Julman huhtikuun kirjat ja muut metkut

Huhtikuuta sanotaan kuukaudesta julmimmaksi, en edes tiedä miksi, mutta tänä keväänä sain siitä kyllä osani. Suurimpia tuskia aiheuttivat viisaudenhampaani, joita jouduttiin poistamaan tasan kahden viikon välein särkypäivystyksessä. Toinen oli vaivannut jo kuukausia, ja sen takia antibiootit ja särkylääkkeet alkoivat olla meidän taloudessa syödympiä kuin leipä, mutta toinen alkoi kipuilla täysin yllättäen ensimmäisen poiston jälkeen ja lopulta kipu oli niin suuri, ettei auttanut kuin marssia jälleen hammaslääkäriin. Koska hampaat olivat todella kipeät, olin huojentunut niiden poistoista. Mutta toki paraneminenkin on aiheuttanut omat vaivansa ja koska poistot tapahtuivat hyvin lähekkäin, tuntuu ettei poikkeavat ruokailut tai lääkehuurut lopu koskaan. No parempaan päin ollaan menossa - onhan huomenna jo toukokuu.

Kirjallisessa mielessä huhtikuu oli poikkeuksellinen, mutta ihan hyvä. Ehdin lukea yhteensä viisi kirjaa ja 1680 sivua. Pidin jokaisesta kirjasta paljon ja loppukuussa hullaannuin täysin Tove Janssonista. Niinkin paljon, että lukemisen lisäksi kävin eilisellä visiitilläni Helsingissä pongaamassa jopa kaksi Tove Janssonin kannalta merkittävää paikkaa. Viime reissulla kävin katsomassa Ateneumissa Tove Jansson -näyttelyn, joten oli hauska jatkaa samalla teemalla tälläkin kertaa. Tosin oli minulla Helsingissä muutakin puuhaa, mutta onneksi tarpeeksi aikaa myös yhdelle lempikirjailijalleni. Mutta jorinat Tovesta sikseen, sillä tarkoitukseni on tehdä aiheen tiimoilta aivan oma postaus myöhemmin.

Huhtikuussa "hullu kirjanainen kävi kirjaostoksilla", lisäksi sain muutaman kirjan ja uusien kirjojen määrä kasvoikin huhtikuussa oikein kunnolla. Koko ajan kyttään kalenteria sillä silmällä, että josko joku päivä olisi aikaa ottaa oman hyllyn kirjojen -maraton, mutta vielä ei ole tullut sopivaa rakoa. Täytyy odottaa, että pahimmat kevätkiireet väistyvät.

Listattuna vielä luettuja ja hyllyyn saapuneita.

Luetut:

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 
Pekka Hiltunen: Iso
Chimamanda Ngosi Adichie: Kotiinpalaajat  
Helen Svensson (toimittanut): Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista
Tove Jansson: Reilua peliä

Sivut yhteensä: 1680

Ostetut:
  
Tove Jansson: Seuraleikki (!)
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Alice Munro: Liian paljon onnea
Joyce Carol Oates: Putous 
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Hemingway: Vanhus ja meri
Colm Tóibín: Brooklyn

Saadut:

Märta Tikkanen: Kaksi
Tuula-Liina Varis: Kaksi kesää, kaksi kirjaa
Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
Donna Tartt: Pieni ystävä
Doris Lessing: Musta madonna 


Mutta nyt on aika lähteä viettämään vappua. Oikein mukavaa vappua kaikille!

(Ps. Kiitos kaikille haasteita lähettäneille. En ole niitä unohtanut, mutta huhtikuun tyrskyissä en myöskään ehtinyt vielä oikein reagoida. Lupaan vastailla pian.)

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä

Suomentanut: Kyllikki Härkäpää

Sivut: 138, Wsoy 1990

Alkuteos: Rent spel 1989

Olen hurahtanut täysin Tove Janssoniin, eikä mieleni tekisi lukea ketään muuta tai kenestäkään muusta juuri nyt. Luin aivan äskettäin Helen Svenssonin toimittaman Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista ja en malttanut olla tarttumatta heti sen jälkeen yöpöydällä nököttäneeseen novellikokoelmaan (tai paremminkin pienoisromaaniin) Reilua peliä. Reilua peliä on kolmas Janssoniltani lukema aikuisille suunnattu teos ja toistaiseksi lukemistani paras.

Reilua peliä sisältää 17 novellia, jotka linkittyvät niin tiukasti toisiinsa, että novellikokoelman sijaan voidaan puhua pienoisromaanista. Pienoisromaani - tai novellit - kertovat Jonnasta ja Marista, kahdesta taiteilijasta, jotka asuvat samassa vuokratalossa. Heidän asuntojensa välissä on ullakko, jota pitkin he pääsevät toistensa asuntoihin. Novellit ovat melko arkisia ja kuvaavat näiden kahden taiteilijan jakamaa elämää. He tekevät paljon töitä ja keskustelevat niistä, viettävät aikaa yhteisellä saarellaan sekä matkustelevat kaukaisiin maihin. Ilot ja surut jaetaan, toisen hullutukset ja oikut tiedetään, välillä riidellään ja aina toista tuetaan. Sillä sitä on rakkaus.

Reilua peliä pidetään yhtenä Janssonin eniten omaelämänkerrallisena - Kuvanveistäjän tyttären rinnalla - ja lukijan ei tarvitsekaan juuri käyttää hoksottimiaan, että osaa arvaa, ketkä kaksi taiteilijaa ovat olleet Jonnan ja Marin esikuvina. Väittäisin, että teos on kuin suoraan Janssonin elämästä ja voin kuvitella, miten hän on poiminut kirjaansa Tuulikki Pietilän kanssaan jakamasta elämästä pieniä hetkiä ja tärkeitä yksityiskohtia. Esimerkiksi elokuvat ja huolella peitelty televisio, valokuvien ottaminen matkoilla, novellien kirjoittaminen ja niiden toiselle ääneen lukeminen, sekä saaren elämän monimuotoisuus ovat varmasti olleet oikeastikin pieniä, mutta kuitenkin isoja asioita taiteilijoiden elämässä.

Toven yksinkertainen ja yksityiskohdat huomioiva tyyli toimii teoksessa täydellisesti. Lyhyessä teoksessa maalautuu eläväinen ja tarkka kuva näistä kahdesta taiteilijasta, heidän luonteistaan ja pienistä oikuistaan. Molempien vahvuudet ja heikkoudet ovat esillä, ja niille osataan myös nauraa. Kirjasta välittyy hyvin aito ja lämmin tunnelma, joka koskettaa lukijaa. Välillä hymyilyttää ja välillä taittaa kyyneliin - mutta vain hyvällä tavalla. Kirja on ihana.

