tiistai 31. maaliskuuta 2015

Keltaisten kirjojen maaliskuu

keltaisten kirjojen maaliskuu

Maaliskuussa luin

♥ 5 kirjaa
♥ 4 Tammen Keltaiseen kirjastoon kuluuvaa teosta
♥ 3 Nobel palkitun kirjailijan teosta
♥ 2 kirjaa, joiden nimessä mainittiin "päivä"
♥ 1 dekkarin

Toisin sanoen

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
José Saramago: Oikukas kuolema
  Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
♥ Alice Munro: Nuoruudenystävä (arvio tulossa)

Maaliskuussa ostin
 
♥ Alice Munro: Nuoruudenystävä
Alice Munro: Sanansaattaja
 Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
 John Green: The Fault In Our Stars
 John Green: Looking for Alaska
 
 (Puhinaa kirjojen hinnoista täällä!)


Olipa hassua kirjoja listatessa huomata, miten maaliskuun luetut kirjat ovat tässä kuussa painottuneet keltaiseen ja Nobeliin. Se ei ole ollut tarkoitus tai suunniteltua, mutta toisaalta eipä haittaa, sillä kirjat ovat olleet mainiota. Olen tykännyt jokaisesta kirjasta, enemmän tai vähemmän, mutta tykännyt kuitenkin.
 
Ostosaldo paisui lopulta kolmesta kirjasta viiteen. Tähän on kuitenkin hyvä syy - kuten kirjojen ostoon yleensäkin on... - sillä pikkusiskoni halusi ostaa tarjouksessa parillakympillä olleen John Greenin kirjapaketin, mutta hänellä oli paketin kirjoista jo kaksi, joten tarjouduin ostamaan kirjat hänen kanssaan puoliksi. Kolme kirjaa hänelle ja kaksi minulle. Tähtiin kirjoitetun virheen olen lukenut, mutta aion treenata englanniksi lukemista, joten se voisi olla oikeastaan oiva lämmittelykirja tuttuutensa vuoksi. Siihen perään sitten vain minulle entuudestaan vieras Looking for Alaska, niin ehkä jossain vaiheessa uskallan siirtyä nuortenkirjoista aikuisten romaaneihinkin. Katsotaan!

Muuten maaliskuu on ollut kiireinen, kevätväsymyksen riivaama ja onneksi myös vähän laiskanpulskea, kun viime viikon sain pääasiassa lomailla (ja katsoa Gilmoren tyttöjä!). Eilen alkoi työharjoittelu kirjastolla, joka on ihan huippua, mutta pää tietenkin ihan pyörällä kaikesta uudesta. Samaan aikaan väsyttää, tämän tekstinkin kirjoittaminen tuntuu suurelta ponnistukselta, ja käy ihan ylikierroksilla. No, onneksi tämä yleensä helpottaa ensimmäisten päivien jälkeen. Pahimmalta alkushokilta on onneksi vältytty, kun on jo vähän pohjaa kirjastojuttuihin, niin ei ole ihan täysin kuutamolla (mutta ihan tarpeeksi kyllä!). Innolla odotan tulevia työharjoittelupäiviä ja varmasti siitä mainitsen tulevaisuudessakin jotain.

Keväistä huhtikuuta kaikille!

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

vanhus ja meri pienikirjasto

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentanut: Tauno Tainio
Sivut: 133, Tammi 2009
Päällys: Martti Mykkänen
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1952
Alkuteos: The Old Man and The Sea 1952

Kun sain Ernest Hemingwayn klassikon Vanhus ja meri luettua, niin en tiennyt olisinko ollut enemmän riemuissani siitä, että olin saanut kirjan vihdoinkin luettua vai siitä, että kirja oli oikeasti hyvä. Ei nyt suoranaisesti hyvä sellaisella nautittavalla, lempikirjaksi pongahtavalla ja sadasti uudelleen luettavalla tavalla, vaan omalla klassikkomaisella tavallaan hyvä.

Vanhus ja meri kertoo nimensä mukaisesti vanhuksesta ja merestä. Vanhus ei ole saanut 84 päivään saaliikseen kalaa ja jälleen koittaa uusi aamu, kun hän ottaa veneensä ja lähtee merelle. Tällä kertaa kauemmas saaliin toivossa. Ja kala tarttuukin hänen syöttiinsä. Niin iso kala, että seurauksena on kamppailu elämästä ja kuolemasta keskellä merta.

