perjantai 31. heinäkuuta 2015

Heinäkuussa kirjoja, reissuja ja kesäpuuhia



Heinäkuun reissuja ja muita kuulumisia

Heinäkuu sateineen tuntui jotenkin armottoman tylyltä ja lyhyeltä, mutta kun pohdin mitä kaikkea kuukauden aikana on tullut tehtyä, lista näyttääkin yllättävän pitkältä ja kivalta! 

Olen käynyt Helsingissä kahdesti. Alkukuun reissulla vietimme monta tuntia Suomenlinnassa ystäviemme kanssa ja kävimme parissa kivassa kahvilassa. Loppukuun visiitillä toimin amatöörimäisenä turistioppaana kiertämässä Helsingin nähtävyyksiä ja jälleen niitä kivoja kahviloita. Ensimmäistä kertaa tulin itsekin käyneeksi esimerkiksi Uspenskin katedraalissa, Tuomiokirkossa ja Vanhassa kauppahallissa. Uusia paikkoja, helppoja kohteita ja maksuttomia kokemuksia. Miksi näihin ei tule poikettua ellei mukana ole vähintään ulkomailta tullut ystävä? Nyt tuli ja olen siitä iloinen. Helsinki näytti taas uudet kasvot ja nyt tuntuu siltä, että tekisi mieli tehdä heti perään toinen reissu turisteillen. 

Helsingin lisäksi vietin yhden viikon maalla lapsuudenkodissani. Tuttuun tapaan sain viettää laatuaikaa märässä metsässä rämpien ja sukulaisia tavaten. Maalla aika tuntuu aina vähän verkkaisemmalta ja sainkin luettua siellä ihan eri tavoin kuin kaupungissa. Maalla olemisen lisäksi vietimme yhden yön saaristossa tuttavamme synttäreitä juhlimassa.

Onneksi täällä kotikaupungissakin on riittänyt tehtävää ja nähtävää kehnosta säästä huolimatta. Turun taidemuseossa on tällä hetkellä huikean hieno Riviera-näyttely, jonka kävin katsomassa ja jonka jälkeen tuli taas pohdittua, että miksi taidemuseoon tulee mentyä niin harvoin, vaikka joka perjantai pääsisi ilmaiseksi. Aion korjata tämän virheen.

Turussa oli myös Valtio+ -näyttely, joka järjestettiin Turun vanhassa lääninvankilassa. Oli mielenkiintoista päästä kurkkaamaan vanhan vankilan seinien sisäpuolelle (Tallinnassa olemme käyneet pari kertaa Patarein vankilassa, joka on ollut molemmilla kerroilla yhtä hyytävä kohde) ja toki nähdä taidettakin. Osa taideteoksista jäi lähtemättömästi mieleeni, mutta tunnustan, että vankila kiinnosti silti enemmän. 

Lisäksi on ollut ystäviä, pyöräretkiä esimerkiksi Kaarinaan, kahvilassa istuskelua, lukupiiri ja yksi ihan paras juttu - kotona loikoilu ja lukeminen. Ei mahda kotihiiri luonteelleen mitään.

Heinäkuun luettuja ja kirjaostoksia

Heinäkuussa luinkin ennätyksellisen paljon, kiitos loman ja sateisten päivien. 

Luin yhteensä 10 teosta eli 3098 sivua (!!!).
Omasta hyllystäni luin 4 teosta ja kirjastosta lainasin 6 teosta.

Luin 2 Tiitu Takalon sarjakuvaa ja 2 Haruki Murakamin kirjoittamaa teosta.

Haruki Murakami: 1Q84, osa 3. 446 s.
Kate Morton: Hylätty puutarha, 669 s. 
Salla Simukka: Punainen kuin veri, 265 s.
Tiitu Takalo: Kehä, 60 s. (sarjakuva)
Tiitu Takalo: Jää, 61 s. (sarjakuva)
Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus, 199 s.
Sarah Waters: Parempaa väkeä, 595 s. (arvio tulossa) 
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta, 419 s.
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, 177 s. (arvio tulossa)
Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut, 207 s. (arvio tulossa)

Vaikka heinäkuussa luin paljon, erilaisia ja eri syistä kiinnostaneita teoksia, niin kuukauden parasta teosta en osaa nimetä, koska sellaista ei oikeastaan ollut. Pidin kaikista, mutta mikään ei noussut keskivertoa paremmaksi. Takalo vakuutti sarjakuvillaan ja lainasin hänen teoksiaan lisääkin. Murakamin omaelämäkerrallinen teos oli kiinnostava ja innostava. Mortonia, Watersia ja Jonesia luki mielellään ja Haahtelan esikoinen kutkutti. Silti mikään ei noussut yli muiden. Voin suositella näistä jokaista, mutta en yhtäkään sen erityisemmin. No, paitsi Takaloa.

Heinäkuussa kirjahylly sai uutta täytettä kun ostin 6 kirjaa (älyttömän halvalla). Kirjoitin kirjaostoistani jo oman postauksen, mutta postauksen kirjojen lisäksi kirpparilta löytyi Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä hyvään kirpparihintaan 1,50 eurolla. 

Liekö syy kirjaostojen ja vai minkä, mutta loppukuusta kirjastolainojen pino on saanut maata koskemattomana (vain välillä olen verkon kautta uusinut lainoja) ja oman hyllyn lukemattomat alkaneet kiinnostaa jälleen uudella tavalla. Ehkä vielä jonain kauniina, tai vähemmän kauniina, päivänä nekin tulee luettua. Ihan jokainen.

Hauskaa viikonloppua ja ihanaa huomenna alkavaa elokuuta kaikille!

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Salla Simukka: Punainen kuin veri

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Sivut: 265, Tammi 2013
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Suhtaudun hieman skeptisesti nuortenkirjoihin ja dekkareihin, vaikka niitä jonkin verran luenkin. Kun puhutaan nuorten dekkarista tai trilleristä, tarvittaisiin kokonaan uusi sana kuvaamaan fiiliksiäni, sillä skeptinen ei todellakaan riitä. Siitä huolimatta olin iloinen, kun Salla Simukan teos valikoitui lukupiirikirjaksemme. Olen halunnut tutustua Simukkaan hänen menestyksensä vuoksi, mutta en ole aiemmin saanut aikaiseksi. Ne nuortenkirjat, ne dekkarit... lisäksi luulin, että tähän soppaan olisi vielä sotkettu vampyyrit. Onneksi olin väärässä.

