sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Kesken olevien kirjojen loukussa

kesken olevat
kirjat

En ole saanut aikoihin luettua mitään - nimittäin loppuun asti. Olen monta kirjaa aloittanut, lukenut mallikkaasti puoleen väliin, mutta sitten kiinnostukseni on  jostain syystä vain lopahtanut totaalisesti. Tunnenkin, että olen vajonnut jonnekin keskeneräisten kirjojen loukkoon, josta voi paeta vain lukemalla, mutta kun mieleni ei tee tarttua yhteenkään kesken olevaan kirjaan, vaan aloittaa jälleen kerran jotain ihan uutta. Olen oravanpyörässä.

Tällä hetkellä kesken ovat kaikki yllä olevan kuvan kirjat.

Ene Mihkelsonin Ruttohauta on ollut kesken viime lokakuusta asti, mutta uskon vakaasti siihen, että tulen kirjan vielä lukemaan loppuun.

Cormac McCarthyn Kaikki kauniit hevoset aloitin myös viime vuoden puolella, joulukuussa. Häpeäkseni kirja on vieläkin kesken, vaikka tarkoitukseni oli lukea kirja heti kun sen saan käsiini. Puoleen väliin asti pääsin, sitten tuli stoppi. Aion yrittää vielä.

Alan Bradleyn Piiraan maku makean nappasin luettavakseni nyt, kun olen yrittänyt päästä sisään dekkareiden maailmaan. Kirjaa on kehuttu ja siinä on kiva kansi. Mutta puolessa välissä ollaan, enkä toistaiseksi tunne mitään halua lukea kirjaa loppuun. Ehkä annan sille vielä yhden mahdollisuuden, ja jos ei nappaa, niin sitten palautan kirjan kiltisti takaisin kirjastoon muiden luettavaksi.

Fredrik Backmanin Mies joka rakasti järjestystä on lukupiirikirjanamme ja kerrankin päätin aloittaa ajoissa. Kirja vaikuttaa hyvältä, mutta jostain syystä senkin vetovoima on hiipunut lupaavan alun jälkeen. Aion lukea kirjan loppuun, mutta harmittaa, että tämänkin kanssa olen totaalisesti jumissa.

♥ Kirsikkana kakun päällä on Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus, jota luen työharjoittelun puitteissa kirjaston lukupiiriin. Pientä (okei, aika suurta) nikottelua on kirjan kanssa havaittavissa, sillä en ole tottunut lukemaan tämänkaltaisia kirjoja, mutta yritys on kova. Olen kirjan puolivälissä, mikä tuntuu juuri nyt maagiselta rajalta, jota ei ylitetä, mutta toivotaan, että sinnikkyyteni kuitenkin riittää kirjan loppuun asti.

Puuh. Mitä te luette juuri nyt?

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivän ostoksia

kirjanjaruusunpäivä

Jo oli aikakin! Nimittäin ensimmäistä kertaa minäkin päätin lähteä kirjaostoksille Kirjan ja ruusun päivänä. Houkuttimena toimi Kari Hotakaisen Kantaja, jonka sai kaupan päälle, kun osti 15 eurolla kirjoja. Aiempien vuosien kirjailijat eivät ole saaneet minua liikkeelle, mutta Hotakaisen kirjan halusin ehdottomasti. Ja koska kirjan saadakseen piti ostaa kirjoja, niin nappasin kirjakaupan löytöhyllystä Ali Smithin Oli kerran kello nolla sekä Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, joille tuli hintaa yhteensä noin 17 euroa. Olen katsellut kirjoja jo aiemminkin löytöhyllystä, mutta vasta nyt ostin.

Aiempin vuosien Kirjan ja ruusun päivän teoksista minulla on Tuomas Kyrön Miniä, jonka voitin aikoinani arvonnasta ja Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito, jonka ostin eurolla kirpparilta. Nämä aiempien vuosien kirjat eivät ole tehneet kovin suurta vaikutusta, mutta toivotaan, että Hotakainen on poikkeus tähän sääntöön. Usko ainakin on kova.