Kirja on yksinkertainen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kerronta on yksinkertaisen toteavaa ja tarina on melko simppeli. Tarinassa keskitytään miehen ja kalan väliseen kamppailuun merellä, ja sitä kuvataan monen kymmenen sivun verran. Kyllä, varsinainen kalajuttu.

Mutta tämä yksinkertainen tarina tuoksuu auringolta ja mereltä. Ja kalalta, tietysti. Tarina on voimakas ja koskettava, tunteita herättävä. Tarinassa on useampia tasoja ja tulkittavaa riittää innokkaimmille. On oikeastaan uskomatonta, miten paljon tällainen 133 sivuinen kertomus vanhuksen kalaretkestä voikaan herättää ajatuksia ja mietteitä.
Kuten varmasti moni muukin ennen minua, minäkin ajattelin lukea tämän kirjan nopeasti muiden kirjojen välissä. 133 sivua lukee nyt vaikka yhdeltä istumalta. Vaan sainpa kohdata varsinaisen pienen suuren kirjan, jonka tarina tuntui painuvan ihoon ja tarinan herättämät ajatukset valtaavan pään. Ravisteleva pieni kirja, joka jätti ison jäljen. (Olisi ehkä pitänyt uskoa lukupiirin tyttöjä, jotka sanoivat, ettei tämä ole mikä tahansa pikkukirja.)

Ja ehkäpä se on yksi kirjan salaisuuksista ja syy, miksi kirja on klassikko. Tarina jää muistiin. Sitä pohtii. Kysyy miljoona kertaa miksi? Tavallaan haluaisin, että joku selittäisi minulle tämän kirjan kaikki syvät sopukat ja kertoisi, olenko samoilla aalloilla - ja silti en halua tietää yhtään enempää. Löysin tarinasta jotain itselleni ja ehkä se on tärkeintä. Ehkä joskus vuosien päästä luen tämän uudelleen ja puhun siitä jonkun kanssa ja olen ihan eri mieltä kaikesta kuin nyt.

Nyt olen sitä mieltä, että tässä on outo klassikko, josta voi olla tykkäämättä helposti ja josta voi kuitenkin tykätä yhtä helposti. Kirja on hyvä, siis nimenomaan sellaisella klassikkomaisella, vähän vaikealla, tavalla hyvä, mutta hyvä yhtä kaikki. Siitä huolimatta, etten ole Hemingwayn suurin fani noin muuten.

Kirjan jälkeen ajattelin paljon kirjaa itsessään, mutta myös kahta asiaa: 1. jos en olisi jo kasvissyöjä, tämän kirjan jälkeen en ainakaan enää söisi kalaa ja 2. voi miksen opiskele kirjallisuutta?

torstai 26. maaliskuuta 2015

Kirjaostoksia ja sananen kirjojen hinnoista

kirjaostoksia pienikirjasto

Päätin jo viime vuonna, että kun Alice Munrolta tulee uusi suomennos Nuoruudenystävä tämän vuoden maaliskuussa, ostan sen itselleni heti huolimatta pienestä opiskelijabudjetistani. Kirjan ilmestyttyä lähdinkin sitä kirjakauppoihin hipelöimään ja hankkimaan samalla kevyet hikikarpalot otsalle, kun hintalapussa luki kirjakaupasta riippuen jotain 32-36 euron väliltä. Vaikka kuinka teki mieli kirja ostaa samantien lähimmästä kirjakaupasta, niin ei pystynyt. Ei tuolla hinnalla.

Sen sijaan tilasin Munron uutuuden nettikirjakaupasta hieman alle 23 eurolla ja samaan tilaukseen sain perusteltua itselleni vielä Munron Sanansaattajan, koska olinhan juuri säästänyt noin 10 euroa ja lisäksi Sanansaattajan sai nettikirjakaupasta 17 eurolla, kun muissa kirjakaupoissa sen hinta vaihteli 26-35 euron välillä. Järkiostos, kuten voitte itsekin tästä päätellä.

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea sen sijaan oli puhdas 3 euron heräteostos ruokakaupassa, jossa piipahdin samalla kun hain postista yllämainitut Munrot sekä yhden poikaystäväni lahjakirjan.

