keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu

musta satu 2 pienikirjasto

Aki Ollikainen: Musta satu
Sivut: 155, Siltala 2015
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Vuonna 2012 Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi hurmasi lukijat vaikuttavuudellaan. Kirja oli Finlandia ehdokkaana, ja voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon sekä Blogistanian Finlandian. Itsekin luin kirjan ja pidin siitä, vaikka se ei noussutkaan suosikikseni.

Nyt nappasin Aki Ollikaisen uutuuden Musta satu kirjastosta pikalainaan kun se sattui hyllyssä olemaan. Olin utelias, mitä kirjailijalla olisi tällä kertaa tarjottavana ja kirja vaikutti mukavan ohuelta eli nopeasti luetulta. Ennen kirjan aloittamista ehdin lukea muutaman hieman pettyneen arvion, kirja ei ollut onnistunut vastaamaan odotuksiin, joita esikoisen perusteella monella oli ja kiittelin mielessäni, että onneksi omat odotukseni olivat maltilliset, lähes olemattomat. 

Siitä huolimatta petyin.

Musta satu kertoo päällekkäin kahden eri miehen tarinaa. Menneisyydessä on viinatrokari Heino 1930-luvun Helsingissä ja nykyhetkessä kirjailija, jonka tarina tuntuu olevan sekaisin monellakin tavalla. Miehiä yhdistää hajonneet perheet, sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat ja Tattarisuon mysteeri. Suolla on harjoitettu jotain mystistä, jonka jälkeen suolta on löytynyt ihmisten raajoja.

Kirjan lukemisen jälkeen päälle jäi tunne, etten oikeastaan tiedä mistä kirja pohjimmiltaan kertoi. En tahtonut saada siitä kunnolla otetta. Alun jaksoin pinnistellä ja keskittyä, mutta sitten ote herpaantui ja lopun annoin tekstin vain soljua sellaisenaan, tajusinpa siitä jotain tai en. Ollikaisen kieli oli itselleni pieni kompastuskivi jo esikoisen kohdalla ja sen kanssa sain nytkin kamppailla. Ollikainen kirjoittaa kauniisti, välillä erikoisin sanakääntein ja se etäännytti tarinasta. Lauseet ja niiden väliset yhteydet vaativat pinnistelyä valjetakseen.  

Tarinassa oli paljon samaa kuin kotimaisissa romaaneissa yleensäkin, esimerkiksi hajonneita perheitä, sotaa muistelevia vanhuksia ja tunnelmaa. En kokenut tarinaa kovin erikoiseksi, vaikka siinä oma viehätyksensä olikin. Tarina jäi kuitenkin turhan sirpalemaiseksi. Kokonaisuus tuntui pilkotulta, tarinoiden väliset yhteydet epäselviltä ja viittauksia muualle oli paljon. Mieleeni jäi erityisesti Siniparta, joka kuitenkin hukkui tarinaan. En saanut siitä mainintaa enempää irti, mikä oli sääli.

Yksi ongelmani kirjan kanssa oli, etten jaksanut keskittyä siihen sen vaatimalla tavalla. Tarina ei auennut kuten se olisi varmasti auennut, jos olisin lukenut kirjan hitaammin ajatuksella. Tästä syystä tarina jäi vaisuksi.  Samaan aikaan täytyy kuitenkin todeta, että herpaantumiseni johtui kuitenkin itse kirjasta. Jos kirja olisi ollut paksumpi, olisin jättänyt sen ensimmäisten 50 sivun jälkeen kesken, sillä tarina ei pitänyt otteessaan ja kieli takkusi.

Pidän Ollikaista kuitenkin taitavana kirjailijana, jonka esikoinen mielestäni osoitti. Hänellä on hyviä, kiinnostavia aiheita ja omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Se ei ole minulle ominta, mutta kuitenkin kiinnostavaa. Enkä tiedä olisiko Ollikainen voinut kirjoittaa sellaista teosta, joka olisi onnistunut vastaamaan Nälkävuodesta syntyneisiin odotuksiin. Ehkä tämän jälkeen hänellä on jälleen tilaisuus loistaa ja ylittää odotukset.