Punainen kuin veri on Lumikki-trilogian ensimmäinen osa. Kirja kertoo Lumikista, jo omaan asuntoon muuttaneesta lukioikäisestä tytöstä, joka päätyy puoliksi vahingossa selvittelemään rikosvyyhtiä. Hän nimittäin törmää koulunsa valokuvapimiössä kuivumaan ripustettuun rahaan. Ensin Lumikki ajattelee vain jättää asian sikseen, mutta hänen salapoliisimainen tapansa huomioida asioita johtaa siihen, että hänen kiinnostuksensa herää eikä hän enää voi olla sotkeutumatta asiaan. Varsinkaan tutustuttuaan Elisaan.

Rahaa, huumeita, ruumiita. Soluttautumista, pakoon juoksemisia, verta. Kirjassa on todellinen dekkarin tuntu, ja vaikka nuortenkirjasta puhutaan, löytyy kirjsta melkoisen sankka vyyhti rankkojakin juttuja. Kevyestä lastenkirjasta tämä ei mene. Jännitystä riittää ja paikoitellen meno taittaa ahdistavaksi.

Kirja yllätti tempaisemalla mukaansa ja olemalla ihan kiinnostava. Kirja on kuitenkin nuortenkirjoille tyypillisesti melko yksinkertainen niin kerronnaltaan kuin tarinaltaankin. Se on helppo ja nopea lukea, tiivis ja jännittävä. Päähenkilö on tietenkin vähän erilainen nuori, mutta harvinaisen stereotyyppisellä tavalla. Onneksi kirjaan on kuitenkin hivutettu sellaisiakin piirteitä, joihin ei välttämättä perinteisimmissä nuortenkirjoissa ole. Lisäksi tyttöenergiaa riittää.


Olisi epäreilua arvostella ja vertailla tätä aikuisten romaaneihin. Ei tämä pärjäisi. Nuortenkirjat painivat eri sarjassa kuin aikuisille suunnattu kaunokirjallisuus. Ja niin asian kuuluukin olla. Vaikka luen jonkin verran nuortenkirjoja, enkä ihan vielä pidä nuorten maailmaa täysin vieraana, niin kokisin oloni vääräksi, jos näin 25 vuotiaana kykenisin täysin uppoutumaan kirjaan, joka on kirjoitettu itseäni 10 vuotta nuoremmille. En kykene. Hieman tosin jäin miettimään, että olisinko pitänyt tästä nuorenakaan? Dekkarit kun eivät oikein maittaneet edes silloin.

Punainen kuin veri on nuortenkirjana hyvä ja vetävä. Kirjasta on pidetty ja voisin suositella sitä nuorille dekkareista pitäville lukijoille, ja vähän vanhemmille varauksella. On tästä nimittäin vanhemmatkin lukijat pitäneet. Mutta jos joku yleisesti kaipaa nuortenkirja vinkkejä, suosittelisin ihan muita teoksia. En varmaan enää tule palaamaan trilogian muihin osiin, mutta olen iloinen, että tutustuin kuitenkin tämän verran.


Täytyy myös mainita, että kirja herätti yllättävän paljon keskustelua lukupiirissä. Pohdimme muun muassa päähenkilön ominaisuuksia, yksittäisiä kirjan tapahtumia, henkilöhahmoja, kliseisyyttä, uskottavuutta ja nuortenkirjoja yleisesti. Hauskaa oli, että jokainen oli kiinnittänyt vähän eri juttuihin huomiota ja samoistakin jutuista meillä saattoi olla hyvin erilaisia näkemyksiä. Lukupiirissä kun kaipaa juuri niitä erilaisia näkemyksiä ja tapoja tarkastella kirjaa. Vaikka kirja ei noussutkaan lempparikseni, on se ollut ehdottomasti yksi parhaimpia lukupiirikirjojamme.


maanantai 27. heinäkuuta 2015

(Liian) halpoja kirjalöytöjä


Kyllä vaan kirjarotan kinttuihin vipinää saadaan, kun korviin kantautuu vinkki Akateemisen kirjakaupan -80 % alennuksista. Kärppänä ollaan oltu jo aiemmissakin aleissa, mutta tänään saattoi tapahtua jonkin sortin ennätys siinä, kuinka nopeasti uninen ihminen ponkaisee sängystä ylös, kiskoo vaatteet päälle ja huomaa pian kiiruhtavansa tukka solmussa kohti kirjakauppaa. Kiitos älypuhelimen (jota satuin aamulla vilkaisemaan) ja kiitos lähellä keskustaa asumisen (kirjakauppaan lyhyt matka), aamuinen singahdukseni oli mahdollinen. 

Aiemmin olin aleista ostanut hurjaan yhden euron hintaan Chad Harbachin Pelin henki (myyjä totesi tuolloin, ettei meinaa kehdata sanoa kirjan hintaa ääneen, ja minua nolotti maksaa euron ostos kortilla), ja nyt alennuksista lähti mukaan kolme kirjaa, joita olin jo aiemmin käsissäni pyöritellyt. Alennuspöytiin jäi vielä monta herkkua, mutta koska lomailevan opiskelijan kirjabudjetti on harvinaisen laiha, niin nyt täytyi laskea tarkkaan markkoja ja ostaa vain kiinnostavimmat. 

Eeva-Kaarina Aronen: Edda (2014), 2 euroa
Juha Itkonen: Ajo (2014), 1 euro
Per Petterson: En suostu (2014), 6 euroa
Chad Harbach: Pelin henki (2013), 1 euro

Koko pino maksoi yhteensä 10 euroa.

Kirjojen hinnat olivat - kuten nyt jokainen huomata voi - naurettavan alhaisia. Euron ja kahden euron kirjan ovat halvempia kuin vaikka karkkipatukat. Tuollaiseen hintaan ei edes kirpaise, vaikka kirja olisikin pettymys. Siitä huolimatta valikoin kirjoja tarkkaan blogikehujen (tässä kohtaa aina huomaa, miten suuri merkitys kirjablogeilla on), tuttujen kirjailijoiden (Itkonen!) ja takakansien perusteella. Hyvältä vaikuttaa saaliini, vaikka kirjailijoiden puolesta kirjojen hinnat kauhistuttavat.

Kirjojen hintoihin ottamatta sen enempää kantaa (olen tehnyt niin jo esimerkiksi tässä postauksessa), niin huomasin itse tulevani hintasokeaksi. Kun pöytä pullistelee kirjoja yhden tai kahden euron hintaan, niin yhtäkkiä kaikki sitä kalliimmat tuntuu lähinnä sijoituskohteilta. Per Pettersonin 6 euron kirjaa puntaroin kahdesti, ennen kuin raaskin ostaa. Kuusi euroa kirjasta ei ole mitään, paitsi kun ajattelee, että samalla hinnalla voisi saada myös kuusi kirjaa. Tuntuu hassulta.

