lauantai 28. kesäkuuta 2014

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus


Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 398, Tammi 2002
Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, liveship, marriage 2001

Olen jo useamman päivän ajan yrittänyt kirjoittaa siitä mitä luin, mutta olen vain jäänyt sanattomaksi. Pelkkää haparointia ja laimeita adjektiiveja on syntynyt, kun olen yrittänyt saada aikaiseksi tekstiä, joka tekisi edes vähän oikeutta lukemalleni teokselle ja sen kirjoittaneelle. Ystävälleni olen valittanut lukeneeni jotain niin hyvää, etten pysty kirjoittamaan siitä. Samaan aikaan olen maininnut sanat kirjallisuuden jumalatar ja kirjailijarakkaus. Sillä sitä Alice Munro on. Rakkautta.

Alice Munron novellikokoelma Viha, ystävyys, rakkaus on teos, joka sai minut avamaan silmäni. En nimittäin ole koskaan liiemmin välittänyt novelleista, niistä kesken jäävistä tarinoista, joiden tulkitseminen vaatisi joskus paremmankin mestarietsivän taidot. Mutta nyt taidan ymmärtää miksen. En ole aiemmin lukenut hyviä novelleja. Tai no, maltillisemmin sanottuna en ole aiemmin lukenut itseäni miellyttäviä novelleja. Lempikirjailijoideni novelleja ei huomioida tässä kohtaa.

Mutta miksi Munro?

Munron novellit ovat ensinnäkin tarpeeksi pitkiä. Ne ovat kokonaisia ja eheitä, kertovat kunnon tarinan, eivätkä jätä liikaa kysymyksiä jälkeensä. Novellit ovat maittavia sellaisinaan, täyteläisiä, eikä niiden ympärille jää kaipaamaan enempää. Samaan aikaan novellit ovat kuitenkin sen verran lyhyitä, että sellaisen voi lukea yhdellä istumalla. Novelleissa on kaikki, eikä yhtään liikaa.

Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelman novellit olivat samaan aikaan suloisen perinteisiä ja arkisia, mutta kuitenkin taianomaisia. Niissä yhdistyi sekä elämisen ilo, että suru. Riemu ja murhe. Huolimatta novellien melko vaikeista aiheista ne eivät olleet raskaista, tosin eivät myöskään turhan kevyitä. Sopivin maustein tehtyjä elämänmakuisia novelleja, joissa oli kuitenkin vähän enemmän.

Novellit toistivat samoja aiheita ja teemoja. Novelleissa oli avioliittoja, pettämistä, pettämisen ajattelemista tai ylipäänsä joku avioliiton ulkopuolinen henkilö. Sairaudet, itsemurhat ja kuolema olivat läsnä. Mainitsemisen arvoisia myös menneisyyden tapahtumat, paheksuttu nainen ja mahdollisesti hukattu onni. Oli mielenkiintoista, miten samoja asioita pyöriteltiin novellista toiseen, mutta aina vähän uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta. Samoin novelleissa toistui samankaltainen jännite, tai muuten vain erikoinen tapahtuma, joka käänsi novellit arkisen harmaista ja ankeista valoisiksi ja kiinnostaviksi.

Munrolla on hyppysissään tarinankertomisen taito. Hän tuntuu tietävän, mikä on kertomisen arvoista, mikä ei ja miten tarinasta saa kiinnostavan. Silti hän ei yritä liikaa. Sillä novelleissa on jotain perinteistä, tavallaan jotain todella tuttua, mutta samaan aikaan uutta. Tarinat yllättävät simppeliydellään ja saman aikaisella viisaudellaan. Kieli on hyvää. Yksinkertaista, mukavaa lukea, mutta taitavaa. Olen aina hurmiossani, kun joku kirjoittaa hyvin konstailematta. Itse luin suomennoksen, joten kehuni menevät suomentajalle, mutta uskon suomennoksesta välittyvän alkuteoksen kielen.

Viha, ystävyys, rakkaus oli lukupiirikirjanamme viimeksi ja jonkin sortin menestys. Kukaan ei ollut aiemmin lukenut Munroa, mutta jokainen tykkäsi. Jonkin verran puhuimme novellien samankaltaisuudesta ja siitä, kuinka ne sekoittuivat mielessä. Se onkin totta ja siitä syystä itsekään en kuitenkaan aivan täysiä pisteitä kokoelmalle anna. Se on hyvä, todella hyvä, mutta novelleissa olisi voinut olla hieman voimakkaammin vaihtelua ja minusta parista novellista puuttui se paras terä, eli ne jäivät hieman muiden varjoon.

Jännää on kuitenkin se, että silloin harvoin kun novelleja olen lukenut, niin novellien jälkeen olen tuntenut jonkinlaista ähkyä. Kuin olisi lukenut liikaa. Pää vilisee hahmoja ja tapahtumia niin, että seuraavaan teokseen tarttuminen ei houkuta. Mutta Munron novellit eivät tehneet samaa. Pikemminkin ne jättivät jälkeensä nälän, jonkin sortin tyhjyyden, jonka tietää täyttyvän ainoastaan jatkamalla Munron parissa. Ja sen aionkin tehdä, enemmin tai myöhemmin.

Ylistyslauluni jälkeen haluan vielä sanoa, että Munro on  kirjailija, josta monet pitävät. Mutta uskon hänen olevan myös kirjailija, jota voi arvostaa ilman, että välttämättä löytää hänen teksteistään kovinkaan paljon itselleen. Yhden teoksen perusteella sanoisin, että Munron teokset ovat hyvää kirjallisuutta, mutta se ei  välttämättä tarkoita hyvää kirjaa. Vaikka minulle se tarkoittikin molempia. Ehdottomasti kuitenkin suosittelen, sillä ei Munro turhaan ole Nobeliaan saanut.

Kokoelman viimeisestä novellista Karhu tuli vuoren takaa on tehty elokuva nimeltä Away from Her, joka sekin on katsomisen arvoinen.


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi


Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Sivut: 300, Atena 2013
Teksti ja kuvat: Rinna Saramäki
Ulkoasu: Rinna Saramäki ja Ville Lähteenmäki
Kansi. Sami Saramäki

Hyvän mielen vaatekaappi sopii luettavaksi oikeastaan kaikille sellaisille, jotka joskus elämässään joutuvat joko ostamaan tai käyttämään vaatteita. Kirja sisältää tärkeää, kiinnostavaa ja jopa mullistavaa tietoa vaateteollisuuden kiemuroista tavalla, jota vähemmänkin asiaan perehtynyt ymmärtää. Samalla se tarjoaa inspiraatiota sekä konkreettisia neuvoja ja vinkkejä siihen, miten omasta vaatekaapistaan voisi saada toimivan ja miellyttävän sen sijaan, että kaappi tursuaa vaatteita ja silti ei ole mitään päälle puettavaa. Suuria rahasummia tai sijoituksia ei välttämättä tarvita. Kirja opastaa myös tunnistamaan laadukkaan ja hyvistä materiaaleista tehdyn vaatteen.

