sunnuntai 31. elokuuta 2014

Elokuun kirjat ja muut jutut


Elokuussa olen: ollut Tukholmassa, yöpynyt mökillä, viettänyt aikaa maalla isäni kanssa, käynyt katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa jo toisen kerran, kiljahdellut löydettyäni Tove Jansson -juhlarahan kukkarostani, itkenyt elokuvissa Tähtiin kirjoitetun virheen äärellä, täyttänyt 25 vuotta, saanut lahjaksi mukavan kasan kirjoja, ostanut yhden kirjan itsekin, aloittanut jotain ihan uutta, riemuinnut vanhoista tutuista jutuista, kaihoisasti hyvästellyt kesän ja kesävaatteet, innolla tarponut saappaissa pitkin sateista Turkua, järjestellyt kirjahyllyjä ja todennut, että enää ei mahdu, nukkunut paljon ja koukuttunut inkiväärikarkkeihin.  Ja olen minä lukenutkin, jotain.

Elokuussa luettuja:

Riikka Pulkkinen: Raja
Haruki Murakami: Kafka rannalla 
Bernard Beckett: Genesis
J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta  (luettu aiemminkin)
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Tove Jansson: Seuraleikki (arvio tulossa)
 
Sivuja yhteensä: 2414

Elokuussa luin melko monipuolisesti vähän kaikkea. Ihanaa vanhaa kunnon Harry Potteria, hurmaavan Murakamin kirjan ja yllättävän Genesiksen. Petyin Rajaan ja Kankimäen kirjasta inspiroiduin, vaikka kirjalta jäinkin kaipaamaan jotain muuta. Janssonin kirja oli vähintään niin hyvä kuin odotinkin ja siitä on tulossa pikapuolin arvio. Kirjoista neljä oli oman hyllyn lukemattomia, yksi oman hyllyn jo kertaalleen luettu ja yksi kirja oli lainattu kirjastosta. Hyvin on oman hyllyn kirjat maittaneet edelleen.

Elokuussa ostin ja sain lahjaksi:

Tove Jansson: Reilua peliä, toinen painos, 3,50 e

Minullahan on jo tämä kirja itseasiassa samana painoksena hyllyssäni, mutta niin hyvä löytö, etten edes kirjahyllyn romahtamisvaarasta huolimatta voinut harkita kirjan ostamatta jättämistä. Nyt minulla on näitä kaksi. Uusi kirjahylly on siirtynyt "ostetaan lähitulevaisuudessa" -listalta "ostetaan mitä pikimmiten" -listalle.

George Orwell: Vuonna 1984
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

Nämä huiput kirjalahjat sain syntymäpäivälahjaksi ja melkoisia aarteita ovatkin. Kiitos vielä!

Viimeinen katsaus kesään ja oman hyllyn lukemattomiin:

Kesäni (kesäkuu, heinäkuu ja elokuu) oli siitä poikkeuksellinen, että ostin koko kesän aikana vain kaksi kirjaa itselleni. Sen sijaan olen näiden kolmen kuukauden aikana lukenut omasta hyllystäni jopa 14 aiemmin lukematonta teosta (tosin yksi on sellainen, jonka sain kesän aikana eräältä toiselta bloggaajalta omakseni). Tällä hetkellä goodreadsiin listaamieni oman hyllyn lukemattomien määrä on 92, eli reippahasti jo alle sadan. Seuraavaksi haasteekseni otan tiputtaa tuon luvun alle 90 ja pitää sen siellä.

Ja tulevasta syksystä:

Tekisi hirveästi mieli supista jo vaikka mitä virallisesti kai huomenna alkavasta syksystä, mutta yritän pitää pihinät vielä tovin itselläni, sillä olen rustailemassa syksyn uusista jutuista aivan omia postauksia enkä halua pilata niitä kertomalla kaikkea etukäteen. Mutta sen verran voin kertoa, että aion ainakin listailla jossain välissä kirjoja, jotka haluaisin ehtiä syksyn aikana lukea (paljon oman hyllyn teoksia ja ehkä muutama uutuus) ja sitten tehdä vähän vähemmän kirjoihin liittyvän postauksen. Olen myös kaavaillut kirjahyllykuvien postailua pitkästä aikaa sekä yhtä pientä ylläriä, mikäli vain aika ja rahkeet riittävät. No jotain uutta on kuitenkin luvassa!

Olen myös ajatellut syyskuun aikana suorittaa Kirjakuva päivässä -haasteen. Monet muut ovat ottaneet kuvia elokuun ajan, mutta koska omat matkusteluni eivät oikein istuneet yhteen haasteen kanssa, niin päätin siirtää sen syyskuulle. Ideana siis kuvata kerran päivässä yksi kirjoihin liittyvä kuva annetun aiheen mukaan. Blogiini päivitän kerran viikossa viikon aikana ottamani kuvat.

Tekniset ongelmat: 

Kuvahaasteen tiimoilta tulikin mieleeni, että minulla ja blogillani on ollut hieman erimielisyyksiä liittyen kuviin. Yksi ongelma on kuvien laadun heikkeneminen siinä kohtaa, kun linkitän kuvan blogiin tai jos yritän listätä kuvan suoraan bloggeriin. Toinen ongelma on se, että joidenkin koneella kuvat näyttävät kääntyneen väärinpäin, vaikka minun koneellani blogia katsoessa kuvat ovat aivan kuten pitääkin. Yritän näitä selvitellä syksyn mittaan, mutta pahoitteluni toistaiseksi kuvien heikosta laadusta sekä mahdollisesta vinksinvonksin olemisesta.

