maanantai 16. helmikuuta 2015

Johanna Holmström: Itämaa

itämaa pienikirjasto

Johanna Holmström: Itämaa
Käsikirjoituksesta suomentanut: Tuula Kojo
Sivut: 333, Otava 2013
Kannen suunnittelu: Safa Hovinen
Kannen valokuvat: Jorma Marstio
Ruotsinkielinen nimi: Asfaltsänglar


Johanna Holmströmin Itämaa on ollut lukulistallani julkaisustaan asti, mutta valikoitui luettavakseni nyt erästä koulutehtävää varten (ai muuten miten huippua, kun koulutehtävänä on lukea romaani!). Itämaa sopi koulutehtävään mainiosti, mutta oli muutenkin kiinnostavaa luettavaa. Tarina koukutti, kulki rivakasti ja samalla johdatti lukijan kuin huomaamatta pohtimaan kirjan aiheita ja teemoja. Kirja on helppo ja nopea lukea, mutta sillä on silti paljon sanottavaa.

Itämaa kertoo kahdesta suomalaisesta muslimitytöstä ja heidän ristiriitojen repimästä perheestään. Se on tyttöjen kipeä kasvutarina, jota värittää niin perheen kuin ulkomaailman oletukset ja odotukset. Heidän muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen äitinsä on kiihkouskovainen, joka yrittää pitää tyttärensä aisoissa ja perheensä koossa uskontoon turvautuen. Perheen isä on maahanmuuttaja, bussikuski ja maallistunut muslimi, jolla on oma sanottavansa siitä, mikä kaikki on tytöille sopivaa. Samira pakenee perhettään ja rakastuu skiniin, lopulta hän löytyy sairaalasängystä - koomassa. Hänen pikkusiskonsa Leila pukeutuu kuin pojat, ei suostu peittämään hiuksiaan huivilla, mutta vetää usein hupun päähänsä. Hän haluaa selvittää mitä hänen siskolleen on tapahtunut. Samalla hän yrittää selvitä hengissä yläasteesta sekä ulkomaailmassa, jossa skinit, väkivaltaiset tyttöjengit ja rasistiset vartijat pitävät vahtia.

Itämaa on tarina naiseksi kasvamisen vaikeudesta sekä rikkinäisestä perheestä. Se on tarina nuoruudesta, ryhmään kuulumisen tärkeydestä ja ikuisesta ulkopuolisuudesta. Se on tarina rasismista ja väkivallasta. Ja samaan aikaan se on rakkaustarina, joka vetää vertoja Romeolle ja Julialle.

Itämaa avaa montaa aihetta ja ottaa kantaa. Se nostaa esiin naisten aseman ja eriarvoisuuden, huolimatta uskonnosta tai kulttuurista ja toisaalta juuri niistä riippuen. Kirja herättää myös ajattelemaan mitä on suomalaisuus, kuka on suomalainen ja miten jo pelkän ulkonäön perusteella tehdään johtopäätöksiä. Bussipysäkillä tuntemattomat kyselevät, miten on viihtynyt Suomessa, kun iho tai tukka on erilainen kuin muilla. Miten ei edes anneta mahdollisuutta tuntea itseään koskaan täysin suomalaiseksi jos on jollain tavalla erilainen. Ja sitten on vielä rasistist, vihamielisyys ja uhkat, joita joutuu varomaan.

 
Pidin kirjailijan tavasta kirjoittaa. Pidin hienovaraisuudesta, jossa kaikkea ei tohdittu sanoa suoraan, mutta rivien välistä lukija pystyi aavistamaan paljon. Pidin siitä, kuinka hiuksilla on kirjassa iso rooli. Miten Leila on iholtaan: "-- valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä", mutta tumma tukka ja ruskeat silmät paljastavat taustalta jotain muuta. Kirjassa kalju kuuluu skineille, rasisteille ja toisaalta järkensä menettäneille naisille. Ajatella miten jollain niin pienellä asialla kuin ihmisen hiuksilla on niin suuri merkitys siinä miten hän määrittelee itsensä ja muut.
 