Rinna Saramäen kirjoittamaa kirjaa voisi pitää reagointina jokseenkin päälaelleen kiepsahtaneelle vaateteollisuudelle ja vaatteiden ostamiselle. Ihmiset ostavat nykyään määrällisesti enemmän vaatteita kuin koskaan aiemmin, mutta käyttävät niihin silti vähemmän rahaa kuin koskaan aiemmin. Laadukkaiden ja kestävien vaatteiden tilalle on tullut pikamuoti, eikä vaatteita hankkiessa useinkaan enää pohdita sen pitkäikäisyyttä tai laatua, vaan enemmänkin halpaa hintaa ja sen hetken tarpeen tyydyttämistä. Ja tähän taasen vaateteollisuudet vastaavat tuottamalla yhä halvempia, yhä nopeammin tehtyjä ja yhä laaduttomampia vaatteita. Mitä väliä vaatteen laadulla tai ompelujäljellä, jos se kuitenkin menee hyvin kaupaksi?

Vähemmänkin valistunut ihminen varmasti tajuaa, että jos vaatteen hinta on esimerkiksi alle kymmenen euroa, niin jostain on täytynyt tinkiä. Siinä kohtaa ei varmasti olla tekemisissä erityisen laadukkaan, ekologisen tai eettisesti tuotetun vaaatteen kanssa. Ja koska vaatteita ei ole tarkoitus myydä tappiolla, niin ei ole kovin vaikea päätellä missä kohtaa on säästetty. Työntekijöitään riistävät vaatetehtaat kun eivät ole vitsi. Mutta onko se yksittäisen ihmisen ongelma? Ja voiko asialle edes tehdä mitään? Se on yksi kohta, johon Saramäki kirjassaan pureutuu ja vastaa. Kuten myös siihen, onko silmiin pistävän halvan vaatteen ostamisessa mitään järkeä.

Kirjan kantava teema on kuinka omasta vaatekaapistaan voi tehdä hyvän mielen vaatekaapin. Nimittäin monella on tilanne, että vaatekaappi tai vaatehuone suorastaan pursuaa vaatteita, mutta silti sieltä ei tunnu löytyvän mitään päälle pantavaa. Saramäki herättää ajatuksia sekä neuvoo ihan "kädestä pitäen", miten vaatekaapistaan voisi saada hallitun ja hillityn paikan, josta aamulla löytäisi päälleen puettavaa ilman asukriisejä. Monen ongelma on se, että vaatteita on liikaa, vaatteiden hankkimisesta puuttuu logiikka ja/tai vaatteet eivät sovi keskenään yhteen. Toisaalta ongelmana voi olla vaatekaapin puutteet sekä tietyt erikoisemmat tilanteet, joita varten vaatteita ei ole. Oli ongelma mikä tahansa näistä tai jokin muu vaatekaapin kiusa, niin uskoisin Saramäen käytännöllisistä että hauskoista vinkeistä olevan hyötyä. Ja huoli pois, suuria summia tai rahakasoja ei välttämättä tarvita toimivan ja toivon mukaan myös eettisemmän vaatekaapin saamiseksi. Toimivan vaatekaapin idea nimittäin on melko yksinkertainen: vähemmän, mutta parempaa.

Itse kiinnostuin kirjasta nimenomaan informatiivisen osuuden vuoksi, eli halusin lukea enemmän vaateteollisuuden kiemuroista, oppia lisää materiaaleista ja saada vinkkejä mitä itse voisi tehdä vaikuttaakseen edes jotenkin järjettömältä tuntuvaan vaatebisnekseen. Olen nimittäin kurkkuani myöten täynnä pikamuotivaatekauppoja, joiden tarjonta on suorastaan ala-arvoista ja joiden eettisyydestä ei voi edes haaveilla. Sisaremme kanssa olemme varsinaisia materiaalihaukkoja, ja riemu on melko suunnaton jos kaupasta akryyli- ja polyesterirytkyjen seasta löytyy jokin vaatettakin muistuttava yksilö. Nimenomaan naurettavan huonolaatuisten halpojen vaatemöykkyjen vuoksi olenkin alkanut suorastaan inhota vaatekaupoissa kiertelyä ja tuskastun nykyään kaupoissa harvinaisen nopeasti. Hyvin kaukana ovat ne ajat, kun vaatekaupoissa oleilua saattoi edes etäisesti pitää mukavana puuhana. Vaatekauppojen sijaan kiertelenkin nykyään enemmän kirpputoreilla, joista olen tehnyt tolkuttoman hyviä löytöjä. Esimerkiksi kaikki aidot ja kestävät villapaitani olen aikoinaan löytänyt muutamalla hilulla kirpparilta.

Oma niukka ja hyvin harmaapainotteinen vaatekaappini herättää joskus hilpeyttä lähipiirissäni, mutta itse olen oppinut, että käytännöllinen vaatevalikoima voi olla ihmisen paras ystävä. Ei tarvitse hirveästi miettiä mitä päälleen laittaa, kun vaatteita on rajoitetusti, lähes kaikki käy kaiken kanssa ja jokainen vaate on juuri minua. Oma harmini on se, että en meinaa millään löytää omaan makuuni sopivia, laadukkaita mutta kuitenkin järjellisissä hinnoissa pyöriviä vaatteita. Olenkin oppinut sen, että jos löytää hyvän perusvaatteen aktiiviseen käyttöön, ei toisen kappaleen hankkiminen ole lainkaan hullumpi idea. Ostan kuitenkin vaatteita hyvin harvoin ja vaatekaapissani on puutteitakin. Esimerkiksi toisille farkuille olisi käyttöä.

Mutta vaatekaapistani vielä kirjaan. Täytyy kiittää kirjaa selkeydestä, informatiivisuudesta sekä helppolukuisuudesta. Kirja sisältää paljon tietoa, mutta ei ole vaikea tai raskas, vaan nopea lukea ja innostava. Omaan makuuni kirja on ehkä hitusen turhan popularisoitu, mikä näkyy jo kirjan prinsessamaisessa ulkoasussakin. Ymmärrän, että kirja on kaivannut kevennyksiä ja tyyli on tarkoituksella kepeä, mutta esimerkiksi jotkut ilmeisesti hauskoiksi tarkoitetut pätkät eivät oikein tehonneet minuun. Niistä tuli jopa hieman kiusallinen olo. Toisaalta juuri kirjan keveän sävyn vuoksi sitä uskaltaa suositella sellaisillekin lukijoille, jotka muuten eivät välitä tietokirjoista tai jotka lukevat vähemmän. Kirja kuitenkin on tietokirja, eli ne joiden karvat nousivat pystyyn sanasta kepeä, niin ei hätää. Ihan oikeaa asiaa kirja sisältää, joskin melko helposti pureskeltavassa muodossa.