Kirjaostoksia tehdessä tuli taas pohdittua kirjojen hintoja, ja vaikka aiheesta on paljon puhuttu, niin aina se vaan yhtä hullulta tuntuu. Uutuuskirja voi helposti maksaa 35 euroa ja enemmänkin, kun taas pari vuotta sitten julkaistun kirjan saa hyvällä tuurilla jo muutamalla eurolla. Voittaako tässä enää kukaan? Paitsi kuluttaja, joka ymmärtää lainata uutuudet ensin kirjastosta ja ostaa ne vasta pari vuotta niiden ilmestymisen jälkeen itselleen.

Itse mietin sitä, etten olisi voinut  mitenkään perustella 35 euron kirjan ostamista, mutta sen sijaan kaksi kirjaa napsahti ostoskoriin kivuttomasti 40 eurolla. Kun kirjan hinta pyörii 20 euron tienoilla, se ei ole täysin mahdoton edes pienituloiselle. Etenkään kun puhutaan kirjoista, jotka tietää ostavansa omaan hyllyyn joka tapauksessa. Olen tainnut täälläkin joskus pohtia, että kasvaisikohan kirjojen myynti, jos hinnat olisivat kohtuullisemmat? Itse saatan ostaa kirjan vähemmälläkin miettimisellä 20 eurolla, mutta en todellakaan yli 30 eurolla. Voisin kuvitella, etten ole ainoa näin ajatteleva ja toimiva.

Mutta tiedän, ettei juttu ole ihan näin suoraviivainen. Kirjan hinnat ovat korkeat, eikä niistä silti jää käteen oikein mitään kenellekään, koska niin moni tarvitsee niistä omansa irti. Ja onhan siinäkin näkökulma, että miksei kirjoista olla valmiita maksamaan enemmän? Miksi kirjan pitäisi olla edullinen? (Ehkä siksi, että sen kykenisi joku ostamaankin?)

Mutta tällaisia mietteitä täältä uusien, edullisten kirjojen ääreltä. 

Millaisia kirjaostoksia tai ajatuksia aiheesta teillä on käsillä juuri nyt?

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa oli samasta aiheesta vähän aika sitten kiinnostavaa keskustelua.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

José Saramago: Oikukas kuolema

oikukas kuolema pienikirjasto

José Saramago: Oikukas kuolema
Suomentanut: Erkki Kirjalainen
Sivut: 244, Tammi 2008
Päällys: Timo Mänttäri
Alkuteos: As Intermitências da Morte 2005

Minun on pitänyt pienen ikuisuuden ajan lukea José Saramagon teos Kertomus sokeudesta, mutta vähemmän yllättäen se roikkuu edelleen loputtomalla lukulistallani satojen muiden kirjojen tavoin. Mutta haa, olenpas nyt kuitenkin tullut tutustuneeksi Nobelinkin napanneeseen Saramagoon lukupiirin ansiosta. Luettavaksemme valikoitui Oikukas kuolema, joka kirjailijan mukaan on jatkoa Kertomus näkevistä -teokselle ja joka jakoi ainakin meidän lukupiirissämme mielipiteitä hyvinkin railakkaasti.

"Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut." Näillä sanoilla alkaa kertomus maasta, jossa yhtäkkiä ei enää kukaan kuole. Nopeasti ajatellen se tuntuu juhlimisen arvoiselta asialta - meiltä on peruttu kuolema! - vaan jo pian maa tuntu vajoavan epätoivoon ja sekasortoon, sillä vanhuus, sairaudet tai onnettomuudet eivät kuitenkaan häviä. Moni jää kituuttelemaan elämän ja kuoleman rajamaille. Kuolemattomuus aiheuttaa ongelmia myös kirkoille, uskonnoille, vakuutusyhtiöille, hautaustoimistoille ja muille tahoille, jossa kuolemalla on is rooli.

Koska kuolema toimii muissa maissa edelleen, ollaan suurten moraalisten kysymysten äärellä, kun aletaan pohtia sen suomia mahdollisuuksia ratkaista esimerkiksi kuormittuvat sairaalat, jotka ovat täynnä elämässä juuri ja juuri kituuttavia ihmisiä. Eihän niin voi missään nimessä tehdä, mutta toisaalta... Kuolemattomuus ei ole ainoa temppu, jonka kuolema tälle maalle tarjoaa, vaan maalla on edessään vielä muitekin kuoleman keksimiä oikkuja.

