tiistai 30. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 29-30 & syyskuun kuulumiset

paiva29.pienikirjasto
29. Kestosuosikki

paiva30.pienikirjasto
30. "Bookshelfie"

#Kirjakuvapäivässä: 1-7 / #Kirjakuvapäivässä: 8-14 / #Kirjakuvapäivässä: 15-21

Syyskuu alkaa olla ohi ja samoin Kirjakuva päivässä -haaste. Vaikka haaste on ollut kiva, niin en voi väittää, etteikö tänään olisi tehnyt mieli vetää pieniä voitontansseja kun viimeinenkin kuva oli otettu. Kuvaaminen oli kivaa, mutta kaikkien kiireiden keskellä se tuntui välillä melkoiselta taakalta. Varsinkin kun halusin ottaa kuvat aina varsinaisena haastapäivänä, enkä siksi halunnut kuvata etukäteen tai jälkikäteen päivän kuvia. Kahtena päivänä en ehtinyt ottamaan kuvaa, joten jouduin ottamaan ne seuraavana päivänä - ja ai että harmitti! Taidan ottaa nämä haasteet aina vähän turhan vakavasti.

Syyskuussa olen tehnyt muutakin kuin kuvaillut. Aloitin nimittäin monen vuoden tauon jälkeen opiskelut ja kouluun palaaminen on ollut samaan aikaan sekä mahtavaa, että todella uuvuttavaa. Kun on tottunut työssäkäyvänä yleensä vapaisiin iltapäiviin, niin nyt aikataulut ovat jotain aivan muuta. Onneksi olen ehtinyt kaiken keskellä lukea ja bloggaillakin, ainakin vielä. Katsotaan kuinka lokakuussa käy. JA minulla on pyhä ja syvä tarkoitus tehdä lähitulevaisuudessa oma postaus opiskelusta sekä uusi bloggaajan esittelyn niin uusia lukijoita varten, kuin myös kertoakseni kuulumisia vanhoille tutuille. Paljon on elämässä tapahtunut, ja olisi kiva päivittää blogikin ajantasalle. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Syyskuussa aloitin myös puolivahingossa kahvilakon. Syyskuun ensimmäisen päivän aamuna olen viimeksi juonut kupillisen kahvia. Ensimmäisen viikon migreenit olivat melkoisen tappavat, mutta kun niistä pääsi yli, ei tehnyt mieli edes ajatella kahvia. Sen sijaan epävirallisesta viralliseksi muuttunut kahvilakkoni päättyy huomenna aamulla ja saattaa olla, että sen kunniaksi maittaisi kupillinen mantelimaitoon tehtyä lattea. Itseasiassa viimeiseen viikkoon en ole paljon muuta ajatellutkaan. (Nyt ihan naurattaa, että keksin syyskuusta mainita opiskeluni sekä tämän kahvilakon. No siitä lienee hyvä päätellä, että kahvilakko on saattanut olla melko puhuttu ja ajateltu aihe tässä viime aikoina.)

Mutta kirja-asiaan! 

Kuten jo sanoin, olen syyskuussa ehtinyt lukeakin ja jopa ostaa pari kirjaa.

Syyskuussa luin:

Gayle Forman: Jos vielä jään
Alice Munro: Liian paljon onnea
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Sivuja yhteensä: 1674

Kuukauden parasta kirjaa ei tarvitse edes miettiä, sillä voiton vei kevyesti Jonas Gardellin trilogian upea päätösosa. Katsoin myös kirjasarjaan perustuvan minisarjan, enkä voi kuin suositella sitä aivan kaikille. Sekä kirjasarja, että tv-sarja tuntuvat jättäneen jokseenkin pysyvän jäljen jonnekin syvälle. Gardellin rinnalla loisti myös kirjailijarakkauteni Alice Munro upealla novellikokoelmallaan Liian paljon onnea. Murakamin uusimmasta pidin ja lukupiirissä luettu Tylerin kirjakin oli lopulta mieleen. Sen sijaan Formanin Jos vielä jään upposi enemmän elokuvana kuin kirjana ja Härkösen teoksesta en tahtonut keksiä oikein mitään hyvää sanottavaa.

Syyskuussa ostin kaksi kirjaa kirpparilta. Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidon eurolla ja Märta Tikkasen Emma ja Uno maksoi kolme euroa. Arvostelukappaleita olen saanut muutaman, ja niistä on vielä osa lukematta. 

Syyskuu oli hyvä kirjakuukausi ja täytyy toivoa, että lokakuussakin likenisi aikaa lukea. Nyt on nimittäin kesken sekä Marisha Rasi-Koskisen uusin että vanha tuttu Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Ja yöpöydältä löytyisi kyllä kasa kaikkea muutakin ihanaa, kuten esimerkiksi yksi lukematon Munro. No jos ei päivällä ehdi lukea, niin yöllä sitten...

Kivaa huomenna alkavaa lokakuuta kaikille!

maanantai 29. syyskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

haruki.murakami.pienikirjasto

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Sivut: 330, Tammi 2014
Päällys: Jussi Kaakinen
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

Haruki Murakamin uutuusteos Värittömän miehen vaellusvuodet tuntuu olleen monelle melkoinen pettymys. Ei ole tämä uusin teos tainnut yltää täyttämään odotuksia, jotka Kafka rannalla ja 1Q84 ovat jättäneet jälkeensä. Enkä lainkaan ihmettele, sillä Värittömän miehen vaellusvuodet on jotain aivan muuta. Kirja on hyvin erilaista Murakamia, paljon realistisempaa ja jopa tavanomaisempaa. Mutta minä pidin kirjasta ja vieläpä aika paljon. Ehkä yksi syy on muiden melko murskaavat mielipiteet, joiden jälkeen en odottanut kirjalta oikeastaan mitään, enkä päässyt pettymään vaan ilahduin positiivisesti. Kirjahan on hyvä!

Värittömän miehen vaellusvuodet on kuvaus Tazaki Tsukurun elämästä ja etenkin yhdestä isommasta käännekohdasta. Tazaki Tsukuru on lukioaikoinaan kuulunut tiiviiseen viiden hengen kaveriryhmään, jossa jokainen on tärkeä ja korvaamaton. He pitävät yhteyttä ja näkevät vielä silloinkin, kun Tsukuru on jo muuttanut toisaalle opiskelemaan. Kunnes kaveriryhmä yhtäkkiä hylkää Tsukurun. Varoittamatta ja mitään selittämättä kaveriporukan neljä muuta jäsentä katkaisevat kaikki yhteydet häneen. Tsukuru ei hämmennykseltään kykene kysymään miksi. Hänen elämänsä muuttuu täysin, eikä hän osaa tai voi tehdä asialle mitään. Hän vain jatkaa elämäänsä, kunnes tulee hetki, jolloin ei voi jatkaa eteenpäin katsomatta ensin taakseen. Hänen täytyy selvittää menneensä.