Minä suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, mutta etenkin jos vaatekaappi ja sen sisältö aiheuttaa jonkin sortin ongelmia, jos haluaa ostaa tai oppia ostamaan parempia vaatteita tai jos haluaa ymmärtää vaateteollisuutta ja ehkä tehdä osansa parantaakseen järjettömäksi käynyttä vaatebisnestä. Kirja saattaa myös mullistaa lukijan vaatekaapin lisäksi pääkopan - mutta mielestäni vain hyvällä tavalla. Järkevä ja parempi vaatetuotanto kun vaatii oikeasti uusia ajattelu- ja kulutustapoja. Vaateteollisuudessa ja omaa vaatekaappia ajatellen kun vähemmän saattaakin olla enemmän. Vaatteita pitäisi ostaa tarpeeseen ja käyttöön, eikä huvin vuoksi. Vaatteiden tekijöiden pitäisi saada oikeaa, reilua palkkaa ja vaatteiden ostajien laadukkaita, kestäviä vaatteita. Vai mitä?



torstai 19. kesäkuuta 2014

Kirjahulluutta eli blogistanian lukumaraton III

 

Tänään 19.6. on virallinen kirjahulluuden päivä eli blogistaninan kesälukumaraton III. Jotkut ovat aloitelleet lukumaratoniaan jo eilen tai aiemmin tänään, ja minä aion liitttyä lukevien joukkoon aivan näillä näppäimillä nyt kun aamun velvollisuudet on hoidettu pois alta. Seuraavat 24 tuntia siis luetaan, luetaan ja luetaan. Toki aion välissä nukkua, syödä ja tänään illemmalla on tiedossa yksi hieman pidempi tauko, mutta muuten olisi tarkoitus viihtyä kirja tiiviisti käsissä. Yllä olevan kuvan kirjat ovat ainakin maratonpinossani, mutta koska maratoonailen kotona, niin vaihtoehtoja on enemmänkin.

Tähän samaan postaukseen tulen päivän aikana päivittämään lukumaratonin sujumista. Kaikki maratonissa mukana olevat lukijat voi käydä vilkaisemassa Anna minun lukea enemmän -blogista.

Lukuiloa muillekin kirjahulluille!

13.15 - 14.35: Ensimmäinen kirja luettu.

Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja (s. 159, Otava 2011) oli mukavan nopea aloitus maratonille. Pidin kirjasta, siinä oli sopiva annos hyviä ajatuksia ja huumoria. Kirja vaatii kuitenkin sulattelua ja kirjoittelenkin siitä myöhemmin oman postauksen. Nyt pidän pienen ruokatauon ja sitten jatkan seuraavan kirjan parissa.

Sivuja luettu tähän mennessä: 159.

14.35 - 16.30: Toinen kirja kesken.

Pidin 20 minuutin ruoka- ja puuhastelutauon, ja sen jälkeen jatkoin maratoonia Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi -kirjan parissa. Olin ennen maratonia lukenut kirjaa sivulle 53 ja tällä hetkellä olen sivulla 136, eli olen lukenut 83 sivua. Kirja on mielenkiintoinen, innostava ja aika nopeasti etenevä, joten sopii hyvin tähän hetkeen. Välihuomiona täytyy sanoa, että kotona maratoonailu on pieni haaste, kun mielessä on koko ajan jokin puuha, jonka voisi äkkiä tehdä. Onneksi pyykit pyörivät koneessa mainiosti lukemisen lomassakin. Mutta nyt toviksi vielä jatkamaan lukupuuhia ennen vähän pidempää taukoa.

Sivuja luettu tähän mennessä: 242

16.30 - 18.10: Toinen kirja kesken ja tauon paikka.

Hyvän mielen vaatekaappi etenee hyvää vauhtia, mutta on edelleen kesken. Olen nyt sivulla 222 eli edellisen päivityksen jälkeen olen lukenut 86 sivua. Nyt aion pitää hieman pidemmän tauon, mutta sen jälkeen lukeminen jatkuu jälleen. Hieman silmiä kirvelee, mutta se johtunee niitä jo pidempään vaivanneesta kuivuudesta eikä niinkään lukemisesta yksistään. Mutta nyt ylös ja ulos!

Sivuja luettu tähän menenssä: 328

18.10 - 20.30: Tauko ohi ja takaisin kirjan pariin.

Tauko venähti hitusen odotettua pidemmäksi, mutta saivatpahan silmät ja mieli hetken levätä. Ja lukuaikaahan on vielä reippahasti jäljellä. Mutta nyt lähden käyttämään ajan hyväksi eli lukemaan! 

20.30 - 21.45: Toinen kirja luettu.

Hyvän mielen vaatekaappi on luettu. Olipa mainio kirja, josta aion kirjoitella vielä ajan kanssa oikein kunnon postauksen. Kirjassa oli yhteensä 300 sivua, joista maratonin aikana luin 247. Pieni ajatustauko tähän väliin ja sitten täytyy valita seuraava kirja - ääk en yhtään tiedä mitä haluaisin lukea!

Sivuja luettu tähän mennessä:  406

21.45 - 23.20: Kirjaa, teetä ja taukojumppaa.

Kunto taitaa olla viime kerran jälkeen rapistunut, sillä lukemiseni alkaa olla melkoista räpiköintiä. Olen tässä juonut teetä, jumppailut kipeää selkää ja siinä sivussa lukenut Anni Blomqvistin Myrskyluotoa 50 sivun verran. Luovuttaa en aio, vaan käyttää viime aikoina vaivannutta unettomuutta hyödykseni lukien sitten yön pikkutunnit. Vähän harmittaa, että on ollut näin huono sää tänään. Olen kökkinyt suurimman osan päivästä kotona yksikseni, mikä alkaa tuntua lievänä puutumisena. Viimeksi maratoonailin osan ajasta ulkona, mikä toi kivaa vaihtelua. No mutta, kyllä tämä tästä, tarpeeksi taukoja ja jumppailua, niin eiköhän tässä vielä jonkin verran jaksa tahkoa.

Sivuja luettu tähän mennessä: 456 

23.20 - 01.50: Yli puolet maratonista takana, kolmas kirja kesken, ja nukkumaan!