Kirjan tarina on jotain aivan erilaista, mitä muistan lukeneeni aiemmin. Tarinan idea on huikea ja vaikka kirja on lyhyt, siinä ehditään valottamaan hyvin maailmaa, jossa kukaan ei kuole ja kuolemattomuuden seurauksia. Kirjan satiirinen ote kujeilee, ilveilee ja jakelee auliisti teräviä piikkejään vähän joka puolelle. Pidin kertomusta raikkaan erilaisena. Tarinan puolesta luin kirjaa mielelläni ja pidin sen huvittavuudesta, mutta kuitenkin syvällistenkin aiheiden käsittelystä.

Mutta voi jessus tuota Saramagon kirjoitustyyliä! Ilmeisesti hänelle on tyypillistä kirjoittaa yli sivun mittaisia virkkeitä, käyttää pilkkuja kohdissa, joissa muut käyttäisivät pistettä ja leikitellä kielellä överiyteen asti. Ja vaikka - ihme kyllä - kirjoitustyyli ei haitannut minua niin paljon, kuin olisi voinut kuvitella, niin siitä huolimatta inhoan tuollaista turhan pitkälle vietyä kielellä kikkailua, jos sille ei näytä olevan selkeää syytä. Häviäisikö tästä tarinasta jotain, jos muutamat pilkut olisi korvattu pisteillä ja dialogi erottuisi kunnolla muun tekstin seasta? 

Kieli herättää tunteita ja keskustelua, jää mieleen ja puhututtaa, mutta jos joku jättää kirjan kesken kielen vuoksi, onko kielellä temppuilu viety liian pitkälle? Vai haluaako kirja tai kirjailija valikoida lukijansa tällä tavoin? Lukupiirissämme nimenomaan kieli tuntui olleen monelle ongelma, joka etäännytti tarinasta, herätti negatiivisia tuntemuksia ja sai jättämään kirjan kesken. Eikä minustakaan tosiaan kielen fani tullut.

Mutta kaiken päätteeksi voin sanoa pitäneeni kirjasta. Jos kieli ei olisi paikoitellen tökkinyt kikkailullaan ja junnailullaan, olisin pitänyt tästä enemmän ja mikäli en olisi arvannut loppua ennalta, olisi sekin nostanut pisteet korkeammalle. Nyt kirja jää positiiviseksi yllättäjäksi, joka jättää jälkeensä hieman ristiriitaiset ja varautuneet tunteet, joskin myös odottavat.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

kate atkinson ihan tavallisena päivänä pienikirjasto

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Suomentanut: Kaisa Kattelus 
Sivut: 294, Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: Case Histories 2004

Tarkoituksenani on ollut antaa toinen mahdollisuus dekkareille sekä lukea lisää Kate Atkinsonia, joten tuntui lähinnä kohtalolta, kun tämä kirja nökötti tuttavani kirppispinon päällimäisenä. Pyysin sen tietenkin lainaksi. Kirja pääsikin lukuun heti, sillä olen kipeästi kaipaillut kevyempää luettavaa ja siksi, että kirja ehtisi vielä kirpparipöytään, mikäli en haluaisi lunastaa sitä itselleni.

Ihan tavallisena päivänä on Jackson Brodie -dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjassa käsitellään kolme tapausta, joihin kaikkiin liittyy nuori tyttö tai nainen, jonkun katoaminen sekä perhe. Vuosikymmeniä sitten katoaa pieni tyttö, mutta tapaus tulee uudelleen tutkittavaksi erään tapahtuman jälkeen. Nuori nainen surmataan, eikä tappajaa löydetä, mutta naisen isä ei anna periksi ennen kuin surmaaja on saatu kiinni. Nuoren pariskunnan kotona tapahtuu hirveitä ja vuosia myöhemmin etsitään tapaukseen liittynyttä tyttöä, johon on kadotettu yhteys.

Kirja alkaa lupaavasti helteisestä kesästä, jossa tirskuu jännitteet. Atkinson kirjoittaa hyvin ja odotukset nousevat korkeiksi. Vaan karvaaseen pettymykseen päästään, kun kirjassa edetään lupaavan alun jälkeen kohti lässähdystä, jolloin tämän lukijan ote kirposi, kiinnostus lopahti ja totesin dekkareiden houkutuksen pysyvän yhä mysteerinä itselleni.

Juttu on niin, että Atkinson kirjoittaa hyvin ja houkuttelevasti. Tässä kirjassa oli kaikki onnistumisen merkit ensimmäisillä sivuilla ja alun jälkeen totesinkin tyytyväisenä kirjan olevan kivan kevyt, olematta silti tyhjänpäiväinen tai turha. Mutta mitä sitten tapahtui?