Vaikka näin halvalla kirjojen ostaminen tuntuu jo melkein pahalta, niin toivon halpojen hintojen kuljettavan kirjat lukijoiden käsiin sen sijaan, että ne hävitettäisiin. Kirjakaupat itse pohtikoot omaa hintapolitiikkaansa sitten enemmän. Vai mitä?

Millaisia kirjalöytöjä te olette tehneet? Liian halpoja?

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Suomentanut: Marianna Kurtto
Sivut:419, Otava 2015
Alkuteos: Fallout 2014


Löysin keväällä kirjaston vaihtohyllystä ennakkokappaleen kirjasta Sadie Jones Ehkä rakkaus oli totta. Kenen (teistä?) lie ennakkokappale ollut. Nappasin kirjan mukaani ajatellen sen sopivan kevyeksi ja huolettomaksi kesäkirjaksi - pehmeäkantisen ennakkokappaleen nuhjaantuminen laukun pohjalla ei haittaisi. Ja laukun pohjalle kirja päätyi kun valitsin sen matkakirjaksi mukaani maalle.

Taisin astua kirjan kanssa samaan ansaan kuin aika moni muukin. Luulin nimittäin tarttuneeni kepeään kesäkirjaan, vaan mitä vielä. Näennäisesti Ehkä rakkaus oli totta on kevyt,  kupliva ja pehmeä. On nuoruus, rakkaus ja teatteri. Suloista viattomuutta ja naiiviutta. Mutta pinnan alla sykkii synkkyys ja kipeät kohdat. Traumoja lapsuudesta, surullisia kohtaloita ja likaista realismia.

Ehkä rakkaus oli totta kertoo neljästä nuoresta 60- ja 70-luvun melskeessä. Paul, Leigh, Luke ja Nina ovat kaikki teatterimaailman väkeä. Paul on tuottaja, Leigh on näyttämömestari, Luke kirjoittaa ja Nina näyttelee. Pienissä teatteriväen piirissä heidänkin tiensä kohtaavat työn, ystävyyden ja rakkauden merkeissä.

Luken sängyssä käy kierähtämässä melkein jokainen teatterin tyttö, mutta kun hän tapaa Ninan, hän ei näe enää muita. Nina elää kuitenkin omassa kurjassa avioliitossaan, joka tulee onnen tielle. Paul ja Leigh ovat löytäneet turvan toisistaan, mutta kompastuskiviltä hekään eivät välty. Helppoa ei aina ole, mutta nuoruuden vimmalla, intohimolla ja viattomuudella he puskevat eteenpäin.

Tarina on jännä sekoitus kepeyttä, suloista ja melkein siirappista rakkautta sekä kuvottavaa ja inhottavalta tuntuvaa realismia. Kokonaisuus muodostuu kiinnostavaksi ja aidon tuntuiseksi. Tarina on uskottava eikä se ammu liikaa yli. Neljä päähenkilöä ovat kaikki erilaisia, omalla tavallaan äärettömän ihastuttavia ja huippuun hieton raivostuttavia. Heihin kiintyy ja heidän tarinansa haluaa kuulla - vaikka välillä se tuskastuttaakin.

Pidin siitä, miten nimestään huolimatta kirja on ensisijaisesti neljän nuoren tarina, se kertoo ensin nuoruudesta ja vasta sitten rakkaudesta. Vaikka eiköhän kirja pienessä romantiikan nälässäkin maistuisi.

Mielestäni kirja on enemmän lämmin kuin karu. Kirja hymyilyttää ja valvottaa, sillä sitä ei meinaa malttaa laskea käsistään. Se koskettaa, vaikkakin välillä aika terävästi. Silti lopulta jää ihan hyvä fiilis. Toisaalta myös tunne, että jo pian tarina huuhtoutuu mielestä tai sekoittuu muihin. Kirja ei muuta maailmoja - eikä kaikkien kirjojen tarvitsekaan! - mutta sen lukee mielellään.

Lue kirja, jos teatterin, nuoruuden ja rakkauden yhdistelmä kiinnostaa tai jos kaipaat kevyempää kirjaa, mutta et kuitenkaan höttöä.

 

Toisaalla (muun muassa): Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Luettua, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Täysien sivujen nautinto

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus


Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus
Suomentanut: Outi Pickering
Sivut: 199, Lehtikirjakauppa 1982
Päällys: Jaana Aarikka
A Study in Scarlet 1887

En juurikaan välitä dekkareista, mutta aina joskus kohdalle osuu sen verran kiinnostava tapaus, että innostun niistäkin. Tällä kertaa kyseessä on Sherlock Holmes. Salapoliisi aina 1800-luvun lopulta. Lähestyin Sherlockia ensin hieman nykyaikaisemmassa muodossa, kun sateisen kesän ratoksi päätin katsoa BBC:n uudehkon tv-sarjan Sherlock*. Sarja oli viihdyttävä ja Sherlock hahmona kiehtova, joten eihän kaltaiseni kirjallinen ihminen voinut jättää asiaa sikseen, vaan halusin kohdata aidon ja alkuperäisen Sherlockin vielä kirjan sivuilla. Ostin kirpparilta noin tuhat sivuisen Sherlock-kokoelman ja sitten kipitin kirjastoon hakemaan ihka ensimmäisen Sherlock-romaanin Punaisten kirjainten arvoitus

Punaisten kirjainten arvoitus on ensimmäinen romaani, jossa Sherlock on esiintynyt. Kirjassa tohtori Watson ja Sherlock tutustuvat sattumalta yhteisen tuttavan kautta. He molemmat etsivät edullista asumisratkaisua ja päätyvät asumaan samaan asuntoon. Kirja onkin kerrottu Watsonin näkökulmasta, kuinka hän tarkkailee uutta, outoa ystäväänsä, joka on ehkä ainoa konsultoiva salapoliisi koko maailmassa. Watson pääsee sivusta seuraamaan, kuin Sherlock ratkaisee poliiseille mahdottomalta tuntuvan rikoksen ilmiömäisin kyvyin. Sherlockin ei tarvitse kuin nähdä rikospaikka ja hän osaa jo kuvailla tekijän. 

Itselleni kirjan rikos oli sivuseikka, vaikka sen taustalla olikin ihan mielenkiintoinen tarina. Sen sijaan mielenkiintoista oli lukea dekkari 1800-luvulta. Dekkarikin on heti kiinnostavampi, kun kirjalla on ikää ja se on oikeasti kirjoitettu reilusti yli 100 vuotta sitten, ei vain sijoitettu menneeseen. Sherlockin hahmo jaksoi kiehtoa - tinkimätön salapoliisi, "hullu nero", joka hämmästyttää kyvyillään ja tuntuu kuitenkin olevan välillä pihalla arkisista asioista ja muutenkin maailman menosta. Lisäksi mieltä kutkutti kun Sherlock selitti, miten hän pystyi tekemään tulkintansa rikoksen tekijästä rikospaikan perusteella. Hurjaa! 