Kävin vielä hyvin myöhäisellä happihyppelyllä ja sen jälkeen lukeminen sujuikin sutjakkaasti. Luin Myrskyluotoa 54 sivua eteenpäin ja olen nyt sivulla 278. Ennen maratonia olin lukenut sivulle 172. Nyt kuitenkin väsymys alkaa painaa ja aion mennä nukkumaan. Yritän herätä sen verran ajoissa, että ehtisin huomisen puolella vielä muutaman sivun kääntämään.

Sivuja luettu tähän mennessä:  510

01.50 - 13.15: Ohi on!

Ja niin päättyy tämänkertainen maraton. Nukuin kahdeksan tuntia, minkä jälkeen luin vielä jonkin aikaa Myrskyluotoa. Muutama minuutti ennen kuin aika olisi loppunut lopetin, sillä Myrskyluodossa tuli hyvä kohta jättää lukeminen kesken. Ehdin lukea heräämisen jälkeen vielä 169 sivua. 

Maratonin aikana luin yhteensä 679 sivua. Viime kesänä luin 977 sivua, eli tuosta jäin 298 sivun päähän. Tonnin rajan rikkominen jäi siis hyvin kaukaiseksi haaveeksi. 

Aion tehdä myöhemmin vielä oman maratonkoosteen ja puida jälkifiiliksiä, kunhan olen ensinyt levännyt tämän koitoksen jälkeen. Mutta nyt on aika juhannuksen ja muiden puuhien. 

Ihanaa juhannusta kaikille!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Anni Nykänen: Mummo 3 - ja huomisesta maratonista


Anni Nykänen: Mummo 3
Sivut: 103, Sammakko 2014
Ulkoasu ja taitto: Anni Nykänen

Anni Nykäsen loistava Mummo on riemastuttanut minua yksinkertaisella, mutta taidokkaalla piirrustustyylillään sekä roisilla huumorillaan jo jonkin aikaa. Olen seurannut Mummo-blogia sekä lukenut kaksi ensimmäistä sarjakuva-albumia. Ensimmäisestä albumista olen blogannutkin. Nyt nappasin kirjastosta mukaani kolmannen, tänä vuonna ilmestyneen albumin ja luin sen yhdellä istumalla kahvin äärellä. Mummo jaksoi edelleen viihdyttää ja toi kivan tauon arkeen, mutta täytyy sanoa, että hieman vitsi alkaa olla jo omalla kohdallani kulunut. 

Kolmannessa albumissa rempseä mummo jatkaa melko samalla linjalla kuin aiemmissakin. Vauhtia ja hieman härskiksikin taittavia vitsejä ei puutu. Mummo mökkeilee, laittaa joulua, kiusoittelee pappaa sekä lapsenlastaan. Kissaa unohtamatta! Mummo on myös löytänyt tiensä blogimaailmaan sekä facebookkiin, ja lystikkäästihän tuo vanhemman ihmisen internetin käyttö sujuu. Mummo kohtaa myös kuoleman, mutta ei ihan niissä perinteisimmissä merkeissä. 


Nykäsen piirrustusjälki on yksinkertaista, laadukasta ja varmaa. Olen alusta alken ihastellut nimenomaan Nykäsen kuvitusta, joka on sopivan simppeliä, purevaa ja helppoa. Mielestäni juuri tällaisiin nopeasti ahmaistaviin strippeihin sopivaa. En ole koskaan oikein ihastunut monimutkaisiin ja turhan konstaileviin sarjakuviin. Mummo on sopivan kevyt ja nopea herkku, jonka voi lukea vähän siinä sivussa muun puuhan ohessa. 

Vitsitkin stereotyyppisestä, mutta kuitenkin omalaatuisesta mummosta toimivat. Ne ovat helppoja, nojaavat yleiseen ajatukseen vanhuksista, mutta eivät kuitenkaan tee pilkkaa. Nykänen osaa naurattaa vanhuudella ilman, että sitä voisi ottaa kovin helposti loukkauksena vanhuksia kohtaan. Mutta kyllä niin moni läheltä totuutta liippaa. Monen stripin vitsi on koettu ihan omassa elämässä, jo edesmenneen rakkaan mummini seurassa. Ja kyllä kelpaisi, jos mummi touhuillaan olisi edelleen meitä piristämässä.

Mutta kuten sanoin, kolmas albumi ei enää tehnyt kovin suurta vaikutusta. Se on hyvä, sen luki mielellään, mutta en saanut siitä enää oikein mitään uutta irti. Vitsi alkaa vanhentua, kuten ehkä mummokin? Toisaalta olen myös lukenut sarjakuvaa paljon ja useamman kerran, eli sekin tekee tehtävänsä. Suosittelen kuitenkin Mummoon tutustumista. Mummo on symppis ja hauska, mukava sarjakuva, joka sopii mainiosti kevyemmäksi lukemiseksi.


Huomenna starttaa blogistanian maraton, jossa olen mukana. Elämässä on taas sellainen kuhina päällä, etten ole ehtinyt juurikaan tehdä mitään valmisteluja ja vaikka huomenna saan nauttia vapaapäivästä, niin aamusta on vielä pakollisia menoja, joiden takia joudun aloittamaan oman maratonini varmaan hieman aiottua myöhemmin. Olen kuitenkin ajatellut tähdätä aloituksen kello 12-14 väliin. Yksi pakollinen isompi taukokin on tiedossa illemmalla, mutta eiköhän sekin ole parissa tunnissa hoidettu pois alta, joten suurin osa päivästä kuluu kirja kädessä. Viime vuonnakin pidin yhden isomman tauon ja näin jälkikäteen ajatellen se taisi olla ihan terve vaihtoehto. (Toisin kuin itse lukumaraton... haha.)

Mitä minä sitten luen? No, se on vielä arvoitus itsellenikin. Tarkoitukseni oli lukea oman hyllyn kirjoja, mutta saattaa olla, että jatkankin tällä hetkellä kesken olevia. Fiiliksen mukaan mennään.

Huomenna maratonini kulkua voi seurata täällä blogissani. Tulen pistämään jonkin sortin "kisakatsomon" pystyyn ennen maratonia eli tekemään postauksen, johon sitten maratonin aikana päivitän kuulumisia. Samaan tapaan kuin viime vuonnakin.

Elikkäs tervetuloa huomenna blogiini kurkkimaan maratonin kulkua ja hurjat tsempit kaikille muille maratoonaaville kirjahulluille! Kyllä sitä taas miettii, mihin päänsä on pistänyt. Mutta huomiseen!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Kesäkirja



Tove Jansson: Kesäkirja
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Sivut: 135, Wsoy 2014
Kannet: Sanna Malander
Kuvat: Tove Jansson & Per Olov Jansson
Alkuteos: Sommarboken 1972
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1973.