Ihanaa kirjojen täyteistä ja teen tuoksuista syyskuuta kaikille!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Sivut: 380, Otava 2013
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Elokuun lukupiirikirjanamme oli Mia Kankimäen houkuttelevan niminen ja näköinen teos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Ennen kirjaan tarttumista en tiennyt kirjasta juuri muuta kuin sen, että siinä on paljon listoja. Ainoa asia, joka muiden kehuvista blogiarvioista oli mieleeni jäänyt. Ja listoja kirjassa tosiaan riittää! En enää yhtään ihmettele, että useampi kirjabloggaaja on kirjan luettuuaan innostunut (tai ehkä minun tavoin kokenut lähes pakottavaa tarvetta ryhtyä) kirjoittamaan erilaisia listoja. Mutta on kirjassa muutakin kuin listoja. Siinä on jotain todella todella ihanaa, hengästyttävän herkkää ja upeaa, sekä äärimmäisen ärsyttävää ja turhauttavaa. Rehellisesti sanoen, en muista, koska viimeksi olisi kirjasta jäänyt näin ristiriitainen tunne. Samaan aikaan tiedän pitäneeni kirjasta paljon ja inhonneeni sitä syvästi. Kiitos Mia, olet onnistunut sekoittamaan pääni!

Mia Kankimäki on kyllästynyt elämäänsä. "Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen." kirjoittaa hän kirjansa ensimmäisellä sivulla. Päivätyö ei kiinnosta, eikä oikein mikään muukaan hänen nykyisessä elämässään. Hän haluaa muuta. Esimerkiksi toimivan auton, miehen tai syyn asua Japanissa. Sen sijaan, että Mia jäisi kuolemaan vitutukseen ja vain haluamaan asioita, hän päättää pitää vuorotteluvapaan ja lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shõnagonia, Heian -kaudella elänyttä hovinaista, johon hänellä on jonkin sortin pakkomielle. Kun apurahahakemus poikii myöntävän vastauksen, ei tarvitse kuin pakata laukku (sekä tehdä tsiljoona muuta asiaa) ja lähteä. Ja Mia lähtee.

Mia lähtee Japaniin, osaamatta maan kieltä, tutkimaan naista, josta ei oikeastaan tiedä yhtään mitään vain todetakseen, että hän ei tosiaan taida tietää naisesta yhtään mitään. Mutta edessä on seikkailu. Seikkailu, joka kuljettaa Miaa ja lukijaa niin Kiotossa kuin muuallakin maailmassa. Matkalla tapahtuu niin isoja kuin pieniäkin asioita. Ja niistähän elämä koostuu. Ehkä vähän enemmän pienistä kuin isoista asioista.

Ja juuri siitä kirjassa pidin. Pidin siitä miten pienille hetkille ja asioille annettiin arvoa, miten elämän ilo löytyi sieltä, mistä sitä ei ehkä olisi lähtenyt etsimään. Pidin siitä, että Mian matkan kohokohdat tuntuivat tapahtuvan sattumalta. Ne olivat pieniä asioita, joita ei osaa odottaa. Oli myös jotenkin kutkuttavan upeaa, kun Mia vain lähti. Hän lähti täysin (anteeksi nyt vain) typerän pakkomielteen perässä Japaniin todetakseen itsekin olleensa ehkä hullu ja nautti siitä täysin sielun ja ruumin voimin. Vau, mikä uskallus ja mikä asenne! Koska juuri siitähän elämässä on kyse, että toteuttaa haaveitaan, vaikka sitten vähän pöhköjäkin ja uskaltaa laittaa itsensä likoon miettimättä mikä on lopputulos.

Mutta samaan aikaan kirja oli todella ärsyttävä. Sei Shõnagon, joka on Mian lisäksi kirjan toinen päähenkilö näin sanoakseni, tuntui oikeastaan aika turhalta. Mia vaelteli päämäärättömästi haahuillen tuon naisen perässä, ja sanottaisiinko, ettei tuo haahuilu tosiaankaan päättynyt ainakaan tätä lukijaa tyydyttävällä tavalla. Se ei lisännyt kirjan kiinnostavuutta, vaan tuntui jopa latistavan. Lisäksi oli todella ärsyttävää, että naisesta kerrottiin yhä uudelleen samoja asioita. Miten puuduttavaa - kyllä vähemmälläkin olisi uskonut. En myöskään täysin syttynyt Kankimäen kirjoitustyylille. Osittain pidin siitä valtavasti, se toi mieleeni blogit ja päiväkirjat. Mutta osa kirjasta tuntui todella väkisin väännetyltä ja etenkin hauskaksi tarkoitetut kohdat tuntuivat lähinnä aiheuttavan kiusallisia tuntemuksia. Ei, ei, ei. 

Haluan sanoakin nyt Mia, että kun seuraavan kerran matkustat Kiotoon tai jonnekin muualle kirjoittamaan kirjaa, niin älä kirjoita Seistä tai kenestäkään muustakaan vuonna viuhka ja sermi eläneestä naisesta. Kirjoita itsestäsi, ja niistä kirsikankukkapuista, hämyisistä baareista, hulvattomista kämppäkavereista, pyöräretkistä yöllä ja vaikka sateen tuoksusta aamulla. Kirjoita listoja, mutta älä runoja (ei millään pahalla). Sen kirjan minä lukisin ja tämän kirjan lukemisen perusteella sanoisin, että tykkäisin. Koska juuri ne jutut tässä kirjassa olivat se huikeus ja se muu se heikkous. (Eikö olisikin aika kätevää, jos näin voisi tilata kirjailijalta aina mieleisensä teoksen?)

Mutta suosittelen kirjaa ihmisille, jotka pitävät Japanista, listoista, hovinaisista, uskaliaista ihmisistä ja suosittelen kirjaa ihmisille, jotka haluaisivat uskaltaa, lähteä ja toteuttaa haaveitaan tai ihmisille, jotka aikovat uskaltaa, lähteä ja toteuttaa haaveensa!

Ai niin ja tiedätte muuten ketä syyttää tai kiittää näistä yhtäkkiä tekstiini suurissa määrin eksyneistä suluista, ehkä hitusen normaalista poikkeastava kirjoitustyylistä ja mahdollisista tulevista listoista esimerkiksi asioista, jotka tekevät kirjasta hippasen paremman.