Musta satu ei ole huono kirja, vaikka se ei olekaan minun kirjani. Suosittelen kokeilemaan tätä, jos pitää mystisistä, kahdessa eri ajassa kulkevista tarinoista ja pienistä, tunnelmallisista kirjoista. Uutta Nälkävuotta ei kuitenkaan kannata odottaa, ettei kirja ole jo valmiiksi pilalla.

maanantai 25. toukokuuta 2015

John Williams: Stoner

pienikirjasto stoner 1

John Williams: Stoner
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivut: 306, Bazar 2015
Alkuteos: Stoner 1965

50 vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestynyt Stoner ei herättänyt ilmestyessään juurikaan huomiota, mutta sen sijaan viimeisten vajaan kymmenen vuoden sisällä teos on noussut unohduksista pinnalle. Vuonna 2006 kirjasta otettiin uusi englanninkielinen painos. Kirja alkoi kuitenkin kerätä oikeasti enemmän huomiota vuonna 2011, kun ranskalainen kirjailija Anna Gavalda löysi teoksen ja halusi kääntää sen ranskaksi. Kirjaa on käännetty eri kielille, se on kerännyt kiitosta muun muassa kriitikoilta ja saanut Waterstone Book of the Year -palkinnon vuonna 2013. Tänä keväänä kirja käännettiin suomeksi.

Kirjan tarina ja sen uudelleen tuleminen on kutkuttavaa, ja yksi syy, miksi kirjan itsekin luin. Halusin tietää millainen vanha kirja kolahtaa nykylukijaan niin kovasti, että kirjamaailma kuohuaa näin. Etenkin kun kuohunta ryöpsähti tutulle tantereelle eli suomalaisiin kirjablogeihin, joissa kirjaa on ehditty kehua jo kirjakevään tai jopa koko vuoden kirjaksi.

Mutta.

Tiedättekö sen tunteen, kun alkaa lukea kohuttua ja kehuttua teosta lievän skeptisesti ja ensimmäisten sivujen jälkeen se iskee ja alkaa ihmetellä - salaa vähän tyytyväisenä - että tämäkö se nyt on? Hetken hypetetyin teos?

Vaan ei.

Stoner on hieno, sivumääräänsä suurempi teos. Upea kirja. Eleetön ja selkeä, yksinkertaisen kaunis, hienostuneen kieroutunut ja tunnelmaltaan latautunut. Melankolinen ja väkevä. Ja kyllä, hypetyksensä ansainnut.

William Stoner syntyy maatilalla, köyhän karuihin oloihin, joissa pitäisi siintää hänen tulevaisuutensa. Maataloustieteen opinnot yliopistossa vaihtuvat kuitenkin ihan muuksi ja Stonerilla on edessään toisenlainen tulevaisuus yliopiston opettajana. Stonerin elämä on täynnä puurtamista, vastoinkäymisiä ja hiljaista hyväksyntää. Yliopistomaailma osaa olla julma eikä hänen perhe-elämäänsäkään voi kutsua idylliseksi. Stonerin elämä ei ole helppoa eikä loistokasta. Toisaalta hän saa kuitenkin työskennellä sen parissa, mitä hän rakastaa. Hänen intohimoinen suhtautumisensa kirjallisuuteen ja opettamiseen tuo valoa muuten harmaisiin päiviin.

Hahmona Stoner on surumielinen ja haparoiva, ja välillä hän ei tunnu olevan lainkaan kiinni omassa eämässään. Tuntuu kuin hän ei saisi otetta mistään. Kuitenkin hänessä on se kipinä ja intohimo, joka tuntuu määräävän hänen elämänsä polun. Stoner onkin ristiriitainen hahmo, joka kerää samalla sympatiat, kun häntä tekisi mieli ravistella. Stoner tuntuu välillä surkean ponnettomalta, mutta kuitenkin hänen tavassaan elää ja kohdata asiat on myös jotain ihailtavaa.