"Kyllä sitä kelpaa viis veisata elämän tarkoituksesta jos ei tarvitse tehdä asiasta tiliä eikä saa hankalia kirjeitä ihmisiltä, joita ei ole koskaan nähnyt ja joita ei kyllä tarvitse koskaan tavatakaan, ja jos sitten vielä on vieressä joku joka aina sorvaa kiitoskirjeet ja surunvalittelut ja kohteliaat kieltäytymiset kaikista epämiellyttävistä asioista, niin sanonpahan vaan että hahhah!" 

Kirjasta huokuu eletty elämä - onhan kirja yksi Toven viimeisimmistä - sekä jo pieni itseironia, jolla itseään voi lempeästi tarkastella kun kaikkea ei enää tarvitse ottaa ihan niin vakavasti. Vähän voi jo nauraa omille hassutuksilleen ja menneille pakkomielteille, jotka on nähty, eletty ja nyt jo hitaasti alettu hyvästellä. Minusta kirja on hirveän viisas ja fiksu. Rakastuin sen yksinkertaiseen nerouteen ja juuri siihen, että itselleen voi nauraa. Silti oma elämä on ollut tärkeä ja hyvä, kuten oma rakas vierellä. 

Kirjan keskiössä on kahden taiteilijan elämä - ja rakkaus. Kirja on minusta kuin ylistyslaulu rakkaudelle ja kunnianosoitus Tuulikki Pietilälle, Toven rakkaalle, jolla varmasti riitti kirjan Jonnan tavoin ymmärrystä ja hyväksyntää. Miten ihanaa, kun rinnalla on sellainen ihminen, jonka oikkujakin osaa arvostaa. Ihminen, jonka kanssa voi viettää pitkiä aikoja kahdestaan pienellä saarella tulematta sen enempää hulluksi. Sellainen on kultaakin kalliimpaa.

"Mari ei kuunnellut kovin tarkasti, hänen mielessään oli muotoutumassa huikea uusi ajatus: mahdollisuus yksinäisyyteen aivan omassa rauhassa, edessä lupaavat näköalat, melkein kuin olisi ollut tiedossa jonkinlainen huvitus, jonka voi sallia itselleen silloin kun on siunattu rakkaudella."

Kirjasta muotoutui minulle hyvin iso ja tärkeä. Yllätyin vaikka osasinkin odottaa jotain hienoa, kun kyseessä yhden lempikirjailijani teos, niin en silti osannut odottaa tätä kirjaa. Siinä oli paljon enemmän. Reilua peliä on yksi niitä kirjoja, jotka täytyy saada omaan hyllyyn, jotta siihen voi tarttua milloin haluaa ja lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Lämmöllä suosittelen kaikille (Tove Jansson -faneille), jopa novellikammoisille.

♥♥♥♥♥

Muualla: P.S. Rakastan kirjoja, Kirjainten virrassa, Hyönteisdokumentti

Helen Svensson (toim.): Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista

Toimittanut Helen Svensson

Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista

Suomentanut: Outi Menna

Sivut: 273, Wsoy 2004

Alkuteos: Resa med Tove - En Minnesbok om Tove Jansson 2002

Joskus kirjat vain tulevat luokse, pyytämättä tai kyselemättä. Niin kävi nyt. Olin töissä kun yhtäkkiä edessäni oli entuudestaan minulle täysin vieras kirja, jonka kannessa luki minulle suuri nimi - Tove Jansson. Tuolloin kirja lähti toisen matkaan, ja minä jäin kaihoisasti katsomaan sen menoa, mutta pitkään en turhaan surrut, vaan tein kirjasta varauksen itselleni ja muutamassa päivässä se olinkin minä, joka lähdin kirjan kera kotiin. Luin kirjan heti, parissa kolmessa erässä, parin päivän sisällä. Ja voi millainen kirja se olikaan.

Helen Svenssonin toimittama Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista on kirja, johon on kerätty 22:n eri ihmisen muistoja Tove Janssonista. Osa muistelijoista on Tovelle hyvin läheisiä, kuten Tuulikki Pietilä, Per Olov Jansson ja Sophia Jansson. Omia muistojaan ovat jakaneet myös muutamat Toven ystävät sekä kaukaisemmat tutut. Joukossa muun muassa töiden kautta Toven tavanneita kuten esimerkiksi Mayumi Tomihara, joka käänsi ensimmäisenä Muumi -kirjat japaniksi. Muistot ja tekstit ovat keskenään hyvin erilaisia, muistelijasta riippuen. Osat teksteistä ovat henkilökohtaisia ja herkkiä ajatuksia ihmisiltä, jotka tunsivat Toven vuosia, kun osa taas kuvaa Tovea kauempaa, muutaman tapaamisen perusteella ja osa kirjoittajista käsittelee pääasiassa vain Tove Janssonin töitä. Kirjan lopusta löytyy Toven itsensä kirjoittama novelli Kerran puistossa.

Kirja ei ole elämänkerta, eikä sen ole tarkoituskaan antaa kaiken kattavaa ja objektiivista kuvaa suuresta taiteilijasta. Muistot ovat subjektiivisia, varmasti muistelijoidensa näköisiä ja värisiä. Ne tarjoavat kuin välähdyksen omaisia kurkistuksia siihen, millaista oli olla Tove Janssonin läheinen, tehdä töitä hänen kanssaan tai vaikuttua hänen töistään muuten. Useimmissa muistoissa nousee samat asiat esiin. Toven työ ja työnteko, Klovharu ja saaristo, kirjeenvaihto sekä hänen suhteensa äitiinsä. Paljon tuttua, mutta myös aivan uusia, pieniä huvittavia hetkiä ja yksityiskohtia, jotka meinaavat saada lukijalle kyyneleet silmin. Oi Tove!

Olen lukenut kaksi elämänkertaa Tove Janssonista (Boel Westin Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta), mutta tämä muistokokoelma antoi Tovesta jotenkin eläväisemmän ja hauskemman kuvan. Töihinsä hän on suhtautunut vakavasti, antaumuksella ja ammattitaitoisella viileydellä, mutta läheistensä edessä hän ei ole pelännyt hassutella. Muistojen kautta Tovesta maalautuu inhimillinen, erilainen, mutta kuitenkin hyvin taiteilijasielumainen kuva. Hän on vahva nainen, jolla on ollut omat heikkoutensa.

Suhtauduin ja suhtaudun hieman skeptisesti teokseen, joka on julkaistu pian muistojen kohteen kuoleman jälkeen, mutta yritän suhtautua kirjaan kuin kauniiseen muistopuheeseen. Ja sitähän se pitkälti on. Suuria ja likaisia paljastuksia pitää etsiä muualta. Kirja on varmasti tarjonnut ja tarjoaa lohtua niin muistonsa jakaneille kuin kirjaa lukevillekin. Vaikka yksi suurista taiteilijoista on menehtynyt, hän elää silti töissään ja muistoissa aina.