Mielestäni kirjan parasta antia on sen aiheet sekä ajatukset, joita kirja herättää. Itse tarina tuntui olevan hieman yliampuva ja liian moneen ääripäähän taipuva. Toisaalta vaikka kirja tuntuu hieman liialliselta ja paikoin epäuskottavalta, se tarjoaa kuitenkin uusia ja tuoreita näkökulmia, joita ei välttämättä muuten tulisi ajatelleeksi. Rohkeat ja rouheat käänteet kirjassa takaavat lukijalle rohkeuden viedä omiakin ajatuksiaan pitkälle.

Ja se on hyvä. Pohdin nimittäin ennen kirjan lukemista, voiko suomalaisella naisella, joka itse ei ole maahanmuuttaja, olla jotain uutta sanottavaa näistä aiheista kirjalliseen keskusteluun. Vai onko kirja vain täynnä stereotypioita ja jo kymmeneen kertaan koluttuja näkemyksiä. Oli hieno huomata, että vaikka kirja ei ole mitenkään mullistavalla tavalla erilainen, kirjailija kuitenkin onnistui tarjoamaan ajatuksiaan tuoreessa asussa. Hän tuntui ylittävän rajoja ja kirja tuntuikin raikkaalta ja uudelta. Eikä tästä aiheesta voida kirjoittaa liikaa niin kauan, kuin joku joutuu kokemaan olonsa uhatuksi ja ulkopuoliseksi sukupuolensa, ulkonäkönsä tai uskontonsa vuoksi. Niin ja stereotypioista - onko maahanmuuttaja bussikuskina stereotypia vai vaan tosiasia?
 
Suosittelen kirjaa vanhempien lukijoiden lisäksi erityisesti hieman nuoremmille tytöille, jotka varmasti löytävät tästä samastumispintaa.

 

tiistai 10. helmikuuta 2015

Alice Munro: Kallis elämä

alice munro kallis elämä pienikirjasto

Alice Munro: Kallis elämä
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 318, Tammi 2013
Alkuteos: Dear Life 2012

Ajattelin, että nyt se tapahtuu. Tämä on se hetki, kun Munro pettää minut. Kallis elämä, viides lukemani Munro, viimeisin kirjailijalta julkaistu ja ilmeisesti myös viimeiseksi jäävä novellikokoelma, on se, joka katkaisee meidän hivenen yksipuoliselta rakkaussuhteeltamme siivet. Hassua, että olin oikeastaan odottanut tätä hetkeä ja valmistautunut siihen. Ajatellut jo etukäteen, että tämä on odotettavaa ja normaalia, sillä kaikissa rakkaussuhteissa on omat ylä- ja alamäkensä. Tämä olkoon siis meidän.

Eli kun luin novellikokoelman kaksi ensimmäistä novellia Postia Japaniin ja Amundsen, joita en tahtonut ymmärtää, jotka eivät tuntuneet yhtään tutun turvalliselta Munrolta ja jotka jättivät haparoivan epäuskon jälkeensä, en pelästynyt tai pettynyt ihan hirveästi. Oli jotenkin sopivaa, että uusimmassa kokoelmassaan Munro on kirjoittanut nykyaikaisen pelkistetysti. Toki hänen kaltainen nero kokeilee, kehittyy ja muuttaa tyyliään. Vaikka vanhassa ei mitään vikaa olisikaan. (Ja eihän se nyt kirjailijan vika ole, jos en ole kovin kaksinen novellien lukija, enkä kaipaa liiaksi aukkoja tai tulkinnanvaraa lukemiltani novelleilta.)
 
Vaan mitä vielä! Kokoelman kaksi ensimmäistä novellia eivät tosiaan iskeneet täysillä, eikä kolmaskaan vielä ihan tuntunut uppoavan, mutta sen jälkeen se olikin taas menoa. Teki mieli ihan tirauttaa pari kyyneltä, kun yhtäkkiä kaikki oli taas kuten piti. Ahmin novelleja niin, että kaikki muu tuntui toisarvoiselta ja yhtäkkiä olin lukenut ne kaikki. Tuosta vain. Hykerrellen ja huokaillen miten hyvä Munro onkaan.

