maanantai 31. maaliskuuta 2014

Maaliskuun kirjoja ja muita juttuja


Maaliskuu on lipunut sen verran nopeasti ohi, että tänään suorastaan hätkähdin tajutessani, että on kuun viimeinen päivä - ja aika tehdä kuukauden koostepostaus. En oikein edes tiedä, minne nämä päivät ovat kadonneet. No, alkukuun kärsin pahasta kevätväsymyksestä, ja ne päivät menivät lähinnä töissä ja sen jälkeen sängyn pohjalla. Loppukuusta olen onneksi hieman piristynyt ja jaksanut toisinaan töiden jälkeen ajatella muutakin kuin nukkumista, mutta silti nekin päivät tuntuvat menneen ohi huomaamatta.

Vaikka olenhan minä kaikenlaista tehnytkin. Yhden lauantain vietin Helsingissä ja Ateneumin taidemuosessa Tove Jansson -juhlanäyttelyä ihailemassa. Olen myös tehnyt hidasta paluuta lenkkipoluille, nähnyt ystäviäni ja mikä kirjablogin kannalta tärkeintä, niin lukenut. Ehdin lukea maaliskuun aikana jopa seitsemän kirjaa kaikista väsymysnurinoistani ja kesken olevista kirjoista huolimatta. Maaliskuussa yritykseni lukea oman hyllyn kirjoja vähän unohtui, ja luin vain kaksi oman hyllyn lukematonta sekä Potterin, jonka olen lukenut jo useamman kerran. Kolme kirjaa oli kirjastosta ja yksi arvostelukappale. Itselleni ostin neljä kirjaa ja arvostelukappaleen lisäksi sain kaksi kirjaa.

Maaliskuussa luin:

Jasmin Darznik: Iranilainen tytär
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Veronica Roth: Outolintu (arvio tulossa)
Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (arvio tulossa)

ja ostin:

Tove Jansson: Viesti
Tove Jansson: Kesäkirja
♥ Tove Jansson: Muumipappa ja meri
♥ Lisa O'Donnel: Mehiläisten kuolema

ja muuta kautta sain:

♥ Leo Tolstoi: Lapsuus - poikaikä - nuoruus
♥ L.M. Montgomery: Sara Stanleyn tarinat
♥ Jonas Gardell: ÄPKPK, osa 2. Sairaus

Kun tarkastelen kuukauden kirjoja näin listana, niin huomaan lukeneeni maaliskuussa jopa kaksi lukupiirikirjaa, kolme nuortenkirjaa, sekä kotimaista, ruotsalaista että norjalaista. Kuukauden parhaimman kirjan tittelin Potterin lisäksi saa Jonas Gardellin koskettavan trilogian toinen osa. Heikoin lenkki oli tällä kertaa Iranilainen tytär, josta kukaan ei lukupiirissäkään innostunut. Outolintu ja Tähtiin kirjoitettu virhe olivat mukavia uusia tuttavuuksia nuortenkirjojen puolelta. Luettujen suhteen on kyllä ihan hyvä kuukausi ollut.

Ostetut ovat selvästi kallistuneet Tove Janssoniin, ja ehkä syy on juhlavuoden, että juuri nyt alkaa kaipailla Janssonin kirjoja itselleen kun niihin kaikkialla törmää. Esimerkiksi vaikka olen kaikki Muumi-romaanit lukenut, niin omana minulla ei ole kuin vain kaksi. Ja aikuisille suunnattuja kirjoja olen alkanut aivan juuri vasta lukea, että myöskin ostaa itselleni. Katsotaan kuinka monta Janssonin kirjaa hyllystäny löytyy kun vuosi loppuu. (Minä toivon useampaa, mutta kukkaroni ja kirjahyllyni saattavat olla eri mieltä.)

Mutta sellainen nopeasti ohi hujahtanut väsyneen ja kirjojen täyteisä kuukausi takana. Huhtikuu menee maaliskuun tavoin töissä, mutta muutakin menoa on suunnitteilla. Elämisen sivussa ajattelin lukea pari oman hyllyn kirjaa sekä vihdoin ja viimein saada yöpöydän keskeneräiset luettua loppuun. Tai sitten palautan ne kirjastoon lukemattomina. Pääasia, että saan ne yöpöydältäni pois. Aiheuttavat jo ihan stressiä moiset kirjapinot.

Aurinkoista huomenna alkavaa huhtikuuta kaikille!

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Minä ja muumit


Iida, Minna ja fable haastoivat minut kertomaan suhteestani muumeihin ja ilolla otan haasteen vastaan, sillä olenhan kovan luokan muumi-fani. Haaste on alunperin lähtöisin Opuscolo -blogista.

En muista sellaista aikaa, jolloin en olisi rakastanut muumeja. Lapsuudessani juuri muumi-animaatiot olivat ne, joita katsottiin vuodesta toiseen yhä uudelleen ja uudelleen koskaan kyllästymättä. Aina ne onnistuivat herättämään ihastusta, naurua ja toisinaan haikeuttakin. Minulla ei ole muistikuvaa siitä, olenko ihan pienenä lapsena lukenut tai onko minulle luettu muumeja. Mutta koska jo oma äitini on tykännyt hurjan paljon muumeista, niin muumit ovat näkyneet ja kuuluneet monin tavoin koko elämäni ajan. Lapsuuden kodista muistan muumiastiat ja isäni muumiherätyskello, joka aamuisin soitti muumivideoiltakin tuttua laulua ja huhuili perään "on kaunis päivä tänään, herää jo!".