Vaikka aloitin tämän tekstin kertomalla kirjan olleen minulle entuudestaan täysin vieras, nyt lukemisen jälkeen minulla on olo, että olen lukenut tämän aiemminkin. Tiedä häntä kumpi on totta, mutta iloinen olen, että kirja luokseni tuli. Ehkä ensimmäisen, ehkä jo toisen kerran. (Miten kukaan voisi jokaista kohtaamaansa kirjaa muistaa?)

Kirja on mielekäs ja antoisa. Mukava lisä, kun Toven tuotanto on jo suureksi osaksi tuttua ja elämänkertojakin luettu. Suosittelen erityisesti Tove Janssonin ihailijoille. 

♥♥♥♥

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Suomentanut: Hanna Tarkka

Sivut: 522, Otava 2013

Alkuteos: Americanah 2013

Chimamanda Ngozi Adichien neljäs teos Kotiinpalaajat on runsas ja elämänmakuinen, taidokas ja sykähdyttävä. Kirja oli erilainen kuin mitä odotin, nimittäin parempi - kunhan annoin sille ensin mahdollisuuden siihen. Luin kirjaa hitaasti sulatellen sitä kaikkea, mitä kirja tahtoo sanoa. Ja paljonhan se tahtoo sanoa ja monesta eri asiasta. Vähän petyinkin, sillä paikoitellen kirja tuntui sekavalta, turhaan venähtäneeltä sekä pointittomalta. Odotin suurempia huippuja, dramaattisempia käänteitä ja voimakkaampia tunteita. Ja silti pidin kirjasta oikeastaan juuri tällaisena. Runsaana, rönsyilevänä, arkisena ja silti siinä oli sitä mitä kaunokirjallisuudelta kaipaa. Nimittäin taikaa.

Kotiinpalaajat on kertomus Ifemelusta ja Obinzesta, nuorista nigerialaisista rakastavaisista, joita elämä kuljettaa toisistaan kauas. Konkreettisesti. Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja Obinze, jonka tarkoitus on seurata perässä, päätyy Lontooseen. Nuorten yhteys katkeaa. Ifemelun elämä täyttyy opiskelusta, koulusta, uusista ihmissuhteista ja blogista, jonne hän kirjoittaa siitä, millaista on elää elämäänsä mustana valkoisten Amerikassa. Omat ja ystävien kokemukset päätyvät blogiin, joka nousee melko suureen suosioon ja avaa Ifemelun elämässä uusia ovia. Samaan aikaan Obinze tekee hanttihommia Lontoossa laittomasti, kaukana Amerikan loisteesta. Molempien tiet kuitenkin päätyvät takaisin Nigeriaan, jossa kotiinpalaajat jälleen tapaavat. Amerikkalaistunut Ifemelu on tuttu ja silti niin vieras, mutta ei Obinzekaan ole enää sama, vaan nyt varakas ja perheellinen.

Kotiinpalaajat kietoo yhteen kiinnostavan tarinan sekä painavan sanoman. Kirja ottaa voimakkaasti kantaa siihen, kuinka ihonväri edelleen määrittelee ja vaikuttaa ihmisten asemaan maailmassa. Vaikka näennäisesti tummaihoiset hyväksytään, ei silti vieläkään olla tasavertaisia. On todella räikeää rasismia ja vähemmän näkyvää. Naistenlehdet ovat vaaleita naisia täynnä, hiusmuoti ei suosi luonnostaan kiharaa tukkaa, vaalea voi pukeutua vähemmän siististi ja säilyttää asemansa, kun tumma samoissa vaatteissa leimattaisiin vähintään köyhäksi. Hyvä koulutus ja hyvät työpaikat tuntuvat olevan tavoittamattomissa. Tumma on aina syyllinen, rikollinen tai korostetun hyväksytty. Ei koskaan siltä väliltä. Hänet koetaan ensin ihonvärin kautta, sitten vasta ihmisenä. Eikä aina päästä siihen pisteeseen.

Kirja on ravisteleva, raju ja surullisen totta. Ja vaikka kuinka pitää itseään tiedostavana, pyrkii kaikessa aina tasa-arvoon, niin silti nyt tuntuu puolisokealta. Kirjan takakannessa sanotaan: "Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat." . Ja niin kirja tekee. Tottakai tiedän, että rasismi kukkii ja elää yhä - valitettavasti. Tiedän monen korkeastikoulutetun maahanmuuttajan päätyvän hanttihommiin Suomessakin ja että tummaihoisia kohdellaan joko hyvin varoen - kuin he kantaisivat pommia mukanaan - tai voimakkaan vihamielisesti. Olen nähnyt ja kuullut ihan liikaa kaikkea. Mutta silti joillekin asioille on täysin sokea. Kun ei itse koe, ei näe.

Kirjassa tuodaan paljon esiin sitä kuinka maahanmuuttajiin tai tummaihoisiin ylipäänsä suhtaudutaan, mutta myös sitä, kuinka nigerialaiset ja muut tummaihoiset suhtautuvat itse itseensä. Oman maan, oman kulttuurin ja oman ihonvärin arvostuksen sijaan moni pyrkii länsimaalaistumaan, olemaan ja elämään kuten vaaleaihoinen vaikka vaalennusvoiteen avulla. Siitä(kin) syystä niin moni jättää maansa, ja muuttaa "paremman" perässä pois. Kuten kirjan Ifemelu ja Obinze. Tietenkin monissa Afrikan maissa asiat ovat huonosti ja pois lähteminen saattaa olla ainoa keino jäädä henkiin. (Ja tottakai jokainen muuttaa minne mieli halajaa, jos halajaa.) Mutta jos ei arvosta itse itseään, miten kukaan muukaan arvostaisi sinua? Ja miten hullua on se, että täytyy vihata omaa ihonväriään? Asiaa, jota kukaan ei todellakaan saa itse valita?

Adichie ei saarnaa, mutta ei kaunistelekaan. Hänen tyylinsä kirjoittaa on lumoavan kaunista, mutta purevaa. Olen lukenut naiselta aiemmin Huominen on liian kaukana, josta pidin ja kahden teoksen perusteella uskallan sanoa, että naisella on omanlaisensa toimiva tyyli kirjoittaa. Ja siitä pidän. Tosin edelleen täytyy sanoa, että hieman sekavalta kirja tuntui paikoitellen eikä pieni karsiminen olisi tehnyt kirjalle pahaa, vaikka kirjan muhkeudesta muuten pidänkin. Nyt kirjassa tuntui olevan jotain irrallista ja kirja tuntui jäävän vähän etäälle. Kuin päähenkilöiden ympärillä olisi ollut niin paljon kuorrutetta. Välillä oli vaikea päästä lähelle.