Stoner on erikoinen kirja. Se ei ole vaikea, vaan kerronnaltaan hyvinkin selkeä ja toteava, vaikka osaakin jättää selittämättä asioita puhki. Kuitenkin kirja haastaa sillä, ettei päähenkilön tarina ole kovin perinteinen, kirja ei ole juonivetoinen eikä kovin valoisa sanomaltaan, vaan jopa vähän vaivaannuttavan melankolinen ja epäreilu. Lukiessa miettii, että haluaako oikeasti vaipua tähän hämärään, johon kirja vääjämättä vetää. 

Mutta kirjan maailma ja sen sävyt ovat mielettömät. Lukiessa tuntuu lohdulliselta se ajatus, että joku on kirjoittanut tällaisen tarinan tällaisesta ihmisestä. Elämä ei ehkä ole täynnä suurinta loistoa, eikä pahinta tragediaa, mutta silti se on elämisen ja kertomisen arvoinen. Kaihoisa, synkkä ja silti kaunis. Täynnä surua, mutta myös koko elämän kestävää intohimoa.

Surullista on, että kirjan kirjoittanut John Williams kuoli vuonna 1994, eikä näin ole näkemässä kirjansa menestystä nyt. Se saa miettimään, että kuinka monta muuta helmeä odottaa jossain edelleen löytäjäänsä.

(Jos päätät lukea kirjan, kannattaa alun saate lukea vasta viimeisenä, sillä se tiivistää hyvin kattavasti koko tarinan.)



tiistai 19. toukokuuta 2015

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

oli kerran kello nolla

Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Suomentanut: Kristiina Drews
Sivut: 277, Otava 2013
Kansi: Safa Hovinen
Alkuteos: There but for the 2011

Hieno, upea, mieletön - vau.

Ali Smithin Oli kerran kello nolla oli sellainen isku ja yllätys, että lukemisen jälkeen tuntui vähän samalta kuin pitkän sukelluksen jälkeen - tarvitsi haukkoa henkeä tasatakseen oloa. Kun aloin lukea kirjaa eräänä iltana, en saanut heti kaikesta kiinni enkä ymmärtänyt, mutta vaikka lukeminen tuntuikin kevyeltä aivojumpalta, en voinut lopettaa lukemista - luin kirjaa yöunieni kustannuksella, kunnes oli pakko sulkea valo ja silmät. Alun imaisun jälkeen keskiosaa luin hitaasti himmaillen ja pohdiskellen, mutta viimeiset sata sivua veivät taas täysin mukanaan.

Ja kun käänsin viimeisen sivun, tuntui siltä, että kaikki valkeni. Valkeni niin, että oli pakko lukea alku uudelleen. Palaset loksahtelivat kohdalleen ja ihan nauratti, miten nero kirja olikaan. Hieno, upea ja mieletön.

Kirja kertoo Milesistä, joka lukitsee itsensä illalliskutsujen aikana isäntäperheen vierashuoneeseen. Eikä hän tule sieltä pois, ei kuukausiin. Tarinaa avataan neljän eri kertojan kautta. Jokainen heistä on kohdannut Milesin hänen eri elämänvaiheissaan ja näin kertomusten kautta voi koota hänen tarinansa kuin pala palalta. On Miles nuorena, on hän vanhuksen muistoissa, on Miles teatterissa ja toisaalta lukitussa vierashuoneessa... Samalla kirjassa sukelletaan näiden neljän kertojan elämään ja ajatuksiin. Kirja on hieno tarinoiden verkosto, joka on kietoutunut yhden miehen ympärille ja joka keritään auki taitavasti.