Kouluikäisenä muumifaniuteni koki kolauksen kun teimme retken Naantaliin ja Muumimaailmaan. Kauhukseni muumimaailma ei vastannut lainkaan minulle henkilökohtaisesti tuttua ja tärkeää muumilaaksoa, vaan jotain aivan muuta. Pehmeät värit, rauha ja luonnon siritys olivat poissa ja tilalla hirveä ihmisvilinä, muumipukuihin pukeutuneita työntekijöitä ja kylmiä jäljitelmiä Tove Janssonin luomasta ihanasta muumimaasta. En tykännyt - en vaikka kuinka yritin. Mutta lapsen mieli on omanlaisensa. Nyt vanhempana olen pohtinut jo parin kesän ajan, pitäisikö tehdä uusi vierailu hieman ehkä toisenlaisesta näkökulmasta kuin aikoinaan.

Teinivuosina ihastukseni muumeista alkoi vaihtua Tove Janssonin ihailuun. En ihaillut muumeja enää sellaisella lapsen naiiviudella ja yksinkertaisella tavalla, vaan aloin nähdä muumeissa ja niiden luojassa paljon enemmän. Täytyi kuitenkin elää yli teinivuosien ennen kun koin ajan sopivaksi tutustua Toveen ja alkuperäisiin muumeihin paremmin. Ennen blogini perustamista luinkin kaikki muumi-romaanit. Vertasin niitä tuolloin paljon animaatioihin, jotka olivat minulle lapsuuden oikeita muumeja ja jotka osasin lähes ulkoa, ja koin sekä pettymyksiä että riemua. Romaanithan ovat paljon enemmän kuin animaatiot, ja niiden maailmaan kiinni pääseminen otti aikaa. Mutta kun pääsin, niin rakastuin.


Romaaneista innostuneena luin Tove Janssonista kirjoitetun elämänkerran ja jos sitä ennen olin jo ihaillut Tovea suurin sydämin, niin viimeistään elämänkerran jälkeen rakkaus roihusi. Mikä taiteilija! Mikä nainen! Yhtäkkiä koin ymmärtäväni muumienkin mieletöntä maailmaa aivan uudella tavalla. Ja vaikka Tovelle muumit eivät ehkä olleet aivan yhtä tärkeitä kuin suurelle yleisölle, niin silti juuri niistä hän on tunnettu ja juuri ne ovat monen sydäntä lähellä. Minunkin. Annan arvoa kaikelle Toven luomalle ja nyt kun olen alkanut lukea hänen aikuisille suunnattuja novellikokoelmia, olen pitänyt niistäkin. Mutta ei ole muumien voittanutta.

Mikä muumeissa sitten ihastuttaa? Miten sekä lapsena että aikuisena voi olla saman maailman lumoissa? Luulen, että aivan alusta asti se on ollut muumimaailman lämpö, riemu ja turvallisuus. Samaan aikaan vapaus, vapaus olla ja toteuttaa itseään. Erilaisuuden hyväksyminen, suvaitsevaisuus ja suopeus. Muumeissa käsitellään isoja asioita, joista lapsena ymmärtää omaa itseään lähellä olevan ja aikuisena enemmän. Ja tietenkin muumit tarjoavat huvittavia hetkiä, seikkailua ja erilaisia suhteita. Perheitä, ystäviä ja yksinäisyyttä. Paljon paljon rakkautta.


Kuten kuvista näkyy, saavat muumit näkyä omassakin kodissani samoin kuin lapsena. Halusin kuvata tätä varten omia lemppareimpia juttuja, mutta kun täällä kotona katselee ympärilleen, näkyy muumeja monessa muussakin yhteydessä. Pidän siitä, miten saan kodissani arjen keskellä ihailla lempitaiteilijani käden jälkiä esimerkiksi kehystetyissä postikorteissa ja miten aamupalapöydässäkin voi vain mukia vilkaisemalla saada kiinni muumimaailman tunnelmasta. Se tunnelma kun on aivan omanlaisensa. Oi jos vain Muumilaaksossa saisin elää.
Kiitos mainiosta haasteesta kanssabloggaajille! Oli ihana uppoutua näin lauantain riemuksi itselle tärkeään aiheeseen ja kirjoittaa omia mietteitään siitä. Viime lauantain minä vietinkin Ateneumissa Tove Janssonin juhlanäyttelyssä ja en voi kuin huokailla edelleen, miten mahtava ja vaikuttava se olikaan! Suosittelen lämpimästi.

Ihanaa lauantaita ja viikonloppua kaikille!

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - osa 2. Sairaus


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus
Suomentanut: Otto Lappalainen
Sivut: 300, Johnny Kniga 2014
Kansi: Pomper Hedengren
Kansikuva: Tuija Lindström
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar - 2. Sjukdomen

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 2. Sairaus  jatkaa siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Ensimmäisessä osassa otettiin haparoivia askelia kohti omaa itseään, oman seksuaalisuuden hyväksymistä ja toteuttamista. Löydettiin iloa, onnea ja rakkautta synkkien sävyjen keskeltä. Jo ensimmäinen osa nimittäin taluttaa näyttämölle AIDSin ja kuoleman. Ensimmäisiltä sivuilta lähtien sen tietää, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua. Ja toisessa osassa ollaankin jo lähempänä vääjäämätöntä.