Pidän siitä, että kirja on kerrottu Watsonin näkökulmasta. On hyvä ratkaisu, ettei lukija pääse Sherlockin pään sisään, vaan joutuu sivusta seuraamaan ja ihmettelemään salapoliisia. Hahmo pysyy mukavan etäisenä, salaperäisenä ja kiinnostavana. Sherlock kutkuttaa mieltä, ja Watsonista tulee lukijan ystävä.

Yhden kirjan perusteella en vielä tee johtopäätöksiä - aion jatkaa Sherlockin parissa - mutta toki kirja kalpenee tv-sarjan rinnalla. Kirja ei ole huono, mutta se ei välttämättä kykene tyydyttämään nykylukijaa. Minusta kirja on kuitenkin kiehtova kaikkine vanhahtavine vivahteineen. Tosin jäin harmittelemaan, että se himputin rikos vei lyhyestä kirjasta niin paljon sivuja ja pääpari jäi vähemmälle huomiolle. Minä kun voisin lukea teoksen, jossa keskityttäisiin pelkästään heihin rikosten sijaan. Ihmissuhteet päihittävät rikokset, tietenkin.

Punaisten kirjainten arvoitus on nopea ja helppo luettava. Välillä tosin kirjan suomennos sai hymyn huulille ja parhaita pätkiä oli luettava ääneen poikaystävälle. Mutta oikeasti vanhahtava suomennos ja välillä erikoiset ilmaisut eivät juurikaan häirinneet, vaan sopivat kirjaan. Ja pysyvätpähän aivot virkeinä, kun saavat pureskeltavakseen hieman erilaista tekstiä.

Lue kirja, jos haluat tietää mistä Sherlock on saanut alkunsa, jos olet kiinnostunut vanhemmista dekkareista tai dekkareista ylipäänsä. Ja tietenkin silloin, jos olet kiinnostunut 1800-luvulla kirjoitetuista kirjoista.

Vähän aikaa sitten poikaystäväni kysyi: "Tuleeko meistä nyt sellaisia dekkari-ihmisiä?" Vannomatta lienee aina paras, mutta Sherlock-ihmisiä meistä on tainnut tulla jo.

(* Muutama vuosi sitten ahmin Salapoliisi Conania, mangaa, joka on ammentanut myös Sherlock Holmesista.)
 

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Tiitu Takalo: Jää ja Kehä


Viime viikolla hakiessani varausta kirjastosta, piipahdin samalla sarjakuvahyllylle, jottei hyvä aikomukseni lukea enemmän sarjakuvia jäisi aina vain aikomukseksi. Siinä missä romaaneja lainaan enää harvoin summamutikassa sen mukaan mitä hyllystä löytyy, niin sarjakuvien kohdalla nautin juuri tuosta sattumanvaraisuudesta ja suunnittelemattomuudesta.

Tiitu Takalon sarjakuvien kohdalla tosin ei voi puhua puhtaasta sattumanvaraisuudesta, sillä hänen sarjakuviaan olen jo pitkään halunnut lukea ja siitä syystä nyt nappasinkin niitä lainapinooni. Sarjakuvia lainatessani minulle tuli tunne, että olisin lukenut Kehän aiemminkin. Kun luin sarjakuvaa, tarina tuntui niin tutulta, että olin jo melko varma aiemmasta lukukerrasta. Epäilyni vahvistuivat todeksi, kun poikaystävä näki lainapinoni ja totesi meidän molempien lukeneen sarjakuvan joskus vuosia sitten. No, nyt on luettu toistamiseen.

Kehä
Sivut 60
Suuri Kurpitsa 2007

Kehä kertoo 16-vuotiaasta Juliasta, joka harrastaa nyrkkeilyä, seurustelee Eetun kanssa ja pitää äitiään nolona. Moni asia kuitenkin muuttuu, kun Julia tutustuu harrastuksensa kautta Alexandraan, jonka kanssa orastava ystävyyssuhde alkaa muuttua sävyiltään romanttiseksi. 
 
Kehä on tarinaltaan ihastuttava ja koskettava. Sarjakuva tuntui aidolta ja teinit uskottavilta. Toisten tunteita ei aina osattu ajatella, välillä oltiin ärsyttäviä, mutta silti teinien tapaan herkkiä. Pidin siitä, että päähenkilöt olivat ihan tavallisia nuoria, vaan eivät tavanomaisia. Heissä oli särmää ja vahvuutta. 
 
Takalo tuntuu ottavan sarjakuvallaan kantaa useampaan asiaan. Siihen millaisia tytöt ovat ja saavatkin olla, millaista on rakkaus ja miten määritellään väkivalta. Sarjakuvaa voi tarkastella monelta kantilta, mutta silti se on helppo ja nopea lukea.
 
Kuvitus on hyvää. Mustavalkoiset ruudut ovat yksinkertaisia, mutta eläväisiä, ilmeikkäitä ja puhuttelevia. Kuvitus on hyvää silläkin tavalla, että lukiessa unohtaa lukevansa. Tarinaan uppoutuu. Kuitenkin parhaimmillaan sarjakuva voi toimia vertaistukena nuorelle, avata silmiä ja voimaannuttaa. Suosittelen etenkin nuoremmille lukijoille, mutta kaikille muillekin!

 

Jää
Sivut 61
Suuri Kurpitsa 2008


Jää on sarjakuva-albumi, joka sisältää kolmetoista lyhyehköä tarinaa. Tarinat ovat kiinnostavia ja koskettavia. Ensimmäinen sarjakuva kuvaa isän ja tyttären välistä vaikeaa suhdetta. Muissa sarjakuvissa aiheita ovat muun muassa erilaisuus parisuhteissa, naisten asema ja tasa-arvo, synkkyyden karkoittaminen ja kohtaamiset kaduilla. 

Pidin kokoelman jokaisesta sarjakuvasta. Pidin myös siitä, miten sarjakuvien kuvitus vaihtelee. Omaksi lempparikseni nousi sarjakuva Ei tarvitse sietää, jossa pohditaan naisten asemaa ja tasa-arvoa. Jokaisen pitäisi lukea vähintään se.

Jään sarjakuvissa on painavaa sanottavaa, ja samaan aikaan ne ovat aika herttaisia - hyvällä tavalla. Aitoa elämää voimakkaalla näkemyksellä. Sarjakuvien elämänmakuisuus ja feministisyys piristivät läpi kokoelman. Ihana!

Tiitu Takalo nousi näillä kevyesti lempparikseni. Itseasiassa kun yritin kirjoittaa sarjakuvista ensimmäisen kerran, katkesi homma tyystin kun eksyin Tiitun lokiin, johon jäin jumiin juttuja lueskelemaan. Huippu! Suosittelen sitä sarjakuvien lisäksi. 