Kuten jo kirjan nimi viittaa, voi kirjan tarinaa ajatella eräänlaisena vaelluksena ihmisen elämässä sekä ajassa. Kuinka välillä tarvitsee katsoa taaksepäin voidakseen kulkea eteenpäin. Kuinka asiat katoavat tai ovat katoamatta ajan virtaan. Vaikka kyllä kirjassa ihan konkreettisesti vaellellaankin. Kirjaa voi yksinkertaisimmillaan pitää kehitysromaanina, ja Murakamille ehkä epätyypillisesti hyvinkin realistisena sellaisena. Kirjassa on Murakamille tuttua unenomaisuutta, mutta enemmän tämä taittaa realismiin kuin surrealismiin. Kirjaa lukiessa tulee jopa olo, kuin kirjailija itse yrittäisi hakea ja tarjota lukijalleen järkevää selitystä oudompien tapahtumien taustalla. Mutta täytyy huomioida, että kun mainitaan Murakami ja realismi samassa lauseessa, niin se lähinnä tarkoittaa sitä, ettei kirjassa välttämättä sada kaloja taivaalta tai ole kissojen kanssa keskustelevia ihmisiä. Omanlaistaan outoutta ja maagisuutta löytyy, mutta harvinaisen vähän.

Värittömän miehen vaellusvuodet on yhden miehen tarina, ja minusta hyvä sellainen. Kirjaa ei edes kannata yrittää verrata esimerkiksi Kafka rannalla -teokseen, sillä kirja painii aivan eri sarjassa, mutta pärjää omassa sarjassaan hyvin. Ainakin minua kirjan tarina veti puoleensa ja halusin tosissani tietää taustat kaikkien tapahtumien takana. Hieman avoimeksi jäävä loppu harmitti, koska olisin mielelläni lukenut vielä lisää. Pidin kirjan rakenteesta, vaikkei siinä kirjallisessa mielessä ollutkaan mitään uutta. Murakami tuntui hienosti sekoittaneen keskenään jotain perinteikästä ja omaa ainutlaatuisuuttaan. Hyvä suomennos täytyy mainita erikseen, sillä tämä on ensimmäinen Murakamilta suoraan japanista suomeksi käänetty teos ja suomennos toimii hyvin.

Kirjaa on kovasti markkinoitu (ainakin Suomessa) sillä, että Murakami johdattelee lukijansa Suomeen. Ja toden totta kirjan päähenkilö pakkaa laukkunsa ja matkustaa Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Suomi oli minusta mielenkiintoinen lisä kirjassa - joskin huomasin lukevani juuri Suomen tapahtumista aivan eri kriteerein kuin muuta kirjaa - , mutta ei minusta se, miksi kirja kannattaa lukea. Kirja on tarinaltaan mielenkiintoinen, melankolinen, mutta kuitenkin toiveikas. Murakami kirjoittaa omalla tavallaan, kauniisti ja hämmentävästi. Siinä syitä, miksi kirja kannattaa lukea.


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 22-28

Kirjakuva päivässä -haaste alkaa olla melkein, mutta ei kuitenkaan ihan vielä, lopuillaan ja näin viimeisenä syyskuun sunnuntaina on jälleen aika koota viikon aikana napatut kuvat. Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että jonkin sortin väsähdys jatkuvaan kuvailemiseen on iskenyt ja jo ihan vähän odotankin, että saan ensi viikolla ne kaksi viimeistä kuvaa ottaa ja heittää hyvästit haasteelle. Mutta sen aika ei ole ihan vielä, vaan nyt on aika viimeisen kokonaisen haasteviikon kuvien. Ensi viikon kuvat sekä lopulliset fiilikset tulen kertomaan blogiin haastepäivien jälkeen heti kun ehdin. Ihanaa aurinkoista sunnuntaita!

paiva22.pienikirjasto
22. Kirja ja sopiva asuste
(Syksyn käytetyin asuste, röhnösukat!)

paiva23.pienikirjasto
23. Kirjasarja
(Se tärkein ja luetuin.)

paiva24.pienikirjasto
24. Paksuin kirjasi
(Paksuimman tittelistä kilpailevat nämä.)

paiva25.pienikirjasto
25. Upea kansikuva
(Muutama oma suosikki omasta hyllystä.)

paiva26
26. Kirjoja joka paikassa

paiva27.pienikirjasto
27. Puhutteleva nimi
(Tai puhuttelevia nimiä, koska enhän osaa valita. Juoksee saksien kanssa on myös aika kova, se tosin puuttuu kuvasta.)

paiva28.pienikirjasto
28. Lukematta jo ikuisuuden
(No MUUN MUASSA nämä...)



lauantai 27. syyskuuta 2014

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

hengitysharjoituksia.pienikirjasto

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Suomentanut: Saara Villa
Sivut:  316, Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 2000
Alkuteos: Breathing lessons 1988
Kansi: Jaakko Ollikainen
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1989


Syyskuun lukupiirikirjanamme oli Anne Tylerin Hengitysharjoituksia, joka sattui sopivasti löytymään omasta hyllystäni lukemattomana. Minulla on etäinen muistikuva, että olisin joskus muinoin saanut kirjan jostain kirja-arvonnasta ja siitä asti se onkin kerännyt pölyä hyllyssäni. Luin nimittäin noin kolme vuotta sitten - myöskin kirja-arvonnasta saamani - Tylerin kirjan Amerikan lapset, joka ei kovinkaan suurta vaikutusta tehnyt, enkä siksi ole mielinyt palata kirjailijan pariin. No mutta, joskus täytyy antaa toinen mahdollisuus. Siitäkin huolimatta, että se ei välttämättä muuta asiaa suuntaan tai toiseen, kuten tällä kertaa kävi. Tylerista ei vieläkään tullut kirjailijani.

Hengitysharjoituksia on samaan aikaan kertomus erään avioparin yhdestä päivästä sekä takautumien kautta tarina heidän perheensä menneisyydestä. Maggie ja Ira ovat olleet naimisissa 28 vuotta ja ovat kirjassa matkalla Maggien nuoruudenystävän miehen hautajaisiin. Matka ei suju ilman hämmentäviä tapahtumia, jotka tuntuvat syntyvän avioparin erilaisten luonteiden yhteentörmäilyistä. Maggie on raivostuttavuuteen asti puhumassa ja puimassa niin omaansa kuin kaikkien muidenkin elämää. Hän kokee lähes velvollisuudekseen puuttua ja ohjailla muita, ja saa niistä päähänpinttymiä. Ira taas on vakavamielinen Maggien vastakohta, joka ei aina tahtoisi kestää kaikkia Maggien hömpötyksiä. Etenkään silloin, kun Maggie tuntuu menettäneen arvostelukykynsä täysin. 

Maggien ja Iran lisäksi kirjassa sukelletaan avioparin pojan Jessen ja hänen entisen vaimonsa Fionan suhteeseen. Suhteeseen, joka tuntuu jo syntyneen väärille perusteille ja joka ei kestä kuin hetken. Maggie kuitenkin näkee asian toisin ja hänen puuttumisensa muiden ihmisten asioihin saattaa mennä hieman liian pitkälle - niin historiassa kuin nykyhetkessäni.