Kirja on kertomus ihmisisistä, nykyajasta ja menneestä. Se raottaa palan elämän ihmeellisyyttä, kurjuutta ja naurettavuutta. Teoksessa esiin nousee monta eri aihetta ja teemaa. Osa kantaa koko kirjan ja osa hyppää esiin vain sivulauseessa, jääden kuitenkin kutkuttavalla tavalla vaivaamaan mieltä. Kirja pohtii ja herättelee pohtimaan. Kirja on kuin iso hieno ajatus, jossa on tuhat pientä ajatusta seassa. Samalla se on kannanotto, mielipide ja sanoma. 

Oli kerran kello nolla on kirja, jossa voisi sanoa olevan kaikkea. Kirja pohtii elämää, taidetta, aikaa, ihmistä ja no, kaikkea. Kirja heittelee lukijaa hetkestä, tarinasta ja ajatuksesta toiseen. Oikeastaan kun ajattelee, niin kirja ei ole kuin pitkä sukellus, se on paremminkin kuin koskenlaskua veneellä. Vene heiluu ja keikkuu, heittelehtii puolelta toiselle ja heittelee kyydissä olevaa. Matka tuntuu vaaralliselta ja vaativalta, mutta samaan aikaan juuri siksi aika kivalta ja kun lopulta pääsee rantaan, on tärisevä olo, mutta toisaalta tekee mieli ottaa heti uusiksi koko matka. 

Oli kerran kello nolla on vaativa, se vaatii oman hetkensä ja se vaatii halun ymmärtää. Olen lukenut muutaman arvostelun, joissa kirjaa on pidetty liian vaikeana, mutta en itse kokenut kirjaa liian vaativaksi, vaan sopivan ja virkistävän haastavaksi. Ehkä luin kirjan oikealla hetkellä, juuri nyt kun kaipasinkin jonkun laittamaan pääni sekaisin ja häkeltyneenä lukemaan saman alun kolmesti ja sitten oivaltamaan niin, että on pakko nauraa ääneen. Silti varmasti jotain jäi oivaltamattakin, joten kirja varmasti kestää toisenkin lukukerran.

Minulle tästä tuli ehdottomasti suosikki ja Ali Smithistä kirjailija, jolta haluan lukea lisää hämmentäviä ja hyviä kirjoja.


tiistai 12. toukokuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

kun aika loppuu pienikirjasto

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Sivut: 251, Wsoy 2015
Kannet: Ville Tietäväinen

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kirja tärkeistä aiheista, joista jokaisen pitäisi lukea. Sellaisista aihesta, joista itsekin haluaisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin. Pidin kirjasta ja luinkin sen lähes kokonaan yhdessä päivässä. Hyvä, tiivis ja koskettava teos.

Kun aika loppuu on tarina perheestä ja vanhemmuudesta. Se on tarina tulevaisuudesta, ilmastonmuutoksesta, ihmisen osasta ja toivosta. Se on tarina yksinäisestä ja herkästä lapsesta, joka päätyy nuorena miehenä Lasipalatsin katolle ampumaan ihmisiä. Miksi? Mitä tapahtui?

Laura ei oikeastaan koskaan halunnut lapsia, mutta nyt hänellä on kaksi, Aava ja Aslak. Näkyvä ja kuuluva lapsi Aava, joka aikuisena pakenee somalialaisen kylään pelastamaan ihmishenkiä. Ja hiljainen, sydäntäsärkevän yksinäinen Aslak, jota Laura ei osaa auttaa, vaikka haluaisi. Laura puhuu yliopistolla ilmastonmuutoksesta ja toivosta, mutta perheelleen hän ei osaa puhua, miehensä kanssa hän vain tiuskii.

Kirjassa painottuu vanhemmuus ja perhe, mutta minä luin kirjaa toisesta näkökulmasta. Luin kirjaa kannanottona ja puheenvuorona. Kirja on puheenvuoro tulevaisuuden puolesta ja läheisten puolesta. Se on viesti siitä, mitä kaikkea voi tapahtua, jos asiat eivät muutu. Se on viesti, että jotain täytyy tehdä, ennen kun aika loppuu.