Benjamin ja Rasmus ovat saaneet toisensa, mutta parisuhteella on monia varjoja. Benjaminin jehovan todistaja vanhemmat eivät hyväksy homoutta, eivätkä poikansa uutta elämää. Helppoa asia ei ole Rasmuksenkaan vanhemmille, sillä he ovat tottuneet ajattelemaan homofiileistä kuten koko yhteiskunta. Se on sairaus. Se on tuomittavaa. Painolastia parisuhteeseen lisää molempien ristiriitaiset tunteet ja teot: molemmat tuntuvat elävät jonkinlaista kaksoiselämää. Benjamin yrittää olla hyvä jehovan todistaja samaan aikaan kun hän elää muiden tuomitsemassa parisuhteessa, Rasmus yrittää olla hyvä parisuhteessa ja silti hän kaipaa vapauttaan. Musertavinta on kuitenkin sairaus. AIDS. HIV. Homojen sairaus. Homojen synnistä langetettu rankaisu. Sairaus ei jätä Rasmusta ja Benjamia rauhaan. Ensin se osuu heidän ystäviinsä ja sitten vielä lähemmäs.

Osa on jo saanut tartunnan,  toinen osa pelkää kuollakseen tartuntaa. Lehtilööpit huutavat sairautta. Osoittelevat homoja. Kuten kaikki. Osan mielestä sairaus on oikein, oikea kohtalo sellaiselle luonnottomuudelle kuin homous. Lääkärit uskovat sairauden tarttuvan pelkästään ilman välityksellä. Seuraavana päivänä he uskovat, ettei sairaus tartu normaalisssa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Totuus on vielä hukassa. Ja sairastuneiden hoitaminen lapsenkengissä. Toiset kieltäytyvät hoitamasta, toiset tekevät parhaansa. Samaan aikaan kun nuoret miehet ulostavat suolistonsa verille, laihtuvat luurangoiksi, ovat kipeitä, puolikuolleita, kunnes kuolleita.

Jonas Gardell käsittelee kirjasarjassaan tärkeää aihetta hyvin, ja tavalla, joka ravistelee. Kirjaa lukiessa tunteet kuohuvat ja keinuttavat puolelta toiselle. Ilosta suruun ja riemusta vihaan. On käsittämätöntä millä tavalla homouteen ja AIDSiin on suhtauduttu - ja valitettavasti suhtaudutaan toisinaan edelleen -, miten julmasti, kylmästi ja raa'asti. Epätietoisuus sekoitettuna uskomuksiin ja vihamielisiin ajatuksiin on ollut (ja on) turmiollinen yhdistelmä. Kirjaa lukiessa puistatti. Edelleen puistattaa. Ja silti kaikesta on vain hetki aikaa. Minun vanhempani ovat eläneet tätä aikaa. Mahdollisesti joko pelänneet omaa kohtaloaan sairastua, joutuneet piilottelemaan itseään tai vihanneet ja syytelleet homoja tuosta julmasta tappavasta sairaudesta. Ehkä olleet siinä jossain välissä. Olleet kuitenkin.

Gardell kirjoittaa hyvin. Sekoittaa koskettavia tarinoita ja ihmiskohtaloita kuvaamansa ajan yhteiskuntaan. Kirja on enemmän kuin kaunokirjallinen teos ja sitä lukiessa huomaa, miten läheltä Gardell on kaikkea joutunut seuraamaan. Että hän kirjoittaa omasta elämästään. Ja vihaisesti, syytellenkin, ja samaan aikaan kuitenkin yllättävän rauhallisesti. Kirjasta olisi saanut rajumman, raivoisamman ja vielä repivämmän. Mutta se ei sorru siihen. Kirja alleviivaa, mutta tällaisen vääryyden kohdalla ei mielestäni edes tarpeeksi. Kirja on herkkä ja kaunis, samaan aikaan karu ja julma.

Minä pidin ensimmäisestä osasta paljon, ja niin myös tästä. Pidän kirjassa niin monesta asiasta. Yksi tärkein on aitous. Kirja ei tee kenestäkään pyhimystä. Kirjassa homot eivät ole marttyyreja, tai vain uhreja. He ovat vain ihmisiä. Kaikki omanlaisiaan kuten muutkin. Minusta se on hienoa. Kirja on rehellinen ja myös rohkea. Olisi helppo maalata homoista jokin yhtenäinen ryhmä, joukko ihania sulosia poikia, joita odottaisi julma ja karu kohtalo. Mutta kirja jättää sen teennäisyyden muille. Homous on yhtä kuin seksuaalinen suuntautuminen, eikä se määritä sen enempää. Sen sijaan yhteiskunnan asenne määrittää ja pakottaa, luo elämälle tietyt raamit.

Kirjan ainoana heikkoutena saattaisin pitää pientä sekavuutta. Kirjassa hypitään ajassa ja paikassa, joten kirja vaatii lukijan täyden huomion. Toisaalta itse en kuitenkaan kokenut kirjaa sekavana, vaan se pysyi mielestäni hyvin koossa. Mutta sekavuuden ja useiden hahmojen vuoksi kirja tuntuu jäävän vähän etäiseksi. Se saisi tulla vielä enemmän iholle. Tosin en tiedä olisiko se jo liikaa, sillä jo nyt pieni tunteiden tuuletus oli lukemisen jälkeen paikallaan. Etäiseksi jääminen jäi kuitenkin kaikesta huolimatta hieman vaivaamaan.

Mutta lukekaa tämä kirjasarja. Ja jos pidit ensimmäisestä osasta, ei tätä toista voi olla lukematta.

♥½


torstai 20. maaliskuuta 2014

Kirjakaupasta yöpöydälle: kirjahankintoja & mitä luen nyt

 

Kevätväsymys on löytänyt minut. Se saa minut haluamaan aikaisin nukkumaan ja heräämään myöhään. Töiden jälkeen olen usein täysin poissa pelistä, joskus jo kesken työpäivän. En ole koskaan täysin ymmärtänyt kevätväsymystä -  miksi väsyttää, vaikka päivät pitenevät ja pakkanen väistyy? - ja silti kärsin siitä. Ja tällä kertaa se on laittanut kirjabloggaaja elämän sekaisin muutenkin.