Voi ihana ihana Kesäkirja! Osasin odottaa paljon, mutta sain enemmän. Nyt ymmärrän miksi juuri Kesäkirja on Tove Janssonin tunnetuimpia ja luetuimpia aikuisten kirjoja ja miksi niin moni lukee tämän joka kesä. Kirja on lämmin, viisas ja veikeä. Herttainan, hauska ja hymyn huulille nostattava mutta vakavakin. Kirja kuljettaa kesäiseen saaristoon, jossa on tarjolla pieniä ja suuria seikkailuja, hulvaton Sophia ja vanha isoäiti, heidän ystävyytensä sekä kasvunhetkiä.

"Tiedätkö, Sophia sanoi. Joskus minusta tuntuu että vihaan Mappea. Minä en jaksa rakastaa sitä enää, ja minä ajattelen sitä koko ajan!"  
Sophia on huvittava, jämerä ja välillä hieman tuittupäinen pieni tyttö, joka viettää kesiään saaressa isänsä sekä isoäitinsä kanssa. Pääasiassa sinne tänne nukahtelevan vanhan isoäitinsä kanssa, sillä isä häärää enimmäkseen taustalla. Sophia haluaa keskustella useista asioista kuten Jumalasta ja kuolemasta. Sophialla on lasten tapaan paljon kysymyksiä, joihin isoäiti yrittää vastailla. Toisinaan Sophia käskee isoäitinsä vastaamaan kunnolla, eikä tyydy ensimmäiseen helppoon vastaukseen. Joistakin asioista kuitenkin oppii parhaiten kokemalla ne. Rakkaudesta, menettämisestä ja syyllisyydestä. Ja toisilta asioilta isoäiti haluaa vielä suojella lasta.
"Hetken päästä Sophia kysyi: Oletko varma, että ovi on kiinni.
Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa."

Kesäkirja on kesäisen kepeä, hauska ja kutkuttavan ihana. Kirja ei kuitenkaan ole höttöisen kevyt tai typerä, vaan täynnä pieniä viisaita, hyviä hetkiä. Kirja on ylistys kesäiselle saaristolle sekä kaunis kuvaus kahden erilaisen ihmisen tasavertaisesta ystävyydestä. Jansson on osannut hienosti vangita lapsen mielen sekä vanhuuden vaivat antamatta niiden kuitenkaan varastaa koko näyttämöä. Kirja kertoo vanhuudesta ja lapsuudesta, mutta se kertoo paljon muustakin.

Ei ole salaisuus, että Tove Jansson ammensi kirjoihinsa paljon omasta elämästään. Kovin kaukaa ei tarvitse Kesäkirjan hahmojenkaan esikuvia hakea. Sophia viittaa jo nimensä perusteella Janssonin veljentyttäreen Sophia Janssoniin, joka tosin on itse sanonut, että Kesäkirjan Sophiassa on yksi kolmasosa häntä, yksi kolmasosa Tovea ja yksi kolmasosa fiktiota. Tästä voidaan kuitenkin päätellä, että kirjan isoäiti viittaisi tosiaan Sophian isoäitiin eli Toven omaan äitiin ja isä taasen Toven veljeen Lars Janssoniin eli Sophian isään. Kirjaa ei kuitenkaan voi pitää selkeästi omaelämänkerrallisena toisin kuin Kuvanveistäjän tytärtä tai Reilua peliä, sillä kirjassa yksikään hahmo ei ole suoraan rinnastettavissa Toveen itseensä. Muutenhan kirjassa onkin paljon Tovea, mutta se näkyy muulla tavoin.

Kesäkirja on kesäinen, kotoisa ja aivan loistava kirja. Se tuo valoa harmaaseenkin sadepäivään ja saa haluamaan ulos, kuuntelemaan puiden suhinaa ja meren kohinaa. Kirjassa on useampi novelli, jotka voi lukea jokaisen omana pienenä tarinanaan, mutta kirja on kuitenkin niin eheä kokonaisuus, että itse suosittelisin lukemaan novellit näin toistensa lomassa. 

Kesäkirja on aivan ehdoton kesään. Suosittelen suurella lämmöllä jokaiselle, joka haluaa lukea jotain suloisen kesäistä, hymyilyttävää ja vain vähän haikeaa kirjaa.


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Hanna Koljonen: Sokerihullu


Hanna Koljonen: Sokerihullu
Sivut: 72, Asema 2012
Ulkoasu: Hanna Koljonen ja Mika Lietsén

Hanna Koljosen omaelämänkerrallinen Sokerihullu on kiinnostava ja puhutteleva sarjakuva sokeriaddiktiosta. Luin sarjakuvan hetkessä, nyökyttelin sen äärellä ja sanottavaa olisi niin paljon, että nyt en oikein tiedä mistä alottaisin. Vaikka aihe ei ole minulle uusi, niin sarjakuva toimi jälleen hyvänä herättelijänä ja sai katsomaan peiliin. Sokeri kun ei ole leikin asia, vaan sen liiallinen saaminen voi johtaa useampiin sairauksiin ja riippuvuus voi hallita elämää todella vahvasti.

Koljonen on kärsinyt sokeririippuvuudesta lapsesta lähtien. Milloin herkuilla on palkittu ja milloin lohduteltu. Herkut ovat näkyneet niin juhlapöydässä kuin sairasvuoteella. Koljosen koko elämä on pyörinyt herkkujen ympärillä kunnes elämä on alkanut tuntua sokeriannoksesta seuraavaan elämiseltä. Pahimmillaan sokeririippuvuus on johtanut salassa syömiseen, valehteluun sekä näpistelyyn. Sokeririippuvuuden ja sokerin nauttimisesta seurannutta lihomista hän on yrittänyt ratkaista oksentamalla. 

Sarjakuva on kuvaus siitä, miten sokeririippuvuus on syntynyt, millaista elämä on sokeririippuvaisena ja miten siitä voi pyristellä irti. Nimittäin mikään näistä ei ole kovin yksiselitteistä tai mustavalkoista. Sokeririippuvuuteen voi vaikuttaa esimerkiksi lapsena saadut vaikutteet - kuten herkkujen tarjoaminen reaktiona mitä erilaisempiin tilanteisiin ja tunnekuohuihin - tai vaikka omat aivot, jotka vain sattuvat olemaan yliherkät sokerille. Elämä sokeririippuvaisena on yhtä ylä- ja alamäkeä. Toisinaan pyöritään sokerin aiheuttamassa euforiassa ja seuraavassa hetkessä päälle iskee pahoinvointi, päänsärky ja heikotus. Sokerista ei ole helppo päästä irti, kuten ei mistään riippuvutta aiheuttavasta. Vakaakin päätös lopettaa voi horjua heikolla hetkellä. Sokeririippuvuus onkin verrattavissa lähes mihin tahansa muuhun riippuvuuteen.