Ensinnäkin kirjan yksityisetsivä Brodie toi mieleeni Käen kutsun yksityisetsivän, ja se tympäisi heti alkuun kunnolla. Siitäkin huolimatta, että tämähän on toki kirjoitettu ennen Rowlingin teosta, mutta miten hitsissä molemmilla yksityisetsivillä on ongelmia ex-naisensa kanssa ja miksi molemmat kärsivät omituisista fyysisistä säryistä? Lisäksi yksityisetsivän "miehiset tarpeet" vahingoittaa entisen vaimonsa uutta miestä oli naurettavaa ja typerää.

Mielestäni kirjassa kaikki tapahtui ja ratkesi liian helposti. Ratkaisut olivat niin kömpelön oloisia, että niitä oli mahdotonta pitää uskottavina. (Tai sitten itse luotan liikaa virkavaltaan, enkä voi uskoa, että näin helpot ratkaisut olisivat jääneet aikoinaan poliiseilta keksimättä.) Osa jutuista myös ratkesi kuin itsestään. Voi höh, sanon minä!

Tavallaan pidin siitä, että kirja ei ollut minun tietämykseni mukaan aivan tyypillisin dekkari. Se oli enemmänkin lukuromaani, jossa oli dekkarin piirteitä. Toisaalta juuri se oli jutun ongelma. Dekkarimaisuus pilasi kirjan lukuromaanimaisuuden ja taas liika lukuromaanimaisuus pilasi kirjan dekkarimaisuuden. Odotin kirjan olevan selkeämmin dekkari ja petyin, kun kirja ei sitä ollutkaan. Ainakaan sillä tavoin, kuin minä dekkarin ymmärrän.

Purnauksestani huolimatta minä myös pidin kirjan lukemisesta. Kuten pariin kertaan olen todennut, Atkinson on taitava kirjoittaja ja hänen tekstiään lukee mielellään. Itse luin suomennoksen ja se toimi hyvin. Lisäksi kirja on kepeähkö ja viihdyttävä, joten sopi hyvin kevyemmän kirjan tarpeeseeni. Kirjasta ei kuitenkaan jää käteen sen enempää enkä tiedä tulenko lukemaan Atkinsonilta enempää dekkareita. Jos häneltä suomennetaan jotain muuta, niin sitten asia on eri. 

Atkinsonin dekkareita on suositeltu minulle usemman kerran, joten enemmän dekkareita lukeva saattaa pitää tästä minua enemmän.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

 Pitkän päivän ilta pienikirjasto

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentanut: Helene Bütsow
Sivut: 282, Tammi 1990
Kansi: Leffakansi
Alkuteos: The Remains of the Day 1989

Kun Dowton Abbeyn neljäs tuotantokausi oli katsottu ja viidettä odotettiin malttamattomana kirjastosta, niin eihän siinä välissä auttanut kuin tarttua kirjaan, joka lohdullisesti kuljetti lukijansa kartanoon lordien ja palvelusväen luo, nauttimaan pidättyväisestä englantilaisuudesta ja historian hienoisesta havinasta. Onneksi menneiden vuosien kartanoihin voi pujahtaa monesta ovesta.

Kazuo Ishiguron tunnelmainen Pitkän päivän ilta ilahdutti hienovaraisuudellaan, kujeillaan ja kartanomiljööllään. Ihastuin välittömästi kirjan kertojaan, esimerkilliseen hovimestariin, joka  avaa palvelemansa Darlington hallin elämää noin 30-60 lukujen välillä sekä tietenkin omaa elämäänsä.  Hän ei juurikaan tohdi sanoa asioita suoraan, vaan välillä hän tuntuu keskittyvän näennäisesti turhien ajatusten ja hetkien maalailemiseen, mutta kaiken sen hienostuneen pidättyväisyyden ja vaatimattomuuden takana kuplii, vyöryää ja jännite kasvaa.

Tarina on verkkainen, herkkä ja vivahteikas kertomus, jonka äärelle kannattaa pysähtyä. Kirja ei kuitenkaan ole hidas, vaan sen vajaat 300 sivua hotkaisee nopeasti ja helposti. Kirja on samaan aikaan haikea ja kujeilevan hauska kertomus. Ihastelin taustalla olevaa rakkaustarinaa, kartanon elämän kuvausta sekä kihersin kirjan äärellä useasti hieman itsetietoisen ja hölmön hovimestarin jutuille sekä ehkä hieman tälle hovimestarille itselleenkin. Ja kaikille Downton Abbeyn faneille sanottakoon, että kirjan hovimestarissa on yllättävän paljon samaa erään herra Carsonin kanssa.