Nyt syyhyttäisi kovasti hakea lisää Takalon sarjakuvia kirjastolta! Varmasti pian haenkin.
 
 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta


 
Turun kaupungin pääkirjaston vanha puoli  12.7.


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Tämän postauksen lopussa on linkkilista osallistujien blogeihin.

Kirjastot ovat tärkeitä monesta syystä, mutta etenkin lukutaidon, sivistyksen ja tasa-arvon kannalta. Kirjastot ovat paikkoja, joissa kuka tahansa voi etsiä tietoa ja pyytää apua tiedonhakuun. Vapaa pääsy tiedon pariin on avain sivistyneeseen yhteiskuntaan.

Kirjaston tehtävä on innostaa ihmisiä lukemaan ja kehittämään lukutaitoaan sekä tarjota mahdollisuus näihin. Lukutaito ja sivistys kulkevat käsi kädessä. Lukutaito ja sivistys lisäävät tasa-arvoa ja mahdollisuutta olla osana yhteiskuntaa. Lukutaito on välttämätön arjessa selviytymiseen, mutta hyvällä lukutaidolla nähdään yhteys myös parempaan elämänlaatuun. Lukutaidottomuus vuorostaan voi olla yhtenä tekijänä syrjäytymisessä.

Kirjasto on maksuton matalan kynnyksen palvelu, joka tarjoaa helpon väylän tiedon lisäksi kulttuurin pariin. Kulttuuri ja kulttuuriperintö ovat iso osa yhteiskuntaa. Niiden ymmärtäminen lisää yhteiskunnan sekä maailman ymmärtämistä ja näin yhteiskunnassa mukana pysymistä. Lisäksi kulttuuri rikastuttaa ja tukee luovaa ajattelua. Tietenkin kulttuuri tarjoaa myös viihdettä sekä viihtymistä!

Olen kirjoittanut aiemminkin kirjastoista ja kirjastolaista. Olen yrittänyt tuoda esiin oman ajatukseni siitä, miksi kirjastot ovat tärkeitä, mikä on kirjastolaki ja miksi se tulee säilyttää jatkossakin.
Ytimenä on kirjastojen tasa-arvoistava vaikutus ja sen kaikille tarjoamat mahdollisuudet. Kirjastopalveluihin menee monen kunnan budjetista alle 1 %, mutta kirjaston merkitys on monelle elintärkeä.

Olen aiemmin todennut: "Kirjasto on oikeasti tasa-arvoistava paikka, joka tarjoaa kaikille välineitä ja apua oppimiseen, itsensä kehittämiseen ja omien tietojan ja taitojen päivittämiseen. Kirjasto on mahdollistaja monelle ja yhteinen yhdistävä paikka kaikille."

Haluan myös muistuttaa, että  toimivaa yhteiskuntaa ei voi rakentaa alas revittyjen peruspalveluiden päälle. Kirjasto on yksi yhteiskunnan peruspalveluista. Sitä ei tule repiä alas, vaan antaa sen tarjota tuki ja pohja yhteiskunnallemme.

Tämä tempaus on kirjabloggaajien tapa ottaa kantaa kirjastojen ja tällä hetkellä etenkin kirjastolain säilyttämisen puolesta. Vastaavan tempauksen on järjestänyt muun muassa kirjastopuolue, joka onkin ollut yksi tämän tempauksen innoittajista.

Tempauksella kirjabloggaajat haluavat osoittaa, että olemme kirjastojen puolella, koska ne ovat meille tärkeitä! 

Toivottavasti tempaus innostaa muitakin jakamaan ajatuksiaan kirjastoista, kertomaan kirjastokokemuksistaan ja ehkä kuvauttamaan itsensä kirjaston edessä. Sekä tietenkin menemään kirjastoon! Tempaus ei vanhene ja lupaan, että ainakin minun blogissani tullaan jatkossakin näkemään kirjastoja.



--

Minä halusin kanssani samaan kuvaan kauniin, ihanan ja tärkeän lähikirjastoni, joka on myös Turun pääkirjasto (yllä oleva kuva). Turun pääkirjasto on nähtävyys, sillä sekä sen vanha että uusi puoli ovat jo arkkitehtuurisesti huikeat. Moni turistikin piipahtaa ihastelemaan kirjastoa. Samaan aikaan se on kuitenkin monelle ihanan tuttu ja arkinen paikka, jossa opiskellaan, käytetään tietokoneita, haetaan varauksia, pengotaan kirjahyllyjä ja hengaillaan päivittäin. Erilaisia tapahtumia ja luentoja unohtamatta.

Historiassani on kaksi muutakin tärkeää lähikirjastoa. Ensimmäinen lähikirjastoni ei varsinaisesti ollut lähikirjasto, sillä Honkajoen kirjastoon oli kotoamme reiluhko automatka. Pienen paikkakunnan tylsä tosiasia. Honkajoen kirjastossa kävimme perheeni kanssa lähes viikottain ja vaikka muutin paikkakunnalta pois 10-vuotiaana, muistan edelleen monet kirjastovierailumme. Valitettavasti en päässyt kuvaamaan Honkajoen kirjastoa tätä tempausta varten.


 photo kirjabloggaajat kirjastojen puolesta pienikirjasto2.jpg
Runosmäen kirjaston edessä 13.7. 

Runosmäen kirjasto oli lapsuuteni ja teinivuosieni lähikirjasto sekä pakopaikka. Kouluikäisenä kävin kirjastossa viikottain hakemassa kasan kirjoja luettavakseni. Muistan alkuun kirjastossa henkilökunnan epäilleen, että jaksaako ikäiseni lukea niin monta kirjaa kuin mitä lainasin, mutta ilmeisesti pian totuttiin uuteen, paljon kirjoja lainaavaan pieneen asiakkaaseen, sillä en muista myöhemmin kenenkään kyseenalaistaneen lainapinojani. No, ei ainakaan ääneen.

Lukiolaisena ja etenkin ylioppilaskirjoitusteni aikaan Runosmäen kirjasto oli minulle kuin toinen koti. Kun kotona vilisti monta sisarusta, lukurauhaa oli harvoin. Niinpä opiskelin kirjastossa. Kirjoitusteni aikana istuin kirjastossa melkein aamusta iltaan. Noilta ajoilta muistan henkilökunna ystävällisyyden. He usein varmistivat lukurauhani hätistelemällä äänekkäitä, kirjastoon mekastamaan tulleita pikkupoikia vähän syrjempään tilasta, jossa istuin kirjojeni kanssa. Henkilökunta kirjastossa on vaihtunut, mutta piipahdan siellä silti edelleen silloin tällöin.