Kotiinpalaajat on sydämeenkäyvä, hyvä hidas romaani ihmiselle, joka haluaa lukea lämpimän mutta rehellisen tarinan rakkaudesta, kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisuudesta. Ihmiselle, joka haluaa avata silmänsä ja nähdä kauneutta mutta ei pelkää nähdä virheitäkään. Täytyy onnitella itseään siitä, että olen ollut kaukaa viisas ja kaksi kirjailijan teosta odotteleekin jo hyllyssä lukuvuoroaan. Koska näihin maisemiin haluan palata.

♥♥♥♥

Muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Morren maailma, Mafalala, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja joka maasta, Luettua, Kannesta kanteen, Kirjakirppu

Hullun kirjanaisen hullut kirjaostokset

Kyllä vain mopo karkasi käsistä eikä itsehillinnästä ollut tietoakaan, kun tämä kirjarotta raivasi tiensä tuonne keltaisten muovipussien, hikipäissään niitä kantavien ihmisten ja - mikä parasta - tarjouskirjojen paratiisiin. Siellä minä toisten kaltaisteni kirjarakastajien ympäröimänä hipelöin kirjoja ja huokailin ääneen, kunnes kävelin kassoille sylissäni huojuva kirjapino. Tai jos ollaan rehellisiä, tein tämän saman - kolmesti. Hupsista huijaa.

Vaikka muuten en keltaisten muovipussien täyteisille tarjouspäiville oikein syty, niin edulliset kirjat kyllä kiinnostavat. Kun kirjoja joka tapauksessa ostaa, niin onhan se mukavampi maksaa muutama euro vähemmän kuin enemmän, jos vain mahdollista. Ja joka kerta yllätyn siitä, miten hyviä kirjoja näistä tarjouksista voikaan pongata.

Tänäkin vuonna vastaan tuli sen verran monta lukulistalta ja hankintalistalta (!) löytyvää teosta, että tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä. Tokihan tuolla samoja kirjoja pyörii kuin muissakin aleissa ja joitakin varmasti löytäisi muualta (tai muutaman kuukauden päästä) halvemmallakin, mutta niinhän se on aina.

Tällä kertaa ostoskasseistani löytyi:

 ♥ Alice Munro: Liian paljon onnea, Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys, rakkaus

Munro on ollut ikuisuuden niin luku- kuin hankintalistallakin. Itseasiassa minun piti ostaa itselleni Munron kirjoja joululahjaksi, mutta päätin - ilmeisen fiksuna! - ostaa jotain muuta ja Munroa myöhemmin. Nyt oli Munron aika.

♥ Haruki Murakami: Kafka rannalla ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Murakamilta olen pari kirjaa lukenut ja sen verran tykännyt, että näidenkään ostamista ei tarvinnut kahdesti miettiä. Kutkuttaisi lukea nämä molemmat heti!

♥ Joyce Carol Oates: Putous

Oates on kahden kirjan perusteella vakuuttanut sen verran vahvasti, että tarkoituksenani on lukea naiselta mahdollisimman paljon ja tästä syystä naisen kirjoja löytyy hyllystäni jo useampi.

♥ Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3

Olen lukenut Taisteluni -sarjan ensimmäisen osan ja toinen on nyt kesken, joten oli vain ajan kysymys, koska kolmas löytää tiensä hyllyyni.

♥ Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Klassikko, joka pitää lukea.

♥ Colm Tóibín: Brooklyn

Heräteostos blogikehujen (sekä myyjän suosituksen) perusteella.

♥ Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Blogikehujen ja kiinnostavalta kuulostavan tarinan perusteella ostin, maksoi alle kympin.

♥ Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Nainen ja kirjailija, jolta luin novellikokoelman ja sen jälkeen olen hankkinut naisen kaikki kirjat hyllyyni. Luulen, että luen juuri tämän naiselta seuraavaksi, koska olen tätä haikaillut luettavakseni ihan julkaisemisesta asti.

Täytyy sanoa, että yritykseni lukea oman hyllyn kirjoja on ollut viime aikoina heikohko ja lukemattomia teoksia on hyllyssäni nyt varmaan enemmän kuin viime vuonna, jolloin päätin urakalla lukea kirjahyllyä "tyhjemmäksi". Mutta mitäpä muuta sitä odottaisi ikuiselta fiilislukijalta ja nykyään varsinaiselta kirjahamsterilta? Tosin kyllähän minulla nytkin on oman hyllyn kirjoja kesken ja tuskin maltan pitkään odottaa, että ehdin lukea näitä hyllyn uusimpia tulokkaita. Olen myös kaavaillut jonkin sortin lukumaratonia oman hyllyn kirjojen parissa, mutta se on aikataulullisista syistä toistaiseksi vielä jumahtanut ajatuksen tasolle. Mutta ehkä tässä kevään tai viimeistään kesän aikana voisi olla lukumaratonin paikka! 

Sellaisia hullutuksia tähän sunnuntaihin. Löysikö joku muu tiensä kirjatarjousten ääreen?

Pekka Hiltunen: Iso

Pekka Hiltunen: Iso

Sivut: 413, Wsoy 2013

Kannet: Marjaana Virta

Pekka Hiltusen Iso on kerännyt sen verran kiitosta muissa kirjablogeissa, että halusin sen itsekin lukea. Iso pääsikin luettavakseni sairaslomapäivien ratoksi ja täytyy sanoa, että kirja oli mitä mainiointa luettavaa viisaudenhampaanpoiston jälkeisissä kivuissa ja lääketokkuroissa olevalle. Kirjassa oli kiinnostava ja tärkeä aihe, joka herätti paljon ajatuksia. Kuitenkin kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mistä etenkin kovien kipulääkkeiden turruttaman olin oikein kiitollinen. Mutta oli kirja muutenkin hyvä - ei vain särkypotilaan näkökulmasta - vaikka ei se kirjallista maailmaani mullistanutkaan. Olen kuitenkin iloinen, että kirjan luin.

Anni on iso nainen, 168 cm pitkä ja 138 kiloa painava. Hän on iso, mutta myös täysin terve, vaikka yleisesti tällaista yhtälöä pidetäänkin mahdottomana. Pitkään Anni on kuunnellut solvauksia omasta painostaan, vaiennut ja antanut olla. Mutta nyt 37 vuotiaana hän ei enää suostu olemaan muiden pilkan kohde eikä hyväksymään lihaville suotua kohtaloa. Vaikka hän on saanut potkut töistä, hänet on jätetty parisuhteessa, hänellä on mennyt suksen ristiin painonhallintaryhmän ohjaajan kanssa ja vaikka hän joutuu surkeana palaamaan Helsingistä Tampereelle, josta hän jo kerran voitokkaasti lähti kohti uutta elämää, hän ei suostu enää alentumaan. Hän on fiksu, älykäs ja sanavalmis, ja nyt on tullut hänen aikansa puhua. Puhua isojen ihmisten puolesta.