Huomasin muuten tänään näin Kirjan ja ruusun päivänä, miten syvälle kirjamaailmaan sitä onkaan uponnut ja miten välillä unohtaa, että kaikki eivät ole. Nimittäin koin kirjakaupan jonossa järkytyksen, kun edellä oleva asiakas ei ollut moisesta päivästä kuullutkaan, eikä hän tahtonut ymmärtää, että hänen on mahdollisuus saada ostamansa kirjan lisäksi vielä yksi kirja lisää. Teki mieli ihan huudahtaa ääneen, että eivätkö kaikki muka ole rynninyt tänne Hotakaisen kirjan perässä. Mutta ilmeisesti eivät olleet. (Lisäksi odotin jotain Hullujen päivien vilinän tapaista ja järkytyin, kun kaupassa ei tarvinnutkaan kyynärpäätaktiikalla raivata tietään haluamiensa kirjojen luo ja riidellä viimeisestä jäljelle jääneestä Hotakaisen kirjasta. Minä kun olin siihen ihan valmistautunut.)

Mutta hei, jos oma Hotakainen jäi tänään hakematta, niin vielä huomenna ja lauantaina ehtii käydä kirjaostoksilla ja saada Hotakaisen kirjan omakseen, mikäli kirjoja on jäljellä. *

Ihanaa ja kirjaisaa huomenna alkavaa viikonloppua!


* Huom. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan omasta ilostani vinkkaan.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

joel haahtela pienikirjasto

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Sivut: 268, Otava 2013

Kansi: Päivi Puustinen


Ensimmäinen Haahtelani, kolmen euron heräteostos ruokakaupasta, tuntui ensimmäisistä sivuista lähtien hyvältä, sellaiselta omalta kirjalta, josta tietää heti pitävänsä. Ehdottomasti kolmen euron arvoinen (ja olisi voinut maksaa enemmänkin), sillä pidän kirjan enemmän kuin mielelläni omassa hyllyssäni osana laihahkoa kotimaisten kirjojen kokoelmaani.

Tähtikirkas, lumivalkea on tarina, joka on koottu erään miehen muistikirjojen merkinnöistä. Merkinnät alkavat vuoden 1889 Pariisista, jonne nuorimies on lähetetty kotimaastaan Suomesta traagisten tapahtumien jälkeen. Muistikirjassaan mies kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa Pariisia, omaa elämäänsä, tapahtumia ja kohtaamiaan ihmisiä. Vuodet vierivät, aikoinaan lennätintoimistoon palkattu nuorukainen varttuu ja päätyy kirjeenvaihtakasi uutistoimistoon, ja Pariisista Berliiniin. Muistikirjoissa ei ole merkintää kaikilta vuosilta, vaan merkintöjen välissä saattaa olla useiden vuosien taukoja. Merkinnöistä syntyy kuitenkin yhtenäinen tarina, joka avaa myös tapahtumia ennen miehen Pariisin muuttoa sekä tapahtumia sen jälkeen, kun merkinnät muistikirjassa loppuvat. Silti hämärään jää jotain lukijan uteliaisuutta kutkuttelevaa.

Muistikirjojen merkinnät ovat kirjoitettu päiväkirjamaisesti ja kirjemäisestä hänelle, jota mies tuntuu kaikki vuodet kaipaavan. 

Joel Haahtelan kirja lumosi minut jo ensimmäisen sivun jälkeen. Ihastuin ja pakahduin kielestä, joka oli makuuni sopivan kaunista ja kekseliästä olematta silti konstailevaa. Kirja kuvaili tapahtumat elävästi ja tekstistä huokui heti vahva ja vangitseva tunnelma. Haahtela tuntui tehneen hyvää työtä jo sanavalinnoissa, ja kirjan kokonaisuus oli hiottu ja hallittu. Kirjassa ei tuntunut olevan mitään liikaa tai liian vähän, ei mitään kömpelöä tai hassua. 