♥♥

maanantai 25. elokuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta


 J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Sivut: 1050, Tammi 2004
Suomentanut: Jaana Kapari
 Kannet: Mika Launis
Alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003

(Huom! Tekstini käsittelee Harry Potter -kirjasarjan viidettä osaa, joten oletan aiempien osien olevan lukijalle tuttuja. En tee juonipaljastuksia viidennestä tai sitä seuraavista osista, mutta yleisellä tasolla pohdin koko kirjasarjaa. Jos et ole lukenut kirjasarjaa, mutta haluat lukea sen tietämättä kirjoista etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.)

Helmikuussa aloittamani Pottereiden uudelleenluku jatkui jälleen kesällä, kun päätin tehdä pienen tai vähän isomman visiitin Tylypahkaan vanhojen kavereiden luo ja samalla kunnon nostalgiaretken lapsuuteeni. Pakkasin nimittäin järkälemäisen Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjan matkalaukkuuni, hyppäsin bussiin ja matkasin lapsuudenkotiini maalle. Siellä sitten tutuissa tuoksuissa, tutun pirttipöydän ääressä, lapsuudesta tuttu peltomaisema ikkunan takana uppouduin jälleen Potteriin niin kuin joskus ennen. Sukelsin sen maailmaan kuin en olisi sieltä koskaan lähtenytkään. Ja nyt viimein on todettava, että arvion kirjoittaminen kirjasta, jota lukemisen sijaan elää yhä vuosienkin jälkeen, on jokseenkin mahdotonta. Nyt onkin tiedossa vain tunnelmointia, muutamia ajatuksia ja hehkutusta kirjasta, jonka olen lukenut puhki ja silti yhä jaksan innostua siitä uudelleen.

Kirjasarjan viides osa Harry Potter ja Feeniksin kilta on sarjan paksuin teos yli tuhannella sivullaan. Siitä huolimatta kirjan lukeminen alle neljän päivän ei ole edes haaste. Nimittäin jos tuolla maalla ei olisi ollut kaikenlaista puuhaa lukemisen lisäksi, niin olisin varmaan tahkonnut kirjan parissa päivässä. Välillä toki silmiä verrytellen ja jumpaten, sillä ne eivät ole enää samassa iskussa kuin nuorena, jolloin kirjan olisi voinut lukea ilman taukoja elämän välttämättömyyksistä välittämättä. (Ja nyt toki voidaan ihmetellä, että mistähän mahtavat johtua nämä nykyiset silmävaivat.)

Feeniksin kilta alkaa aiemmistakin kirjoista tuttuun tapaan Harryn kesälomasta, jotka eivät koskaan tunnu menevän suunnitelmien mukaan. Juuri ennen kesälomansa alkua Harry on nähnyt Voldemortin ja yhdessä Dumbledoren kanssa kertonut tämän koko taikamaailmalle. Kaikki on muuttunut. Ja siitä huolimatta Harry saa viettää tavanomaisesti pitkäveteistä kesälomaansa inhokkisukulaistensa luona vain huomatakseen, ettei esimerkiksi taikamaailman tärkein lehti Päivän Profeetta tiedota tapahtuneista mitään. Taikamaailmassa velhot ja noidat elävät kuten ennenkin - Harryn näkemästä välittämättä. Kaiken huippu on kuitenkin Harryn ystävien kirjeet, jotka ovat yhtä nuivia ja vähäsanaisia kuin Päivän Profeettakin. Harry ei voi ymmärtää tätä välinpitämättömyyttä. Hän tuntee olevansa yksinäisempi kuin koskaan ja käyhän moinen itsetunnonkin päälle.

Kesäloma kuitenkin saa melkoisen käänteen, kun Harry törmää jästimaailmassa, aivan kotikulmillaan kahteen ankeuttajaan. Pelastaakseen itsensä ja paikalla olevan serkkunsa hän taikoo ja rikkoo näin velhomaailman sääntöjä. Nopeasti hän saakin kirjeen, jossa tiedotetaan hänelle tehtävästä kuulustelusta ja mahdollisesta koulusta erottamisesta. Pian tapahtuneen jälkeen hänet haetaan Feeniksin killan päämajaan, jossa muut hänen ystänsä ovat viettäneet koko kesän ilman, että ovat kertoneet hänelle. Feeniksin kilta on ryhmä velhoja ja noitia, jotka aktiivisesti toimivat Voldemortia vastaan vaikka muu velhomaailma tuntuu sulkeneen asialta silmänsä.

 
Harryn kuulustelun jälkeen voisi kuvitella asioiden viimein palaavan ennalleen kun juna puuskuttaa kohti Tylypahkaa, mutta pahin tuntuu olevan vasta edessä. Ministeriö on päättänyt julistaa, ettei Voldemortin paluuseen ole mitään syytä uskoa ja näin ollen sekä Dumbledore että Harry nimitetään kajahtaneiksi valehtelijoiksi. Ministeriö on nimittänyt Tylypahkaan uuden opettajan, joka on kuin painajainen. Kaiken lisäksi Harrya riivaavat eläväiset unet Voldemortista, näitä unia Harryn ei ilmeisesti pitäisi nähdä ja Dumledore puolestaan ei tunnu haluavan nähdä Harrya lainkaan. Kaiken tämän keskellä Harry ystävineen painiskelee viidennen kouluvuoden V.I.P. -kokeiden, tyttöongelmien, Albuksen kaartin ja ties minkä parissa. Sellainen soppa on vireillä, että heikompaa hirvittäisi. Onneksi Harry on kuitenkin lujaa tekoa.

Feeniksin killassa riittää sivujensa verran tapahtumia, käänteitä ja tarinaa eteenpäin vieviä sysäyksiä. Tuhdin kirjan lukeminen on sekä hengästyttävää, että ihanaa. Kirjaa lukee ahmien pakkomielteisesti siitäkin huolimatta, että kirja on läpikotaisin tuttu ja moneen kertaan luettu. Jotenkin taikamaailman vetovoima vaan onnistuu joka kerta viemään mukanaan ja valloittamaan uudelleen. On muuten jotenkin tosi ihanaa lukea, kun tekstin pohjalta ei synny uusia mielikuvia tai maailmoja, vaan voi sujahtaa vanhoihin tuttuihin koulun käytäviin, Tylyahoon, Hagridin mökkiin ja minne sitä Harrya ja kumppaneita sitten seuraakin. Se tekee kirjan lukemisesta niin mukavaa, että ei oikein edes tajua lukevansa. No, kuten yllä sanoin, eihän Pottereita lueta, ne eletään.