Myönnän, että olen itsekin melkoinen sokerihiiri ja monet sarjakuvan tapahtumat tuntuivat turhan tutuilta. Herkut ovat minullakin toimineet niin palkintona kuin lohdutuksena, ja olen useammin kuin kerran juossut kauppaan viime minuuteilla ennen sulkemista herkkujen tähden. Olen kärsinyt liiallisen makean syömisen jälkeen pahoinvoinnista ja sokerittomuudesta taasen on seurannut järkyttäviä päänsärkyjä ja muita fyysisiä oireita. Toisaalta herkut eli sokeri on tarjonnut paljon hyviäkin hetkiä. Aiheuttaahan sokeri parhaimmillaan melkoisen huuman!

En voi sanoa addiktioni olevan samaa luokkaa kuin Koljosella. Esimerkiksi en lapsena ollut mikään suuri makean ystävä ja teinivuosien pahin sokeririippuvuuskin on helpottanut hieman iän myötä. En ole koskaan näpistellyt tai oksentanut herkkujen vuoksi. Mutta paljon tuttua löytyi silti. Sokeri on ollut ja on minulle edelleen jonkin sortin ongelma. Vaikka syön pääasiassa kohtuudella herkkuja, niin karkkipäivistä kiinni pitäminen on ollut aina haaste ja liian usein tiedän sortuvani herkkuihin. Aina tuntuu löytyvän hyvä syy herkutella ja vaikka järki sanoisi mitä, usein sokeriin sorrutaan tunteiden ohjaamana.

Kuten Koljonen minäkin olen sitä tyyppiä, jolle sopii parhaiten kaikki tai ei mitään -metodi. Jos syön lauantaina karkkia, niin herkästi syön sitä myös sunnuntaina ja sitten maanantaina ja jälleen tiistaina. Sen sijaan kun en syö ollenkaan, niin herkkuhimo katoaa. Useiden karkkilakkojeni aikana painoni on myös aina laskenut, mikä on tarkoittanut sitä, että painoni laskisi heti herkuitta ja toisaalta en välttämättä syö tavallista ja terveellistä ruokaa tarpeeksi, kun notkahdus on näin selkeä. Asia, jonka kyllä olen tiedostanut, mutta jolle en vain ole tehnyt mitään. Jokohan olisi korkea aika?

Kuten sarjakuva tuo esiin, niin sokeririippuvuuteen voi vaikuttaa koko ruokavalio. Esimerkiksi tietyt ruoka-aineet voivat herättää sokerihimon, vaikka herkuitta muuten eläisikin. Tämä on hyvä tunnistaa ja tiedostaa omassa elämässäänkin, jos näin on. Omalla kohdallani ruokavalion muuttaminen toimi niin, että maitoallergisena ei karkkihyllystä voi nakata enää mitä tahansa ostoskoriin. Herkkujen syöminen onkin vähentynyt "uuden" (eihän neljä viisi vuotta nyt niin pitkä aika ole?) ruokavalion myötä melko paljon. Niin sanotusti terveellisemmät herkut - kuten vaikka tumma suklaa tai taateli - ovat jonkin verran korvanneet vanhoja täysin keinotekoisia herkkuja. Tosin sokeria sekin on ja kuten ylimmästä kuvasta voi päätellä, maidottomia ja vegaanisiakin höttökarkkeja on tarjolla melkoisia määriä.


Sokerihullu on hyvä ja helppo tapa lähestyä tärkeää aihetta. Sarjakuvan lukee nopeasti ja se on viihdyttävä, vaikka tarjoaakin aimo annoksen ajateltavaa. Itse aloin heti puntaroida ja pohtia omia herkkutottumuksiani, sekä muita riippuvuuksiani. Sokeri ja kahvi, tietokone ja puhelin... Pidin kovasti värikylläisestä, huolemattoman oloisesta, eläväisestä piirrustustyylistä. Koljonen osaa kuvillaan välittää hyvin niitä tunteita ja tunnelmia, joita sokeri ja sokeririippuvuus aiheuttavat. Sarjakuva toimii hyvin, mutta omalla kohdallani jäin kuitenkin ehkä kaipaamaan vielä syvemmälle asiaan paneutumista. Esimerkiksi sarjakuva olisi voinut tarjota vielä hieman enemmän faktatietoa aiheesta olematta silti puuduttava tai paasaava. Näin kiinnostavasta aiheesta minä olisin ainakin voinut lukea pidempäänkin! Toisaalta sarjakuva toimii hyvänä sysäyksenä kohti muita aihetta käsitteleviä teoksia olematta silti itse liian raskas.

Huh mikä sarjakuva toden totta! Suosittelen ihan ehdottomasti tähän tutustumista ja uskon etenkin muiden herkkujen ystävien saavan tästä paljon irti. Ehkä jopa vertaistukea ja apua kohti herkuttomampaa ruokavaliota.


torstai 12. kesäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaratonit ovat täällä taas!


Tätä on odotettu! Nimittäin blogistanian kesälukumaratoneja!
 
Viikon päästä torstaina 19.6. järjestetään kolmas blogistanian lukumaraton, jolloin luetaan kirjoja urakalla yhdessä. Kesän toinen ja blogistanian neljäs lukumaraton sen sijaan järjestetään heinäkuussa myöhemmin ilmoitettuna päivänä. Lukumaratonin idea lyhykäisyydessään on lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii, jaksaa ja kykenee. Säännöistä on tehty joustavat, jotta mahdollisimman monet pystyisivät osallistumaan. Lukumaratoniin osallistuminen ei vaadi omaa blogia, vaan kaikki halukkaat voivat osallistua ja ilmoittaa osallistumisestaan lukumaratonia emännöivän Minnan blogiin Anna minun lukea enemmän. Minnan blogista voi lukea tarkemmat säännöt ja ohjeet sekä kurkata osallistujat.


Itse osallistuin viime kesänä lukumaratoniin ja ihastuin sen verran lukumaratonin ideasta, että tämän kesän lukumaratonia on jo ehditty odotella. Ajatus vain lukemiselle pyhitetystä päivästä tuo mieleeni lapsuuden ja nuoruuden kesät, jolloin saatoin helposti uppoutua tunneiksi, jopa vuorokausiksi kirjojen maailmaan minkään häiritsemättä. Voi niitä kesiä! Toki toisinaan tulee muutenkin vietettyä herkästi päivä lukien, mutta viime kesän kaltaista lukumaratonia en ole itsekseni järjestänyt. Minusta fiilis on oikeampi, kun päivä on yhdessä päätetty ja tohinassa on useampi mukana. Päivästä on myös helpompi pitää kiinni.