Tiedän olevani vähän tylsän pedantti, mutta en ole koskaan oikein oppinut sietämään tilaa, jossa monta kirjaa on samaan aikaan kesken. Ajatukseni on, että yksi kirja luetaan alusta loppuun ennen kuin siirrytään seuraavaan. No kevät saa näköjään pedanteimmankin päänupin sekaisin, sillä ensimmäistä kertaa ikinä yöpöytäni huojuvista kirjapinoista löytyy useampi kesken oleva teos.

Tällä hetkellä ongelmani monen kirjan kanssa on se, että ehdin nukahtaa ennen kuin osaan päättää mitä haluankaan sillä hetkellä lukea tai jos jopa saan luettua jotain, niin luen sieltä täältä mitä milloinkin jaksan, eli en tunnu eteneväni yhdessäkään kirjassa. Blogin kannalta se on aika tylsää, sillä kun ei saa kirjaa päätökseen, ei ole mitään kirjoitettavakaan. Blogi saa huokailla täällä hiljaa yksinään, kun bloggaaja vetelee hirsiä kun ei osaa päättää mitä lukisi.

Senpä vuoksi ajattelin muistaa blogianikin jälleen ja tehdä bloggauksen yöpöydällä lojuvista, luvun alla olevista sekä viimeksi ostetuista kirjoista. Nimittäin edes kevätväsymys ei onnistu hyydyttämään paatunutta kirjashoppaajaa.


Tällä hetkellä luen tai ainakin yritän lukea:

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus
Olen odottanut tämän toisen osan lukemista siitä asti, kun sain ensimmäisen osan päätökseen. Kirja saapui minulle maanantaina ja pääsikin luettavaksi heti. Vielä on matkaa siihen, että kirja olisi luettu, mutta olen toiveikas. Ja sen verran voin paljastaa, että ainakaan ensimmäiset sata sivua eivät ole tuottaneet pettymystä!

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Potterhuumassani luen tällä hetkellä sarjan neljättä osaa. Tätä olen lukenut tarkoituksella hitaampaan tahtiin, jotta iloa riittäisi pidempään, mutta mukavasti olen ehtinyt kuitenkin edetä. En tosin niin mukavasti, että tämänkään loppuun lukemisesta puhuttaisiin toviin.

♥ Bob McCabe: Harry Potter, Legenda
Tämä on ollut minulla kesken helmikuusta lähtien, mutta luenkin tätä ihan silloin tällöin fiiliksen mukaan muiden kirjojen ohessa. Nyt en ole hetkeen lukenut tästä sivuakaan, mutta tarkoitus olisi tämäkin loppuun lukea kevään aikana.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
Moyesin kirja tuli töissä vastaan, lainasin sen, luin muutaman sivun ja siitä asti sen on saanut olla koskemattomana yöpöydälläni. Ei tuntunut yhtään omalta. Joku tosin kehui blogissaan tätä kovasti, joten ajattelin antaa vielä toisen mahdollisuuden - jahka jaksan. Tosin jos jokin näistä jää kesken, niin se on tämä.

Pekka Hiltunen: Iso
Tämäkin sattui töissä osumaan käsiini, joten luin kirjasta muutaman sivun, ja tykästyin niin, että toin kotiin asti. Tätä tekisi mieli lukea heti, mutta koska näitä kirjoja on sen verran monta kesken, niin yritän lukea jonkun loppuun ennen kuin jatkan tämän parissa.

Yöpöydältä löytyy myös:

Anne B. Ragde: Berliinin poppelit
Lukupiirikirja, joka pitäisi pian aloittaa, että ehdin lukea kirjan tapaamiseen mennessä. Jos saisin vaikka Gardellin kirjan loppuun, niin voisin aloitella tätä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2
Pidin kovasti kirjasarjan ensimmäisestä osasta, ja minun piti lukea tämä heti jatkoksi, joten kannoin sen lukupinoon. Sitten alkoi työt, ja kaipasin jotain kevyempää, niin tämä jäi pöydälle lojumaan. On kyllä tulossa pian lukuun, mutta en halua pilata kirjaa lukemalla sitä väsyneenä, niin tovin joutuu odottamaan. Tämäkin.

Veronica Roth: Outolintu
Anni hehkutti, minä pistin varauksen ja nyt kirja jo odotteleekin yöpöydällä. Tämä on pakko lukea pian siitä syystä, että kirjasta on varmasti varauksia jälkeenikin. Veikkaan tätä kuitenkin nopealukuiseksi, niin yritän vältellä tämänkin aloittamista ennen kuin saan jotain muuta luettua loppuun.

Viimeisimmät kirjahankinnat:

Tove Jansson: Viesti
Tove Jansson: Kesäkirja
Voi miten onnellinen olisin, jos näistä vanhempia (kovakantisia) painoksia löytyisi, mutta kun ei niin ei. Lohdutuksena ostin uudet Tove Jansson -juhlavuoden kunniaksi julkaistut pokkariversiot. Edullinen oli hinta, joten jos joskus jossain vastaan kävelee vanhempia painoksia, niin kyllä nekin hyllyyni pääsevät.
 
♥ Lisa O'Donnel: Mehiläisten kuolema
Parin kolmen euron kirpparilöytö.

♥ L.M. Montgomery: Sara Stanleyn tarinat
Löysin kirjaston poistohyllystä.

♥ Leo Tolstoi: Lapsuus - poikaikä - nuoruus
Poikaystävältä saatu tuliainen. Oli löytynyt antikvariaatista.