Pitkän päivän ilta on yllättävän monitasoinen teos. Toisaalta se on romaani menneistä tapahtumista ja luokkaeroista. Se on rakkausromaani täynnä hillittyjä tunteita ja pieniä räiskähtelyjä. Kuitenkin taustalla voi nähdä poliittisia kannanottoja, kirjan nimestä voi aavistella jo yhden kirjan kantavan ajatuksen ja löytyy kirjasta filosofiaa muutenkin. Kirjan jälkeen jää tuntu, että sen olisi voinut lukea niin monella tavalla - minä valitsin oman tapani ja pidin siitä paljon. Nautin kertomuksesta, mutta löysin tarinasta syvyyttä yllä mainituilla tavoilla. Silti kirja on helppo, sitä ei tarvitse tonkia, jos ei halua.

Suosittelen kirjaa kaikille tunnelmallisesta kerronnasta nauttiville, Englantia rakastaville - etenkin englantilaista pidättyväisyyttä tai maaseutua palvoville - ja niille, jotka odottavat malttamattomina Dowton Abbeyn kuudetta kautta.

Ps. Huomasinpa juuri, että kirja on yhtä vanha kuin minä. Aika hyvä vuosikerta, jos saan sanoa.

 
 

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Philippe Claudel: Varjojen raportti

varjojen raportti

Philippe Claudel: Varjojen raportti
Suomentanut: Ville Keynäs
Sivut: 279, Otava 2010
Alkuteos: La rapport de Brodeck 2007

Lukupiirikirjanamme ollut Varjojen raportti on hyvä kirja, josta en oikeastaan pitänyt. Vaan ei se nyt ihan niin mennyt. Sanotaanko, että luin kirjan todella huonossa hetkessä. Maailman pahuus on viime aikoina mietityttänyt ja ahdistanut normaalia enemmän, ja siihen päälle kirja keskitysleireistä, muukalaisvihasta ja pahuudesta alkoi tuntua siltä, että nyt vyöryy yli. Ellei kirja olisi ollut lukupiirikirjana, olisin jättänyt sen toiseen hetkeen. Taidokas kirja, jonka tuska oli tällä kertaa tälle lukijalle liikaa.

Varjojen raportti on tarina kylästä, jossa tapetaan muukalainen. Kirjan kertojana toimiva Brodeck saa tehtäväkseen kirjoittaa tapahtuneesta raportin, selittää mitä tapahtui ja miksi. Samalla kun Brodeck kertoo tuosta kauheasta taposta, Brodeck kertoo myös oman kurjan ja kamalan elämäntarinansa. Tarina on kamala. Keskitysleirin kauhuuksilta, väkivallalta, nöyryytykseltä ja julmuuksilta ei vältytä. Kirjassa nöyryytetty lapioi toisten ulosteita, konttaa kuin koira toisten käskystä ja katselee päivästä toiseen kuinka joku hirtetään. Kirjassa alistetaan, raiskataan ja tapetaan. Julmuuksia ja pahuuksia riittää laidasta laitaan, eikä kirjan loppupuolella enää edes jaksaisi muistaa, mistä kaikki saikaan alkunsa. Mikä julmuus oli ensimmäinen, mikä viimeinen. Kaikki tapahtumat oikeasta elämästä, enemmän tai vähemmän. Loistavasti kirja nostaa esiin ajatuksia toiseudesta ja muukalaisvihasta. Mitä kaikkea toiselle voikaan tehdä, kun vetää sen rajan itsen ja toisen väliin.

Kirja oli rankkaa luettavaa aiheidensa puolesta, mutta kirjan kerrontakin oli omalaatuinen ja hieman työläs. Kerronta oli poukkoilevaa, laahaavaa ja välillä päämäärättömän tuntuista. Etenkin alkuun tuntui, että kirjasta on vaikea saada otetta. Kirjan kuvaileva ja maalaileva tyyli oli hieman hidas tapa edetä ja toi tietenkin kirjan kauheudet vielä lähemmäs. Loppua kohden kirjan lukeminen kuitenkin sujui paremmin ja tiheä tunnelma kasvoi kasvamistaan. Sitä vasten loppu oli jotenkin pettymys. En tiedä mitä odotin, mutta selkeästi jotain muuta.