Kun olin lukenut kirjaa hieman alle puoleen, huolestuin kuitenkin siitä, että onko kirja pelkkää kaunista kieltä. Yhden miehen sielunmaisenaa, yksityisiä ajatuksia ja melankoliaa? Vaikka nautin kirjan lukemisesta, sen maalaamista maisemista, tunnelmasta ja hienovaraisen salaperäisestä tarinasta, tiesin, ettei pelkkä kaunis kieli kantaisi kirjaa loppuun asti. Huoleni oli turha, sillä loppua kohden käy yhä selvemmäksi, ettei kaikki ollut vielä tässä. Loppu oli hyvällä tavalla hämmentävä, mutta täydensi tarinan aukot.

Kirja nousi kepeästi yhdeksi kotimaiseksi suosikikseni, eikä ole epäilystäkään, ettenkö lukisi Haahtelaa myöhemmin lisää. Suosittelen kauniin kielen, vahvan tunnelman ja Pariisin ystäville.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

John Green: The Fault in Our Stars ja englanniksi lukemisesta

john green pienikirjasto

John Green: The Fault in Our Stars
Sivut: 313, Penguin Group 2013
Ensimmäisen kerran ilmestynyt 2012


John Greenin The Fault in Our Stars on minulle ennestään tuttu, sillä olen lukenut aiemmin kirjan suomennoksen Tähtiin kirjoitettu virhe sekä katsonut kirjan pohjalta tehdyn elokuvan - kahdesti. Nyt palasin tarinan ääreen neljännen kerran, tällä kertaa lukemalla kirjan alkuperäiskielellä englanniksi. Vaikka voisi luulla, niin en kuitenkaan ole kirjan suuri fani, vaan päädyin lukemaan kirjan toistamiseen hieman tylsemmistä syistä.

Nimittäin olen päättänyt treenata heikohkoa englantiani ja englanniksi lukemista. Tarkoituksella halusin ensimmäiseksi* luettavakseni nuortenkirjan, joka on jo tuttu. Ajatukseni oli, että kun kirja olisi tuttu, pysyisin koko ajan kärryillä ja vaikeampiakin sanoja voisi päätellä ilman sanakirjaa. Se pitikin paikkansa ja toimi oikein hyvin. Kirjan lukemisesta seurannut onnistumisen tunne myös madalsi kynnystä tarttua seuraavaan englanninkieliseen kirjaan, ja pinossa onkin jo kaksi nuortenkirjaa, jotka aion lukea.

The Fault in Our Stars kiinnosti englanniksi myös siitä syystä, että vaikka suomennos ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta aikoinaan, sisareni kehui kirjaa luettuaan sen englanniksi. Halusinkin selvittää, että kuinka paljon kieli vaikuttaa lukukokemukseen. Ja kuinkas sitten kävikään?

Augustus asked if I wanted to go with him to Support Group, but I was really tired from my busy day of Having Cancer, so I passed.

The Fault in Our Stars on tarina Hazelista, jolla on parantumaton syöpä. Vaikka hoidot pitkittävät hänen elämäänsä, ne eivät voi parantaa häntä. Hazel käy vanhempiensa mieliksi syöpää sairastavien nuorten tapaamisissa ja eräässä tapaamisessa hän tapaa Augustus Watersin. Pojan, joka on tullut tapaamiseen ystävänsä tueksi. Hazel ja Augustus tutustuvat ja siitä alkaakin rakkaustarina, jonka voi jo alkuasetelman perusteella päätellä traagiseksi. Rakkaustarinan lisäksi kirja on kipeä kertomus vanhempien ja sairaan lapsen välisestä suhteesta.

Suomeksi luettuani pidin tarinaa ihan hyvänä, toimivana nuortenkirjana, mutta hieman liian naiivina. Nyt luettuani kirjan englanniksi se oli edelleen selkeästi nuortenkirja, mutta yllättäen koin saavani siitä hieman enemmän irti. Koska luin kirjaa englanniksi, se otti oman aikansa ja olin tavallaan pakotettu lukemaan kirjaa hitaammin (vaan silti yllättävn nopeasti!). Tapahtumat etenivät rauhassa ja ehdin keskittyä niihin. Sain paremmin kiinni kirjan raadollisuudesta sekä erinäisten tapahtumien tarkoituksesta. Nyt tajusin, mistä kirja oikeastaan kertoi. Sen rakkausjutun lisäksi tietty.