Nyt on hetkeksi kirjakuulumiset päivitelty. Seuraavan kerran toivottavasti palaan arvion kera, ja vähän vähemmän väsyneenä. Mutta sitä ennen olisi kiva kuulla, että mitä te luette juuri nyt ja mitkä ovat teidän viimeisimmät kirjahankinnat?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär


Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Sivut: 126, Wsoy 2008
Kannet: C-G Hagström
Alkuteos: Bildhuggarens dotter 1968

Maaliskuussa vietin Toven Jansson -juhlavuotta samaan tapaan kuin helmikuussakin ja luin itselleni entuudestaan vieraan novellikokoelman. Kuvanveistäjän tytär on - kuten nimikin antaa ymmärtää - novellikokoelma, jonka aiheet kumpuavat Tove Janssonin omasta elämästä. Toven kaikissa teoksissa ja taiteessa kaikuu vahvana kirjailijan oma elämä, josta hän on ammentanut ja jota hän on työssään paljon käsitellyt. Perhe, taiteilija vanhemmat, elämäntyyli, Toven rakkaussuhteet, ystävät ja yhteiskunta ovat löytäneet tiensä Toven teoksiin. Kuvanveistäjän tytär on Toven aikuisena kirjoittama teos hänen elämästään, jota hän eli, ja jonka hän koki ja näki lapsena. Maailmaa katsotaan lapsen silmin aikuisen viisaudella. Teoksissa sekoittuu Toven oma lapsuus, satumaisuus ja unenomaisuus. Minusta teos on ihana.

Kuvanveistäjän tytär sisältää 19 novellia, jotka ovat kaikki hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia. Novellien keskeinen aihe on Toven ja hänen isänsä välinen hieman vaikea suhde. Taustalla on koko ajan äiti, jota Tove palvoi. Useimmissa novelleissa pyörii samat aiheet, teemat, miljööt ja hahmot. Juuri Toven kuvanveistäjä isä, ja hänen valta-asemansa perheessä, on monen novellin ydin. Saaristossa vietetyt lapsuuden kesät, hieman höpsähtänyt isoäiti, ateljee ja isän lemmikkiapina löytyvät useammat novellista. Vaikka samat aiheet ja teemat toistuvat novelleissa, jokainen on kuitenkin aivan oma uniikki yksittäinen tarinansa. Ja miten vahvoja novelleja Tove onkaan kirjoittanut. Novellit maalaavat jokainen oman maisemansa, tunnelmansa ja hetkensä lukijan eteen. Novellit ovat lyhyitä, mutta täyteläisiä. Tove on vain muutamalla lauseella, muutamalla sanalla, osannut tuoda ison palan elämää(nsä) lukijan silmien eteen. Se on uskomatonta.

Helmikuussa lukemani Nukkekaappi oli oikein hyvä novellikokoelma, mutta huomasin pitäväni enemmän Kuvanveistäjän tyttärestä. Nukkekaappia luin pitkälti kiinnostuksestani kirjailijaan ja luin novellit kirjailijasta lukemaani elämänkertaa vasten. Niiden kiinnostavuus perustui vahvasti siihen, mitä taustaa vasten ne olivat syntyneet. Itse novellit tuntuivat jäävän kaiken sen varjoon. Nyt nautin kuitenkin itse novelleista ja olisin varmasti pitänyt niistä, vaikka ne olisi kirjoittanut kuka. Koin novellit jotenkin aikuisempina, erikoisempina ja hiotumpina, niitä oli vaikeampi tulkita. En kuitenkaan kokenut novelleja vaikeina, vaan ne jäivät enemmänkin kutkuttamaan mieltä, mitä pidän hyvän novellin määreenä. Voisin hyvin kuvitella lukevani teoksen uudelleen vaikka heti ja luultavasti saisin vain enemmän irti toisella lukukerralla.

Tyypillinen ongelmani novellien kanssa on niiden sekoittuminen päässäni yhdeksi suureksi sekavaksi vyyhdiksi. Niin kävi nytkin, vaikka pidinkin taukoa novellien välillä ja sulattelin lukemaani. Tällä kertaa en kuitenkaan kokenut sitä oikeastaan haittana lainkaan, sillä novellit linkittyvät vahvasti toisiinsa. Onhan jokainen novelli pala suuremmasta kokonaisuudesta eli Tove Janssonin elämästä. En aiokaan nyt nostaa yhtäkään novellia teoksesta erikseen esille, eikä se helppoa olisikaan. Yksikään novelli kun ei tuntunut olevan ylitse muiden eikä mikään jäänyt selkeästi muiden varjoon. Tarkoitushan on, että nämä luetaan toistensa rinnalla.

Kuvanveistäjän tytär on samaan aikaan vahva, voimakas ja vavahduttava, mutta kuitenkin suloinen ja levollinen teos. Novellien lukeminen on nautinto, jopa kaltaiselleni novellien välttelijälle. Suosittelenkin teosta lämpimästi kaikille Tove Janssonin tai novellien ystävälle. Jos pidät jommasta kummasta, tai molemmista, pidät luultavasti tästäkin.

"Aurinko on ehtinyt aamukahviin."

 
 


lauantai 15. maaliskuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki


J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Suomentanut: Jaana Kapari
Sivut: 456, Tammi 2000
Kansi: Mika Launis
Alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999

(Huom! Arvioni käsittelee Harry Potter -kirjasarjan kolmatta osaa, joten oletan ensimmäisen ja toisen osan olevan lukijalle tuttuja. En tee juonipaljastuksia kolmannesta tai sitä seuraavista osista, mutta yleisellä tasolla pohdin koko kirjasarjaa. Jos et ole lukenut kirjasarjaa, mutta haluat lukea sen tietämättä kirjoista etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.)