Sillä isojen ihmisten syrjintä ja vainonta ovat räjähtämässä - tai oikeastaan jo räjähtänyt - käsiin. Lihavat eivät saa kokonsa vuoksi työpaikkoja, eivät minkäänlaista arvostusta. Edes hyvä itsetunto ei ole mahdollinen, sillä jos jotain maailma haluaa opettaa niin se, että lihava on ruma ja sairas. Lehtiotsikot huutavat lihavuusepidemiaa ja julkisessa keskustelussa mietitään, pitäisikö lihavien maksaa terveydenhuollosta enemmän. Mahdollisuus normaaliin ja onnelliseen elämään on aika pieni maailmassa, jonka silmissä olet väärä pelkästään kokosi vuoksi. Hyvä lihava on lihava, joka laihduttaa. 

Kirja kertoo Annin elämästä, kokemuksista sekä hänen taistelustaan yleisiä ja vääriä käsityksiä sekä kauneusihanteita vastaan.  Samalla se valottaa erilaisten tutkimusten tuloksia, jotka monet kumoavat väitteet siitä, että lihavat olisivat automaattisesti sairaampia kuin hoikemmat ihmiset. Oikeastaan tutkimustulosten mukaan vähän lihavat ovat usein kaikista terveimpiä ja elävät pitkään, pidempään kuin hyvin hoikat tai hyvin lihavat ihmiset.

Annin tarina on koskettava ja silmiä avaava. Vaikka kirja kertoo lihavuudesta ja lihavien syrjinnästä, niin minusta se ottaa kantaa yleisemmälläkin tasolla. Se ravistelee yhteiskuntamme järjettömiä kauneusihanteita, jossa vain hoikka voi olla kaunis. Kirja herättää ajattelemaan sitä, kuinka törkeällä tavalla ihmisiä arvostellaan herkästi pelkän ulkonäön perusteella. Hyvä lisä kirjassa on tutkimustulokset, joista osa saattaa tulla yllätyksenäkin lukijalle. Kun on tottunut yhteiskunnassa vallitsevaan ajatukseen, että lihavuus on pahasta, niin saattaa se fakta yllättää, ettei se olekaan niin yksioikoista. Moni lihava, runsaastikin lihava, voi olla täysin terve. 

Minulle henkilökohtaisesti kirja oli todella uutta ja raikasta luettavaa. En nimittäin muista lukeneeni yhtäkään samaa aihetta käsittelevää kirjaa. Lihavuus kirjallisuudessa ei taida olla kovin yleinen aihe. Olen kyllä lukenut paljon erilaisista syömishäiriöistä ja etenkin anoreksiasta, sillä se on liipannut läheltä omaa elämääni aikoinaan, mutta nyt sain katsoa maailmaa aivan toisesta näkökulmasta. Ei silti, että aihe olisi sinänsä ollut uusi. Isojen syrjintä ei ole mikään salaisuus. 

Petyin kyllä kirjaan silti hieman. Etenkin loppua kohden alkoi tuntua, että kirja pyöritti vain samoja aiheita ja ajatuksia yhä uudelleen. Kirja tuntui venähtäneen turhan pitkäksi ja loppu jäi latteaksi. Kaipasin enemmän. Odotin myös useampia tutkimustuloksia ja toisenlaisia näkökulmia. Minusta kirja tarjosi hieman yksipuolisen kuvan lihavuudesta ja tuntui tyrmäävän kaiken lihavuutta kritisoivan. Olisi ollut kiinnostavaa, että erilaisia näkökulmia olisi punnittu tasavertaisemmin. Nyt kirja tuntui tyrkyttävän vain tervettä lihavuutta, eikä oikein antanut tilaa muulle. Pohdin myös kuinka uskottavia tutkimustuloksia aiheesta ylipäänsä on? En epäile Hiltusen motiiveja tai taustatyön tekemistä tässä kohtaa lainkaan, vaan aihe jäi yksinkertaisesti kiinnostamaan. Mutta hyvän kirjan merkki onkin joskus se, että se jää kaivelemaan ja mahdollisesti paneutumaan aiheeseen toden teolla muiden teosten parissa.

Mutta kamalaa on se, mistä tämänkin teoksen kirjoittamisen tarve on tullut. Nimittäin tästä julmasta maailmasta ja hulluista kauneusihanteista. Kirja nostaa esiin nyt todella isot ihmiset, mutta samankaltaisen kirjan voisi kirjoittaa monesta muustakin painoon tai ulkonäköön liittyvästä. Sillä ei edes tarvitse olla reilusti lihava tai huomattavan laiha, kun voi saada kuulla olevansa liikaa tai liian vähän jotain. Toisten ihmisten arvosteleminen ja arvottaminen ulkonäön perusteella on järjetöntä ja silti päivittäistä. Tietenkin ulkonäkö on seikka, johon ihmisessä yleensä ensimmäisenä kiinnittää huomiota - ellei ole sokea. Mutta sen perusteella arvosteleminen on jo täysin toinen juttu. Mutta parasta mitä voi tehdä, on itse pidättäytyä siitä. Ja puuttua siihen, jos huomaa jonkun joutuneen kiusatuksi ulkonäön tai minkä tahansa seikan vuoksi.

Kirjan aiheesta voisi kirjoittaa toisen kirjan verran omia ajatuksiaan, joten yritin nyt keskittyä pääasiassa itse kirjan läpikäymiseen. Vaikka itse jäin odottamaan enemmän, niin kirja on kuitenkin oikein luettava. Uskallan suositella - ihan kaikenkokoisille.

 ♥♥♥

 Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Luettua, Lukutoukan kirjablogi, Mari A:n kirjablogi, Nenä kirjassa, Lukuneuvoja, Amman lukuhetki, Upotus, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Rakkaudesta kirjoihin, There's no such thing as too many books, Booking it some more

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Sivut: 334, Wsoy 2014

Ollaanpas rehellisiä. Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys alkoi kiinnostaa minua tasan sillä hetkellä, kun kirjan varausjonot kirjastossa yhtäkkiä paisuivat, ensimmäinen painos myytiin loppuun ja kirja alkoi kerätä kiitoksia vähän joka puolella. Jos kotimainen kirja on näin kohuttu ja kehuttu, niin ei sitä voi ohittaa olankohautuksella. Pelkäsin tosin, että kirja on uusi Kätilö, joka kerää kehuja muilta ja minä en ymmärrä. Etenkin kun takakannessa mainitaan sota. Eikö suomessa nyt oikeasti muusta osata kirjoittaa? Mutta - Neljäntienristeys on oikeasti hyvä. Siinä on paljon tuttua, suomalaisuuden tuntua ja kotimaisen kirjallisuuden tyypillisimpiä piirteitä. Mutta siinä on muutakin.