En ole vielä kaiken muun elämän keskellä ehtinyt tulevaa maratonia varten tekemään sen suurempia valmisteluja kuin varmistamaan, että päivä on vapaa ja käytettävissä lukemiseen. Luettavaksi valikoin joko tällä hetkellä kesken olevia kirjoja tai omasta hyllystä sopivaa luettavaa. Odotan jo innolla ensi viikkoa, kun ehdin kunnolla paneutua maratonin valmisteluihin ja pääsen valitsemaan oikeasti sen pinon kirjoja koitosta ajatellen. Jännää!

Viime kesänä ehdin lukea 24 tunnin aikana 977 sivua. Aktiivista lukuaikaa oli noin 13-15 tuntia. Kovasti houkuttaisi rikkoa tonnin raja tällä kertaa, mutta yritän olla asettamatta sen suurempia tavotteita, ettei maratonista tule liiaksi suorittamista. Tavoitteena pidänkin nyt sitä, että onnistuisin irrottautumaan arjen kuvioista siksi aikaa, että oikeasti ehtisin uppoutua kirjoihin ja nauttia niiden lukemisesta. Viime aikoina kun lukeminen on tuntunut olevan sellaista hyvin pienissä pätkissä tapahtuvaa puuhaa. Mutta katsotaan kuinka käy!

Nyt vain kaikki kynnelle kykenevät mukaan! Ja muistakaa käydä ilmottautumassa täällä.

Viime kesän maraton -fiilistelyjä:

Blogistanian lukumaraton II ja omat suunnitelmat
Blogistanian lukumaraton II: tänään täällä!
Miltä tuntuu lukumaratonin jälkeen?

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivut: 239, Gummerus 2014
Kannet: ?
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry, 2014

Kiitos Leenan, minäkin pääsin tarttumaan tähän nimensä puolesta houkuttelevan kuuloiseen kirjaan jo ennen varsinaista julkaisua. Joskin nyt ihmettelen hieman kirjan suomenkielistä nimeä Tuulisen saaren kirjakauppias, sillä se ei vastaa alkuteoksen nimeä eikä saari mielestäni ollut erityisen tuulinen (vai menikö minulta jotain totaalisesti ohi?). No, joka tapauksessa tämän kevyen ja kepeän kesäkirjan luki hetkessä, ja kirja oli enemmän tai vähemmän välipalakirja muiden välissä. Se oli mukava lukea, pääasiassa pidin siitä, mutta suurta kirjallista tapausta tästä ei minulle tullut.

A. J. Fikry on kirjakauppiaana Alice Islandilla, hän on 40 vuotias ja menettänyt vähän aika sitten vaimonsa. Kirjakauppa ei juurikaan kukoista, eikä alkoholiin menevä pakasteruoalla elävä Fikry tunnu löytävän iloa elämäänsä enää oikein mistään. Kaiken huipuksi hänen harvinainen ja arvokas Edgar Allan Poen teos on varastettu. Kurjuutta riittää. Fikryn elämän suunta kuitenkin kääntyy kun hän kohtaa Mayan, 2 -vuotiaan pikkutytön, joka tulee muuttamaan hänen ja koko saaren elämän.

Tuulisen saaren kirjakauppias on ennen kaikkea kertomus kirjallisuudesta, kirjoista ja kirjakaupasta. Se on kirjallisuuden ja lukemisen ylistystä, se kertoo lukemisen riemun löytämisestä ja kirjojen merkityksen ymmärtämisestä. Samalla se on elämänmakuinen kertomus elämän suruista ja murheista sekä onnesta ja auvosta. Sekä kaikista tärkeimmästä - rakkaudesta.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä, ja se sopi hyvin kesälukemiseksi muiden kirjojen oheen. Ennalta-arvattava kirja on, ja ehkä joidenkin tapahtumien kohdalla hieman huvittavaksi taittava, mutta pääasiassa kuitenkin täytti hyvin tehtävänsä: viihdytti kepeydellään. Voisin hyvin kuvitella tästä tehtävän elokuvan, sellaisen melko tyypillisen rakkausdraaman, jonka äärellä saa sekä nauraa että itkeä. Vaikka kirja ei mikään siirappinen rakkausromaani olekaan.

Suomennos oli mielestäni toimiva, mutta etenkin alkuun hieman mietin joitain sanavalintoja. Esimerkiksi: "Hän pelkää että mies ryhtyy poraamaan." Poraamaan? Kaiken järjen mukaan kohdassa tarkoitetaan itkemään ryhtymistä ja tästä syystä sanavalinta tuntui mielestäni erikoiselta ratkaisulta. Näitä oli muutama enemmänkin, mutta koska kirja on tosiaan kevyehkö, niin en kokenut kokonaisuuden kärsivän muutaman sanavalinnan vuoksi. Tavallaan ne sopivatkin kirjan tyyliin: rempseää ja leikkisää, hupsua ja viihdyttävää. 

Monet ovat pitäneet kirjasta hurjan paljon ja minäkin uskaltaisin suositella tätä kesäiseen hetkeen, kun kaipaa helppoa ja kevyttä kirjaa. Kirja sopii vaikka aurinkoiseen puistopäivään tai rannalle. Kirja ilmestyy viikolla 24.


torstai 5. kesäkuuta 2014

Bo Carpelan: Kulkeva varjo


Bo Carpelan: Kulkeva varjo
Suomentanut: Kyllikki villa
Sivut: 222, Otava 2010
Alkuteos: Vandrande skugga, 1977
Kannet: Timo Numminen, Nordic Photos / Hans Hammarskiöld

Bo Carpelan on niitä kirjailijoita, jotka pitää tietää. Minulle tuo arvostettu kirjailija on ollut jo vuosia nimeltään tuttu, ja hänen teoksensa loputtomalla lukulistallani. Kun sitten Kulkeva varjo tuli kirjakaupan tarjouspöydässä alle kolmella eurolla vastaan, ei ollut montakaan syytä olla menemättä kassan kautta kotiin. Lukupiirissämmekin peukutin kovasti tämän lukemisen puolesta. Halusin tutustua vihdoin Carpelaniin sekä lukea oman hyllyn kirjoja. Vaan nyt tekee melkein pahaa kirjoittaa kirjasta, sillä niin vähän siitä pidin. Kesken meinasi jäädä ja olisi jäänytkin, jos se olisi ollut sivunkin pidempi. Ei ollut minun kirjani, ei lainkaan, ei tipan tippaa. 