Kun Aslak kiipeää Lasipalatsin katolle, teko on järkytys perheelle, mutta ei yllätys. Se on ollut kuin aavistus jossain. Ehkä estettävissäkin. Mutta miksi näin pääsi tapahtumaan? Miksi pieni poika jäi jo lapsena erilaisuutensa vuoksi kuin pimeään varjoon, josta kukaan ei saanut häntä valoon? Oliko se hänen osansa vai unohtuiko hän sinne muilta? Ja miksi maailma vajoaa yhä syvemmälle ihmisten sontaan, vaikka kaikki merkit ovat olleet nähtävissä jo kauan?

Missä on toivo paremmasta huomisesta? Missä ovat teot kaikkien yhteisen tulevaisuuden puolesta? Ovatko ihmiset luovuttaneet?

Hirvosen teos ei ole varsinaisesti paasaava eikä syyllistävä. Se on romaani, jonka taustalta voi kuitenkin kuulla pauhun. Hyvä niin, sillä kuten kirjoitin, Hirvonen kirjoittaa tärkeistä aiheista ja niiden ympärille haluaa selityksiä. Ei voi olla vain katolle ampumaan kiipeävä poika, tarvitaan myös syy, tarvitaan ymmärrys ja motiivi. Sen Hirvonen tarjoaa, realistisessa ja todentuntuisessa paketissa. Koska tämä kaikki voisi olla totta ja onkin.

Toistan itseäni, mutta pidin kirjasta. Niinkin paljon, että siitä on ollut vaikea kirjoittaa. Kirja ei kuitenkaan ole täydellinen. Minua häiritsi välillä useat hahmot ja sivupolut tarinassa, jotka tekivät siitä hieman sekavan. Alku olisi saanut imaista heti mukaansa eikä vasta lähemmäs sadan sivun paikkeilla ja lopetukselta jäin kaipaamaan enemmän. Kirja on nopealukuinen romaanina, jota voi tulkita mielensä mukaan tai olla liikoja tulkitsematta, mutta itseäni jäi muutaman aiheen kohdalla vaivaamaan syvyyden puute. Toisaalta samaan aikaan pidin siitä, ettei kaikkea oltu kaluttu puhki. Lukija saa itse täydentää ja pohtia.

Suosittelen kirjaa muille, erityisesti vanhemmille, mutta myös heidän lapsilleen. Tässä on kirja, joka minusta olisi oivaa luettavaa niin yläkouluissa kuin lukioissakin (kunhan suurin kohu kirjan ympäriltä laskee).


lauantai 9. toukokuuta 2015

Fredrik Backman: Mies joka rakasti järjestystä

mies joka rakasti järjestystä pienikirjasto

Fredrick Backman: Mies joka rakasti järjestystä
Suomentanut: Riie Heikkilä
Sivut: 383, Atena 2013
Alkuteos: En man som heter Ove 2012

"Rakastuminen on kuin muuttaisi uuteen taloon", Sonjalla oli tapana sanoa. "Aluksi sitä rakastuu kaikkeen uuteen ja hämmästelee joka aamu että talo on tosiaan oma, ikään kuin sitä samalla pelkäisi että joku yhtäkkiä ryntää sisään ovesta ja väittää että on tapahtunut hirvittävä erehdys ja että ihana talo on siirtynyt ihan väärälle omistajalle. Mutta vuosien vieriessä julkisivu rapistuu, puupinta halkeilee sieltä täältä ja sitä alkaa rakastaa taloa pikemminkin sen epätäydellisyyksien kuin täydellisyyden tähden. Sen jokainen nurkka ja soppi tulee tutuksi. Sitä oppii, miten avaimen saa irti jäätyneestä lukosta. Sitä tietää mitkä lattialaudat antavat hiukan periksi kun nille astuu ja miten vaatekaappien ovet kannattaa avata jotta ne eivät narisisi. Juuri kaikki ne pienet salaisuudet tekevät kodista kodin.