Helmikuussa iskenyt Potterhuuma pitää edelleen pintansa ja kolmaskin osa on nyt luettu (ja neljäs jo kovaa kyytiä etenemässä, mutta blogi ei valitettavasti elä ihan reaaliajassa). Harry Potter ja Azkabanin vanki on kolmas osa, mutta ensimmäinen selkeästi vanhemmalle lukijalle suunnattu kirja. Kun vielä ensimmäisen ja toisen osan yhteydessä selkeästi ollaan tekemisissä lastenkirjojen kanssa, niin kolmas osa on melko radikaalilla tavalla ottanut niihin pesäeron ja erottuu vanhemman lukijan silmissä edukseen. Kahta ensimmäistä osaa luin nostalgisoiden ja vähän hymisten, mutta kolmannen osan kanssa oli tosi kyseessä. Kirja imaisi mukaansa täysin ja lopulta kävin kuten nuorempanakin: luin kirjaa yöllä nukkumisen kustannuksella, ensimmäisenä aamulla ja vieläpä bussissa työmatkalla. Huh, todellinen Potterhuuma kyllä! Ja voi miten ihanaa se onkaan.

Hatty Potter ja Azkabanin vanki alkaa tuttuun tyyliin Harryn kesälomasta, jota hän viettää Dursleyn perheen luona. Kesäloma on Harrylle kuin kidutusta, sillä hän joutuu olemaan erossa itselleen rakkaasta taikamaailmasta ja eivätkä Dursleyt edes yritä kohdella häntä inhimillisesti. Tälläkin kertaa Harry kuitenkin pääsee palaamaan taikamaailmaan odotettua aiemmin. Ja mitä olisi taikamaailma ilman vaaroja ja pelkoa? Ei ainakaan Harry Pottereista tuttu taikamaailma, sillä kolmannessa osassa niitä kyllä riittää. Nimittäin Azkabanin vankilasta, josta kenenkään ei tiedetä koskaan karanneen, on paennut Sirius Musta. Sirius Mustaa pidetään yhtenä aikansa vaarallisimpana pimeyden velhona, murhaajana, ja tällä kertaa hän tuntuu jahtaavan nimenomaan Harrya. 

Harry on huolissaan, mutta jo kahden vuoden aikana tottunut pelon ja uhan alla elämiseen niin, ettei voi antaa sen hallita koko elämäänsä. Kun muut - opettajat, taikaministeriö ja Harryn ystävät - yrittävät suojella poikaa ja pitää hänet mahdollisimman hyvässä turvassa, haluaisi Harry vain elää normaalia velhon elämää kuten ikäisensä. Ja kyllä kirjaan paljon muutakin mahtuu kuin Sirius Musta. On huispausotteluita, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Lupin, ankeuttajat, Hagrid ja tapaus Hiinokka, Hermionen outo käytös, retket Tylyahoon, ennustamisen tunnit ja hupaisat ystävät. 

Kolmannessa osassa kirjasarja lähtee minusta kunnolla käyntiin ja tuo paljon uusia vivahteita hahmoihin ja ydintarinaan. Kirjassa ei enää tapahtu niin kiireellä asioita, vaan nyt aikaa on käytetty asioiden kuvailemiseen ja pienempiinkin hetkiin. Onkin ihanaa viipyillä Tylypahkassa ja nauttia taikamaailman arjestakin enemmän kuin ennen. Kolmannessa osassa lukijalta vaaditaan enemmän kuin aiemmissa osissa - kuten sanoin, tämä ei ole enää lastenkirja. Kirjasarjahan kasvaa Harryn mukana ja nyt seikkaillaan jo kolmetoista vuotiaan matkassa. Kirja käsittelee isoja aiheita ja on rankka. Oikeastaan jälkikäteen ajatellen kirjan kaikkia synkkiä sävyjä ei kunnolla tahdo edes ymmärtää, sillä samaan aikaan kirja on kuitenkin lämmin ja humoristinen.

Kolmannessa osassa siirrytään siihen, kun Pottereita ei enää lueta vaan eletään, niin kirjojen arvioiminen on todella vaikeaa. Pottersokeudestani huolimatta koin kirjassa kuitenkin pari heikkouttakin, joita en muista aiemmin edes huomanneeni. Kirjassa on muutamia hieman hätäisiltä ja "turhilta" tuntuvia kohtauksia, sellaista vähän päätöntä menoa, josta ei täysin saa otetta. Etenkin kirjan loppupuolella oli tapahtumia, jotka tuntuivat kokonaisuutta ajatellen huolimattomilta. Ja sitten nupisen suomennoksesta, siitäkin huolimatta, että suomentajahan on tehnyt mielettömän työn aikoinaan kirjasarjan parissa. Mutta kun kirjan tyyli on selkeästi näin erilainen kuin kahden aiemman, niin minua häiritsi lapselliselta tuntuvat ja ontuvat ilmaukset kirjassa. Ne pistivät silmääni, vaikka kirjaa muuten lukikin lähinnä unohtaen, että edes lukee. Pieniä juttuja, mutta kuitenkin.