Esimerkiksi Hazelilla on pakkomielle eräästä kirjasta, joka kertoo nuoren syöpään kuolleen tytön tarinan. Kirja jää kesken ja Hazel on yrittänyt tuloksetta saada kirjailijaan yhteyttä kysyäkseen, mitä kaiken jälkeen tapahtui. Mitä tapahtui lapsen vanhemmille tai lemmikille? Aiemminkin toki ymmärsin miksi kirja oli Hazelille niin tärkeä - sehän on selvää - mutta nyt sen kantava teema tuli vahvemmin läpi. Se mikä kaikki kuolemaisillaan olevaa nuorta voi huolettaa.

Ihmisten tekemät valinnat ja päätökset koskettivat myös eri tavalla. Ihmiset ovat inhimillisiä, virheitä tekeviä ja kun ollaan isojen päätösten edessä, ei valintojen tekeminen ole helppoa. Mitä kaikkea sairas tai sairaan läheinen voi toiselle kertoa ja mitä ei? Miten toisia yritetään suojella ja miltä? Pitääkö toista suojella? Näitä kysymyksiä mietin vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Ja olihan kielellä eroa. Paikoitellen paljonkin. Vaikka en ole hyvä englannissa, huomasin lukiessani paljon ilmaisuja, jotka toimivat englanniksi loistavasti, mutta kun yritin muistella ja pohtia niiden mahdollista suomennosta, kaikki kuulosti vähintään tökeröltä. En myöskään muista, että olisin suomeksi lukiessani kiinnittänyt huomiota kirjan mustahkoon huumoriin, mutta nyt poimin kirjasta useamman hauskan kohdan. Ehkä ne toimivat paremmin englanniksi kuin suomeksi?

"How are the eyes?"
"Oh, excellent," he said. "I mean, they're not in my head is the only problem."

"I don't have time to have a girlfriend. I have like a full-time job Learning How to Be Blind."


Mutta sitten taas toisaalta kirjassa oli viljelty paljon ilmaisuja, jotka miellän nuorten käyttämiksi. Se teki kirjaan selkeän nuortenkirjamaisen leiman, joka ei tietenkään nuortenkirjan kohdalla ole mikään ongelma, mutta teki kirjasa vanhemmalle lukijalle hitusen liian lapselliseksi taittavan. Eli vaikka lukukokemus oli englanniksi erilainen, ehkä hippusen parempi, niin molemmissa oli omat kuoppansa, jotka tekivät kirjasta hyvän nuortenkirjan, mutta kaikkien kirjojen seassa melko keskinkertaisen. 

Tunnustan, että vaikka kirja olisi uponnut paremmin edelleen kymmenen vuotta nuoremmalle minälle, niin tarina kyllä kosketti ja jää varmasti elämään mukana pitkän aikaa.

Lisäksi olen nyt villi ja uhmaan kaikkia kirjojen ystävien sääntöjä väittämällä, että tämä tarina oli mielestäni valkokankaalla vaikuttavampi kuin kirjana. Siinäpä vinkki teille, jotka ehkä harkitsette tarinaan tutustumista.

* Olen lukenut vuosia sitten englanniksi Harry Pottereita ja viime vuonna luin Grace after Midnight, mutta niitä en lukenut treenatakseni englantiani, vaan koska lukuhetkellä kirjoista ei löytynyt suomennosta. 
  

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Alice Munro: Nuoruudenystävä

alice munro nuoruudenystävä pienikirjasto

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 332, Tammi 2015
Päällys:  Markko Taina
Alkuteos: Friend of My Youth 1990

Koska olen nykyään Alice Munron jokseenkin vankkumaton fani, niin oli tietenkin sanomattakin selvää, että hänen uusin suomennoksensa täytyi hankkia omaksi heti sen ilmestyttyä ja malttamattomana luinkin kirjan saman tien. Nuoruudenystävä on uusin suomennos Munrolta, mutta teos itsessään ei ole uusi, vaan 25 vuotta vanha. Kirja on ilmestynyt englanniksi jo 1990. Toisin sanoen tässä on varsinainen herkku menneisyydestä ja miten iloinen olenkaan, että vanhempaakin Munroa suomennetaan. Nyt peukut ja varpaat pystyssä toivotaan, etteivät suomennokset jää tähän.