Kokoelman keskeiseksi teemaksi nousi niinkin rajattu ja pieni aihe kuin elämä. Millaisen tarinan elämästämme teemme tai kerromme muille ja itsellemme. Mitä asioita unohdamme tai emme muka muista ja mitkä asiat muistamme aina. Millaisia valheita keksimme ja millaisia hyväksymme muilta. Olemmeko sokeita joillekin asioille oikeasti vai haluammeko vain olla. Mitä kaikkea hyväksymme tapahtuvaksi ilman selityksiä. Mitä kaikkea kiellämme tapahtuneen ja mille kaikelle annamme anteeksi. Miten ne pienet hetket, ihmiset ja tapahtumat rakentavat elämämme tarinan ja meidät. Valheet, unohdukset, muistamiset ja selitykset. Ja se ikuinen menneisyys ja sen painolasti, mikä merkitys sillä onkaan myöhemmille tapahtumille.
 
Munro kirjoittaa mehevän elämänmakuisesti, ytimekkäästi, mutta silti rakentaen muutaman sivun aikana kokonaisen elämäntarinan ja maailman. Novelleihin pääsee nopeasti sisään ja vaikka ne ovat lyhyitä, ne eivät tunnu siltä. Ne eivät lopu kesken tai jätä liikaa kysymyksiä jälkeensä. Haluaa kyllä tietää ja lukea lisää, mutta siihen kuumeeseen auttaa jo seuraava novelli ja uusi elämä ja maailma. Munro kirjoittaa niin värikkäästi ja hyvin, että näen vieläkin silmissäni ne vihreät laaksot ja joen, vanhan maalaistalon ja sen erään kerrostalon, joissa kirjassa muun muassa kuljetaan. Munro kertoo tarpeeksi, ei jätä liikaa aukkoja, mutta ei kuitenkaan pureskele kaikkea valmiiksi. Novellit ovat minusta äärettömän taidokkaita. Niitä ei lueta, vaan ne eletään.

Kallis elämä päättyy neljään tarinaan, jotka ovat omaelämänkerrallisia. Munro kirjoittaa niistä näin: "Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. -- Uskoakseni ne ovat ensimmäisetä ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat joita minulla on elämästäni sanottavana." Omaelämänkerrallisia toki, mutta yhtä taidolla kirjoitettuja kuin kaikki muutkin. Yhtä meheviä tarinoita, jotka saavat lukijan vatsanpohjassa aikaan kutkutuksen. Pidin niistäkin paljon. Vaikka haikea olo jäi, sillä Munron viimeistä teosta pidetään hänen testamenttinaan. Kuten hän sanoo, viimeiset asiat joita hänellä on elämästään sanottavana. Huh.

Toivon Munrolle vielä pitkää ikää, kirjoitti hän sitten vielä joskus jotain tai ei. Vaikka olen nyt odotusten mukaan Munrolta viimeiseksi jäävän teoksen lukenut, onnekseni minulla on lukematta vielä useampi. Ja onneksi näihin voi aina palata uudelleen. Munron jälki kirjallisuudessa tai maailmassa tuskin häviää kovin pian. 
 
 
 
"Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on.
     Jos nykyään ehtii olla kyllin pitkään vanhempi, tajuaa tehneensä virheitä, joista ei haluaisi tietää mitään ja virheitä, jotka muistaa turhankin hyvin. Se kouraisee syvältä ja joskus sitä inhoaa itseään. " 

tiistai 3. helmikuuta 2015

Robert Galbraith: Käen kutsu

Käen kutsu pienikirjasto

Robert Galbraith: Käen kutsu
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivut: 463, Otava 2013
Alkuteos: The Cuckoo's Calling