Minulle kirjastot ovat mahdollistaneet tärkeän lukuharrastuksen sekä tilan opiskella. Ilman kirjastoja tuskin olisin koskaan lukenut niin paljon kuin nyt olen, tuskin pitäisin kirjablogia ja ilman kirjastoja tuskin opiskelisin tällä hetkellä ammattikorkeakoulussa. Kiitos kirjastot!

--


Tempauksessa mukana ovat:
  1. Ainakin 52 kirjaa
  2. Ajatuksia kirjamaasta
  3. Bibliofiilin päiväunia
  4. Booking it some more
  5. Dysphoria
  6. Ei vain mustaa valkoisella
  7. Ellei
  8. Eniten minua kiinnostaa tie
  9. Erjan lukupäiväkirja
  10. Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
  11. Hyllytontun höpinöitä
  12. Hyönteisdokumentti
  13. Iltatähden syttyessä
  14. Kaikkea kirjasta 
  15. Kannesta kanteen
  16. Kirjahamsterin lukuvinkit 
  17. Kirjakaapin avain
  18. Kirjakirppu
  19. Kirjakko ruispellossa
  20. Kirjallisia
  21. Kirjanurkkaus
  22. Kirjaretket
  23. Kirjasfääri
  24. Kirjasto-jonne 
  25. Kirjojen keskellä
  26. Klassikkojen lumoissa 
  27. Kujerruksia
  28. Kulttuuri kukoistaa
  29. Kuuttaren lukupäiväkirja
  30. Lillin kirjataivas 
  31. Luetaanko tämä?
  32. Lumiomena
  33. La petite lectrice
  34. Leena Lumi
  35. Luettua elämää
  36. Lukutoukan kulttuuriblogi 
  37. Mustikkakummun Anna
  38. Nannan kirjakimara
  39. Nenä kirjassa
  40. Oksan hyllyltä
  41. P.S. Rakastan kirjoja
  42. Pinon päällimmäinen 
  43. Tarukirja
  44. Todella vaiheessa
  45. Tuijata
  46. Tuulevin lukublogi
  47. Yöpöydän kirjat
Mikäli blogisi ei löydy listalta, linkkaathan sen postauksen kommentteihin, jotta voin lisätä sen listalle.


Suuri kiitos kaikille tempauksessa mukana oleville!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kate Morton: Hylätty puutarha


 photo hylaumltty puutarha pienikirjasto.jpg

Kate Morton: Hylätty puutarha
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivut: 669, Bazar 2014

Alkuteos: The Forgotten Garden 2008
Kannen kuva: Getty Images

Olin kuullut Kate Mortonin Hylätystä puutarhasta useampia sen verran nihkeitä mielipiteitä, että epäröin pitkään tarttua kirjaan. Esikoinen Paluu Rivertoniin oli täydellinen lukuromaani, ja moni joka oli minun tavoin pitänyt tuosta esikoisesta, kertoi pettyneensä tämän äärellä. Esikoinen kuitenkin kummitteli sen verran vahvana jossain takaraivossa, että kun Hylätty puutarha tupsahti käteeni kirjastossa kuin vahingossa, en voinut vastustaa kiusausta vaan lainasin kirjan. Houkuttelihan kirjan lumoava kansikin jo lukemaan.

Hylätty puutarha oli mukava ja nopea lukea, sopi kevyeksi ahmittavaksi näihin sateisiin kesäpäiviin ja öihin.  Kirja oli koukuttava ja vei mukanaan. Sivut kääntyivät kuin itsestään. Yhtäkkiä vain huomasi lukeneensa yli sata sivua ja yö myöhälläkin oli pakko lukea vielä muutama sivu, vaikka edes silmät eivät enää tahtoneet pysyä auki. Halusin selvittää kirjan arvoituksen ja tietää, osuiko arvaukseni oikeaan. (Ja osuihan se! Vain osittain tosin, mutta enemmän olin innoissani siitä, että kirja pääsi viime metreillä yllättämään.)

Hylätty puutarha on eräänlainen sukukertomus, joka polveilee useamman ajanjakson ja laskujeni mukaan kuuden sukupolven yli. Nell saa aikuisuudensa kynnyksellä kuulla, etteivät hänen vanhempansa ole hänen biologiset vanhemmat. Hän on hylätty löytölapsi. Saapunut ilmeisesti yksin laivalla Australiaan 4-vuotiaana, ja kun kukaan ei ole etsinyt häntä, ovat hänen kasvattivanhempansa ottaneet hänet huostaansa, kasvattaneet ja rakastaneet. Mutta ketkä olivat Nellin oikeat vanhemmat ja miksi he hylkäsivät hänet? Missä ovat Nellin juuret? Siitä alkaa kirjan arvoitus, jota Nell yrittää kuumeisesti ratkoa ja lopulta Cassandra, Nellin lapsenlapsi. 

Arvoitus kuljettaa Nellin ja myöhemmin Cassandran Englantiin, ja johdattaa aina 1900-luvun alun Lontooseen, ja sieltä hienon kartanon ja suvun maille. Englanti tihkuu sumua, jännitystä ja salaisuuksia. Nell ja Cassandra kokoavat tarinaa kasaan pala palalta.

Vaikka pidin tästä mysteerisestä tarinasta ja sen lukemisesta, niin kirjassa on yksi suuri heikkous. Se sisältää liian paljon. Kirja on runsas sirpalemaisella tavalla, eikä päänupissa tahtonut pysyä kaikki hahmot, tapahtumat ja tapahtumapaikat, vaikka kaikki tuntuivatkin toinen toistaan kiinnostavimmilta. Kirjassa on monta tarinaa, monta kiinnostavaa ja elävää tarinaa, mutta ne kärsivät ollessaan samassa sumpussa. Kokonaisuus jäi sekavaksi. Tässä olisikin ainesta - etenkin henkilöhahmoja - useampaan romaaniin.

Mortonilla on kuitenkin sellainen taito, että vaikka kirja ei täysin vakuuttanut, kirjaan ihastui silti kuin huomaamattaan. Se on niin tunnelmallinen. Jo ensimmäisten satojen sivujen jälkeen kerroin ystävälleni miten olen ihastunut Nellin taloon ja haluaisin itsekin asua siellä. Morton osaa luoda elävän ja vangitsevan miljöön kirjoihinsa. Hän rakentaa henkilöhahmoistaan samastuttavan inhimillisiä, herttaisia ja rakastettavia. Paitsi niistä, joita kuuluukin inhota. Morton kertoo tarinaa, johon haluaa upota.

