotin takakantta. Mitä minä juuri luin?

Lucile on muotikuvien kaunis lapsi ja suurperheen lapsista isän lemmikki. Hän on erilainen, sopeutumaton ja surullinen. Lucile elää omien sääntöjensä mukaan, saa potkut kaikista kouluistaan ja ihailee naapurin kaunista sihteeriä. Lucile on outo lintu oudosta perheestä. Oudosta linnusta kasvaa aikuinen ja äiti. Sitten hän sairastuu. Sairaus vetää hänet pinnan alle vuosiksi ja sitten taas korkeuksiin ja tekee hänestä lääkitsemättömänä arvaamattoman. Sellainen on Lucile, Delphine de Viganin äiti, joka lopulta tappaa itsensä.

Delphine de Viganin toinen suomennettu teos Yötä ei voi vastustaa on vihlovan kipeä ja koskettava kuvaus kirjailijan itsemurhan tehneestä äidistä. Se on synkkä ja rankka kertomus perheestä, jossa lapsia riittää jokaiselle sormelle ja jossa turmelevat salaisuudet lakaistaan maton alle. Kirjan alussa perhe näyttäytyy ensin suurena ja rakkautta pulppuavana, mutta jo pian taustalle hiipii mustat värit, vinksahtaneet kuviot ja traagiset kohtalot. Lucile kantaa mukanaan tuon perheen painoa, hän ei pääse irti. Kuten ei pääse Delphine de Vigankaan. Hän on yksi perheestä ja nyt hän aikoo paljastaa sen pimeän ytimen.

Kirja perustuu suurelle taustatyölle, haastatteluille ja kirjailijan omille muistoille. Se ei ole koko totuus, mutta se on kirjailijan totuus ja näkemys hänen äidistään, hänen perheestään ja kaikesta tapahtuneesta. Kirja kertoo itsemurhan tehneestä Lucilesta, mutta yhtä paljon se kertoo myös itse kirjailijasta ja siitä, kuinka kirja äidistä on syntynyt. Lucilen elämä on ollut rankka, kuten myös kirjailijan, joka on elänyt äitinsä rinnalla, nähnyt sairauden ja nähnyt äitinsä kuolleet kasvot. Kirjailija on nähnyt sen, mistä nyt kirjoittaa. Sen mitä hän ei ole nähnyt, on nähnyt joku muu.

Kirja on väkevä, ravisteleva ja repivä, se puhututtaa ja herättää kysymyksiä, mutta samalla jättää sanattomaksi. Kirja hämmentää, hämmästyttää ja osuu jonnekin syvälle. Vaietut salaisuudet, vaikeat perhesuhteet ja elämän raakuus puskevat kirjasta ja tulevat niin lähelle, että kirjaa on pakko lukea vaikka samaan aikaan se alkaa tuntua jo pahalta. Kirja hiipii iholle, kuristaa ja saa haukkomaan henkeään. Kirjan painava suru siirtyy lukijaan.

Yötä ei voi vastustaa on taidokas ja rehellinen tarina oikeasta elämästä. Kirja on kirjoitettu hyvin ja suomennos on loistava paria virhettä lukuun ottamatta. Kirja on niin hyvä, ettei sitä lukiessa edes tajua lukevansa. Se vie mukanaan, paljastaa elämän karuuden eikä jätä tilaa kepeydelle, sillä sitä ei ole. Ei tässä kirjassa. 

Delphine de Viganin No ja minä oli niin hyvä, että halusin ehdottomasti lukea tämänkin, vaikka epäröin tarttua kirjaan, joka on kuin suuri tirkistysaukko toisten ihmisten elämään. Kirja oli kuitenkin niin mieletön, että lukiessa ehdin unohtaa omat epäilykseni. En ole aikoihin lukenut näin koskettavaa ja omaan elämääni istuvaa kirjaa. Kosketuspintaa löytyi, samaistuin ja löysin itseni puntaroimasta omia tunteitani ja omaa elämääni. Se on yksi syy, miksi kirja antoi niin paljon. Mutta olisi se varmasti antanut muutenkin. Olen ehkä vähän hullu, kun löydän itseni aina tykkäämästä eniten kirjoista, jotka tuntuvat repivän lukijaa hajalle ja jotka parhaassa tapauksessa ovat tarinoita oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä.

Yötä ei voi vastustaa on kirja, jonka haluaisin sekä pitää vain omana salaisuutenani että suositella jokaiselle lukemiseksi. Kirja on rankka, mutta siitä huolimatta se kannattaa lukea. Harvoin kohdalle osuu toista näin hyvää kirjaa.

♥♥

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Eowyn Ivey: Lumilapsi



Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suomentanut: Marja Helanen
Sivut: 417, Bazar 2013
Kansi: Susanna Appel
Alkuteos: The Snow Child, 2012


Eowyn Iveyn palkittu esikoisteos Lumilapsi on kirja, joka kuljettaa mukanaan lumen ja pakkasen tuoksua. Hitaasti aukeava tarina lumoaa lukijansa sivu sivun jälkeen yhä voimakkaammin, kunnes kirjaa ei enää voi laskea käsistään. En koskaan uskonut, että voisin ihastua näin tarinaan, joka kuljettaa minut 1920-luvun Alaskaan, kylmyyden ja karuuden äärelle. Mutta kirjan sulkemisen jälkeen salaa toivoin, että ulkona sataisi jo lumi. Taianomainen kirja sai minut rakastumaan itseensä ja talveen.