Nyt kun olen lukenut Pottereita neljän vuoden tauon jälkeen uusin, hieman vanhemmin silmin (heh heh) ja ehkä vähän fiksumpana (mutta vain vähän), niin on kirjasta tuntunut löytävän uusiakin puolia. Entistä paremmin tuntuu pistävän pienet vihjaukset silmään, naurattavan sekä vanhat että uudet jutut ja toisaalta uusia ajatuksia, kyseenalaistaviakin on noussut esiin. Juuri yhtenä yönä valvotin poikaystävääni pohtimalla tämän kirjan "asetta" ja sitä, että miksi asioiden annetaan kehkeytyä niin pitkälle eikä tehdä niille jo aiemmin jotain ratkaisevaa. Kyseessä kun kuitenkin on ase, jolle - noh - voitaisiin ehkä tehdäkin jotain ennen traagisia käänteitä. Mutta lopulta päädyttiin melko tyydyttävään selitykseen ja voitiin alkaa nukkua hyvillä mielin kun lempparikirjaa saattoi edelleen pitää lempparikirjana.

Feeniksin kilta on kokonsa puolesta oikeaa herkkua Potter -fanille, koska jos joskus, niin tämän kirjan ääressä saa kyllä ryvetä Tylypahkassa oikein kunnolla. Eikä voi kuin ylistää kirjailijan taitoa pitää näin jäätävän kokoinen kirja kasassa, sekä tehdä siitä samalla armottoman koukuttavana ja mukanaan vievänä. Sanotaan Rowlingista mitä tahansa, niin elävä legenda hän ainakin on. Vaikka hänen kirjansa eivät ehkä ole kirjallisesti ihan parhaimpien klassikoiden veroisia, niin eipä kyllä kaukanaan ole. Jotkut ovat poimineet kirjoista jotain virheitä tai ristiriitoja - ja itseasiassa minäkin taisin pongata tästä jotain, mutta sen olen jo unohtanut - niin melko pieniä ne ovat, kun kirjasarjan massiivista kokoa pohtii. Kyllä J.K. Rowling vaan on luonut mielettömän maailman, josta on kasvanut mieletön ilmiö.

Suosittelen kirjasarjaa jälleen aivan kaikille, koska tässä on kyllä maailma, joka parhaimmillaan vie mukanaan kokonaan. Kirjasta voi löytää itselleen uusia ystäviä ja oppia näkemään enemmän kuin mihin mielikuvitukseltaan vajavaiset jästit yleensä kykenevät. Muistakaahan kuitenkin, että kirjasarja ei sovi aivan pienimmille lukijoille.


Nyt vain kohti seuraavaa Potteria! (Jota yritän kyllä ihan vähän säästellä myöhempään, mutta eiköhän se tässä parin kuukauden sisällä tule luettua.)

 ♥♥

lauantai 23. elokuuta 2014

Bernard Beckett: Genesis


Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Sivut: 164, Tammi 2009
Kannen kuva: W. H. Chong
Kansisuunnittelu: Eveliina Rusanen
Alkuteos: Genesis 2009

Tässä on kuulkaas sellainen kirja, joka kannattaa muitta mutkitta nakata lukulistalle! Niin minäkin tein kun Anna minun lukea enemmän -blogin Annami kirjaa kovasti suositteli. Sattuipa vielä niin sopivasti, että löysin kirjan kirjaston poistohyllystä vähän Annamin vinkin jälkeen. Tai saattoihan se olla ollut siellä jo sitä ennenkin, mutta vasta tuon suosituksen jälkeen osasin kiinnittää kirjaan huomioni ja napata sen mukaani. Ja kyllä kannatti! Kirja oli todella hyvä ja olen iloinen, että nyt se löytyy omastakin hyllystäni, josta sen voin napata luettavakseni vielä uudelleenkin (ja lainata kavereille, joiden uskon tästä pitävän).

Genesis on kirja, josta ei oikeastaan voi kertoa kovinkaan paljon, ettei vahingossakaan pilaa kirjaa muilta. Parasta on kun tarttuu kirjaan tietämättä siitä juuri mitään. Sen verran uskallan kertoa, että kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jonnekin 2000-luvun loppuun. Kirjan keskiössä on Akatemiaan pyrkivä Anax, jonka pitää viiden tunnin aikana vakuuttaa tutkintolautakunta siitä, että hän on sopiva jäsen tuohon yhteiskunnan ylimpään elimeen. Hänen tutkielmansa käsittelee Adam Fordea, jolla on ollut hyvin merkittävä vaikutus historian kulkuun. Kirja on ohut, siinä on vain 164 sivua ja kirja kuvaa näitä viittä Anaxin kuulusteluun kuluvaa tuntia. Anaxin tutkielman kautta päästään sukeltamaan myös aiempiin tapahtumiin ja kirjan varsinaiseen ytimeen, joka saattaa yllättää lukijansa.

Kirjan tarina on itsessään jo kutkuttava, mutta varsinainen anti on kirjan pohdinnat ja lukijassa heränneet ajatukset ihmisyydestä, sielusta ja tietoisuudesta sekä tekoälystä. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän paljon. Hyvä tarina, paljon pohdiskelun aiheita sekä yllätyksiä. Kuitenkin kirja on todella nopea ja helppo lukea. Se ei missään vaiheessa taita liian filosofiseksi (vaikka filosofisten pohdiskelujen ystävänä en tätäkään pistäisi pahakseni) tai vaikeaksi, vaan päinvastoin. Oli todella mukavaa lukea jotain näin helppotajuista kuitenkin näinkin syvällisestä aiheesta. Itse vähän kohottelin kulmiani takakannessa mainitulle tekoälylle, koska pelkkä ajatuskin tekoälyn pohdiskelusta tahtoo saada aivoni runttuun, mutta voin taata, että kirjaan voi huoletta tarttua, vaikka olisi samanlainen runttuaivo kuin minä. 