Nuoruudenystävä sisältää 10 novellia, joiden yksi keskeinen aihe on menneisyyden ihmiset, ne nuoruudenystävät, joita ei ehkä enää tapaa. Mitä kuuluukaa sille lapsuuden ystävälle, jonka kanssa kulki kaikki koulumatkat? Toteutuiko hänen haaveensa ja tuliko elämästä sellaista kuin piti? Ehkä häneen törmää jossain, kysyy kuulumiset ja voi hämmästyä, miten erilaista hänen elämänsä on kuin mitä joskus ajatteli. Tai ehkä häntä ei tapaa, mutta hänelle voi kuvitella elämän, tai muistella, ehkä jo ajan kultaamana, tätä menneisyyden hahmoa. 

Toinen aihe on avioliittojen ja ihmissuhteiden rajat. Petokset ja pettämiset. Ja toisaalta se, kuinka mielellämme kuvittelemme asiat, muutamme ne mielessämme mieleisiksemme ja kun todellisuus läjähtää kasvoille, se läjähtää lujaa. Rakastaja ei ehkä olekaan niin komea, ei ehkä niin auvoinen ja rakastettava kuin ensin ajatteli. Kuvitelmat sortuvat.

Nuoruudenystävä on kuudes Munrolta lukemani teos (alle vuoden sisällä!) ja olen pitänyt jokaisesta. Munron kerronnassa minua ilahduttaa se, kuinka pieneen sivumäärään ehtii mahtua kokonainen kirjo ihmisiä ja tapahtumia, puolikas maailma ja silti kaikki pysyy kasassa. Munro kirjoittaa usein arkisista asioista ja ihan tavallisesta elämästä, mutta hän tekee niistä kirjoissaan merkityksellisiä. Sillä mitä muuta meillä on kuin oma tavallinen ja arkinen ja silti niin ihmeellinen elämä? 

Munron novellit ovat tarkkanäköisi ja pisteliäitä. Hän kirjoittaa mielestäni realistisesti ja kaunistelematta, mutta antaen anteeksi. Ihmiset ovat oikukkaita ja heikkoja, mutta aika ihastuttavia ja sympaattisia kuitenkin. Munro antaa heille tilaa ja sijaa, paljastaa heidän salaisuutensa, mutta ei moralisoi. Lukija tosin saattaa moralisoida, mutta se on eri asia se.

Nuoruudenystävä oli hyvä ja taidokas novellikokoelma - mitä muutakaan voisi olettaa - mutta ei kuitenkaan noussut omaksi lempparikseni Munrolta. Novelleissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta koska olen lukenut Munrolta niin lyhyen sisän ajalla vahvempiakin novelleja, jäävät nämä niiden varjoon. Nyt kun lukemisesta on muutama päivä, huomaan, ettei novelleista jäänyt kovin vahvaa jälkeä. Osa on jo haalistunut mielestäni. Lisäksi novellit olivat ehkä hieman erilaisempia, kuin mitä olen Munrolta tottunut lukemaan. Ne eivät olleet niin suoraviivaisia ja helposti tulkittavia kuin yleensä Munro on. Toisaalta, en pitänyt niitä vaikeinakaan, erilaisina vain.

Olen huomannut, että pidän hieman enemmän Munron uudemmasta tuotannosta kuin näistä vanhemmista. En tiedä miksi, mutta ehkä ajan kanssa hahmotan syyn. Onko se ajankuvaus? Kirjoitustyyli? Jaa'a. Mutta Munro on aina Munro, paljon rakkautta ja sydämiä täynnä. Lisäksi täytyy vielä erikseen mainita ja kiittää Kristiina Rikmania loistavasta suomennoksesta. Munron suomennoksia lukiessani en ole koskaan ajatellut, että kaipaisin alkukielistä teosta. Ne ovat hyviä jo näin.