Jack ja Mabel eivät ole enää aivan nuoria muuttaessaan karuun Alaskaan, jossa pakkanen kovettaa vaatteet päälle ja saa melkein luopumaan toivosta selviytyä kevääseen. Se on heille kuitenkin pakokeino toisesta elämästä, jota he eivät enää osaa kohdata. Elämästä, jossa heidän suurin toiveensa oli saada lapsi. Vuosien ja yhden lapsen menetettyään toivo on hiipunut. Nyt heidän elämänsä täyttää raskas arki ja kylmät päivät.

Pimeä ilta ja ensilumi kuitenkin muuttavat kaiken. Ensilumesta riemastunut Mabel haluaa tehdä lumesta lapsen, eikä Jack henno kieltäytyä. Illan kuluessa he veistelevät lumesta pihaansa pienen tytön, jolle Mabel pukee vaatteetkin. Seuraavana aamuna lumityttö on kuitenkin poissa. Lumitytön sijaan heidän pihassaan alkaa kulkea oikea, pieni tyttö. Tyttö, joka tuntuu tupsahtavan pihaan aina kuin tyhjästä ja katoavan yhtä salaperäisesti metsän pimeyteen. Kuka tyttö on ja mistä hän tulee? Tyttö arvoituksineen muuttaa pariskunnan elämän täysin.

Lumilapsi on kiehtova tarina, joka on kerrottu hyvin. Mysteeri tarinan takana saa lukijan niin jännittämään kuin epäilemäänkin - mikä on totta ja mikä ei? Kerronta on yksinkertaisen hienoa ja taitavaa. Suomennoskin toimi. Alaska avautui lukijalle valkoisena maisemana, lumi narskui jaloissa ja pakkanen tuli iholle, kunnes pääsi jälleen mökin lämpöön. Rakastin kirjan miljöötä, epätäydellisiä, mutta hellyyttäviä hahmoja sekä sitä jännitystä, joka seurasi lukijaa koko ajan. Kirjan arvoitus kutkutti ja sen seurauksena kirjaa luki harppauksin.

Harvoin lukee kirjaa, jossa kaikki on näin kohdallaan. Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta. Kirjassa on sekä tummia että kaihoisia sävyjä, ilon ja onnen hetkiä, epätäydellisyyttä, karua arkea, että ripaus taikaa. En ole hetkeen osannut nauttia kirjan lukemisesta yhtä paljon. Kirjassa hyvä tarina ja kerronta todellakin kohtaavat ja kokonaisuus on upea. En pidä kirjaa kuitenkaan välttämättä täydellisenä. Minulle se oli sitä, mutta en usko sen olevan sitä kaikille. Kirja on kyllä hyvä, mutta se vaatii oikean tilan ja hetken lukijaltaan. Täytyy voida nähdä ensilumi ja onni kylmässä pimeässä talvessa, jotta kirja pääsee oikeuksiinsa ja siitä osaa nauttia.

Suosittelen kirjaa talviseen iltaan, jolloin kaipaa sujuvasti etenevää vahvaa tarinaa eikä kaihda talvisia tarunhohtoisia hetkiä.

 




perjantai 1. marraskuuta 2013

Loppui lokakuu ja alkoi jokin aivan muu


Lokakuu oli ihana. Aurinkoinen ja lämmin. Täynnä uutta. Vaikka kiire, ajottainen väsymys ja huutava kahvin tarve tulivat myös tutuiksi, se ei haitannut. Lokakuu oli minun kuukauteni. Niin hyvä, että sen voimalla ehkä jaksaa tulevatkin pimeämmät ja kylmemmät kuukaudet. Kirjabloggaajana täytyy tietenkin kertoa millainen kirjakuukauteni oli. Ostettujen kirjojen suhteen lokakuu oli runsas, mutta lukeminen jäi vähemmälle. Oikeastaan luin vain neljä kirjaa sekä sain Anna Kareninan päätökseen, mutta siitä suurimman osan luin jo aiemmin.


Luetut

Lauren Oliver: Requiem - rakkaus palaa
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Michael Cunningham: Koti maailman laidassa
Lisa See: Pionin rakkaus

Ostetut
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 9,90 e
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa 3,90 e
Téa Obreht: Tiikerin vaimo 3,90 e
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis 3,90 e
Chris Cleave: Little Been tarina 3,90 e
Cecilia Samartin: Kaunis sydän 3,90 e
Bo Carpelan: Kulkeva varjo 2,95 e
Antti Hyry: Uuni 2,95 e
Herta Müller: Hengityskeinu 2,95 e
Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö 4,95 e
Kang Chol-hwan, Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot
 - 10 vuotta Pohjois-Korean Gulagissa 1 e


Kuten huomata saattaa, oman hyllyn varustelu on selkeästi ollut käynnissä lokakuussa. Toiset elolliset keräävät ruokaa varastoon talven varalle, minä taasen kirjoja. Kukin tyylillään. Ja koska oma hylly pursuilee lukemattomia kirjoja, niin loppuvuosi käytetäänkin niitä lukien.

Nämä kuukauden koosteet, jotka tänä vuonna otin itselleni tavaksi, ovat alkaneet hieman puuduttamaan. Harvoin tahtoo olla mitään kovin jännää sanottavaa kuukauden vaihtumisesta toiseen. Koska kuitenkin vuoden alussa lupasin kirjata tänne ylös jokaisen ostamani kirjan, niin vuoden loppuun jatketaan samaan malliin. Ensi vuodelle ajattelin kuitenkin keksiä jotain muuta. Vai jaksaako joku oikeasti lukea näitä kuukauden koosteita enemmänkin? 

Mutta kaikesta huolimatta hyvää marraskuuta ja viikonloppua kaikille!