Genesis oli monella tapaa todella virkistävä lukukokemus. Vaikka kirja on dystopiaa, niin se poikkeaa täydellisesti tällä hetkellä trendissä olevista trilogioista, joiden keskiössä tuntuu aina enemmän olevan rakkaustarinat kuin se varsinainen tulevaisuuden yhteiskunta. Kirjassa ei juurikaan rakkaustarinoita nähdä ja tarinaa ei ole jaettu moneksi osaksi, vaan tämän voi lukea vaikka yhdellä istumalla. Kirja tuntuu myös yllättävän aidolta. Kun on lukenut kaiken maailman tulevaisuuden yhteiskunnissa, joissa on ihmisiltä poistettu milloin kyky rakastaa ja milloin jaoteltu ominaisuuksien mukaan, niin tämä kirja on sellainen, johon voisi jopa melkein uskoa. Se tekee lukukokemuksesta vaikuttavan, joskin hippasen pelottavan.

Kirjan kerronta on suoraviivaista ja helppolukuista. Minusta kirjan rakenne on kivan erilainen ja poikkeaa perinteistä tuomalla oman lisänsä teokseen. Kerronta on yksinkertaista, mutta ei huonoa, vaan minusta kirjaan sopivaa. Kirjan tarina on etusijalla, eikä kerronnan kanssa turhaan kikkailla. Minusta kirjailija onnistuu hienosti loihtimaan pienessä sivumäärässä suuren maailman, tarinan ja ajatukset. Ja kirja pysyy täydellisesti kasassa ilman, että se hutiloisi tai jättäisi liiaksi mitään pois. Minusta kirjassa on aika lailla kaikki kohdillaan.

Hehkutteluni jälkeen täytynee vielä se todeta, että vaikka vierastaisi dystopiaa tai filosofiaa, niin sen takia tätä kirjaa ei kannata jättää lukematta. Ja vaikka kirja lasketaankin nuortenkirjaksi, niin uskallan väittää, että kirja uppoaa kyllä vanhempaankin lukijaan.  Olenkin iloinen, että kirjaa on viime aikoina jonkin verran luettu kirjabloggareidenkin keskuudessa, sillä kirja tosiaan ansaitsee tulla luetuksi. Täytyy toivoa, että nyt vain niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin lukijat uskaltavat tämän sieltä kirjaston hyllystä (josta se toivon mukaan löytyy vielä, eikä vain poistokärrystä) poimia ja lukea.

No, joko nakkasit lukulistalle vai joko jopa luit? Ajatuksia kirjasta olisi mukava vaihtaa muidenkin kirjan lukeneiden kesken!

 ♥♥


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivut: 639, Tammi 2011
Päällys: Kazuko Otsuka
Suomennos tehty englanninkielisestä käännöksestä
Kafka on the Shore 2005.
Alkuteos: Umibe no Kafuka 2002


Enpä ole aikoihin lukenut mitään yhtä vinksahtaneen ihanaa kuin Kafka rannalla! Kirjan lukemisesta on jo muutama päivä, mutta vieläkin leijailen hurmioituneena kirjan tunnelmissa ja huomaan palaavani ajatuksissani tähän kummallisen kutkuttavaan tarinaan. Vaikka Murakami ei onnistunut täysin vakuuttamaan minua aiemmin kun luin Sputnik -rakastettuni ja Norwegian Woodin, niin Kafka rannalla kyllä teki sen tarjoilemalla melkoisen lukukokemuksen. Kirja oli nimittäin aivan mielettömän taitavan hienostuneen sekopäistä. Kirja makuuni.

Kafka rannalla on tarina 15-vuotiaana kotoaan karkaavasta pojasta Kafkasta, joka päätyy sattumalta tai vähemmän sattumalta erääseen kirjastoon, josta muodostuu hänelle turvasatama monessakin mielessä. Kafka pakenee isäänsä, ja toivoo törmäävänsä hänet jo kauan sitten hylänneeseen äitiinsä tai siskoonsa. No, johonkin hän matkallaan törmää. Samalla se on tarina vanhemmasta Nakatasta, joka ei osaa lukea saati kirjoittaa koettuaan lapsena jotain todella selittämätöntä, mutta kissojen kanssa hän kyllä osaa puhua. Molempien tarinat kulkevat vuorotellen eteenpäin ja molemmat kohtaavat omien taipaleidensa aikana kaikenlaista kummaa. Muun muassa taivaalta satavat kalat.

Kafka rannalla sisältää mielestäni - nyt kolmen kirjan pohjalta syntyneeseen vankkaan tietämykseeni nojaten - paljon Murakamille tyypillisiä piirteitä. Kirjassa on erilaisia ja normista poikkevia seksuaalisuuden ilmentymiä, kuolemaa, outoja rakkaustarinoita sekä ystävyyssuhteita. Samalla se on Murakamille tyypillisesti sekoitus realismia ja surrealismia, jotain todella arkipäiväistä ja samaan aikaan jotain todella yliampuvaa.

Mutta kirja ei kuitenkaan ole yliampuva. On mieletöntä, miten Murakamin tyyli ja suoraviivainen kerronta tekevät sen, että vaikka mies kuljettaa lukijaansa kalasateessa, rajan siellä ja tuolla puolen, keskelle kissojen kanssa käytyjen keskustelujen ja ties minkä henkilöolentojen, niin kaikki tuntuu silti kuuluvan kirjaan ja olevan enemmän kuin uskottavaa. Inahdan nimittäin helposti, jos joku yrittää rakentaa fantasiamaailmaa, mutta ei tee sitä uskottavasti. Murakamille ei voi kuin nostaa hattua, sillä vaikka kirja tuo eteen mitä kummallisempia hetkiä, niin sitä vain lukee täysin tyytyväisenä nyökytellen. Kaikki kuuluu tähän tarinaan.