Muistan kun Backmanin kirja Mies joka rakasti järjestystä ilmestyi pari vuotta sitten suomeksi ja keräsi kohtuullisen paljon kiitosta blogistaniassa. Kirja jäi mieleeni, mutta en ehtinyt lukea sitä aiemmin kuin nyt. Ehdotin nimittäin kirjaa lukupiirikirjaksemme, ehdotus hyväksyttiin ja kirja tuli luettua.

Mies joka rakasti järjestystä oli erilainen kuin mitä odotin, mutta ihan hyvällä tavalla. Kirja kertoo Ovesta, 59-vuotiaasta, melko äkäisestä ja jääräpäisestä miehestä, joka luottaa sääntöihin ja niiden noudattamiseen. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki tekisivät aina kuten lystäävät?

Ove on aina elänyt kuten kuuluu. Hankkinut töitä, auton, joka täytyy tietenkin olla Saab, vaimon ja asunnon. Mutta 59-vuotiaana hänellä ei ole enää paljon jäljellä ja kun töissä sanotaan, ettei hänen tarvitse enää tulla, tuntuu kuin elämältä valuisi viimeinenkin tarkoitus pois. 

Oven elämä tuntuu käyvän synkäksi. Meno kuitenkin muuttuu, kun Oven uusi tohelo naapuri ajaa hänen postilaatikkoaan päin. Vieläpä alueella, jossa autolla ei edes saisi ajaa. Se ajaa Oven ja naapurit törmäyskurssille, joiden seuraukset ovat odottamattomat. Vaikka Ove ei suinkaan ole riemuissaan naapureistaan, ei hän kuitenkaan voi sille mitään, etteivät nuo mokomat osaa tehdä yhtään mitään ja niinpä hän huomaa pian rientävänsä naapurilta toisen luo auttamassa milloin missäkin. Jos ei hän, niin kuka sitten?

Kaiken huipuksi Oven elämään ilmestyy hullujen naapureiden jatkoksi vielä kissa. Vaikka Ove ei edes pidä kissoista. Miten tässä näin kävi?

Mies joka rakasti järjestystä on viihdyttävä ja lämminhenkinen romaani miehestä, jonka tarina aukeaa hitaasti kirjan sivuilla. Oven tarina on koskettava ja paljastaa, että äkäisen pinnan alla on myös toisenlainen Ove. Vaikka tarinassa on omia synkkiä sävyjä ja tarinaan upotettu yhteiskunnallinen kritiikki, pääpaino kirjassa on kuitenkin huumorissa, välillä melko mustassa sellaisessa. Kirja on hyvän mielen kirja, joka ei ole höttöinen. 

Vaikka pidin kirjasta, en ihastunut siihen varauksetta. Luin kirjaa nimittäin melko pitkälle, ennen kuin sain siitä kiinni ja tykästyin. Pitkään luin kirjaa pitäen sitä melko mitäänsanomattomana. Eikä kirja olekaan maailmoja mullistava. Mutta kepeä ja mukava lukea. Sellainen tarina, jonka henkilöhahmoihin tutustuu mielellään, joita ehkä joskus tulevaisuudessa muistelee, mutta tuskin tulee lukeneeksi enää uudelleen.

Suosittelen kirjaa hetkeen, kun kaipaa jotain hauskaa ja kevyempää, mutta ei kuitenkaan turhanpäivästä kirjaa. Sopii erityisesti niille, joiden lähipiiristä löytyy joku äkäinen jäärä ja niille, jotka tykkäsivät Mielensäpahoittajasta.

 

perjantai 8. toukokuuta 2015

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

kevytkenkainen pienikirjasto

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus
Suomentanut: Aila Herronen
Sivut: 437, Wsoy 2010
Alkuteos: Twenties Girl 2009


Ilmeeni saattoi olla näkemisen arvoinen kun sain kuulla mikä kirja oli vuorossa lukupiirissä, johon olin menossa vierailemaan työharjoitteluni puitteissa. Vaikka pyrin lukemaan kirjoja laidasta laitaan ja koen kirjamakuni olevan melko laaja, niin kevyt hömppä, chick lit, aiheuttaa kuitenkin lähinnä lievää puistatusta. Yritin kuitenkin suhtautua asiaan ammattimaisen tyynesti ja ennakkoluulottomasti oppiminen mielessä, sillä kuten olemme koulussa ja kirjastolla puhuneet, onhan se hyvä oppia tuntemaan myös itselle vieraampia genrejä ja kirjallisuudenlajeja.