Kirja jätti jälkeensä tyhjän olon. Se on raakaa luettavaa, eikä sitä haluaisi enää jälkikäteen muistella. Kuten sanoin, luin kirjan väärässä hetkessä enkä tunnistanut kirjaa omakseni. Kirjassa on tiettyä taituruutta, jolle osaan antaa arvoa ja kirjan teemat jäävät pyörimään päähän, joten täysin merkityksetön kirja ei ole. En tosin tiedä kenelle kirjaa suosittelisin, ehkä julmuuksia kaihtamattomalle lukijalle, joka haluaa lukea jotain syvällistä ja ajatuksia herättävää.

 

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Helmikuun kirjat ja blogisynttärit!

helmikuunkirjatjakissat
Kissa ja tällä hetkellä kesken oleva kirja.

Helmikuun voisi tiivistää sanaan väsymys sekä listaan tv-sarjoista, joiden seuraamiseen vähäiset energiani ja rajallisen kapasiteettini viime kuussa käytin. Kevätväsymys - se pirulainen tuntuu iskevän vuosi vuodelta aikaisemmin ja aina vain lamaannuttavammin. Helmikuussa sairastelin myös pitkän kaavan mukaan kevätflunssan, joten sekin oli omiaan viemään energiaa ja varmistamaan, ettei sängyn pohjalta tai tv-sarjojen ääreltä ollut juurikaan asiaa poistua. Niin, mitä nyt pakolliset opiskelukuviot ja työt piti hoitaa, mutta noin muuten lähinnä seurasin elämää Downton Abbeyssa, katselin Lookingin poikia ja päätin vihdoin tutustua Gilmoren tyttöihin...

Luin vähän, vain kolme kirjaa:

1. Alice Munro: Kallis elämä
2. Johanna Holmström: Itämaa
3. Philippe Claudel: Varjojen raportti (arvio tulossa)

Yhteensä 930 sivua, joka on minulle vähän. Tosin määrä olisi saattanut jäädä vielä vähäisemmäksi, ellei minun olisi pitänyt lukea Itämaata koulutehtävää varten ja Varjojen raporttia lukupiiriin. Kaikki lukemani kirjat olivat kovin erilaisia, mutta kaikki ihan hyviä. Tosin sanomattakin varmaan selvää, että parhaan kirjan tittelin harteilleen saa ihanan Alice Munro upea Kallis elämä. Kirjoista yksi oli oman hyllyn lukematon ja kaksi kirjastolainoja.

Helmikuu oli omalla kohdallani hivenen nuiva, mutta blogini kannalta helmikuu on aina vallan merkittävä kuukausi, sillä helmikuun 7. päivänä blogini viettää synttäreitään. Tänä vuonna mittariin tuli jo neljä vuotta!

Blogisynttärit jäivät tänä vuonna välistä syystä, jonka mainitsinkin jo ylempänä. Tarkoitukseni oli kyllä julkaista luonnoksista postaus, jossa pohdin blogiani ja sen kehityskaarta, mutta no - se roikkuu edelleen puolivalmiina luonnoksissa. Joka tapauksessa yksi postauksen ydinajatus oli se, että nyt kun blogin alkuaikojen kuohunnat ja kriisit alkavat olla ohi ja meno on alkanut tasaantua, tuntuu siltä, että enää ei tarvitse ja pidä ihan niin paljon kuin joskus ennen. Nykyään osaa jo antaa olla ja tehdä enemmän omalla tyylillään. Tehdä kuten haluaa silloin kun haluaa. Ja ehkä tähän ajatukseen ja teemaan sopii nyt oikein hyvin se, että tänä vuonna blogisynttärit mainitaan vain kuukausikoosteessa. Aina on syytä juhlaan, mutta aina niihin ei tarvitse osallistua. Ja ehkä ensi vuoden 5-vuotis bailuissa juhlitaan sitten tämänkin vuoden edestä.

Mutta nyt on aika suunnata maaliskuun puuhien pariin. Lukusuunnitelmia tälle kuukaudelle ei ole, mutta toivottavasti ehdin lukea edes jotain ja mielellään jotain hyvää.


Valoisaa ja kirjaisaa maaliskuuta kaikille!