Minulle jäi kirjasta hyvin ristiriitaiset tunteet. Voisinkin sanoa pitäneeni kirjasta yhtä paljon kuin mitä inhosin sitä. Ensimmäiset sata sivua tuntui niin tahmealta tarpomiselta, että ellei kirja olisi ollut lukupiirikirjana, olisin jättänyt sen kesken ja laittanut kiertoon. Sinnittelin kuitenkin sata sivua jokaista kirjan hahmoa ja tapahtumaa inhoten, kunnes yhtäkkiä olinkin kirjan imussa. Vahvat, ärsyttävyyteen taittavat hahmot sekä voimakas tunnelma vetivät puoleensa, ja toivat kirjaan aivan uuden ulottuvuuden. Se tuntui sukeltavan jonnekin syvälle tummien sielujen ja realismin maailmaan, joka saattaa joskus olla kaukana kauniista.

Tarina itsessään ei ollut kovinkaan erikoinen, sillä se käsitteli keskeisesti pitkää avioliittoa, perhesuhteita ja ihmisen elämää ylipäänsä. Kukapa aiheesta ei olisi ennen lukenut? Sen sijaan hahmojen rosoisuudessa, likaisuudessa ja ärsyttävyydessä oli jotain hyvin kiehtovaa. Hahmot olivat vähän epäonnisia, alakuloisia ja unelmansa menettäneitä. Rumaan realismiin asti hyvin todellisia, vähän erikoisia tapauksia. Kun pääsi yli siitä, että inhoaa kirjassa lähes jokaista hahmoa, niin nopeasti juuri se muodostui kirjan jujuksi. 

Pidin siitä hämmentävästä tunteesta, joka kirjan lukemisesta jäi päälle. Valitettavasti kirja kokonaisuutena jää kuitenkin hyvin keskikertaiseksi ja siinä oli paljon sellaista, josta en pitänyt lainkaan. Usemmassa kohdassa koin kirjan pitkästyttäväksi eikä inhorealismi onnistunut kuljettamaan sen yli. Siitä syystä kirja jää vahvasti siihen kirjojen keskiviivalle. Kirja sekä ihastutti, että vihastutti, sen luki lopulta mielellään, mutta ei sitä silti osaisi oikein suositella kenellekään. Avioliittoromaanina ihan kelpo, joskin parempiakin löytyy. Vahvan keskinkertainen kirja.

♥♥♥

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukutuulia

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

takanapuhumisentaito.pienikirjasto

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito
Sivut: 156, Kirjakauppaliitto 2014
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Anna Leena-Härkösen Takana puhumisen taito oli tämän vuoden 2014 Kirjan ja ruusun päivän teos. Kirja oli mahdollista saada omakseen vain kolmen päivän ajan kirjakaupasta tehdyn kirjaostoksen yhteydessä kaupanpäällisenä. Kirja on kirjoitettu juhlapäivää varten, eikä sitä voi ostaa itsenäisenä. Koska en ole koskaan ollut mikään maailman suurin Anna-Leena Härkösen fani  - tai jos ollaan rehellisiä, en oikeastaan fani lainkaan - niin en hankkinut kirjaa omakseni Kirjan ja ruusun päivänä. Sen sijaan kun kirja tuli vastaan kipparilla kohtuulliseen euron hintaan, päädyin tämän jollain tavalla harvinaisen kirjan omakseni hankkimaan.

Takana puhumisen taito sisältää 32 hyvin lyhyttä tekstiä erilaisista elämän ilmiöistä, tapahtumista ja tilanteista. Pääasiassa tekstit käsittelivät asioita, jotka tuntuvat herättävän ihmisissä ärtymystä tai ainakin ilmeisesti kirjailijassa itsessään. Aiheina ovat muun muassa jonottaminen, rantatuolien varaaminen pyyheliinalla lomapaikoissa ja kamalat pomot. Yleensä pidän kirjoista, joissa käsitellään tähän tapaan elämän pieniä hetkiä ja tilanteita, mutta nyt aiheita lähestyttiin tavalla, joka ei tuntunut lainkaan omalta. Useat teksteistä tuntuivat pelkiltä valitusvirsiltä.
 
Se lienee yksi syy siihen, etten ole tahtonut saada kirjasta mitään järkevää sanottavaa aikaiseksi, vaikka lukemisesta on jo tovi ja aikaa sulatella kirjaa on ollut paljon. En osaa sanoa oikein muuta kuin, että osalle teksteistä nyökytin, osan unohdin heti luettuani ja pari aiheutti lievää ärtymystä. En oikein tiedä mitä olisin kirjan teksteistä ylipäänsä ajatellut tai mitä niillä haettiin takaa. Muutama teksti puhutteli, esimerkiksi "Eläköön ero!" oli mielestäni hyvä ja osa tuntui yrittävän provosoida. Liian monen kohdalla kuitenkin ärsyynnyin pelkästään turhautumisen vuoksi enkä ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Valittaminen pikkuasioista ei ole oma juttuni ja tästä syystä siitä oli jotenkin turhauttavaa lukeakin.   

Kuka on ikinä päättänyt kirjoittaa saati kustantaa tekstiä esimerkiksi jonottamisen kauheudesta? Siitä kuinka tympäisee seistä kaupassa kassajonossa, kun kassalla mummo maksaa viisi senttisillä ostoksiaan? Voi hohhoijaa. Ensinnäkin, eikö tämä aihe ole aika läpikäyty jo? Ja toisekseen, mite olisi vaikka kärsivällisyys tai kaupan vältteleminen ruuhka-aikaan? No joo. Voisihan tässä todeta, että kirja puhutteli. Ja onhan sekin tietynlainen positiivinen ilmiö, että kirja herättää tunteita, vaikka sitten negatiivisia.

Yhden asian mitä kirja herätti pohtimaan, oli Kirjan ja ruusun päivän kirjojen tarkoitus. Olen lukenut sekä Tuomas Kyrön Miniän että tämän, ja molempien kohdalla kokenut kirjat vähän keskinkertaiseksi. Ne viehättävät juuri siksi, että ne ovat tietyllä tapaa harvinaisia ja erityisiä painoksia, mutta loppujen lopuksi kirjat eivät tunnu olevan kovin kummoisia sisällöltään. Härkönenkin on kuitenkin pitkän uran tehnyt kirjailija, jolla varmasti lahjoja riittäisi enempäänkin. Onko kirjailijoilla liian vähän aikaa kirjoittaa näitä kirjoja vai eikö sisältöön haluta panostaa enempää kun houkutin on jo muuten niin suuri? No, tiedä häntä, mutta myönnän pettyneeni vähän Kirjan ja ruusun päivän kirjoihin, vaikka lähtökohtaisesti olen päivän ideasta pitänytkin.

Kaiken marinan päätteeksi täytyy kuitenkin todeta kirjassa olleen omat plussansakin. Ensinnäkin kirja on mielestäni houkuttelevan näköinen, eli ulkoasu tuntuu onnistuneelta. Lisäksi kirjan luki todella nopeasti, eikä lukutahtia nujertanut edes kuume. Ja kaikkien valitusvirsien seassa oli kuitenkin ne muutamat hyvät tekstit, joita pidin jopa keskivertoa enemmän. Tiedän myös lukijoita, jotka ovat tästä pitäneet paljon enemmän kuin minä. Mutta tällä kertaa omalla kohdallani kokonaisuus jäi kuitenkin latteaksi - ehkä niinkin latteaksi, että tekisi mieli lukea kirja uudelleen ihan vain kokeillakseen, että onko tämä kirja ihan tosissaan näin kehno.


Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Jokken kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Kirsin kirjanurkka

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 15-21

Kirjakuva päivässä -haasteen kolmas viikko takana ja alla viikon kuvasaldo. Vielä jaksaa, vaikka välillä tuntuukin, että tässä sitä nyt taas kuvaillaan samaa kirjaa ja teekuppia. Annetut aiheet ovat kivoja, mutta kuvaajan mielikuvitus näköjään harvinaisen rajoittunut. No mutta, katsokaahan itse!

paiva15.pienikirjasto
15. Kirja ja kuppi lämmintä
(Ja muutama hapankorkku murusteltavaksi sivujen väliin...)

paiva16.pienikirjasto
16. Uusi lisäys hyllyyn
(Muutama viimeksi hyllyyni muuttanut.)

paiva17.pienikirjasto
17. Klassikko

paiva18.pienikirjasto
18. Lukueväät
(Leipä, tee ja kirja ovat voittamattomia yhdessä.)

paiva19.pienikirjasto
19. Alkaa V-kirjaimella

paiva20.pienikirjasto
20. Lukutoukan yöpöytä

paiva21.pienikirjasto
21. Kovia kokenut
("Pienen" vesivahingon kokenut Puoliverinen prinssi. Erään teini-Katrin hyvä idea nimittäin oli lukea tätä aikoinaan suihkussa...)

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille!

tiistai 16. syyskuuta 2014

L niinkuin Limerikki -blogihaaste

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus lähetti minulle runohaasteen, joka on alunperin Opuscolo -blogista. En voi väittää olevani erityisen kova runoilemaan - siitäkään huolimatta, että teini-iässähän runoja syntyi kuin liukuhihnalla pelkästä olemisen tuskasta - ja pientä hikeä pukkasikin pintaan, kun testailin, josko runosuoni vielä vähän sykkisi. Sykkihän se. Heikosti ja hieman epävarmasti, mutta kyllä sieltä joku räpellys ulos tuli. Alla siis haasteen ohjeet sekä runo.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa: "Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistua haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 


Itse runoilin rakkaalle kotikaupungilleni kaikella lämmöllä seuraavaa:


Luullaan Pariisiksi, niin kaunis on Turku
Vaikka kohtalo talo vanhuksen, säälimätön, purku

Tietenkin, sanotaan, kaupunkihan muuttuu
Ymmärrän - vaan miksi muutoksista järki puuttuu?

Sillä kun uuden sillan näen, huudahdan: voi surku!


syksy.turku.pienikirjasto
(Kuva viime vuoden syksyisestä Turusta.)


Runoja rustaamaan haastan varsinaisen runosielun Mikon sekä villillä heitolla Sannan, Annin, Lauran ja Nti Kirjastotädin.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 3. Kuolema

jonasgardell.pienikirjasto2

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 3. Kuolema
Suomentanut: Otto Lappalainen
Sivut: 304, Johnny Kniga 2014
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo siitä, mitä oikeasti tapahtui 80-luvulla Ruotsissa, Tukholmassa. Kun nuorten miesten keskuudessa alkoi levitä outo, monioireinen, tappava tauti. Hiv. Aids. Homorutto. Tauti, joka ei pyydellyt lupaa. Se iski, kidutti ja kuihdutti kunnes tappoi. Nuoria miehiä kuoli kuin liukuhihnalla, sillä lääkkeitä tai parannuskeinoa ei ollut. Sairaus leimasi homot, sai koko kansakunnan vainoamaan ja eristämään heidät. Homorutto, oikea kohtalo homoille, sairaudella homot saisivat maksaa omat syntinsä. Jonas Gardell kertoo noista synkistä, mustista ja kivuliaista kuoleman vuosista. Vuosista, jolloin hän eli ja jolloin hänen ystävänsä elivät. Elivät, nauttivat, rakastuivat  - ja sairastuivat ja kuolivat pois. Vain muutama jäi jäljelle. Gardell on yksi heistä.

Kuolema on trilogian viimeinen osa. Vääjäämätön kohtalo, kaiken loppu on käsillä. Alkuajan rakastumiset, tutustumiset ja riehakkaat joulut ovat takanapäin. Sairaus on runnellut ja osunut jo lähes jokaiseen. Toisilla se vaanii veressä vielä hiljaisena, toiset se on jo vienyt mennessään. Kolmannessa kirjassa jäljelle jäänet ystävykset kiertävät toistensa hautajaisissa, parhaiden ystäviensä, rakkaidensa hautajaisissa. Hiv-positiivisina he kantavat toistensa, tautiin jo kuolleiden arkkuja, odottaen omaa vuoroaan. Sillä oma vuoro tulee, sitä ei voi välttää. Nuorimmat, kauneimmat, elinvoimaisimmat ja rakastetuimmakin menehtyvät. Kuolema korjaa tehokkaasti ja varmasti.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on samaan aikaan tärkeä ja ravisteleva tositarina, hauska ja sydäntä riistävän surullinen kertomus ystävyksistä, sekä kohtalokas rakkaustarina. Minuun teki vaikutuksen, miten aidosti Gardell on osannut tuoda kaikki tapahtumat ja henkilöt lukijalle. Kuinka osa kirjan pojista on vielä niin nuoria, vielä niin hukassa itsensä kanssa, vain rakkautta janoten ja kuinka he kuolevat ennen kuin ehtivät edes kunnolla aikuisen miehen ikään. Gardell ei kaunistele, vaan kertoo suoraan erilaisista ihmisistä ja siitä, millaista nuorten vainottujen miesten oli tuolloin elää. Miten pelottavaa ja vaikeaa. Klara Norralla seistiin ja toivottiin, että joku ajaisi ohi ja vinkkaisi kyytiin. Tai hakeuduttiin yleisiin saunoihin, jos sieltä löytyisi joku. Omasta itsestään ei saanut huudella, seuraa oli vaikea hakea julkisesti, sillä vaihtoehdot olivat vähissä. 

Sairaus iski salaa, eikä siltä osattu suojautua. Kukaan ei aluksi edes tiennyt miten sairaus leviää tai miksi. Mitkä ovat ensimmäiset oireet. Ja kun se tiedettiin, oli sairaus jo iskenyt niin moneen. Tai kyti pinnan alla. Lääkkeet ja parannuskeinot löytyivät niin myöhään, monen kannalta liian myöhään. Kirjassa tuskaista onkin lukea siitä, miten pojat saavat tartuntoja siitä mitään tietämättä. Miten se voi olla oireeton ja liian myöhään tajuaa kantavansa tautia, tartuttaneensa jo monta. Tartuttaneensa oman kumppanin, sen kenen kanssa koko elämä piti jakaa. Mutta paljon ei ole jaettavana päiviä ennen kuolemaa.