Kulkeva varjo kertoo... niin mistä? En tahtonut saada kirjasta otetta oikein lainkaan, enkä ole vieläkään aivan varma kirjan hahmoista tai heidän tekemisistään. Tiedän 1800-luvun lopun ja pikkukaupungin, kuristetun Anna Persin, joka piti kaupungin miehet tyytyväisinä, tiedän rikosta ratkoneen poliisin ja tiedän syyllisen. Syyllinen oli muuten juuri se, ketä epäilinkin. Kirjassa oli taiteilija, salarakas, sairas poika ja tuleen sytytetyt lastenvaunut. Turku mainittiin useaan otteeseen. Silti mietin edelleen, mitä tulinkaan lukeneeksi.

Kirjan takakannessa lukee dekkari. Sanoisin, että älkää uskoko takakantta. Toki kirjassa on murha, sitä selvitetään ja se ratkaistaan, mutta - kuinka monta dekkaria on kirjoitettu sielua hivelevän (tai kirvelevän) runollisesti preesensissä? Niin, sitä minäkin. En ole runollisen kielen ylin ystävä, enkä etenkään silloin kun se tekee tekstistä vaikeaa ja hidasta luettavaa. Bo Carpelanin lauseet tuntuivat paikoitellen niin hienoilta, että aivot tuntuivat vääntyvän solmuun ja lauseiden tavaaminen vei jo sen verran mehuja, että lauseiden sisäistäminen tuntui mahdottomalta. Ja tavasin niitä lauseita muuten useampana päivänä, välillä kiukusta kihisten aikomuksenani jättää kirja kesken (ja viskaista se lähellä virtaavaan jokeen) ja välillä harvinaisen lannistuneena. Tunsin oloni vähän typeräksi, kun en tuntunut tajuavan kirjaa. Toisaalta vain huijatuksi. 

En voi kuitenkaan sanoa, että kirja olisi huono. Se ei vain ole makuuni. Sillä lukupiirissä kun juttelimme kirjasta, niin olimme kaikki kokeneet kirjan melko samoin. Kirja oli hidas, hahmoissa meni sekaisin eikä kaikki tapahtumatkan oikein auenneet. Mutta ero oli siinä, miten se kaikki otettiin vastaan. Näköjään saman kirjan voi lukea hyvin samalla tavalla ja silti toiset saattavat rakastaa sitä kun samaan aikaan yksi ei todellakaan pidä siitä. Se yksi olin tosiaan minä. (Ja okei, voin minä sanoa - kirja oli huono. Huono kirja minulle.)

Minulle on sanottu, että tämä ei ole parasta Carpelania. Uskon ja toivon niin. On sanottu, että tästä ei kannata aloittaa. Uskon ja toivon niin. Mutta ollakseni rehellinen, en kyllä tällä hetkellä näe meillä Carpelanin kanssa yhteistä tulevaisuutta. Traumat ovat sen verran järeät, että vaatii vuosia ja unohduksen, ja ehkä enemmänkin, että kykenisin antamaan kirjailijalle toisen mahdollisuuden. Liikutaan sen verran kaukana niistä vesistä, joissa minä viihdyn, että taidan jättää ne vedet niille, jotka paremmin siellä uivat.

Bo Carpelanille on aikansa, paikkansa ja lukijansa. Ja nyt ainakin yksi bloggaaja, joka ei hänelle syttynyt.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa


Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa
Suomentanut Sirke Happonen
Sivut: 27, Wsoy 2014
Alkuteos: Sara och Pelle och Näcken bläckfiskar 1933,
julkaistu salanimellä Vera Haij
Ensimmäinen suomennos: Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat 1933

Seikkailu merenpohjassa on Tove Janssonin ensimmäinen julkaistu teos, jonka hän kirjoitti ja kuvitti nuorena, 13 -vuotiaana. Teos piti julkaista 1928, mutta julkaisu viivästyi ja lopulta kirja julkaistiin vuonna 1933 salanimellä Vera Haij. Jo ensimmäisessä Janssonin julkaistussa teoksessa näkyy Janssonin taito piirtää ja rakentaa tarinaa. Kuvituksessa on paljon samaa kuin taiteilijan myöhemmissäkin teoksissa ja meri on suuressa roolissa tässäkin kuvakirjassa, kuten hänen useissa muissakin töissään. Eikä voi kuin ihailla kuinka Jansson on osannut jo 13 -vuotiaana kuvata merta ilmiömäisellä tavallaan.

Seikkailu merenpohjassa on tarina Maunosta, Maikista ja koirasta, jotka päätyvät kilpa-autolla ajaessaan merenpohjaan. Merenpohjassa he kohtaavat erilaisia meren asukkaita ja lopulta päätyvät Näkille töihin. Seikkailu päättyy lastenkirjoille melko tyypillisesti, mutta ei kuitenkaan yksiselitteisesti. Toiset pitävät loppua radikaalina, mutta itse en lukeudu siihen joukkoon. Kirjan tyyli on "ihanan vahnanaikainen" vaikka sävymaailma onkin hieman synkeä oman aikansa painotekniikan vuoksi.

Täytyy todeta, että kuvakirjana ja lastenkirjana teos ei tee mitään erityistä vaikutusta. Omalla kohdallani kirjan kiinnostavuus perustuukin kiinnostukseeni Tove Janssonista sekä kuvakirjasta tehtyihin tulkintoihin. Lopun jälkisanat olivatkin tervetullut lisä kirjaan. Raikkaalta tuntui myös lukea ja katsella oikeasti reilusti vanhempaa lasten kuvakirjaa. Erityisesti kun Janssonin tyylistä olen aina pitänyt kovasti. 

Kirja oli hauska selata läpi ja tutkia kuvia, sillä tietenkin oman lempitaiteilijan varhaisetkin työt kiinnostavat. Tove Jansson ei itse enää myöhemmin erityisemmin välittänyt teoksesta ja eihän se hänen muita töitään ajatellen kovin erikoinen olekaan. Vaikka itse keräilen Tove Janssonin teoksia, niin tämä taitaa kyllä jäädä hankkimatta omaan hyllyyn. Vaikka mitään en vanno.

Pidin kirjasta ja jos Tove Jansson kiinnostaa, kannattaa kirjaan ehdottomasti tutustua. En kuitenkaan tiedä lukisinko tätä välttämättä lapsille. Toisaalta juuri lapsi saattaa saada tästä irti sen, mitä näin aikuinen ylitulkitsija ei osaa enää nähdä kaiken muun alta.

 

Muualla ainakin:  Sininen linna, Kirjojen keskellä