Kirja jättää jälkeensä mukavan hämmentyneen olon ja muutamia kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan oikeastaan edes halua vastausta. Kirjassa tapahtuu kummia, ja se on ihan okei. Osasta tuntuu löytävän yhteyksiä toisaalle ja syvällisempiäkin tarkoituksia, osan ottaa vastaan ihan vaan sellaisenaan. Kirjasta ei mielestäni puutu mitään eikä ole mitään liikaakaan. Oli mukava huomata, ettei kirjailija todellakaan ole sortunut kaikista helpoimpiin vaihtoehtoihin tai ratkaisuihin missään vaiheessa ja siitä huolimatta kirja on helppo ja mukava lukea. Kirja vääntelee aivoja ihan vaan hyvässä mielessä.

Suosittelen, jos haluaa lukea jotain ihanan vinksahtaneen sekopäistä. Tosin, jos kaipaat tapahtumille aina jonkin järjellisen ja perusteellisen selvityksen, niin hiusten repimistä saattaa olla tiedossa. Mutta kannattaa kirja siitä huolimatta lukea!

 ♥♥


torstai 14. elokuuta 2014

Terveisiä Tukholmasta!

 

Tein tänä kesänä jotain sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan ennen: kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Tukholmassa! On sitä useampikin ehtinyt ihmetellä, että miten olen turkulaisena onnistunut tuon naapurimaan välttämään. No, onneksi tuo virhe on nyt korjattu, sillä Tukholma oli ihana! Olen vieläkin ihan pyörryksissä kaikista ihanista ihmisistä, kaduista, rakennuksista, puistoista, suihkulähteistä ja uusista kokemuksista.
 
 

Olen ihastunut Tallinnan vanhaankaupunkiin kovasti, mutta Tukholmassa tuo turistien ja rihkamakauppojen täyttämä pienikujainen vanhakaupunki ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Enkä ihastunut varauksetta Tukholman varsinaineen keskustaankaan. Sen sijaan voisin pakata laukkuni vaikka heti ja muuttaa Södermalmiin, jossa sijaitsi hotellimme sekä monta kivaa kahvilaa ja persoonallista pikkuputiikkia. Yleisesti Tukholmassa ihastutti meren läheisyys, puistot, kaikki persoonallinen ja erilainen. Tukholmaan verrattuna nämä Suomen kaupungit vaikuttavat varsinaisilta takapajuloilta. Heh, no ihan kivaa täälläkin on!
 
 

Ihmisten ystävällisyys, iloisuus ja avoimuus sai kaltaiseni suomalaisen hämilleen ja samoin ihmisten tyylikkyys! Eikä tyylikkyys niinkään ollut riippuvaista vaatteista tai asusteista - vaikka toki niistäkin - vaan tavasta olla ja kantaa itsensä. Ihan kuin olisi kauempanakin Euroopassa käynyt! Tai enhän minä tiedä, kun en ole käynyt, mutta kyllä huomasi, että enää ei olla Suomen puolella. Ihana tuulahdus jotain uutta!


Mutta Tukholmasta on jo muutama yö. Viime yö vietettiin Turun saaristossa, ja ihmeteltiin miten meidän kaupunkikissoista oli muutamassa viikossa tullut varsinaisia mökkikissoja. Tänään ylitettiin meri vesisateessa, kissat mukana. Pian loma loppuu ja arki asettuu, mutta sitä ennen täytyy vielä kerran pakata laukut ja käydä moikkaamassa elokuisia maalaismaisemia sekä Helsinkiä. Ei malta pysähtyä, kun on kerran liikkeelle lähtenyt.
 
Ja kyllä, luet edelleen kirjablogia ja kirjajuttujakin on tulossa, sillä nytkin kesken aivan huippu kirja, mutta ei ihan vielä. Minä nautin vielä hetken lomasta, nauttikaa tekin lomasta tai arjesta tai mitä kenelläkin on meneillään. 

(Kuvien heikohko laatu johtuu siitä, että olen ottanut ne puhelimellani. Vaikka uskollisena kannoin Tukholmassa painavaa kameraa kaulassani lähes koko ajan, niin silti puhuttelevimmat kuvat löytyivät puhelimesta. Ne hetkessä, vähän sinne päin napatut kuvat vaan tuntuivat antavan enemmän kuin ne harkitut patsaskuvat, joita löytyi kamerasta.)

maanantai 11. elokuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Raja


Riikka Pulkkinen: Raja
Sivut: 399, Gummerus 2006
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Riikka Pulkkinen on minulle yksi niistä kirjailijoista, jotka eivät oikein tahdo tuntua omilta, mutta joille kuitenkin antaa aina uuden mahdollisuuden - jos nyt kuitenkin. Tällaisen kirjailijan kirjoissa ei ole mitään erityisen huonoa tai mitään erityisen hyvää, mutta silti ne jaksavat kiehtoa. Niistä haluaisi pitää. Pulkkiselta olen lukenyt nyt yhteensä kolme kirjaa. Jokaisesta olen tavallaan pitänyt - ihan hienoja kotimaisia teoksia ovat - ja silti jokainen on kuitenkin jäänyt roikkumaan vankasti jonnekin keskinkertaisten kirjojen maastoon. Raja kuitenkin saattoi olla se kirja, joka päästi tästä oravanpyörästä ja jonka jälkeen en välttämättä palaa Pulkkisen pariin. Kirja jätti nuivan maun suuhun.

Raja on kertomus Anjasta, joka lupaa hitaasti muistinsa menettävälle miehelleen tappavansa tämän sitten kun mies ei enää muista Anjaa. Samaan aikaan lukioikäinen Mari rakastuu opettajaansa Julianiin, eivätkä tunteet jää yksipuolisiksi. Julianilla on vaimo ja kaksi lasta, mutta halu ja himo vetävät häntä Marin luo. Raja on kertomus, kuin tutkielma, erilaisista rajoista ja niiden ylittämisestä. Hetkistä kun ajatus muuttuu teoksi. Oikeasta ja väärästä.