Olen pitänyt alusta asti trilogiasta paljon. Jo siksi, että tässä on tarina, jonka olemassaolo on tärkeää. Mutta myös siksi, että se tarina on niin syvän surullinen ja vaikuttava. Jostain syystä huomaan kuitenkin vaikuttuneeni eniten juuri tästä viimeisestä. Se tuntui tiivistävän ja kutovan kaikki langat yhteen. Kokonaisuus toimi, ja vaikka suru on kirjassa koko ajan läsnä, niin kirjasta jäi surun lisäksi myös toiveikas olo. Kirja on kaunis ja kunniaa tekevä päätös tälle trilogialle. Täyttä rakkautta.

Katsoin  kirjasarjan pohjalta tehdyn minisarjan, joka teki myös todella suuren vaikutuksen ja herätti upeasti kirjan tarinan henkiin. En ole aikoihin katsonut mitään yhtä hyvää. Näyttelijävalinnat, miljöö, musiikki - kaikki toimi. Sarja ja kirjat myös pelaavat hyvin yhteen, ja mielestäni sarjan voi hyvin katsoa ennen kirjojen lukemista, lukemisen jälkeen tai vaikka siinä rinnalla.

Suosittelenkin kaikella lämmöllä sekä kirjasarjaa että tv-sarjaa (jonka voi ainakin vielä muutaman päivän ajan katsoa yle areenasta) kaikille. Tässä on tositarina, joka jokaisen pitäisi kuulla ja nähdä. Ja voi Benjamin ja Rasmus... kyyneleiltä ei voi välttyä. 

" -- hänen poistuttuaan ei ole enää meitä, kuten aiemmin on ollut, vaan hän on ainoastaan Benjamin, ja hän on yksin, eikä hän ole enää kukaan eikä hänellä ole ketään.
    Ei ketään jota raskastaa, ei ketään jota puolustaa, ei ketään jota suorella, hänellä ei ole enää velvollisuuksia, ei vastuuta, hän on täysin vapaa.
    Eikä hän halua sitä, ei hän halua olla vapaa."

♥♥

Bloggaukseni trilogian kahdesta aiemmasta osasta:

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 1. Rakkaus

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 8-14

Kirjakuva päivässä -haasteen toinen viikko on nyt purkissa, ja alla jälleen kooste viikon kuvista. Ensimmäisen viikon kuvat voi kurkata täältä. Haastetta on ollut ainakin vielä toistaiseksi ihan kiva kuvailla ja vasta yhtenä päivänä olen meinannut kokonaan unohtaa ottaa kuvan (13. päivä, huomaa kyllä, että on vähän vähässä valossa näpsäisty!). Viikon päästä sunnuntaina sitten taas lisää kuvia. Sitä ennen yritän saada ainakin kahdesta lukemastani kirjasta postaukset kirjoiteltua. Mutta nyt lähden ulos. Ihanaa sunnuntaita kaikille!

paiva8.pienikirjasto
8. Lukunurkka
(Sänky tai sohva, useimmiten sänky!)

paiva9.pienikirjasto
9. Kirjabloggarin työpiste
(Ei ehkä kauneimmasta päästä, mutta täällä näitä postauksia näpytellään!)

paiva10.pienikirjasto
10. Kirja-aarteesi
(Tovemaisia kirja-aarteitani!)

paiva11.pienikirjasto
11. Kirjastossa
(Turun pääkirjaston vanhan puolen sisäänkäynti. Upea on!)

paiva12.pienikirjasto
12. Ensimmäiset lauseet

paiva13.pienikirjasto
13. Värikästä
(Muistin ottaa kuvan siinä vaiheessa, kun auringosta ei ollut enää tietoakaan...)

paiva14.pienikirjasto
14. Kesken jäänyt
(Ei sopinut kiireiselle lukijalle, joten jätin odottamaan parempaa ja kirjan ansaitsemaa hetkeä varten.)

lauantai 13. syyskuuta 2014

Gayle Forman: Jos vielä jään kirjana ja elokuvana


josvielajaan.pienikirjasto

Gayle Forman: Jos vielä jään
Suomentanut: Ulla Selkälä
Sivut: 214, Wsoy
Alkuteos: If I Stay 2009

Hei, tämä postaus on tehty yhteistyössä Blogatin kanssa. Arvostelemani kirjan sekä kaksi elokuvalippua kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan olen saanut yhteistyön tiimoilta. Vastaavat yhteistyöt sekä arvostelukappaleet merkitsen tuttuun tapaan postauksen loppuun tunnisteisiin.

Ensimmäinen kosketukseni Jos vielä jään -elokuvaan sain ollessani katsomassa erästä toista teinielokuvaa leffateatterissa. Ennen varsinaista illan nyyhkypätkää tuli traileri toisesta selkeästi kyynelkanavia koittelevasta elokuvasta Jos vielä jään ja siitä enempää tietämättä tuumailin, että tuonhan voisi tässä teinielokuvien villityksessäni vaikkapa katsoa. Meni muutama päivä, kunnes huomasin Blogatilla olevan tarjolla kamppanjan, jossa bloggaajalla oli mahdollisuus saada Jos vielä jään -kirja sekä liput elokuvateatteriin katsomaan kirjan pohjalta tehty elokuva. Päätin tarttua tilaisuuteen ja otin osaa kamppanjaan, samalla halusin kokeilla miten Blogat toimii.

Jos vielä jään  on ennen kaikkea rakkaustarina. Se kertoo 17-vuotiaasta Miasta, joka on äärettömän taitava ja intohimoinen sellonsoittaja, sekä hänen poikaystävästään Adamista, joka on melko suositun rockbändin laulaja. Paria yhdistää vahvasti musiikki, mutta samalla se on myös se, joka tahtoo heidät erottaa. Adam viipyy pitkiä aikoja keikkamatkoillaan, poissa Mian luota. Mia taas pyrkii opiskelemaan musiikkia Juilliardiin, todella tasokkaaseen kouluun, joka sijaitsee toisella puolella maata. Mikäli Mia pääsee sisään, tarkoittaa se entistä enemmän erossa olemista. Ehkä jopa kokonaan. Mia ja Adam ovat rakastuneet nuorina, mutta koko elämää vavisuttavalla tavalla, ja haluavat saada suhteensa toimimaan. Suhde tuntuu kuitenkin kaatuvan pelkästään omaan mahdottomuuteensa. Molemmat haluavat pitää kiinni toisistaan mutta myös unelmistaan, eikä ratkaisua tunnu löytyvän.

Mutta sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta. Autokolari, jossa menehtyy henkiä. Koomaan vaipunut Mia kiidätetään onnettomuuspaikalta suoraan sairaalaan leikkauspöydälle. Vauriot ovat suuret, eikä takuuta henkiin jäämisestä ole. Mia makaa tajuttomana letkuissa hoitajan kuiskatessa korvaan, että hänen pitää itse päättää taistella. Jäädä henkiin. Samaan aikaan Mia näkee kaiken sivusta, vierestä, kuin haamuna elämän ja kuoleman välitilassa. Hän makaa sairaalasängyssä pidellen elämästä hädin tuskin kiinni ja samaan aikaan hän seisoo sängyn vierellä, eikä tiedä mitä tehdä. Hän on menettänyt niin paljon, että jääminen tuntuisi tuskaiselta. Mutta hänellä on vielä niin paljon, että lähteminen tuntuisi mahdottomalta. Ja entä Adam?