Kirjassa on liikaa kaikkea, eikä se siksi yllä Paluu Rivertoniin tasolle. Ymmärrän, miksi niin moni on kirjaan pettynyt. Hylätty puutarha ei olekaan täydellinen lukuromaani, mutta mielestäni kuitenkin hyvä sellainen. Kun kaipaa jotain kevyttä ja nopeasti luettavaa, josta kuitenkin riittää edes pariksi laiskaksi kesäpäiväksi seuraa, niin Hylätty puutarha ei ole hullumpi vaihtoehto.

Kirja ei ole täydellinen, mutta ei jokaisen kirjan tarvitsekaan olla. Pidin kirjasta sen verran, että Mortonin kolmas suomennettu Kaukaiset hetket pomppasi lukulistalleni saman tien. 


♥½

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Haruki Murakami: 1Q84, osat 1-3.

haruki murakami 1q84 pienikirjasto

Haruki Murakami: 1Q84, osat 1-3.
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Sivut: 782 (osat 1-2) ja 446 (osa 3)
Tammi 2013
Alkuteos 1Q84 julkaistu vuosina 2009-2010


Lukiessani Murakamin pääteoksena pidettyä järkälemäistä 1Q84-trilogiaa, tulin jälleen todenneeksi, miten ristiriitainen suhde minulla tähän japanilaiseen ja monen rakastamaan kirjailijaan onkaan. Murakami on kiinnostava kirjailija, jota haluan lukea, jonka kirjoista olen pääasiassa pitänyt, mutta joka kuitenkin jättää aina toivomisen varaa. Yhtä kafkamaista poikkeusta lukuun ottamatta. Nyt ristiriita äityi siihen, että kun ensimmäisten kahden osan kohdalla teki mieli viheltää peli poikki kun ei vaan napannut (olin jo valmis kuskaamaan koko trilogian lähimpään kirjojen kierrätyspisteeseen), niin kolmatta osaa luinkin ihastuksissani pää pyörällä ja melkein harmittelin kun kirja loppui.

Lyhyesti kerrottuna kirja kertoo naisesta Aomamesta, joka tappaa väkivaltaisia miehiä sekä Tengosta, joka saa tehtäväkseen muokata erästä tekstiä ja päätyy mukaan petokseen, jonka seuraukset ovatkin odotettua suuremmat. Molempien maailma nytkähtää paikaltaan ja pian taivaalla loimottaa kaksi kuuta. Soppaan sekoittuu mukaan vielä uskonnollinen suljettu yhteisö ja ihmisiä, joilla olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla vain sivullisten roolin. Niin ja tietysti paljon Murakamille tyypillisiä outouksia, joille harvemmin löytyy selitystä. Loppujen lopuksi kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, tarinat limittyvät ja dekkarimainen jännitys tiivistyy loppua kohden huippuunsa.
 
 Mikä kaikki sitten ärsytti?

1. Toisto. Näin pitkässä trilogiassa, jossa tarina kuvataan useammasta näkökulmasta, toisto on tiettyyn asti perusteltua ja tarpeellistakin. Ensimmäisen kahden osan kohdalla toistoa oli kuitenkin niin paljon, että välillä mietin eikö kirjailija luota lainkaan lukijan muistiin vai eikö hän itse muista mitä on jo kirjoittanut? Näin pitkän trilogian paisuttaminen toistolla otti nuppiin.
 
2. Tissit ja tissit ja tissit. Kyllä, maailmassa on paljon tisssejä, kaiken kokoisia ja näköisia ja tuntuisia ja Murakaminkaan kirjassa niistä ei pulaa ole. Vaan mikä idea on joka paikasta esiin pomppaavilla rinnoilla? Tai seksillä? Tarinan kannalta jatkuva tissien vyöry alkoi tylsistyttää. Mikä pointti? Lukijoiden kalastelu? Voi tissi sentään...
 
3. Puhki selittäminen. Murakamin kirjoille on tyypillistä selittämättömät, usein unenomaiset jutut, joille voi yrittää löytää selityksen tai antaa suosiolla olla. Niitä piisaa tässäkin trilogiassa. Samaan aikaan osa tapahtumista tai viittauksista selitetään niin puhki, että alkaa ihan harmittaa. Kyllä lukijan älyyn voisi vähän enemmän luottaa!

No mistä sitten tykkäsin?

1. Tarina. Vaikka kerronta välillä tökki ja puudutti ja ärsytti, niin tarinassa oli vetoa ja se oli mielenkiintoinen. Pidin myös - yllättävää kyllä - kirjan dekkarimaisista piirteistä. Oli mukavaa, kun Murakamin outouksiin liittyi tällä tavoin lievää jännitystä.

2. Viittauksista ja joistain kerronnallisista ratkaisuista.
Orwell, Proust, Tšehov... Olen niitä friikkejä, jotka innostuvat aina kun kirjassa viitataan muihin teoksiin. Lisäksi Murakamilla oli kirjassa ärsyttävien kerronnallisten juttujen lisäksi myös tosi hyviä, toimivia ja jopa yllättäviä kerronnallisia ratkaisuja. Osa tuodaan ilmi melko selkeästi, mutta osa - onneksi! - vaatii lukijalta tarkkuutta ja pientä analysointia. Jes jes jes!

3. Kolmannesta osasta.
Luin koko trilogian yhtä kyytiä, sillä olin melko varma, että muuten en olisi enää myöhemmin saanut itseäni tarttumaan kolmanteen. Kahden ensimmäisen osan aiheuttama pettymys kaiversi sen verran mieltä. Vaan kolmas osa tuntui heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien jotenkin skarpimmalta, siivotummalta ja vauhdikkaammalta. 

Mutta...

Lukukokemus taittaa kuitenkin enemmän positiiviseen. Jos vähän ummistaa silmiään ja osaa karsia mielessään turhaa höttöä pois, niin kirjan ydin ja tarina on kuitenkin tosi hyvä. Oikeasti harmittaa, että niin hyvä tarina kärsii muun muassa turhasta toistosta näin paljon. Haluan myös olla kirjalle armollinen sillä luin kahta ensimmäistä osaa kesän lukumaratonilla ja tiiviissä lukutahdissa esimerkiksi toisto oli tarpeeton. Jos olisin lukenut ensimmäisiä osia rauhallisempaan tahtiin, olisi toistonon ärsyttävyys ollut varmasti vähäisempi. Kolmannen osan luin rauhassa ja siitä pidin.

Minulla on tapana pisteyttää kirjat goodreadsissa ja myös täällä. Tämä teos tuotti kyllä päänvaivaa, kun kahdessa ensimmäisessä osassa oli piirteitä, joiden takia teki mieli antaa teokselle korkeintaan kaksi tähteä, mutta samaan aikaan tarina oli niin hyvä, että olisi ansainnut neljä tähteä. Sen sijaan kolmas osa oli niin huomattavasti parempi, että vertailussa se ansaitsi ainakin neljä tähteä. Niin tai näin, päädyin lopulta alla olevaan ratkaisuun.