Raja on esikoisteokseksi melkoinen pakkaus. Hahmoja, tapahtumia ja ajatuksia riittää. Yritteliäs, rohkea ja runsaskin kirja on, mutta kuitenkin yllättävän hyvin kasassa pysyvä hiottu kokonaisuus, jonka lukee nopeasti. Kuitenkin lukukokemukseni jäi keskinkertaiseksi, jopa pettymykseksi.

Kirjasta tuli jostain syystä vahvasti mieleeni kouluaineet. Sellaiset, jotka ovat olevinaan erikoisia ja erilaisia, mutta loppujen lopuksi niiden aiheet vain toistavat itseään ja kekseliäs kielenkäyttö alkaa tuntua monen sivun jälkeen turhan väännetyltä, väljähtäneeltä ja tunkkaiselta. Kirja ei tuntunut tarjoavan mitään uutta. Kirjassa minua häiritsi myös teinien kuvaus, joka tuntui teennäiseltä. Enkä innostunut kirjan toistuvista seksikohtauksistakaan. Alkuun ne toivat särmää, mutta loppua kohden tuntuivat vain saman toistolta.

Vaikka Raja ei ollut minulle henkilökohtaisesti kovin erityinen tai ihastuttava lukukokemus, niin arvostan kirjaa kuitenkin esikoisteoksena. Tarina jaksaa kiinnostaa, kirjassa on mukavia oivalluksia ja kokonaisuus tuntuu eheältä.
 

Toisaalla: Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Lurun luvut

maanantai 4. elokuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö


Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 258, Tammi
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Alkuteos: The Beggar Maid / Who Do You Think You Are?, 1977

Alice Munro -kärpänen on purrut ja lujaa, sillä reilun kuukauden sisällä olen lukenut kaksi naisen teosta ja tälläkin hetkellä haikailen vain lukevani lisää. En tiedä miten Munro tekee sen, mutta jollain tavalla hän tuntuu onnistuvan vetämään maton jalkojen alta yhä uudelleen. Munron kirjat ovat kertakaikkisen ihania ja ihastuttavia, siitäkin huolimatta, että oikeastaan ne eivät ole lainkaan ihania.

Kerjäläistyttö kertoo Rosesta, joka syntyy melko köyhissä oloissa ja viettää lapsuutensa pienessä kanadalaisessa pikkukaupungissa kauppiasperheessä. Kylässä on omat tapansa, kujeensa ja hulluutensa, joiden keskellä Rose varttuu isänsä ja äitipuolensa melko ankarassa kasvatuksessa. Rose ei kuitenkaan aio jäädä pieneen kylään asumaan koko iäkseen, vaan lähtee nuorena naisena opiskelemaan muualle ja kohtaamaan toisenlaisen elämän. Rose pääseekin kiinni aivan uudenlaiseen elämään, jossa hänen toisinaan raakakin menneisyytensä on kuin eksoottinen tuulahdus muille. Ulkokultainen elämä ei kuitenkaan kanna pitkään, vaan pian Rose huomaa lähtevänsä jälleen kohtaamaan vielä kerran uuden elämän.

Munro kirjoittaa yhtä aikaa raadollisen totuudenmukaisesti likaisia yksityiskohtia kaihtamatta, ja silti niin suloisen viehkeästi, että kirjaa lukiessa väkisinkin hymyilee. Kerjäläistyttö onkin samaan aikaan hellyyttävä, että raskas teos, jossa ei kohdata onnellisia loppuja vaan enemmänkin realistisia vaihtoehtoja, joissa joskus saattaa pilkahtaa onni. Mutta on raikasta lukea jotain sellaista, jossa on samaan aikaan paljon painavaakin sanottavaa, mutta silti jälkimaku on lempeä. Vaikka elämä ei aina hymyile, ei se aina itkekään.

Kerjäläistyttöä voi mielestäni pitää yhtä hyvin novellikokoelmana kuin romaaninakin. Teos jakautuu useampaan lukuun, jotka kaikki ovat kuin pieniä yksittäisiä tarinoita Rosen elämästä, mutta kirja on kuitenkin niin yhtenäinen, että sen lukee romaanina. Kirja on kirjoitettu taidolla vetäväksi, mutta kuitenkin ennemmin hitaisiin hetkiin. Mitään tapahtumien tykitystä ei ole luvassa, vaan erään nuoren naisen kasvutarina, joka suurissa annoksissa arkea ja pienissä juhlaa.

Munron kertojantaito on kyllä vertaansa vailla. On nimittäin suorastaan hullua lukea jotain näin hyvää, ja silti ei oikein osaa edes pukea sanoiksi sitä, miksi se on niin hyvää. Munrossa on jotain sellaista, mikä hiipii salaa iholle ja saa haluamaan aina vain enemmän. Teoksen suomennoskin vaikuttaa laadukkaalta ja hyvältä.

Vaikka Munro on noussut jo kahden teoksen perusteella melkoiseksi suosikikseni, niin vielä jään odottamaan sitä teosta, joka vie sekä maton jalkojen alta että vielä töytäisee kalliolta. Nimittäin vaikka Kerjäläistyttö on lähellä täydellistä, jäin kaipaamaan vielä hipun enemmän. En tiedä mitä, mutta jotain.

 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Joyce Carol Oates: Putous


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivut: 567, Otava 2013
Kannen kuva: David High
Alkuteos: The Falls 2004
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomennettuna 2006.

Joyce Carol Oates on viisas ja tarkkanäköinen nainen, joka osaa pukea maailmaa ja ajatuksiaan sanoiksi vahvasti ja terävän viiltävästi. Vaikutun aikoinaan jo suuuresti Kosto: rakkaustarinasta, mutta todellinen isku oli Sisareni, rakkaani, jonka jälkeen olin suorastaan hengästynyt. Tasaiseen tahtiin olen naisen suomennettuja teoksia omakseni haalinut ja nyt tauon jälkeen päätin jälleen hänen pariinsa palata. Putous oli tuttua Oatesia, vaikka ei ihan niin vahva kuin odotin. 