Kirjana Jos vielä jään ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Tarina oli itsessään ihan kiinnostava ja musiikkipiireissä pyörimisestä oli mukava lukea. Ehkä hieman kirjaan oli ympätty liikaa, sillä jo pelkästään musiikki sekä parin kiperä tilanne olisivat tehneet kirjasta kiinnostavan, vaikka Mian ruumiinsa ulkopuolella oleminen olisi jätetty pois. Sen sijaan kirjan tyylille huomasin olevani auttamattomasti liian vanha. Kirja on kovin yksinkertainen, suoraviivainen ja vähän lapselliseksi taittava. Esimerkiksi kirjassa painotetaan koko ajan sitä, miten erikoisia Mian vanhemmat -  entiset punkkarit - ovatkaan. Saman asian toistaminen eri tilanteissa alkoi tympäistä. Uskon kuitenkin kirjan olevan mielekkäämpi nuorelle lukijalle kuin jo teini-ikänsä ohittaneelle, jolla on takana jo useita paljon parempia rakkaustarinoita luettuina ja koettuina.

R.J. Cutlerin ohjaamasta elokuvasta pidin enemmän. Olenkin huomannut omalla kohdallani, että vaikka monet nuortenkirjat eivät välttämättä enää sellaisenaan iske, niin elokuvaversiot tuntuvat vielä toimivan minullakin. (Tähtiin kirjoitettu virhe ehkä liiankin hyvin, terveisiä vaan vieressä istuneille ja itkustani kastuneille.) Jos vielä jään oli elokuvana toteutettu hyvin ja mikä parasta - kirjan pahimmat ylilyönnit oli elokuvasta siistitty pois. Mian ja Adamin suhde tuntui realistiselta kaikkine pienine onnellisuuksineen ja riitoineen. Mian epävarmuus Adamin suhteen, molempien pienet kilahdukset ja söpöilyt tuntuivat aidoilta. Tuollaistahan se teini-iässä oli, kun ei oikein vielä tiennyt edes kuka itse on ja mihin suuntaan tässä nyt ollaan menossa.

Elokuvakaan ei ollut täydellinen. Kuten elokuvaa kanssani katsomassa ollut poikaystäväni totesi, elokuvassa oli välillä todella hyviä kohtia ja välillä aivan järkyttävän huonoja. Muutamissa kohtauksissa näyttelijät tuntuivat kovin jäykiltä ja jossain oli heidän suuhunsa työnnetty väkisin vuorosanat, jotka eivät sopineet heille lainkaan. Pienistä vioistaan huolimatta elokuva oli kuitenkin pääasiassa viihdyttävä ja mukava katsoa, ja kyllä sielläkin saatettiin muutama kyynel nähdä. Toimii varmasti akuutin teini- tai nyyhkyleffan nälkään.

Mikäli Jos vielä jään kiinnostaa, kannattaa siihen mielestäni tutustua elokuvan muodossa. Nuoremmat varmaan pitävät kirjastakin, mutta vanhemmille lukijoille se saattaa olla jo liian helppo. Kirjalle on olemassa jatko-osa ja toivon mukaan elokuvallekin, sillä kirjasta en ole niinkään kiinnostunut, mutta elokuva voisi maittaa.

Kirja: 
Elokuva: ½

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Kirjakaapain kummitus, Kirjaston kummitus, Nenä kirjassa, Pihin naisen elämää

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Alice Munro: Liian paljon onnea

liianpaljononnea.pienikirjasto

Alice Munro: Liian paljon onnea
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 365, Tammi 2013
Kannen kuva: Julia Lacaze / Corbis / SKOY
Päällys: Markko Taina
Alkuteos: Too Much Happiness 2009

Voi Alice Munro, tuo mieletön nainen, joka saa sukat pyörimään jaloissa ja kipinän syttymään jonnekin sydämen tienoille. Olen uponnut niin syviin vesiin Munron kanssa, että melkein kaikki muu kirjallisuus tuntuu juuri nyt mitättömältä ja merkityksettömältä. Vai kuinka usein kohdalle osuu teos, jota lukiessa täytyy välillä käydä haukkomassa henkeä ja avautua ystävälle kesken olevan kirjan mahtavuudesta? Harvoin, paitsi jos kyseessä on Munro, joka tuntuu vetävän maton jalkojen alta kerta toisensa jälkeen. Munroa kirjojen äärellä tietää lukevansa jotain todella hyvää, kaunokirjallisuuden helmiä ja samassa hetkessä kiteytyy se, miksi ylipäänsä lukee. Tämän takia. Näiden hengästyttävien, rakastettavien ja muun maailman merkityksettömäksi tekevien kirjailijoiden takia.

Liian paljon onnea on novellikokoelma, joka sisältää 10 kertomusta. Novellit kertovat jostain suuresta, elämää mullistavasta tapahtumasta ja siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen.  Mitä tapahtuu onnettomuuden, murhan tai hyväksikäytön jälkeen? Millainen ihmisestä ja hänen elämästään tulee suuren, useimmiten järkyttävän kokemuksen jälkeen? Miten sellainen muuttaa ihmistä? Munro kaivautuu noiden suurten tapahtumien jälkeisiin aikoihin, uuden elämän tapailuun ja tunteiden käsittelyyn sellaisella taidolla, että luulisi hänen kirjoittavan omasta kokemuksestaan. Jokainen novelli on hyvin erilainen ja pureutuu aiheeseen eri näkökulmasta.

Munron novellit ovat aivan mielettömiä. Olen varmaan aiemminkin sanonut samaa, mutta niissä yhdistyys arkinen ja jokin elämää suurempi tavalla, jota on vaikea kuvailla. Munron novelleissa ei lennetä kuuhun - ainakaan näissä lukemissani -, mutta ne tuntuvat siltä, kuin niissä lennettäisiin. Ne ovat vahvoja, erikoisia, puistattavan ihania ja ihanan puistattavia. Samaan aikaan saattaa tehdä mieli oksentaa ja lukea lisää, niissä kietoutuu yhteen elämän kauneus ja kauheus kutkuttavalla tavalla. Täytyy saada tietää lisää, lukea lisää, nähdä lisää. Vaikka sitten päätyisikin näkemään pitkin seiniä ammutut aivot.

Munron tapa kertoa on hienostunut, kaunokirjallisesti taitava ja hyvällä maulla huvittava. Tarinat saattavat olla kauheita, mutta ne on ikään kuin puettu arkisen mukaviin asuihin. Ne huijaavat lukemaan itsensä ja vieläpä niin, että siitä nauttii. Munro on niitä harvoja novellisteja, joista pidän. En ole koskaan oikein ymmärtänyt novellien päälle, mutta Munron novellit ovat sivumääristään huolimatta kuin kokonaisia romaaneja, kuin kokonaisia elämiä. Ne ovat täyteläisiä ja tyydyttävät lukijan uteliaisuuden. Ne eivät jätä kertomatta mitään oleellista, eikä niiden tulkitsemisessa tarvitse olla mikään maailman luokan nero. Kuitenkin jotain jää rivien väliin, mutta niin, että sen onkii sieltä helposti.