Siitä huolimatta vähän nolotti lainata kirja kirjastosta. Myöhemmin nolotti kotona, kun kirja oli jäänyt näkyville vieraiden saapuessa. Se siitä ammattimaisesta tyyneydestä ja ennakkoluulottomuudesta. *

Eikä kirjaa nikottelematta voinut lukea.

"SIIS MITÄ?! Tässä on oikeasti kevytkenkäinen kummitus? Eih..."

Kevytkenkäinen kummitus on tarina nuoresta naisesta Larasta, joka haikailee entisen poikaystävänsä perään ja yrittää pyörittää firmaa, jonka hän on ystävänsä kanssa perustanut. Laran elämä kokee melkoisen mullistuksen hänen isotätinsä Sadien hautajaisten jälkeen, kun pakkaa saapuu entisestään sekoittamaan se kevytkenkäinen kummitus, joka paljastuu Sadien parikymppiseksi haamuksi. Haamu-Sadien kaulakoru on kadonnut ja Lara ottaa tehtäväkseen selvittää sen salaisuuden. Samaan aikaan Sadie haluaa nauttia elämän iloista Laran kautta ja tietenkään Lara ei voi kieltäytyä, vaan pukeutuu Sadien mieliksi kuin 20-luvulla ja lähtee treffeille Sadien valitseman miehen kanssa. 


Sopassa on monta lusikkaa ja meno päätöntä. Välillä meno taittaa romanttisen komedian puolelle ja välillä kunnon salapoliisikertomukseksi. Vauhtia riittää, eikä noloilta tilanteilta vältytä. Etenkään kun Sadie osaa laittaa ihmisten päät pyörälle haamumaailmastaan käsin. 

Voi huh ja hei. Alkuun olin melko varma, että kirja jää kesken jo alkumetreillä. Päätin kuitenkin kerta toisensa jälkeen yrittää uudelleen ja yllättävää kyllä, joskus puolen välin jälkeen tarina kävi jopa hitusen koukuttavaksi. Ei niin koukuttavaksi, etteikö kirja olisi ollut helppo laskea käsistä turhankin usein, mutta sen verran koukuttavaksi, että sen turvin sain kirjan luettua loppuun.

Kirja on naurettava ja yliampuva. Kunnon höpöhöpöhömppää. Kirjaan mahtuu mitä uskomattomampia käänteitä ja silti se on ennalta-arvattava, kuten asiaan kuuluu. Lukija saa sen mitä odottaa. Jos siis osaa odottaa. Itse en ole koskaan lukenut mitään ihan vastaavaa, joten en ollut aivan varma mitä odottaa, mutta toisaalta kirjan kaava oli kuitenkin tuttu. Kuten varmasti jokaiselle, joka on eläessään katsonut edes yhden romanttisen komedian.

En voi sanoa pitäneeni kirjasta. Vaikka eräs tuttu kysyikin, että entä jos olisinkin pitänyt, kehtaisinko myöntää sen? Kuten hänellekin sanoin, niin voin rehellisesti myöntää, että kirja ei ollut niin paha kuin odotin. Sain kirjan luettua, puolen välin jälkeen aika ripeästikin ja kyllä 400 sivua takasi sen, että jossain välissä henkilöhahmot alkoivat olla sen verran tuttuja, ettei heidän seuraansa palaaminen tuntunutkaan ihan niin pahalta. Kirjaa pystyi lukemaan pääasiassa hyvillä mielin, jos ei nyt sitä aika ajoin ilmaantunutta nikottelua ja kulmien kohottelua lasketa. Ryppyotsaisen vakavasti tätä kirjaa ei todellakaan kannata lähestyä saati lukea.