Neljäntienristeys kertoo useamman sukupolven ja useamman ihmisen tarinan. Se kertoo Mariasta, liian nuorena pidetystä kätilöstä, jota katsotaan syrjäkarein. Vahva itsenäinen nainen ei siitä piittaa, mutta joutuu tekemään kovasti töitä ansaitakseen paikkansa. Ajatus aviomiehestä ei häntä houkuta, hän ei halua olla kenenkään käskytettävänä. Kätilönä  hän on nähnyt muiden avioliittoja ja lapsia pursuavat talot. "Ei vaimoa tarvitse kyntää kuin syyspeltoa ja vähempikin määrä lapsia riittää." Mutta silti Maria kaipaa jotain.

Ja kirja kertoo Marian tyttärestä Lahjasta, jonka miestä Onnia vie ensin sota ja sitten jokin aivan muu. Sotavuodet ovat Lahjaa ja koko perhettä koetelleet, vieneet talonkin. Eikä uusi talo tai perhe tuo takaisin kaikkea menetettyä, ei etenkään miestä, jota kuljettaa toisenlaiset halut. Vuodet vierivät, asiat muuttuvat ja Lahja muttuu. Muuttuu niin, että lopulta pelkäävät lapset ja lapsenlapsetkin. Ja Kaarina.

Kaarina muuttaa miehensä perässä tämän kotitaloon, anoppinsa kanssa saman katon alle. Vanha talo on anopille pyhä, eikä hän tahdo sinne mitään uutta. Ei halua päästää irti sotavuosien säästeliäisyydestä tai nuukuudesta. Ei miehensä muistosta. Ja näin talo tuntuu jakautuvan kahtia. On Kaarinan perheen elämää sykkivä osa ja sitten on kylmä, ja hiljainen anopin osa. Eikä Kaarinan ole helppo elää anoppinsa varjossa, vaietun menneisyyden keskellä.

Kirjan tarina ja teksti ovat vangitsevia. Kinnunen osaa kuljettaa tarinaa kiinnostavasti ja luoda uskomattomia kuvia. Kirjan tunnelma vie mukanaan. Teksti on tarkkanäköistä. Varmasti monesta suvusta ja perheestä löytyy samoja kipupisteitä. Menneisyyden painolastia, muistoja ja kätkettyjä salaisuuksia. Ja sukupolvien välinen kuilu.

En lämmennyt kirjalle ihan heti, vaan se vaati sivuja. Mutta kun lämpenin, niin en voinut laskea kirjaa käsistäni lainkaan. Kirjassa ihastutti moni asia. Ihastuin tarinan pieniin hetkiin ja vivahteisiin, mutta myös suuriin linjoihin. Kieli oli taidokasta ja kerronta loistavaa. Kirja tarjoili suuren tarinan suhteellisen pienessä sivumäärässä, eikä silti tullut olo, että kirja loppuisi kesken. Kokonaisuus oli hyvä ja toimiva. Kirja oli helppo ja mukava lukea, vaikka sen aiheet olivat raskaita.

Mutta onhan kirjassa paljon sellaista, mitä kotimaisessa kirjallisuudessa yleensäkin. Sotavuodet, vaikeita perhesuhteita ja sukupolvien väliset kuilut. Vaiettu historia, josta kärsii vielä jälkeläisetkin. Enkä tiedä oliko kirjan aiheista mikään sellainen, josta ei olisi jo ainakin jotain lukenut. Mutta kirja tarjoilee myös uusia näkökulmia ja yllätyksiäkin - kirja onnistuu tuntumaan tuoreelta.

Pidin itse kirjasta paljon ja ymmärrän kaiken kohun ja kehun. Neljäntienristeys on kotimaisen kirjallisuuden saralla varsin hioutunut helmi, josta nauttii nykylukija ja varmasti vielä tulevat sukupolvetkin. Hieno vahva kirja, joka liikuttaa jotain lukijassaan.

♥♥♥♥

Muualla: Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Ilselä, Kirjanainen, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Lumiomena

Epämääräistä ahdistusta ja muita kirjabloggaajan höpsötyksiä

 

Raidallinen bloggari ja karvainen kissa kuvassa.

Jokin aika sitten minua odotti pino kirjoja, joista olisi pitänyt kirjoittaa blogiin ja toinen pino, jotka olisi pitänyt lukea. Sitten minua odotti vielä sellainen, jota meillä päin kutsutaan elämäksi. En tiennyt mitä tehdä, enkä sitten oikeastaan tehnyt yhtään mitään. Koin epämääräistä ahdistusta ja jonkin sekunnin murto-osan kirosin koko kirjablogia. Päässä viirasi muutenkin. Kun tulin töistä kotiin nälkäisenä ja väsyneenä, näin makuuhuoneessa täydellisen valon, niin en suinkaan hakeutunut aurinkoon välipala käsissäni, vaan ryntäsin sinne kengät vielä jalassa, kamera toisessa ja kirja toisessa kädessä. Juu, ei ole terveen puuhaa tämä kirjabloggaus.

Minä rakastan kirjoja ja lukemista. Ja okei, vähän tätä hullun hommaakin eli kirjabloggaamista. Siitä päivästä asti kun blogini on ollut pystyssä, olen tykännyt tästä touhusta ja intoni bloggaamisen tuntuu vain kasvaneen vuosien varrella. Kun löytää oman tyylinsä, sävelensä ja tapansa tehdä tätä, niin se vain lisää kaiken mielekkyyttä. Silti joskus on näitä päiviä, kun homma vaan ahdistaa.

Kun sähköpostista löytyy vihainen viesti koskien kirjoittamaani tekstiä, kun joku ihminen aivan muista yhteyksistä kertoo lukevansa blogiani ja minä mietin naama punaisena, että mistähän minä olen viimeksi kirjoitellut ja mitä tai kun on sellainen tunne, että kaikki junnaa paikallaan. Ei pääse eteen eikä taakse. Vapaa-aikaa on rajoitetusti, eikä oikein tiedä, että lukisiko vai kirjoittaisiko. Vai tekisikö molempia. Vai jotain ihan muuta. Eräpäivät lähestyvät, kirjotettavien pino huojuu ja kirjojen maailmasta pitäisi irrota sen verran, että eläisi omassakin maailmassaan hetken verran. 

Yhtenä yönä säpsähdin kesken unen hereille päässäni ajatus, että täytyy mennä korjaamaan kirjoitusvirhe blogista. (Onneksi en siinä hetkessä tajunnut ajatella, että sitä korjattavaa kyllä löytyisi enemmänkin kuin vain yhden virheen verran.) En mennyt. Jatkoin uniani. Mutta ne olivat jo kerran katkenneet. Blogin takia. Mainitsinko jo jotain siitä ahdistuksesta ja pään viiraamisesta?