Liian paljon onnea oli mielestäni kutakuinkin täydellinen novellikokoelma. Luin yhden novellin illassa ja sen jälkeen sulattelin lukemaani seuraavaan iltaan asti. Vain kaksi viimeistä novellia, jotka luin mukavasti syysflunssaisena ja kuumeessa, eivät täysin auenneet minulle. Toiseksi viimeinen Metsä -novelli oli muihin verrattuna melko erilainen ja vaikka se oli hyvä, niin tuntui, kun en olisi ymmärtänyt siitä jotain. Vika lienee kuitenkin kuumeisessa lukijassa, ei niinkään novellissa. Viimeinen novelli Liian paljon onnea sen sijaan perustuu oikeasti eläneen ihmisen elämään, ja vaikka en tiennyt tuota ennen kuin aloin lukea novellia, niin se oli selkeästi tyyliltään erilaisempi kuin muut. Toisaalta Munro näytti hienosti kykynsä kirjoittaa faktan ja fiktion sekoitusta, mutta itse lämpenin enemmän novellikokoelman muille kertomuksille.

Kerjäläistytön luettuani kirjoitin, että jäin kaipaamaan vielä jotain. En tiennyt tuolloin mitä, mutta voin sanoa, että tässä kirjassa se oli. Kerjäläistyttö ei hiipinyt täysin iholle, mutta tämä hiipi. Aiheet koskettivat voimakkaasti ja olivat sellaisia, jotka itseäni kiinnostavat henkilökohtaisesti. Kaikki palaset loksahtelivat kohdalleen. Munron taito kirjailijana ja aiheet, jotka koskettivat minua lukijana.

Munroa kannattaa ehdottomasti lukea ja aivan kaikkien. Etenkin jos haluaa kosketuksen hyvään kaunokirjallisuuteen ja upeisiin novelleihin. Ja entisenä novellien välttelijänä väitän, että sopii aivan kaikille, jopa heille, joita novellit eivät normaalisti sykähdytä.
 
♥♥

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 1-7

Le Masque Rouge -blogin Emilie haastoi kirjabloggaajat kuvaamaan elokuun ajan joka päivä yhden kirjoihin liittyvän kuvan annetun aiheen mukaan (aiheet voi kurkata täältä). En itse ehtinyt elokuussa mukaan haasteeseen, sillä olin niin paljon reissussa, mutta nyt syyskuussa päätin kuvailla omat kirjakuvani. Instagramiin olen lisännyt puhelimellani ottamani kuvat päivittäin, ja tänne blogiin ajattelin lisätä viikon kuvat näin sunnuntaisin. Haasteen hashtag somessa on #kirjakuvapäivässä.

paiva1.pienikirjasto
 1. Luettavana

paiva2.pienikirjasto
2. Ulkona
(Kävin hakemassa postista paketin!)

paiva3.pienikirjasto
3. Jotain vanhaa
(Vanhin omistamani painos vuodelta 1969.)

paiva4.pienikirjasto
4. Kirja kassissa
(Puistossa lukemassa Munroa lämpimänä syyskuun päivänä.)

paiva5.pienikirjasto
5. Lukemista ja herkuttelua
(Puolilavastettu kuva edellisen päivän herkkujen jämistä. Yleensä välttelen suklaa+kirja yhdistelmää...)

paiva6.pienikirjasto
6. Rakkaat kirjanmerkit
(Poikaystävältä monta vuotta sitten saatu ja edelleen lemppari!)

paiva7.pienikirjasto
7. Kirja reissussa
(Koska en tänään päässyt reissaamaan, niin vanha kuva matkalaukusta täynnä kirjoja.)

Sellaisia kuvia, viikon päästä sitten seuraava satsi. Sitä ennen tulossa toivottavasti ainakin yksi kirjajuttukin. Mutta siihen asti ihanaa sunnuntai-iltaa ja aurinkoista huomenna alkavaa viikkoa!

Ps. Huomaatteko eron kuvien laadussa? Toivottavasti, sillä sain melkoisen ajan vääntää, että kuvat näyttävät vielä täällä blogissakin siltä, miltä niiden ainakin suurin piirtein pitäisi.

torstai 4. syyskuuta 2014

Tove Jansson: Seuraleikki


Tove Jansson: Seuraleikki
Suomentanut: Eila Pennanen
Sivut: 162, Wsoy 1991
Päällyksen kuva: Tove Jansson
Alkuteos: Brev Från Klara Och Andra Berättelser

Elokuussa kävin katsomassa Tove Jansson -juhlanäyttelyn Ateneumissa jo toisen kerran ja jälleen näyttelystä inspiroituneena paloin halusta lukea lisää Toven teoksia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Oman hyllyni aarteista sitten valikoin kaunis kantisen Seuraleikki -teoksen, ja luinkin sen rivakasti jo elokuun puolella. Kaikesta Tove Janssonia kohtaan pursuavasta rakkaudestani huolimatta en ole saanut kirjasta kirjoitettua. Seuraleikki oli vähintään niin hyvä kuin odotinkin, mutta lukukokemusta on ollut vaikea pukea sanoiksi.

Tove Janssonin novellit ovat samaan aikaan huvittavia, hienovaraisesti vihjailevia ja terävän tarkkanäköisiä. Rivien välistä huokuu välillä lämpö, välillä viisaus ja välillä ironia. Kuitenkin teksti ja tarinat ovat melko yksinkertaisia, joskin tarpeeksi hämmentäviä herätelläkseen lukijansa. Janssonilla on kertomisen taito ja hän tekee sen juuri omalla tyylillään, yksinkertaisesti, hyväntuulisesti naureskellen ja välillä sanoillaan sivaltaen.

Seuraleikki -teoksen novellit ovat melko erilaisia keskenään, mutta yhdistäviäkin tekijöitä on. Takakannessa mainitaan, että novellit kertovat erilaisista ihmisten välisistä seuraleikeistä ja totuuden hetkistä. Itse ajattelen novellien kertoneen ennemminkin erilaisista ihmisistä, ihmissuhteista ja tilanteista, joissa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä eri tavoin, mutta en varsinaisista seuraleikeistä. Ainakaan siinä mielessä, mitä itse ajattelen seuraleikeillä tarkoitettavan. Toki novelleissa tarkastellaan esimerkiksi ihmisten tapaa käyttäytyä eri tavoin eri seurassa ja eri tilanteissa, mutta siitä huolimatta jäin karsastamaan takakannen mainintaa. Yhden novellin nimi on "Seuraleikki" ja se on nimensä veroinen, mutta muiden novellien kohdalla minusta takakansi johdatteli vähän harhaan sen suhteen, miten novelleja tuli lukeneeksi. Tai sitten olin vain turhan nipottavalla tuulella kirjaa lukiessani ja tartuin sanaan "seuraleikki" turhan kirjaimellisesti.