Lukupiirissä joku sanoi, ettei kirjasta saanut mitään irti. Ja tottahan se on, että jos hakee tästä jotain syvällisempää elämystä tai sanomaa, joutuu pettymään. Sen sijaan jos kaipaa kevyttä viihdettä ja helppolukuista hömppää, niin kirja varmaan osuu ja uppoaa. Itse kaipaan melko harvoin näin kevyttä viihdettä tai romantiikkaa, mutta kun kaipaan, haluan kirjalta enemmän kuin tältä. Haluan, että kirjassa on myös se  syvempi juttu. Elokuvana tällainenkin hömppä voisi ehkä sopivassa tilanteessa mennä. Ehkä.

Ei minusta ole chick litin suurkuluttajaksi, mutta aion yrittää lukea vielä jonkun toisen samaan genreen kuuluvan jossain sopivassa välissä. Jos jollain on hyviä vinkkejä, niin kertokaa!

* HUOM. En ole oikeasti sitä mieltä, että minkään kirjan lukemista tai lainaamista kirjastosta tarvitsisi nolostella. Kaikki lukevat mistä tykkäävät ja nauttivat, se on pääasia.
 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Huhtikuun laiha luettujen lista

huhtikuu pienikirjasto

Toukokuu on täällä! Miten mahtavaa! Vaikka väsyneinä kevätpäivinä on välillä tuntunut, ettei kesä tule ikinä, niin kyllä vaan synkkyydet unohtuivat viimeistään siinä kohtaa, kun pongasi ensimmäiset silmut puissa ja kun huomasi ulkona olevan lämmintä, jopa yöllä. Huhtikuusta selvittiin hengissä ja nyt edessä ovat kuukaudet, joista pidän eniten.

Huhtikuu kului pitkälti kirjaston seinien sisäpuolella työharjoittelun puitteissa. Kirjastossa on tietenkin aivan huippua, vaikka päivien jälkeen onkin ollut välillä niin väsynyt, että hyvä kun on kotiin osannut kävellä. Kaikki uudet ihmiset, käytännöt, tavat ja perehtyminen uusiin juttuihin vie energiaa aivan mielettömästi. Onkin ollut melkoisten ponnistelujen takana jaksaa vielä pitkien päivien jälkeen hoitaa muutamia koulutöitä silloin tällöin sekä käydä töissä yhtenä iltana viikossa. Välillä onkin tuntunut, että kärsin kroonisesta väsymyksestä ja aivojeni tilalla on reikäjuusto. Mutta en mitään vaihtaisi pois. Paitsi väsymyksen ja reikäjuuston.

Kaiken rutinan jälkeen voikin varmaan päätellä, että huhtikuussa ei kovin paljon ole ollut aikaa tai energiaa lukea. Kuukauden kirjasaldo onkin laiha.

John Green: Tha Fault in Our Stars (luettu aiemmin suomeksi)
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus (arvio tulossa)

Sivuja yhteensä: 1018

Kuukauden parhaan kirjan tittelistä ei käyty kovinkaan suurta kamppailua, vaan Haahtela voitti kevyesti lumoavalla kirjallaan. Greenin kirjan luin lähinnä treenatakseni englantia ja Sophie Kinsellan kirjaston lukupiiriä varten.

Huhtikuussa ostin 3 kirjaa ja ostosteni ansiosta sain Kirjan ja ruusun päivän kirjan omakseni.

Alice Munro: Valkoinen tunkio
♥ Ali Smith: Oli kerra kellon nolla
♥ Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
♥ Kari Hotakainen: Kantaja 

Mutta nyt aion palata nauttimaan viimeisistä pitkän viikonlopun tunneista kirjojen, tv-sarjojen ja pitsan äärelle. 

Aurinkoista ja ihanaa toukokuuta!