Mutta, ollaan rehellisiä. Todellisuus on, ettei minua oikeastaan ahdista blogi tai bloggaaminen. Vaikka pari päivää sitten huusin ääneen jotain julkaisukelvotonta, kun tajusin osan syksyn kirjakatalogeista jo ilmestyneen. Ja eilen mietin miten järkevää on julkaista peräkkäisinä päivinä kaksi postausta, kun muuten voi hyvin olla reilun viikonkin tauko. Aivan kuin sillä olisi mitään väliä, mutta stressin aiheita löytää mistä tahansa jos oikein tahtoo.

Oikeasti elämässäni on hurjasti kaikkea nyt. Paljon kivoja juttuja, aivan supereita. Kiva työpaikka, aurinkoisia päiviä, mahtavia viikonloppuja ja ihania ystäviä. Ja sitten on ahdistusta jutuista, joille en nyt juuri voi mitään ja se kaikki selkeästikin heijastuu elämääni voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että löydän itseni vaikeroimasta kirjapinojen välistä. Vaikeroin minä muissakin yhteyksissä ja hetkissä. Mutta viime aikoina se on jostain syystä heijastunut kaikki bloggaamiseen.

Sitten tein radikaaleja ratkaisuja. Palautin kirjastoon kirjan, joka oli maannut kuukauden yöpöydälläni kesken, kun se ei tahtonut mennä eteenpäin. Lainatkoon joku muu. Luen sitten joskus jos luen. Sitten kirjoitin kahdesta kirjasta blogiin. Ja aloin lukea kirjaa, jonka eräpäivä on seuraavana. Huh, että helpotti! Nyt jaksaa jo hymyillä. Ja kirjoitella tällaisia höpsötyksiä tänne. 

Joskus kun näistä hetkistä haluaa kertoa. Kertoa vähän mitä kaikkea kulisseissa tapahtuu. Koska vaikka kirjablogi on kirjablogi, niin kirjabloggaajan elämä on vähän muutakin kuin vain kirjabloggaajana olemista ja sitten joskus elämä ei ole mitään muuta. Nyt se on vähän sekä että. Kirjabloggaajan elämä häiriintyy siitä elämästä, jossa olen vähän muutakin. Esimerkiksi kahden karvaisen kissan mami.

Mites teillä? Viiraako pahasti vai onko juuri nyt hyvä moodi päällä?

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Suomentanut: Tarja Teva

Sivut: 294, Tammi 2007

Alkuteos: Berlinepoplene 2004

Maaliskuun lukupiirikirjana meillä oli Anne B. Ragden Berliininpoppelit, joka on maailmallakin tunnustusta saanut norjalainen romaani. Täytyy heti sanoa, että minulla oli kirjaa kohtaan hirveät ennakkokäsitykset, sillä muistikuvieni mukaan olen joskus selaillut kirjaa harkiten sen lukemista, mutta todennut sitten omaan makuuni sopimattomaksi ja jättänyt sikseen. En siis pomppinut riemusta, kun kirja valittiin luettavaksi ja tartuinkin siihen aika nyreästi. Ja voi mitä piinaa alku olikaan. Tapaamistamme edeltävänä päivänä jumitin edelleen sivulla neljäkymmentä, ja olin varma, etten saa kirjaa lähimainkaan luettua. Vielä sadan sivun jälkeenkin kiukutti ja meinasin heittää hanskat tiskiin. Mutta koska olen huono jättämään kirjoja kesken, niin jatkoin ja - sitten tapahtui jotain. Jokin loksahti paikalleen ja yhtäkkiä luin kirjaa lähes ahmien. Huh ja mitä?

Berliininpoppelit on kertomus kolmesta erilaisesta aikuisesta veljeksestä, jotka kaikki elävät omaa elämäänsä toisistaan juuri piittamatta. Erlend asuu miesystävänsä kanssa Tanskassa ja nauttii elämästään. Hän ei kaipaa menneeseen eikä halua uhrata ajatustakaan vanhalle elämälleen. Tor on sen sijaan jäänyt sikafarmariksi lapsuutensa kotitilalle, missä hän asuu iäkkäiden vanhempiensa kanssa. Tor on yksinäinen poikamies, joka elää edelleen äitinsä toiveita noudattaen. Margido on hautausurakoitsija, jonka elämä on kuoleman täyteistä ja yksinäisen oloista.

Yhtäkkiä kaikki kuitenkin pysähtyy. Veljesten äiti joutuu sairaalaan ja se tuo veljekset monien vuosien jälkeen jälleen yhteen. Kuten myös Torunn, Torin aikuisen tyttären, josta suku ei puhu. Niin kohtaavat neljän toisilleen vieraiden ihmisten tiet. Samalla suvun historiasta paljastuu asioita, jotka muuttavat nykypäivän asetelmia. Monet vaietut salaisuudet pääsevä päivän valoon, eikä totuutta niellä purematta. 

Kirja lähtee hyvin, hyvin hitaasti käyntiin. Se ujuttaa lukijan jokaisen veljeksen sekä Torunn elämään ensin tutustumaan, ennen kuin antaa tarinalle vauhtia. Alun hitautta pahensi se, että kirjan hahmot tuntuivat toinen toistaan vastenmielisemmiltä, eikä voinut kuvitellakaan, miten heistä olisi saatu kirjoitettua tarpeeksi kiinnostava kirja. Kirja, jota oikeasti haluaisi lukea. No, tämän kirjan kohdalla sitkeä lukija palkittiin. Inhottavat hahmot muuttuivat jossain välissä vain ihmisiksi, joiden käytös ei enää ihmetyttänyt ja tarina vei lopulta mukanaan. Jälkikäteen ajatellen alun hitaushan on helposti selitettävissä sillä, että tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, jossa lukijaa vasta lämmitellään. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos muistan oikein ja olen tätä oikeasti joskus vähän matkaa lukenut, niin en ihmettele sitä, että en ole pitkälle päässyt. Alku ei vain ollut makuuni.

Anne B. Ragde on kuitenkin taitava kirjailija, sillä jossain välissä unohdin lukevani. Yhtäkkiä olin maaseudulla, pienessä kylässä ja saatoin haistaa sikalan. Näin pienet pehmoiset ja lämpimät juuri syntyneet possut. Tiesin tarkalleen miltä maatilalla näytti ja millaista oli matkustaa pienessä likaisessa ja haisevassa autossa. Kirjailija tiesi mistä kirjoitti. Olen itse elänyt lapsuuteni maalla - kyllä, sikalan haju, lanta pellolla ja vähän vähemmän ehkä ulkonäköönsä panostaneet maajussit olivat arkeani. (Nykyään ne kuuluvat lomiini.) Kirja vei minut suoraan maalle, sinne hajujen, eläinten ja luonnon keskelle. Suoraan siihen likaiseen autoon. Kirjan hahmotkin alkoivat tuntua tutuilta. Sikafarmari joka elää sioilleen on nähty ja monesti, maalta paenneita riittä ja vähän oudolta tuntuva hautausurakoitijsakaan ei enää jaksanut ihmetyttää. Hei, minähän tunnen nämä tyypit!