Tämä järkälemäinen trilogia sopii Murakamin faneille, kirjojaan hitaasti pitkässä aikavälissä lukeville sekä niille, jotka haluavat lukea jotain outoa dekkarimaisella mausteella.


(Osat 1-2)


(Osa 3)

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Kesäkuun kirjat & puolivuotiskatsaus

kesäkuun kirjat pienikirjasto

Kolea kesäkuu on ohi ja heinäkuun hikiset (ja ihanat!) helteet täällä. Vaikka blogistania tuntuu jälleen hiljentyneen lämpimien säiden ja lomien ajaksi, niin täällä vaan yksi uskollinen bloggaaja jaksaa vielä vääntää kuukausikoosteen ja mikä toki tärkeintä - puolivuotiskatsauksen!

Kesäkuun aikana luin määrällisesti hyvin. Saldoksi kertyi neljä romaania ja kolme sarjakuvaa. Sivumäärä lähenteli 2000, josta kuuluu osaksi kiitos kesäkuun lukumaratonille.

Kesäkuussa luettiin:

   Yong-Deuk Kwon: Yölinja (sarjakuva)
   Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia (sarjakuva)
   Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
   Jaakko ja Lauri Ahonen: Pikku närhi (sarjakuva) 
   Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
   Rainbow Rowell: Eleanor & Park
    Haruki Murakami: 1Q84, osat 1-2. (arvio tulossa)

Sivuja yhteensä: 1823
Oman hyllyn kirjoja: 1
Kirjastosta: 6

Kesäkuussa luin hyviä teoksia, mutta jokainen tuppasi taittumaan ennemmin ihan hyvän kuin loistavan puolelle. Ehkä tästä syystä kuukauden lemppariksi nousi hieman yllättäen nuortenkirja, sillä Rainbow Rowellin Eleanor & Park jaksoi ihastuttaa näin vähän vanhempaakin lukijaa. Kesäkuussa luin pääasiassa kirjastosta lainattuja. Heinäkuussa yritänkin saada useamman oman hyllyn teoksen luetuksi.

Kesäkuussa ostin kaksi kirjaa. Kirpparilta löytyi Joel Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut ja kirjakaupan alelaarista Haahtelan Traumbach. Tästä voi päätellä, että upea Tähtikirkas, lumivalkea kummittelee takaraivossa edelleen ja tarkoitus on jo kesän aikana lukea lisää Haahtelaa.

Puolivuotiskatsaus: tammikuu - kesäkuu 2015

Koska kuusi kuukautta vuodesta on taas kulunut, niin on aika erittäin lyhyen puolivuotiskatsauksen. Viimeisen puoli vuotta olen pääasiassa opiskellut, ollut jonkin verran töissä ja nyt kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen lomaillut. Kirjallinen puolivuotinen taas on ollut seuraavanlainen.

Olen lukenut yhteensä 30 kirjaa eli noin 8910 sivua.

Olen lukenut omasta hyllystä 14 kirjaa, kirjastosta 15 kirjaa ja ystävältä lainattuna 1 kirjan.

Olen ostanut 11 kirjaa ja saanut 2 kirjaa.

2 kirjaa on saanut täydet viisi sydäntä: John Williams Stoner, Ali Smith Oli kerran kello nolla.

10 kirjaa on saanut 4 sydäntä: ne voi kurkata täältä tai täältä.

2 kirjaa on vielä vailla arviota (Hotakainen Kantaja ja Murakami 1Q84, osat 1-2.). Tulossa ovat.

Aika hyvä puoli vuotta takana noin yleisesti ottaen, mutta myös kirjallisessa mielessä.

Mutta nyt aika painella takaisin ulos kirja kainalosa. Tehkää te sama! 

Ihanaa heinäkuuta kaikille!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


lukija aamujunassa pienikirjasto

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suomentanut: Kira Poutanen
Sivut: 189, Tammi 2015
Alkuteos: Le liseur du 6h27 2014

Lukija aamujunassa on kuin aikuisten vähän vinksahtanut satu, joka on omiaan jokaiselle kirjojen ja tarinoiden ystävälle. Kirjaa on kehuttu jonkin verran ja siksi sen itsekin luin. Pidin tarinasta, mutta en varsinaisesti tästä pienestä kirjasta. Se voi kuulostaa hassulta, mutta juuri sellainen lukukokemus oli.  Ihastuin tarinan sadunomaisuuteen, joka hykerrytti, ilahdutti ja välillä vähän ällötti. Tarina jäi mieleen mietityttämään ja voisin hyvin kertoa sen suullisesti eteenpäin toiselle tarinoiden ystävälle. Kuitenkin itse kirjan lukeminen oli vähän pitkästyttävä rupeama. Tarina oli kerrottu tavalla, josta mieleeni ei jäänyt kuin omat pitkät huokaukset ja vilkuilu, koska oikein saisin kääntää viimeisen sivun.

Kirja kertoo miehestä, joka rakastaa tarinoita, mutta tuhoaa työkseen kirjoja. Työpaikaltaan hän pelastaa aina muutamia kirjojen sivuja ja lukee näitä sivuja ääneen junassa matkallaan töihin. Tästä on muotoutunut rituaali, joka on kanssamatkustajillekin tuttu. Vapaa-ajallaan mies auttaa entistä työkaveriaan etsimään täydellistä kokoelmaa erään kirjan tietystä painoerästä ja ruokkii kultakalaansa. Miehen elämä saa kuitenkin sysäyksen, kun hänen junassa lukemisestaan ihastuneet rouvat päättävät lähestyä häntä erään kysymyksen merkeissä. Varsinainen sysäys tapahtuu kuitenkin kun mies törmää tarinaan, joka muuttaa hänen elämänsä suuntaa.

Teoksesta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Mutta kirjan tarina kokonaisuudessaan on oikeastaan aika suloinen, vaikka ei mitään höttöistä pumpulia tarjoilekaan. Kirjassa on paljon hauskoja yksityiskohtia ja elementtejä, jotka huvittavat ja tuovat lisää väriä jo muutenkin hullunkuriseen tarinaan. Tarinassa oikeastaan kaikki on kohdillaan.

Vaan en tiedä mikä kerronnassa oli, ettei lukeminen tahtonut napata. Jokin siinä ei osunut makuni kanssa yksiin. Ehkä se oli liian yksinkertaista, tai näkökulma kapea. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän, jotain syvällisempää ja hienompaa.

Mutta kerronasta viis, kirja on oikein sopiva välipalakirja sadunomaisista, mutta kuitenkin arkisista tarinoista pitäville.