On ollut kyllä ihana palata jälleen Harry Pottereiden pariin ja etenkin nyt tuntuu siltä, kun nautin juuri tämän kolmannen kirjan lukemisesta jopa odotettua enemmän. Olin hieman valmistautunut siihen, että suuret odotukseni eivät täyttyisi ja kokisin kirjat jotenkin nuivemmin nyt kun ikää on edellisen lukukerran jälkeen ehtinyt taas kertyä. Ensimmäisen ja toisen osan kohdalla olinkin vähän kauhuissani, että näinkö lapsellisia nämä ovat, mutta onneksi kolmas muistutti, että ei, eivät kaikki ole. Sanonkin samaa kuin taisin sanoa viimeksi, että vaikka kaksi ensimmäistä maistuisi puulta, niin kannattaa sinnitellä kolmanteen osaan asti. Tästä se koko Potteriuden huippuus vasta alkaa! Ja muistakaahan, että koska tämä on suunnattu vähän vanhemmalle lukijalle, niin aivan pienimmille kirjaa ei voi vielä suositella.



Muualla: Luettua elämää, Maailman ääreen

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentanut: Helene Bützow 
Sivut: 338, Wsoy 2013
Alkuteos: The Fault in Our Stars 2012

John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe on kirja syöpää sairastavista nuorista, suuresta rakkaudesta ja sekä mieltä vaivaavasta kirjallisuudesta. Se on tarina täynnä surua, epäreiluutta, hetkittäistä iloa ja onnea. Kirjassa on rosoa, elämän realiteetteja sekä vain kaunokirjallisuudessa mahdollisia pieniä ihmeitä. Parhaimmillaan kirja naurattaa ja itkettää. 15 vuotiaalle minälleni kirja olisi ollut täydellinen, kymmenen vuotta vanhempi minäni koki kirjan hieman liian naiiviksi. Kirja on kuitenkin hyvä ja nuortenkirjojen joukossa tutustumisen arvoinen.

Hazel on 16 vuotta vanha ja hän sairastaa kilpirauhassyöpää. Uuden lääkehoidon avulla hän on saanut lisää elinvuosia, mutta vain muutaman. Sairaudesta ei voi parantua, jossain vaiheessa siihen menehtyy, mutta vielä toistaiseksi Hazel on elossa ainaisena seuranaan happipullonsa Philip. Hazel on sairastanut pitkään ja on hyväksynyt kohtalonsa, mutta syövän epäreiluus iskee päin kasvoja, kun hän tapaa Augustuksen. Augustus on mysteerinan, fiksu ja hassu poika, jota Hazel ei voi vastustaa. Eikä tunne ole vain yksipuolinen. 

Hazel ja Augustus löytävät toisistaan ystävyyden ja rakkauden, joka lohduttaa ja tuo iloa, mutta samalla musertaa, sillä heille ei ole suotu onnellista loppua. Ja he tietävät sen. Elämä ei kuitenkaan ole suremista tai kuolleita varten, vaan elämistä varten. Hazel ja Augustus tarttuvat siihen kaksin käsin. Yhdessä he aikovat ratkaista erään kesken loppuvan kirjan arvoituksen, lohduttaa silmänsä menettänyt ystäväänsä Isaacia sekä rakastaa toisiaan. Niin kauan kuin se on mahdollista.

Tähtiin kirjoitettu virhe on melko tyypillinen nuortenkirja, mutta tuntuu kuitenkin raikkaalta. Pidin siitä, että vaikka kirjassa on paljon melko ennalta arvattaviakin piirteitä, niin se ei tarjoa vain onnellisia loppuja. Kaiken huumorin alla kirja on hyvinkin raadollinen ja repivä. Kirjassa ei ole vain urhoollisia, syöpää vastaan taistelevia nuoria, vaan muutakin. Vaikka omasta tilastaan on oppinut jo vitsailemaan, eivät huonot uutiset silti tunnu yhtään vähemmän huonoilta. Kirja on rehellisen tuntuinen, mutta kaunokirjallisen kepeä ja kuitenkin hyväntuulinen. Se surullisen tarinan takaa kehottaa elämään - niin kauan kuin voi.

Kuten sanoin, kirja on hyvin toimiva nuortenkirja. Minä en kuitenkaan aivan täysin päässyt kirjan maailmaan kiinni, vaan luin kirjaa kuin ulkopuolisena. Pidin kirjan lukemisesta, se oli nopea ja helppo lukea, mutta kirja ei ihan hirveästi koskettanut minua. Nauratti, mutta en itkenyt, vaikka monet muut kirja onkin saanut kyyneliin. Täysin tästä en syytä vain tätä kirjaa, vaan sitä, että aihe on jo tuttu niin kirjoista, elokuvista kuin oikeastakin elämästä. En hätkähdä enää aivan vähästä. Lisäksi nuortenkirjamainen naiivius ei tehonnut minuun. Pidin kyllä kirjan suloisuudesta, mutta se myös etäännytti minua hieman. Koin olevani lukijana liian vanha samaistumaan.

Kirjan lukenut sisareni mainitsi, että piti kirjaa samankaltaisena kuin Jenny Downhamin kirjoittamaa Ennen kuin kuolen. Itselläni ajatus ei tullut mieleen kirjaa lukiessa, mutta näin jälkikäteen ajatellen onhan kirjoissa paljon samaa. Minusta molemmat kirjat kuitenkin tarjoavat omat uniikit tarinansa, jotka kannattaa lukea.

Vaikka en kokenut kirjan kanssa mitään suurta ihastumista, niin haluan kyllä ehdottomasti nähdä kirjaan perustan elokuvankin, jahka se on mahdollista. Kirjaa uskallan suositella nuorille tai muuten nuortenkirjoista paljon pitäville lukijoille. 15 vuotias minäni kun olisi varmasti julistanut suurta rakkauttaan kirjaa kohtaan.