Ehkä se oli maaseutu, ehkä se oli oudot, mutta lopulta aika sympaattiset hahmot, kirjan erilaisuus, taitava teksti tai mielenkiintoiset käänteet, mutta lopulta pidin kirjasta. En ihastunut siihen varauksetta, en osaisi suositella sitä suoriltani kenellekään, ja alku kaihertaa edelleen mieltäni, mutta samaan aikaan en pitäisi mahdottomana lukea jatko-osiakin. Ei nyt, ei todellakaan, mutta jossain välissä. Jotain kutkuttavaa kirjassa kuitenkin on. Jotain, joka inhottaa ja ihastuttaa samaan aikaan. Enkä tiedä kumpaa se tekee enemmän.

♥♥♥

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Ilselä, Leena Lumi, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Pihin naisen elämää, Oota, mä luen tän eka loppuun

Veronica Roth: Outolintu

Veronica Roth: Outolintu

Suomentanut: Outi Järvinen

Sivut: 363, Otava 2014

Alkuteos: Divergent 2011

Veronica Rothin kohistu Outolintu on niitä kirjoja, joka ei aluksi kiinnostanut minua yhtään, mutta kaiken kohinan jälkeen päätyi hyvinkin äkäiseen lukulistalleni. Täytyyhän sitä nyt vähän salaa nuorten dystopiaan hurahtaneena pysyä kartalla siitä, mikä milloinkin on pinnalla. Eikä kirjan lukemista voinut lykätä myöhempään, sillä kirjan pohjalta tehty elokuva on aivan pian ensi-illassa ja trailerin aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta aion sen käydä katsomassa. Mutta asiaan - mikä nyt sitten on tämän kirjan juttu?

Outolinnusta löytyy kaikki nuorten dystopian tyypillisimmät tunnusmerkit. Tulevaisuuden järjestäytynyt yhteiskunta, jossa ihmisiä jaotellaan ja hallitaan omalla tavallaan. Löytyy kapinaa, väkivaltaa ja rakkaustarina. Kaikessa tuttuudessaan kirja tuntuu kuitenkin yllättävän tuoreelta ja raikkaalta. Siinä on jotain erilaista ja uutta, mutta silti löytyy myös juuri ne koukut, jotka tekevät nuorten dystopiasta niin kovin herkullista ja mieltä kutkuttavaa luettavaa.

Tris elää yhteiskunnassa, jossa jokainen 16 vuotias testataan ominaisuuksiltaan ja jaotellaan omaan ryhmäänsä, jossa hän tulee elämään elämänsä loppuun asti toteuttaen ryhmän ihanteita. Ryhmät ovat vaatimattomat, sopuisat, rehdit, uskaliaat ja terävät. Jokainen kuuluu syntymästään asti siihen ryhmään, johon omat vanhemmat kuuluvat, mutta 16 vuotiaana testi voi osoittaa sopivammaksi myös toisen ryhmän. Testi on kuitenkin vain suuntaa antava, ja jokainen on vapaa valitsemaan minkä tahansa ryhmän. Ryhmän uudet jäsenet kuitenkin vielä testataan, että he sopivat varmasti valitsemaansa ryhmään. Mikäli ei sovellu, voi joutua myös osattomaksi, joka on kurjin mahdollinen kohtalo. Siksi valintaa täytyy miettiä huolella.

Tris on elänyt vaatimattomien ryhmässä, mutta ei ole koskaan sisimmässään kokenut kuuluvansa lähes näkymättömien, epäitsekkäiden, ja muiden edun aina ensimmäiseksi laittavien ryhmäläistensä joukkoon. Kun Trisin testipäivä koittaa, se ei helpota valintaa, sillä testin tulos on täysin odottamaton. Tris on testin mukaan divergentti - hänellä on moneen osastoon sopivia ominaisuuksia ja tästä syystä hän ei voi saada tulosta. Tilanne on vaarallinen, sillä divergenttiä ei pidetä yhteiskunnassa arvossa. Tulos vaikeuttaa entisestään päätöksen tekoa, mutta päätös on tehtävä. Ja sen jälkeen täytyy vielä vakuuttaa soveltuvansa ryhmään.

Kirjan idea tuntui minusta(kin) alkuun hivenen erikoiselta ja no - lapselliselta. Mutta nopeasti sain kiinni ideasta ja tarinasta. Kuitenkin kun on kyse nuorten dystopiasta, niin tietynlaiset naiiviudet ja ylilyönnitkin ovat melko odotettavissa, mutta minusta tässä kirjassa oltiin vielä melko maltillisella linjalla ja pahimmat kömpelyydet oltiin vältetty. Kirjan väkivaltaisuudesta hieman yllätyin, ja muutaman jutun pois jättämisellä olisi saatu aikaan paljon, mutta muuten en takertunut hirveästi siihen, että tämä tosiaan on nuortenkirja. Kyllä vaan kelpasi vanhemmallekin lukijalle. Etenkin kun kirjan luki oikeassa mielentilassa, sopuisassa sellaisessa.

Tekstin laatu teki vaikutuksen. Usein nuortenkirjoja lukiessa, etenkin dystopian kohdalla, alkaa tympäistä, kun idea on hyvä, mutta tuntuu kuin sitä ei olisi osattu kirjoittaa itsestään ulos. Jälki on usein hätäistä ja kömpelöä. Outolinnussa teksti on melko simppeliä, nopeasti luettavaa, mutta silti hyvää. Tykkäsin.

Kirja onnistui kyllä koukuttamaan sen verran hyvin, että jatko-osat aion lukea ja todella toivon, että niissä taso pysyy samana eikä kirjasarja koe mitään järkyttävää romahdusta. Tässä ensimmäisessä osassa ehtii jo tapahtua sen verran paljon, että vähän jännittää, mitä tuleman pitää. Kuten jo alussa kerroinkin, niin elokuvankin haluan nähdä. Vähän on kuitenkin sellainen tunne, että elokuva ei ole kirjan veroinen. Toisin kuin vaikka Nälkäpeli, joka on minusta elokuvana kirjojen veroinen ellei jopa parempi.

Jos mielesi tekee lukea nuorille suunnattua dystopiaa, niin tämä ei ole ollenkaan huono vaihtoehto kokeilla.

♥♥♥½

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Anna minun lukea enemmän, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Le Masque Rouge