Novelleja yhdisti minusta myös vanhuus ja menneiden muisteleminen. Vanhuutta käsiteltiin useammassa novellissa hieman eri näkökulmista, sekä vakavasti että huvittuneesti. Seuraleikki on Toven myöhäisimpiä teoksia ja tuntuukin, että Tove käsitteli novelleissaan paljon omia ajatuksiaan ja tuntojaan vanhuudesta. Siihen liittyviä ilmiöistä yleisesti, mutta myös omaa ikääntymistään.

Muutama novelli onkin melko helposti linkitettävissä Toven omaan elämään. Esimerkiksi ensimmäisessä novellissa kerrotaan kahdesta naisesta, jotka asuvat saaressa ja joiden saareen eksyy vieras myrskyn seurauksena. Novellissa nousee hienosti esiin kahden naisen erilainen tapa suhtautua tähän vieraaseen ja jäinkin miettimään, että mahtoiko Tove näin kuvata eroa itsensä ja Tuulikin välillä. Ehkä? Kuten tiedetään, Tovehan ammensi teksteihinsä omasta ja läheistensä elämästä paljon, lähes kaiken.

Novellikokoelma on hieno, niin ulkoisesti kuin sisällöltäänkin. Novelleja lukiessani nautin niistä suuresti ja hyviä ne ovatkin, joskaan eivät Toven parhaimmistoa. Täytyy kuitenkin sanoa, että nyt kun lukemisesta on jo hetki, niin huomaan osittain unohtaneeni novellit. Esimerkiksi Kesäkirjan tunnelmaan voin palata koska vain, mutta tästä on vaikeampi sanoa enää mitään jälkikäteen. Se oli hyvä, mutta. Siinä muttassa onkin se ero, miksi Kesäkirja nousi loistavaksi, mutta Seuraleikki jäi hieman sen varjoon.

♥♥

tiistai 2. syyskuuta 2014

Vieraskynä: Ruth Ozeki, A Tale for the Time Being



Hei! Syyskuu alkaakin blogissani ihan uudella jutulla, sillä nyt on vuorossa blogihistoriani ensimmäinen Vieraskynä -postaus. Minä olen odotellut tätä jo tovin sormet syyhyten, sillä pikkusiskoni lupautui jo jokin aika sitten kirjoittelemaan blogiini yhdestä lukemastaan todella hyvästä kirjasta, mutta viimein teksti on täällä! Tällä kertaa siis mielipiteitään kirjoittelee sisareni Kirsi, jonka käsialaa koko postaus aina kuvasta lähtien on. Minä en ole lukenut ko. kirjaa. Mahdollisiin tähän postauksiin tuleviin kommentteihin vastaamme molemmat sen perusteella, mitä kommentti koskee. T. Katri 


En muista koska olisin viimeksi kirjoittanut mitään asiatekstintyylistä kirjoihin (tai yhtään mihinkään) liittyen ja vaikka koin sen pienen hetkellisen ilon tunteen, kun Katri pyysi minua kirjoittamaan arvostelun blogiinsa, pian sen tilalle tuli pakokauhun omainen huuto:  ’ethän sä osaa kirjoittaa, ja mitä muka sit kirjoitat, mistä tää kirja ees kerto?’.

Tässä kuitenkin pieni sepustus, olkaa hyvä.

Tartuin Ruth Ozekin romaaniin A Tale For The Time Being heti kun pääsin kotiin kirjakaupasta ja olisinkin voinut lukea romaanin yhdeltä istumalta, jos sellainen asia kuin arki olisi väistynyt lukemisen tieltä.  Kirja on hyvin helppolukuinen ja syövereihinsä imaiseva.

Amerikassa kasvanut japanilaistyttö Nao palaa perheensä kanssa takaisin Japaniin asumaan, kun Naon isä joutuu rahallisiin vaikeuksiin.  Japani onkin kuitenkin kaikkea muuta kuin suuri seikkailu tai uusi alku eikä Nao tiedä kuin yhden tavan päästä eroon amerikkalaisuuden aiheuttamasta koulukiusaamisesta uudessa koulussa sekä perheen sisäisistä ongelmista. Elämän päättäminen tuntuu parhaalta ratkaisulta kaikkiin näihin ongelmiin, mutta ennen sitä Nao haluaa kuitenkin kirjoittaa yli satavuotiaasta isoisoäidistääne elämäntarinaa, joka elää buddhisti nunnana luostarissa. Näin syntyy Naon päiväkirja.

Kirjan toinen päähenkilöistä on kirjailija Ruth, joka asuu Valtameren toisella puolella pienellä saarella yhdessä miehensä kanssa. Hän löytää Naon pitämän päiväkirjan, joka on ajelehtinut lounaslaatikossa heidän rantaansa Tsunamin aikaansaannosta. Ruth ottaa päiväkirjan sekä Naon todellisuuden todistamisen sydämenasiakseen. Näin yhdistetään kaksi naista, kaksi tarinaa, luoden yksi yhtäläinen.  

Buddhalaisuus, 9/11 ja tsunami Japanissa 2011 ovat suuria keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat tarinan kulkuun.

Nuoren tytön ahdinko ja aikuisen naisen suuri välittäminen tekivät minuun suuren vaikutuksen. Kirja voi joiltain osilta olla melko naiivi ja saakin välillä melko hölmöjä käännekohtia. Kirjaa on kovin vaikea laskea kädestä hetkeksikään, sen vaihdellessa kertojaa sekä tarinaa kappaleittain.  Tämä kerrontatyyli varmisti oman kiinnostuksen, halusin aina tietää mitä Nao oli kirjoittanut ja kuinka se vaikutti päiväkirjan lukijaan ja niin edelleen. 

Kirja imaisee lukijansa nopeasti mukaansa herättäen toiveita siitä että Nao olisi ”oikea tyttö”. Kirja on hyvin realistinen sekä samaistuttava, kuitenkin saaden paikoitellen selkeästi epäluonnollisuuteen viittaavia piirteitä.  

Kirja sopii minusta sekä nuorille että aikuisille, koska siinä käsitellään tämän hetken yhteiskunnallisia ongelmia sekä nuoren että aikuisen ihmisen näkökulmasta. Puhutaan niin ekologisuudesta kuin yhteiskunnan luomista sosiaalisista paineista. Nähdään kuinka Amerikkalaisessa melko avoimessa ympäristössä kasvanut sosiaalinen nuori ei ehkä sovikaan Japanin paljon tiukempaan sosiaalinormiin ja kuinka helposti ennen ystäviä ympärilleen kerännyt nuori onkin kaikkien silmätikkuna.

Elin itse kirjan mukana hyvin voimakkaasti ja osittain tuntui jopa hyvin pahalta lukea niin julmasta koulukiusaamisesta mitä kirjassa kuvaillaan. Kaikki vain rohkeasti kokeilemaan, jos Ruth Ozekista tulisi teille yhtä tärkeä kirjailija kuin minulle heti kättelyssä kävi. Itselläni on aikomus lukea myös muita hänen teoksiaan! 

Ruth Ozeki: A Tale for the Time Being
Sivut: 422, Canongate Books Ltd 2013