lauantai 31. tammikuuta 2015

Joulukuun ja tammikuun kirjat

 vasaramaenkirjasto pienikirjasto
Kuva otettu Vasaramäen omatoimikirjastosta.

Yksi kuukausi on jälleen kerran sujahtanut ohitse niin nopeasti, että tuntuu jo ihan huvittavalta toistaa samaa mantraa kuukaudesta toiseen. Tammikuusta vahvimpana mieleeni on jäänyt alati muuttunut, outo ja yleensä kurja sää, sekä hyvin vaivalloinen lomalta arkeen paluu, johon yritän vielä näin kolmen viikonkin jälkeen totutella. En voi sanoa tammikuun olleen kiireinen, sillä tuntuu, etten koulussa käymisen lisäksi muuta tehnytkään kuin yrittänyt pitää lomamoodia yllä lukemalla kirjoja ja katsomalla Downton Abbeyta. Eli kun minusta ei helmikuussa kuulu pihaustakaan, niin tiedätte, että tammikuun löysäily on kostautunut tehtävien kasautumisella ja järjettömällä kiireellä...

Viime vuoden lopussa en tehnyt lainkaan kuukausikoostetta joulukuusta, koska rehellisesti sanoen unohdin sen ensin kokonaan, ja heti tammikuun alussa en viitsinyt siihen palata, koska en ollut blogannut vielä monestakaan joulukuun kirjasta. Joten tällä kertaa listaan viime vuoden viimeiset ja tämän vuoden ensimmäiset luetut kirjat. 

Joulukuussa luin: 

1. Arja Juntunen & Jarmo Saarti: Kirjaston johtaminen: käytönnön opas laadukkaadeen kirjastonhoitoon (koulukirja, ei arviota)
2. Michael Cunningham: Lumikuningatar
3. Edgar H. Schein: Organisaatiokulttuuri ja johtaminen (koulukirja, ei arviota)
4. Felicia "Snoop" Pearson: Grace After Midnight
5. Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus, Tove Janssonin elämä kuvina
6. Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta 

Sivuja yhteensä: 1523

Joulukuun kirjoista itselleni tärkeimmäksi nousi viimeiseksi luettu Kirjeitä Tove Janssonilta, joka herätti myös ristiriitaisia tunteita. Joulukuun pettymys oli Cunninghamin Lumikuningatar. Ja kuten voi huomata, koulussa keskityin pitkälti kirjastojen johtamiseen.

Tammikuussa luin:

1. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä, 295 s.
2. Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon, 320 s. 
3. J.K. Rowling: Paikka vapaana, 543 s.
4. Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus, 328 s.
5. Taiye Selasi: Ghana Ikuisesti, 393 s.
6. Robert Galbraith: Käen kutsu, 463 s. (Arvio tulossa.)

Sivuja yhteensä: 2342

Tammikuussa luin viisi kirjaa kokonaan ja Itkosen kirjan loppuun. Kirjoista viisi oli oman hyllyn lukemattomia ja yksi kirjastosta. Kuukauden kirjoista Myöhempien aikojen pyhiä ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, Ghana ikuisesti oli hyvä, mutta jäi etäiseksi ja Käen kutsusta pidin enemmän kuin odotin, mutta siitä huolimatta se ei ollut omintani. Sen sijaan Viimeiseen hengenvetoon, Paikka vapaana ja Purppuranpunainen hibiskus nousivat todella hyviksi teoksiksi. Kokonaisuutena tammikuu oli hyvien kirjojen kuukausi.

Kuukauden parhaan tittelin saa kuitenkin Viimeiseen hengenvetoon, jonka tunnelma ja väkevyys tuntuvat jääneen leijumaan päälleni.

Tammikuussa ostin yhden kirjan, jonka kuukauden aikana luinkin, eli Robert Galbraith: Käen kutsu, 4.95 e.

Helmikuusta en tiedä vielä mitään, mutta blogillani on alkukuusta kemut, mokoma täyttää jo neljä vuotta! Tuntuu se aika hassulta, että vaikka omassa elämässä on tapahtunut aika hurjiakin juttuja viimeisen neljän vuoden aikana, niin silti kirjat ja blogi ovat pysyneet rinnalla koko ajan. Huh, mutta ehkä näistä jutuista lisää sitten ensi kuussa varsinaisena synttäripäivänä.