Ariah ei ole ehtinyt olla vuorokauttakaan naimisissa, kun hänen tuore aviomiehensä heittäytyy Niagaran putouksiin. Vasta alkaneen avioliiton nopea ja traaginen loppu tarkoittaa kuitenkin jonkin uuden alkua, kun Dirk Burnaby kohtaa juuri leskeksi jääneen Ariahin. Siitä alkaa tarina eräistä ihmisistä ja eräästä kaupungista. Miten sekaisin kaikki voikaan olla?

Putous on taidokas ja tarkka kertomus ihmissuhteista, perhe-elämästä ja äitiydestä. Se on kertomus erilaisista ihmisistä ja siitä kuinka tietyn ajan puitteet ja ajatukset voivat vaikuttaa monen ihmisen elämään dramaattisin seurauksin. Samaan aikaan teos kaivelee erään kaupungin likaisia salaisuuksia julki. Mutta niin kotona kuin muuallakin voidaan törky peittää kulissein - ja kapuloita rattaisiin heittävä pyyhkiä pois maailmankartalta.

Pidän siitä, miten Oates ei sano kaikkea suoraan, vaan hienovaraisesti vihjaa ja jättää paljon lukijan vastuulle siitä, mitä hän rivien välistä löytää. Oates tuntuu luottavan lukijan olevan tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen ja kirjaa lukiessa olikin suuri nautinto kun sai itse päätellä, eikä kaikkea tarjottu valmiina. Oatesin kirjan tunnelma on vahva ja vaikuttava alusta loppuun - siitäkin huolimatta, että itse tarina tuntui välillä jumahtavan.

Nimittäin vaikka kirjasta pidin, niin pidin siitä vähemmän kuin olisin uskonutkaan. Kirja tuntui välillä turhan sekavalta enkä ole aivan varma, mitä kaikella tarinan viivyttelyllä haettiin. Kirja taittoi muutaman kerran tylsän puolelle ja jäin odottamaan kirjalta jotain enemmän. Siitä tuntui puuttuvan se parhain terä. Kirja oli alusta loppuun kylläkin vahva, mutta samaan aikaan valitettavan laimea ja laiha. Ei parasta Oatesia.

Oates on kuitenkin Oates, ja vaikka kirja ei noussut suosikikseni, on se silti hyvä. Omaan lukukokemukseeni vaikutti aika paljon levoton lukuhetki, sillä olisin kaivannut jotain menevämpää. Hidas ja hienovarainen ei aivan sopinut mielentilaani. Suosittelenkin tätä kirjaa sellaiseen hetkeen, kun haluaa lukea jotain älykästä verkkaasti nautiskellen. Luvassa vaikeita ihmisiä ja vaikeampi ihmissuhteita lähihistorian puitteissa.

♥½

lauantai 2. elokuuta 2014

Heinäkuun loma & elokuun ensimmäiset päivät

Kiva pieni designputiikki Tali Tallinnassa.

Heinäkuun helteet minä olen viettänyt lomaillen, aina välillä vain olen vaihtanut paikkaa matkalaukkuni kera. Viikon vietin maaseudulla lapsuudenkodissani ja nautin pitkistä tyhjistä kesäpäivistä, jolloin ei ole kiire minnekään paitsi tietenkin jonkin matkan päässä olevaan Yyteriin. Maaseudulta lähdimme Turun saaristoon mökkeilemään, mikä tällä kertaa tarkoitti lähinnä meressä lillumista, sillä kuumina päivinä pelkkä vedestä nouseminen nosti hien pintaan. Heinäkuun viimeiset päivät vietimmekin jo jonkin sortin kesäperinteeksi muodostuneessa Tallinnassa, jossa kävimme syömässä lempiravintolassamme Von Krahli Aedissa (useamman kerran) ja kiertelimme päivien aikana sekä vanhoja tuttuja että uusia paikkoja.

Nyt hetki toivutaan kotona, ennen kuin pakkaamme jälleen laukkumme ja vaihdamme maata. Heinäkuun tavoin saan nimittäin nauttia suurimman osan elokuustakin vielä lomatunnelmissa. Tosin tämän seuraavan reissun jälkeen on kyllä korkea aika pysähtyä ihan vain olemaan (ehkä kaupunkiin, ehkä maalle), sillä loppukuusta on tiedossa jotain ihan muuta. Mutta siitä aion kertoa vasta pitkän ja toivottavasti kuuman kesän jälkeen.

Uinuvaa blogiani yritän herätellä henkiin näin kuukausikoosteen muodossa ja jos vain itsestäni irti saan, niin kaksi kirja-arviotakin yritän kirjoittaa ennen seuraavaa lähtöä. Heinäkuussa nimittäin ehdin aktiivisesta lomasta huolimatta lukemaankin, en vain kaikista kirjoittamaan. Yllätyksekseni valitsin melko paksukaisia luettavakseni. Niin Tuulen Varjo, Elämä elämältä kuin Putouskin nimittäin sisälsivät reilut sivumäärät. Heinäkuun sivumääräksi kertyi 2430.

Heinäkuun kirjat

Cecilia Samartin: Kaunis sydän 
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Kate Atkinson: Elämä elämältä 
Joyce Carol Oates: Putous (arvio tulossa)
Alice Munro: Kerjäläistyttö (arvio tulossa)

Sivuja yhteensä: 2430

Heinäkuun parhaimmaksi kirjaksi nousi Munron Kerjäläistyttö, vaikka kaikki muutkin olivat hyviä. Oikeastaan yksikään ei ollut pettymys, vaikka Samartinin Kaunis sydän ei kirjallisesti mikään huippu ollutkaan, mutta sopi hyvin kevyemmäksi kesälukemiseksi.

Nyt taitaa olla aika jättää hyvästit ihanalle heinäkuulle ja ainakin yrittää sisäistää se, että eletään jo elokuuta. Ja arvatkaa muuten kuka ei ole viimeiseen viikkoon avannutkaan kirjaa? Jep, vieroitusoireet alkavat olla melko pahat, mutta minkäs teet, kun kirja kädessä ei tunnu muuta kuin uni maittavan. Jonkin sortin loma lomailusta on kyllä ihan paikallaan. 

Mutta superia ja kirjanmakuista elokuuta kaikille!