En juuri koskaan lue dekkareita, ja Käen kutsu taitaakin olla ensimmäinen varsinainen dekkari, jonka olen blogiaikanani - eli viimeisen neljän vuoden sisällä - lukenut. Tosin, tähänkin teokseen tartuin puhtaasti siitä syystä, että Robert Galbraith salanimen taakse kätkeytyy oikeasti J.K. Rowling. Koska olen Harry Pottereiden ikuinen ja vankkumaton fani, eikä Paikka vapaanakaan tuottanut pettymystä, niin ajattelin, että no miksipä en kokeilisi tätäkin. Voihan olla, että Rowling on vihdoin ja viimein se kirjailija, joka johdattaa ja saa minutkin ymmärtämään vieroksumieni dekkareiden outoa maailmaa, joka niin monia lukijoita houkuttelee. 

Paljastan sen heti: niin ei käynyt.

Kaunis ja tunnettu malli putoaa asuntonsa parvekkeelta. Kaikki viittaa itsemurhaan, ja siihen poliisitutkimuskin päätyy. Mallin veljellä on kuitenkin oma epäilyksensä asian suhteen, joten hän palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapauksen uudelleen. Samalla kun Cormoran Strike sukeltaa kuolleen mallitytön maailmaan, pääsee lukija tutustumaan myös tuohon hieman omalaatuiseen, sodan runtelemaan ja yksityiselämänsä kanssa sotkussa olevaan etsijään. Kuten hänen väliaikaiseen, vahingossa hänen avukseen lähetettyyn, sihteeriin Robiniinkin. Loppujen lopuksi heidän jokaisen kolmen - kuolleen mallitytön, yksityisetsivän ja Robinin - tarinassa on vähän oletettua enemmän. Tai oikeastaan ei.

Käen kutsu oli kyllä kiinnostavampi kuin mitä odotin, joskaan siihen ei paljon vaadita, sillä suhtautumiseni dekkareihin on hivenen kyyninen ja epäilevä. Mutta oli se myös turhan viihteellinen, kaikkine antisankareineen ja sihteereineen hivenen liian stereotyyppinen ja tarinan kulku oudon maleksiva ja hidas. Ajattelin, että dekkareissa olisi enemmän koukkuja, enemmän käänteitä ja jotain sellaista, joka pakottaisi lukijansa kääntämään kirjan sivuja vinhaa vauhtia. Mutta ei. Näin pintapuolisen viihteellisestä kirjasta ei oikein tahtonut saada otetta ja huomasinkin koko ajan kaipaavani jotain enemmän. Kirjaa oli ihan mukava lukea, mutta sen laskeminen käsistä kävi kivuttomasti. Tarina ei koukuttanut.

Olen pitänyt aiemmissa lukemissani teoksissa paljon Rowlingin tavasta kertoa ja mielestäni tietynlainen taituruus näkyy Käen kutsussakin, mutta se ei tahdo toimia tässä yhteydessä. Palaset eivät loksahtele kohdalleen. En oikein edes osaa sanoa mikä varsinaisesti tökkii, mutta kirja ei vain toimi. Rowling on ehkä yrittänyt liikaa tuoda dekkarin ytimen ympärille karua realismia, vähän sotkuisia ihmisiä tapauksen ympärillä ja rosoista menneisyyttä. Tuntuu, että kirjassa on liikaa, minkä takia mihinkään ei keskitytä kunnolla. Ja sitten toisaalta taas - pitääkö siitä päähenkilöstä oikeasti kertoa kaikki syötyjä aterioita ja luettuja tekstiviestejä myöten?

Mutta en lyttää kirjaa täysin. Sillä ottaen huomioon, etten ole oikein koskaan syttynyt dekkareille, en pidä tätä täysin huonona. Oikeastaan huomasin oikeasti haluavani lukea kirjan ja kaikesta nurinasta huolimatta ehdin vähän jo lämmetä kirjan hahmoillekin. Kirjan loppukin pääsi yllättämään, vaikka ei ollutkaan ennenkuulumattoman erikoinen, mutta ilahduttavan ovela kuitenkin. Ja minulle jäi sellainen kutina, että haluaisin ehkä lukea jatkoa tälle...