Nyt toivottelen vain mukavaa viikonloppua ja kivaa huomenna alkavaa helmikuuta!

torstai 29. tammikuuta 2015

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

ghana ikuisesti pienikirjasto

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Suomentanut: Marianna Kurtto
Sivut: 393, Otava 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Alkuteos: Ghana must go 2013

Ghana ikuisesti päätyi luettavakseni oikeastaan kolmesta syystä: afrikkalaisuus, blogikehut ja alennusmyynti. Minua on aina kiinnostanut kirjat, joissa käsitellään jotain Afrikkaan tai afrikkalaisuuteen liittyvää ja tuntuu, että viime vuosina tällaisia kirjoja on alkanut saada enemmän suomennettuinakin. Tai ne ovat olleet ainakin sen verran pinnalla, että kaltaiseni puusilmäkin on ne paremmin löytänyt luettavakseen. Ghana ikuisesti on ollut kirjabloggaajien kesken melko luettu ja pääasiassa kehuttu, minkä vuoksi sen kerran nappasin alennusmyynneistä mukaani. Eikä kirjan tarvinnut kovin pitkään hyllyssäni pölyttyä, kun jo teki mieli lukea se.

Heti alkuun sanon, että kirja on hyvä. Se on hyvä juuri sellaisella kirjallisella tavalla, että vaikka kirjasta ei varsinaisesti pitäisikään, ei sen kirjallisia ansioita oikein voi kiistää. Kirjaa lukiessa huomaa, että kirjailija on tiennyt mitä tekee, miten sen tekee ja että hän tuntee kirjallisuutta. Jos kirjoittaa tähän tapaan, ei voi mennä pahasti metsään. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta voi silti ansaita kiitokset taidostaan kirjoittaa.

En kuitenkaan syttynyt kirjalle täysin. Kirja on taitava, aistillinen ja nautittava, unohtamatta sen todella järkyttäviä ja puistattavia kohtia. Kuitenkin kirjan hidas junnailu, tunnelman kasvattaminen ja lankojen kokoon kerääminen ei tahtonut toimia kohdallani. Kaunis kieli oli mukavaa lukea, mutta etäännytti tarinasta ja tarinan hidas eteneminen puudutti välillä. Tuntui siltä, että vaikka luin kirjaa, vaikka pidin siitä, niin oikein kertaakaan en saanut siitä kunnolla otetta. En päässyt tarinaan sisään, ja jäin kaipaamaan jotain enemmän.

Tarina on kuitenkin hyvä. Se on tarina eräästä perheestä, joka syntyy, kasvaa, rikkoutuu, haarautuu, kasvaa lisää, kärsii ja joutuu kohtaamaan kipeitä asioita. Kaikki alkaa kuolemasta, mutta oikeastaan se ei ole alku eikä loppu. Se on vain kohta, jonka ympärille tarina rakentuu. Kerrotaan seurauksia, ja syitä, loppuja ja alkuja.

Kirjassa on monta kiinnostavaa ulottuvuutta. Minua kiinnosti ihmisten tekemät ratkaisut, miksi joku lähti, miten joku lähti ja miten muut reagoivat siihen. Miten kyseessä ei ollut vain yhden ihmisen tarina, vaan se kosketti kaikkia, eikä vanhaan tarinaan ehkä voinut enää palata, koska muidenkin tarina oli jatkunut, mutta tyystin eri tavoin kuin olisi ajatellut. Kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten ihmiset näkivät itsensä, miten he näkivät toisensa ja miten he kuvittelivat toisten näkevän itsensä. 

Kirja lähestyi montaa aihetta hyvin hienovaraisesti. Kaikkea ei sanottu suoraan eikä selkeästi, eikä kirjassa hahmot ehkä itsekään osanneet määritellä asioita tai uskaltaneet myöntää itselleen. Tavallaan pidin paljon siitä, miten sekavalta, mutta aidolta monet asiat tuntuivat. Lukijalle jätettiin paljon pureskeltavaa ja ajateltavaa. (Ja ehkä sen takia on kestänyt näin kauan kirjoittaa kirjasta, koska en oikeasti vieläkään tiedä mitä ajatella, vaikka kirjan lukemisesta on jo tovi.)

Mutta kuten sanoin, kirjan hitaus ja välimatka kirjan ja lukijan välillä ei ollut mieleeni. Ja kirjassa oli todella rajuja juttuja, jotka jotenkin tuntuivat töksähtävän kirjasta. Tavallaan se, että jokin kirjassa jää vähän ärsyttämään, on ihan hyväkin. Mutta jotenkin se kaikki tuntui niin irralliselta. En tiedä. Jokin siinä kaikessa, ja kirjan lopussa muutenkin tuntui väärältä.


Ghana ikuisesti on kuitenkin hyvä kirja. Aion itse jättää kirjan hyllyyni ja ehkä joskus ajan kanssa palata ja makustella tätä uudelleen. On sellainen olo, että jotain jäi vielä tajuamatta ja ymmärtämättä. Ja kirja on niitä, jotka haluaa ymmärtää ja tajuta.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

10 oman hyllyn himotuinta

blogiin pienikirjasto
Kirjat olivat hetken evakossa remontin vuoksi.

Viime vuoden alussa listasin 10 eniten odottamaani teosta oman hyllyn lukemattomista ja vuoden lopussa paljastin kuinka monta niistä tuli lopulta luettua. Päätin olla tekemättä lukusuunnitelmia tai kirjalistoja vuodelle 2015, mutta nyt kun useampi kirjabloggaaja on vuorostaan innostunut listamaan omien hyllyjensä odotetuimpia, olen niitä lukiessa salaa itsekin alkanut ajattelemaan, että jos nyt kuitenkin.

Kyseessähän ei ole lukusuunnitelma, vaan tarkoituksena on listata ne oman hyllyn kirjat, jotka tällä hetkellä tuntuvat kaikista houkuttelevimmilta. Aionkin noudattaa viime vuonna toimivaksi todettua kaavaani, eli listaan kirjat, sitten onnellisesti unohdan moista koskaan tehneeni ja hyvällä tuurilla muistan vuoden lopussa tarkastaa tilanteen. Eikö kuulostakin hyvältä idealta? Jep, niin minustakin.

10 oman hyllyn himotuinta

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Adichie on ilahduttanut minua jo kolmen kirjan verran, mutta etenkin viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus teki vaikutuksen. En tahdo malttaa odottaa, että pääsen tähän viimeiseen vielä lukematta olevaan teokseen käsiksi. Muutama on maininnut tämän Adichien parhaaksi, joten odotukset ovat aika korkeat.

♥ Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Pidin todella paljon kirjailijan teoksesta Ole luonani aina, joten haluan lukea tämänkin. Odotan kirjan olevan hitaan tunnelmallinen, ja ehkä juuri siksi en ole vielä löytänyt sitä oikeaa hetkeä kirjalle. Mutta nyt on tullut kutina, että se hetki voisi olla pian käsillä. Kirja on noussut kiinnostaviempien kirjojen kärkeen.
 
♥ Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2
Pidin ensimmäisestä osasta niin paljon, että aloitin lähes heti sen jälkeen lukemaan tätä jatko-osaa. Hetki ei kuitenkaan ollut kirjalle oikea - vaikka kirja tuntui tosi hyvältä - joten jätin kirjan odottamaan parempaa hetkeä. Nyt haluaisin kovasti tarttua tähän!
 
Antti Hyry: Uuni 
Kohuttu, kehuttu, vihattu... Kirja, jonka olen pitkään halunnut lukea, mutta jonka hitautta vähän pelkään. Kirja on kuitenkin alkanut viime aikoina kutkuttaa yhä enemmän ja jos ei muuten, niin vähintään itsensä haastamista ajatellen.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
En ole lukenut Morrisonilta vielä mitään, mutta tarkoitukseni on ollut jo pitkään tutustua kirjailijaan. Nyt viime aikoina minua on yhä enemmän alkanut suorastaan ärsyttää oma tietämättömyyteni kirjailijan kohdalla, joten olisi jo korkea aika ottaa hänestä selvää!

Joyce Carol Oates: Blondi
Huvittaa ja hävettää laittaa listalle kirja, joka oli viime vuonnakin samalla listalla ja jäi silti lukematta. Kirja kuitenkin houkuttelee kovasti ja ainoa syy miksi se on vielä lukematta, on kirjan paksuus. Siihen on ollut vaikea tarttua, vaikka uskon kirjasta pitäväni.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä  
Tämäkin oli viime vuonna tällä samalla listalla. Olen itseasiassa lukenut kirjasta ensimmäiset sivut, ja alku vaikutti hyvältä, mutta jätin kirjan kuitenkin odottamaan parempaa hetkeä. Kirjoja, joista on näin korkeat odotukset, ei halua lukea väärällä hetkellä väärässä mielentilassa.   

John Irving: Oman elämänsä sankari
Kyllä, lukematta edelleen. Minulla on ollut pitkään vahva tunne, että tästä saattaa tulla jopa yksi lempikirjoistani. No, on sanomattakin selvää, että näin korkeat odotukset eivät tee kuin hallaa, joten olen yrittänyt suhtautua kirjaan maltillisemmin ennen kuin tartun siihen. Mutta haluan kyllä jo ihan hurjan paljon lukea tämän!

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia, Kallis elämä & Karkulainen
Täytyykö tätä edes selittää? Hyllyni lukemattomat Munrot. Haluaisin tarttua näihin kaikkiin heti, nyt ja välittömästi, mutta yritän säästellä. Viime vuonna kun tahkosin niin monta!
 
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Paljon huomiota kirjablogeissa saanut teos, jonka lukemista olen pantannut pitkään ja johon vähän pelkään tarttua, mutta jota en malttaisi enää kauaa vain katsella. Odotan tällekin sitä oikeaa hetkeä tarttua. Ehkä se on pian.
 

Miten on, löytyykö samoja himotuksen kohteita? Tai onko joukossa omia suosikkeja tai erityisiä inhokkeja?

Itse huomaan nyt listaa katsoessani, että joukossa on monta, joiden kohdalla odotukset ovat sen verran korkeat, että tunnun jäävän aina vain odottamaan sitä oikeaa hetkeä kirjalle. Tiedän, että useamman kirjan kohdalla se on hyvä - esimerkiksi Knausgårdia en halua lukea kiireessä! - mutta onko se jokaisen kirjan kohdalla oikeasti tarpeen? Ehkä pitää ottaa selvää, ja tarttua johonkin näistä vaikka hetki ei olisikaan se odottamani, ihanteellisin ja juuri oikealla tavalla sävyttynyt ja latautunut. Katsotaan, josko näistä tulisi edes jokunen tämän vuoden aikana luettua.


maanantai 19. tammikuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

purppuranpunainen hibiskus pienikirjasto


Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomentanut: Kristiina Savikurki
Sivut: 328, Otava 2011
Kannet: Emmi Kyytsönen
Alkuteos: Purple Hibiscus 2003


Adichien esikoinen Purppuranpunainen hibiskus on nyt jo kolmas kirjailijalta lukemani teos ja se kipusikin näistä heti lempparikseni. Kun aloittelin kirjaa ajatuksenani lukea muutaman sivun, niin luinkin melkein koko kirjan kerralla. Tarina ja tunnelma veivät mukanaan, ja raskaasta aiheesta huolimatta luin kirjaa mielelläni. Tarina tuli lähelle ja kosketti, eivätkä muutamat kliseemäisyydet tai lievä heppoisuus tarinassa onnistuneet pilaamaan lukukokemusta. Ehdottomasti suosittelen!

Purppuranpunainen hibiskus kertoo nuoresta afrikkalaisesta tytöstä Kambilista, joka elää äitinsä ja veljensä Jajan kanssa uskonnollisen ja ankaran iskän tiukassa kurissa. Jumalalle ja isälle ei kelpaa aivan mikä tahansa, vaan he vaativat parasta kaikessa. Lipsumisesta tai sääntöjen sivuuttamisesta seuraa rangaistus, joskus kivulias ja julmakin, joita isä jakelee sanojensa mukaan rakkaudesta. Arvaamaton ja väkivaltainen isä varjostaa koko perheen elämää, sillä hänen tahtonsta ja oikkujensa mukaan eletään.


Mutta sitten jokin muuttuu. Tai oikeastaan kaikki muuttuu. Sisarukset näkevät toisenlaisen elämän ja maailman tätinsä luona. Koetaan rakkautta. Jaja vastustaa isäänsä. Herätään sairaalasängystä. Mutta lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole sisarusten käsissä.

Ihastuin tunnelmaiseen tarinaan, joka raskaudestaan huolimatta eteni jouhevasti ja nopeasti. Pidin kirjan erilaisista hahmoista ja hetkistä tarinassa, jolloin tuntui siltä, kuin kirjailija olisi kirjoittanut kokemastaan. Tarina tuntuu aidolta ja uskottavalta. Lisäksi kerronta toimii, se on täyteläistä, mutta jättää rivien väliinkin jotain. Kirjaa on helppo lukea, vaikkei se ole helppo.

Hieman jäin harmittelemaan sitä, että kaikesta huolimatta kirja tuntuu hieman heppoiselta ja odotin vähän syvemmälle kaivautumista. Adichielta aiemmin lukemissa teoksissa on sukellettu niin syvälle aiheeseen, että nyt tuntui siltä kuin olisi lähinnä kurkattu pinnan alle. Toisaalta se jätti sopivan raon lukijan ja tarinan väliin - kirja koskettaa, mutta sen voi lukea ilman kipua. Tosin tarina ei välttämättä jätä kovin vahvaa muistijälkeä juuri lievän pinapuolisuutensa vuoksi. Muutama kliseemäisyys kirjassa häiritsi hieman, mutta ei liikaa.

Hienoa on kuitenkin se, että näin rankoista ja vaikeista aiheista on saatu kirjoitettua näin todentuntuinen ja luettava teos. Aihetta ei ole helppo lähestyä niin kirjailijan kuin lukijankaan näkökulmasta, mutta minusta Adichie on onnistunut hienosti vangitsemaan aiheen ja tarinan tähän kirjaan.


 Aiemmin luetut teokset: Huominen on liian kaukana ja Kotiinpalaajat

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

J.K. Rowling: Paikka vapaana

 paikka vapaana pienikirjasto

J.K. Rowling: Paikka vapaana
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivut: 543, Otava 2013
Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice
Piirrokset: Joel Holland
Alkuteos: The Casual Vacancy 2012 

J.K. Rowlingin Paikka vapaana kertoo eräästä miehestä, joka saa viime hetkellä paikan lennolta, jolla on vielä yksi paikka vapaana. Eikä hän osaa lentokoneeseen astuessa aavistakaan, kenen viereen päätyy istumaan ja miten se tulee vaikuttamaan hänen koko elämäänsä.

Tai niin minä luulin kirjan menevän. Suurinpiirtein. Älkää vaan kysykö miksi, koska en todellakaan tiedä mistä olen moista päähäni saanut. 

Kirja päätyi lukulistalleni puhtaasti kirjailijan nimen perusteella. Koska en yleensä halua tietää juuri mitään kirjoista ennen kuin luen ne, niin varoin lukemasta tästäkään kirjasta liikaa etukäteen. Mielikuvitukseni päätti kuitenkin keksiä kirjalle aivan oman tarinansa. Joskin tosin tässä ajan kuluessa en voinut välttyä siltä tiedolta, että kirja ei kerro lentämisestä eikä viime hetkellä varatuista istumapaikoista, joten en yllättynyt, kun kirja ei alkanutkaan terminaalista vaan erään miehen kuolemasta.

Paikka vapaana on  kertomus Pagfordin pikkukaupungin elämästä ja sen järkkymisestä, kun Barry Fairbrother kuolee yllättäen ja jättää jälkeensä vapaan paikan valtuustosta. Tapahtumat herättävät kiivasta keskustelua, puhinaa, tunteiden tuuletusta sekä tietenkin taistelun tuosta vapaana olevasta paikasta. Likaiselta peliltä ei vältytä, vaan jännitys ja tilanteen äärimmilleen pingottuminen näyttää monen kaupunkilaisen vähemmän imartelevat puolet. 

Kirja on runsas, roisi, likainen ja vähän ahdistava. Mutta samaan aikaan mahdottoman kutkuttava, ironinen ja kaikessa liioittelussaankin mainiota luettavaa. Luin kirjaa enemmän kuin mielelläni. Nautin Rowlingin kertojanlahjoista, sekä rumasta että hullunkurisesta pikkukaupungista, jossa vähän jokaisella asukkaalla oli omat likaiset salaisuutensa, ja joiden paljastumiselta harva pystyi välttymään. Hahmoja kirjassa tosiaan riittää, ja alkuun se tuntui vähän vaikealta, mutta loppujen lopuksi hahmot tulivat nopeasti tutuiksi. Rowling on siitä ihmeellinen, että hän osaa kertoa tarinan niin, että langat pysyvät lukijankin käsissä. Ja silti rivienkin väliin jää vielä jotain lukijan löydettäväksi.

Kirjaa on sanottu todentuntuiseksi, realistiseksi ja inhimilliseksi. Onhan se sitäkin, mutta toki hyvin äärimmilleen vietynä ja lievillä ylilyönneillä höystettynä. Huomasin kuitenkin pitäväni siitä, että kirja oli vähän liikaa. Kerronta on realistista, se ei todellakaan kaunistele tai hio kulmia. Mutta rönsyilevä, runsas ja hieman liioitteleva ote takasi sen, että kirja tuntui kaunokirjamaiselta ja tarjosi enemmän kuin realismi. Se tarjosi mehukkaan tarinan vähän kaikilla mausteilla. Tosin, kuten moni muukin, niin lopun koin menevän ehkä kuitenkin liian pitkälle. Nautittavalla liioittelulla on rajansa.

Moni on puhunut kirjan politiikasta, koska sen ympärille tarina kiertyy ja kyllähän kirja kantaa ottaa aika selkeästikin, mutta minulle se ei kuitenkaan jäänyt päällimäisenä edes mieleen. Ei politiikasta tarvitse ymmärtää mitään tai edes haluta ymmärtää tätä kirjaa lukiessa. Kirjan voi lukea mainiosti, vaikka politiikka ei kiinnostaisi lainkaan. On ehkä hassua sanoa näin, kun puhutaan kirjasta, jossa taistellaan valtuustopaikasta, mutta lukekaa, niin näette.

Paikka vapaana oli minulle nautittava romaani, jonka luki nopeasti ja jonka äärellä viihtyi. Ei täydellinen, mutta hyvä ja sellainen kirja, joita tykkään lukea. Taisin jopa tykätä enemmän tästä versiosta, kuin siitä mielikuvitukseni kirjasta. Tosin siinäkin voisi olla ainesta hyvään romaanin. 

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

juha.itkonen pienikirjasto

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Sivut: 295, Tammi 2003
Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: Timo Pyykkö

Tykästyin Juha Itkosen tyyliin kirjoittaa luettuani Anna minun rakastaa enemmän eikä Hetken hohtava valokaan tuottanut pettymystä. Olin siis mielissäni kun päätimme lukupiirissä lukea Itkoselta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä, joka vaikutti aiheeltaan kiinnostavalta ja joka on ollut Finlandia-palkinto ehdokkaanakin. Itkosen tyyliin kertoa luotin jo etukäteen. Vaan taisinpa luottaa hieman liikaa, sillä Myöhempien aikojen pyhiä osoittautui minulle keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, josta jäi loppujen lopuksi hyvin vähän käteen.

Myöhempien aikojen pyhiä kertoo mormoneista, amerikkalaisista Davidista ja Markista, jotka ovat lähetetty Suomeen tekemään lähetystyötä. Mark tuntuu olevan uskossaan horjumaton, vakaa ja vankka, kun taas David on epävarma, vähän horjahteleva ja epävakaa. David on perheensä menettänyt, uskoaan epäilevä ja hiljalleen syntiin lankeava nuori mies, Markin varjossa lähes lapsi. Yhdessä he muuttavat Suomeen, lähtevät kiertämään koputtelemaan vieraiden, synkkämielisten suomalaisten ovia laihoin tuloksin. Mark kuitenkin menee eteenpäin takapakeista välittämättä. David tuntuu ajautuvan ajattelemaan kiellettyjä asioita, etenkin naapurin Emmaa.

Tarina kerrotaan lähinnä Davidin näkökulmasta, mutta Mark saa äänen lähettämiensä sähköpostien kautta ja muutama luku on Emman näkökulmasta. Tarina avaa jonkin verran mormonien uskoa, mutta pyrkii avaamaan ehkä enemmän nuoren miehen menetystä ja kasvua uskonnollisen yhteisön sisällä tai sen laitamilla. Tarina oli lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, mutta jossain vaiheessa huomasin tympääntyväni enkä kokenut saavani kirjasta oikein mitään irti. Kerronnan vaihtelu ei ollut mieleeni, sillä en pitänyt Emman osuuksista oikeastaan lainkaan.

Olen joskus luonnehtinut joitakin kirjoja todeten niiden olevan tunnistettavasti kotimaisia ja Itkosen esikoinen on yksi sellainen. Se on niin tutun oloinen, että tuntuu kuin olisi lukenut sen jo, vaikka ei ole. Siinä on jotain niin supisuomalaista, ettei näin suomalaisena osaa edes sanoa, mikä se jokin on. Kerronnan tyyli on mielestäni tyypillisen suomalaista ja asiat kuvataankin tutulla tavalla. Tarina on uusi, mutta ei kuitenkaan. Ei lainkaan. Vai hetkinen, olenko sittenkin lukenut tämän jo? Tällaisten kirjojen kohdalla tulee se ajatus mieleen, että on lukenut liikaa. Joskus nuorempana olisin varmaan pitänyt tästä enemmän, nyt monien hyvien kirjojen jälkeen tämä ei tarjoa mitään uutta.

Itkosen kirja ei ole huono. Oma kankeuteni kirjan alun kanssa johtui puhtaasti tenttikiireistä ja kun vihdoin jatkoin kirjaa lomalla, luin sen hujauksessa lähes yhtä kyytiä. Kirjan luki nopeasti ja mielellään. Mutta kuten sanoin, vankkumattoman keskinkertainen se on. Kirja, jonka luki, mutta jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää lukematta eikä olisi menettänyt mitään. Harmi!

Olen lukenut Itkoselta kaksi hyvää kirjaa, joten yhteinen taipaleemme jatkuu tämänkin jälkeen. Olen saanut sen kuvan, että Itkosen kirjat eivät ole tasaisen hyviä, vaan osa saattaa jäädä toisten varjoon. Tiedä sitten, mitä mieltä olen kun olen lukenut enemmän, mutta nyt väittäisin, että Itkosen esikoinen ei ole kovin erikoinen, mutta onneksi hän on sen jälkeen kirjoittajana kehittynyt paljon.

Kohti parempia Itkosia siis!

perjantai 9. tammikuuta 2015

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta

kirjeita tove janssonilta 2 pienikirjasto

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta
Suomentanut: Jaana Nikula & Tuula Kojo 
Sivut: 491, Schildts & Söderströms 2014
Kansi: Sanna Mander
Alkuteos: Brev från Tove Jansson 2014

Kirjeitä Tove Janssonilta on Boel Westinin ja Helen Svenssonin yhdessä toimittama kirja, johon on nimensä mukaisesti koottu Tove Janssonin ystävilleen, perheelleen ja rakastetuilleen kirjoittamia kirjeitä. Westin ja Svensson avaavat kirjeitä kertomalla niiden vastaanottajasta, millaiseen aikaan ne on kirjoitettu, mitä Janssonin elämässä on tuolloin ollut meneillään ja selittävät kirjeissä käytettyjä sanoja, joita lukija ei muuten välttämättä ymmärrä.  Pääpaino kirjassa on kuitenkin itse kirjeissä ja Tove Janssonin äänessä, joka niistä kuuluu.

Kun kuulin ensimmäisen kerran kirjan ilmestymisestä, olivat ajatukseni ja reaktioni hyvin ristiriitaiset. Halusin lukea kirjan palavasti, ja se keikahtikin heti lukulistani kärkeen. Samaan aikaan kuitenkin koin, että nyt joku oli mennyt liian pitkälle. Vaikka tiedän, että Tove Janssonin elämäkerrat perustuvat osittain hänen kirjeisiinsä, joihin elämäkerturit ovat syventyneet ja niistä osan omalla tavallaan jo paljastaneet, tuntui kirjeiden julkaisu kuitenkin jotenkin häväistykseltä. Kirjasta tuli inhottava olo, kuten myös omasta halusta lukea se. Siitä huolimatta, kun en kirjaa ehtinyt heti syksyllä lukea, toivoin sitä joululahjaksi ja kirja olikin viimeinen viime vuonna lukemani teos.

Kirja on ihana! Tuntuu melkein pahalta myöntää, miten paljon nautin kirjan lukemisesta ja miten tärkeäksi se nousi, kaikesta tirkistelystä ja ristiriitaisista tunteista huolimatta. Nimittäin voisiko nykyihminen enää tämän lähemmäksi Tovea päästä? Ja voiko yhdenkään elämäkerturin kirja olla niin aito ja avoin, kuin Toven itsensä kirjoittamat kirjeet?

Jansson kirjoittaa hyvin ja kirjeet ovat kuin pieniä tarinoita, suorastaan omaelämäkerrallista tekstiä. Mutta Janssonin julkaisemiin kirjoihin verrattuna kuitenkin rempseämpää, rönsyilevämpää ja no - aidompaa. Ei niin hallittua ja loppuun hiottua, mutta kuitenkin äärettömän hyvää tekstiä. On melkein hullua ajatella, että kirja koostuu oikeasti kirjeistä eikä jonkun tarkoituksella kirjoittamista tarinoista! Kirjeet ovat niin eläväisiä, että niihin uppoaa täydellisesti ja mieleen piirtyy kuva Janssonista milloin Pariisissa, milloin saaristossa tai Tukholmassa.

Kirjeistä paljastui jotain uutta tietoa Janssonista ja kirjeiden kautta hän tuntui tulevan lähelle. Janssonista julkaisuista elämäkerroista tämä - vaikka elämäkerta ei varsinaisesti olekaan - on ollut paras. Ei siksi, että se yksinään riittäisi kertomaan juuri mitään, mutta elämäkertoja vasten se tuntui antavan hyvin paljon lukijalleen. Parasta on se, että kirjeistä saa itse tehdä tulkintaa ilman, että välissä on joku jo tehnyt sen. Voi itse muodostaa oman käsityksen, kuvan ja ajatuksia lukemansa perusteella. Tietenkin kirjan toimittaneet ovat jo tehneet omaa tulkintaansa kirjeitä kirjaan valitessaan, mutta siitä huolimatta kirjeiden lukeminen tuntui hyvin erilaiselta kuin yhdenkään elämäkerran. Tuntui siltä, kuin olisi vihdoinkin ymmärtänyt jotain vähän enemmän. Kuvani Janssonista muuttui, mutta vain positiivisesti.

Tove Jansson on ollut minulle vuosia esikuvana. Eikä vain taiteilijana, vaan myös ihmisenä. Siitä syystä näin lähelle pääseminen tuntui mielettömältä, sillä valitettavasti esikuvani tapaaminen millään muulla tavalla ei taida tulla mahdolliseksi tämän elämäni aikana.

Risritiitaiset tunteeni eivät ole kuitenkaan kirjan lukemisen jälkeen täysin muuttuneet. Tavallaan tuntui helpottavalta kirjan luettua tajuta, että kirjeet eivät olleet paljastaneet mitään aivan ennenkuulumatonta. En tiedä millaisia kirjeitä on jätetty julkaisematta tai onko kirjeiden joukossa ylipäänsä ollut julkaisukelvottomia kirjeitä, mutta sama se, kirjeet oli mielestäni valittu kirjaan hyvällä maulla. Toki ne paljastavat paljon, kuten voi olettaa kirjeistä, joita joku kirjoittaa läheisilleen, mutta eivät sen enempää kuin elämäkerratkaan. Törkyyn ei joutunut törmäämään. Oletan ja toivon, että Jansson on ennen kuolemaansa osannut hävittää sen, minkä ei ole ehdottomasti halunnut päätyvän julkisuuteen, sillä tuskin hänellä on ollut kovin hattaraisia ajatuksia siitä, mitä hänen jättämälleen voi tapahtua hänen kuolemansa jälkeen. Kuitenkin Jansson on joissain kirjeissään ilmaissut halun, että ne poltetaan. En tiedä kuinka moni kirjan kirjeistä on sellainen - onko yksikään? - mutta silti siitä ajatuksesta tuli ilkeä tunne.

Tove Jansson kuitenkin oli ja on kuuluisa ja maailmalla tunnettu taiteilija, joten on selvää, että hänen elämäänsä tullaan lähestymään jatkossakin paljastaen erilaisia asioita hänestä ja hänen elämästään. Ymmärrys, hänen lähelleen pääseminen ja elämään kurkistaminen on varmasti monella suuri halu, kuten minullakin. Jansson ei ole ainoa edesmennyt taiteilija, jonka elämää halutaan tonkia - monen elämää riepotellaan ja tongitaan paljon pahemmin jo heidän eläessään. Mutta täytyy toivoa, että jatkossakin nämä teokset osataan tehdä maltilla ja hyvällä maulla kuten tämä.

 
Toisaalla: Kirjojen keskellä