"Joistakin kirjoista tulee kumma lähetyssaarnaajamainen olo, ja tuntuu ettei pirstoutunut maailma eheydy, ennen kuin kaikki ovat lukeneet juuri sen kirjan. Ja sitten on sellaisia kirjoja kuin Viistoa valoa, joista ei vain voi puhua, kirjoja jotka ovat niin harvinaislaatuisia ja erityisiä ja henkilökohtaisia, että niiden kehuminen muille on kuin pettämistä."

"Minä: 'Se ei maistu siltä, kuin itse Jumala olisi muuttanut taivaan viiden ruokalajin ateriaksi, jonka kyytipoikana tarjotaan käynyttä, kuplivaa, häiksevää plasmaa kirjamellisten terälehtien leijuessa pöydän ympärille kanavan rannassa.'
Gus: 'Kauniisti ilmaistu.'
Gusin isä: 'Lapsemme ovat outoja.'
Isä: 'Kauniisti ilmaistu.'"

 

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Jasmin Darznik: Iranilainen tytär



Jasmin Darznik: Iranilainen tytär
Suomentanut: Anu Nyyssönen
Sivut: 336, Like 2012
Kannet: Unna Kettunen
Alkuteos: The Good Daughter 2010

Jasmin Darznikin Iranilainen tytär oli viimeksi lukupiirikirjanamme ja paljon kirjasta kertoo se, että sain kirjan päätökseen vasta kolme päivää jo olleen lukupiiritapaamisen jälkeen. Ensimmäinen kirja ikinä, jota en ole saanut luettua sovittuun päivään mennessä. (Ellei lasketa Seitsemää veljestä, jonka tarina onkin sitten aivan toinen.) Yleensä olen pitänyt paljon Lähi-itään sijoittuvista kirjoista, mutta tällä kertaa kirja olisi saattanut jäädä hyvin varhaisessa vaiheessa kesken, ellen olisi lukenut sitä lukupiirikirjana - niin turhauttavan kehnolta kirja tuntui.

Iranilainen tytär on tosipohjainen kertomus Lilistä, Jasminin äidistä, joka on päättänyt monien vaiettujen vuosien jälkeen kertoa elämästään tyttärelleen. Lili on äänittänyt kertomuksensa kaseteille, jotka hän antaa tyttärensä kuunneltavaksi. Kaseteilla aukeaa Lilin koko elämä, kuten myös Lilin äidin Kobran ja muutaman muun suvun naisen. Lili ei ole elämässään välttynyt tragedioilta, vaan jo hänen lapsuudenkotinsa on kätkenyt sisäänsä surua eikä asiat muutu parempaan, kun Lili naitetaan 14 vuotiaana väkivaltaiselle miehelle. Mutta eletään Iranissa, jossa naisen asema ei salli valittaa, haluta parempaa tai erota miehestään. Ajatus on, että onnen tuo aviomies, jolla on varaa elättää vaimonsa. Lili ei kuitenkaan voi antaa itsensä tuhoutua miehensä vuoksi ja traagisten tapahtumien jälkeen hänen elämänsä muuttuu. Monen mutkan jälkeen Lili päätyy Amerikkaan eurooppalaisen miehensä ja heidän yhteisen lapsensa Jasminin kanssa.

Aloin lukea kirjaa melkoisella mielenkiinnolla, sillä olenhan tämän joskus kirpparilta parilla eurolla ostanut omaksikin. Hyvin pian into kuitenkin muuttui turhautuneeksi puhinaksi. Takakansi lupasi aivan liikaa. Kirja tuntui enemmän tai vähemmän yritelmältä, ei vielä valmiilta kirjalta. Kirjailijalla on selkeästi ollut tarina kerrottavanaan, mutta ei tarpeeksi taitoja kertoa sitä.

Kirjan kerronta ei toimi. Kirjaan on vedetty mukaan liikaa hahmoja ja yksittäisiä tapauksia, jotka tuntuvat ytimen ympärillä ainoastaan turhilta. Kerronta on kiirehtivää, töksäyttelevää ja tunteetonta. Kirjassa saatettiin hyvin kuitata muutama vuosi yhdellä lauseella ja sitten toiseen, täysin turhalta tuntuneeseen hetkeen käyttää useampi sivu. Kirja tuntui pointittomalta sen poukkoilevan ja lukijaansa harhauttavan kerronnan vuoksi. Etenkin kun kirjassa tunnuttiin vain latelevan tapahtumia, mutta niiden syihin tai seurauksiin ei uhrattu lainkaan aikaa. Se mitä Lili elämästään ajatteli, tai mitä tytär ajatteli äitinsä elämästä, jää täysin pimentoon.

Vaikka kirja on tosipohjainen, se tuntui paikoin hyvin epäuskottavalta ja suorastaan oudolta. Kirjassa ja etenkin Lilin hahmossa oli jotain todella ristiriitaista. Ehkä se kertoo omaa tarinaansa äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja siitä, miten vaikea tyttären on kirjoittaa äidistään. Mutta minua lukijana häiritsi Lili, josta ei tuntunut saavan otetta. Toisessa hetkessä hän on voimakas ja radikaali nuori nainen, toisessa hetkessä vaikea ja konservatiivinen. Lili koki ja teki itsekin asioita, jotka tuntuivat liialliselta ja keksityiltä. Tuntui, että totuutta oli käsitelty värikynin, mutta aivan väärällä tavalla. Kiinnostavuuden sijaan kirjasta oli muovautunut epäuskottava.

Annan kirjalle yhden pisteen siitä, että sain sen kaikesta huolimatta luettua loppuun ja toisen siitä, että kirjassa on kyllä potentiaalia. Muutamia kappaleita minäkin luin ihan kiinnostuneena. Valitettavasti se ei riittänyt pelastamaan kokonaisuutta, josta jäi oikeastaan vain huono maku suuhun.
  

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta