maanantai 31. elokuuta 2015

Ihana, surkea, ikioma elokuuni


Syksy on aina ollut lempivuodenaikani ja etenkin elokuun päivät. Ehkä se menee juuri kuten Katja kirjoitti; omin vuodenaika on se, jolloin on syntynyt. Ainakin nyt tuntuu siltä.

Elokuussa on tapahtunut hurjasti ja sellaisiakin juttuja, joista en olisi osannut edes uneksia. Kiirettä on pitänyt ja lomailun jälkeen on pieni stressin poikanen kotiutunut luokseni, mutta siitä huolimatta kaikki on tuntunut tervetulleelta ja olen vastaanottanut syksyn hymyillen.  Olen hymyillyt aamuherätyksille, täyteen ahdetulle kalenterille, pikaisille lounaille ja suihkuille, koulujutuille, työjutuille, liian pitkille välimatkoille, jotka olen taittanut, palavereille, lähetetyille ja vastaanotetuille sähköposteille, kaveritreffeille ja kaikille uusille ihmisille. Elämä on ollut täynnä, niin täynnä. Ja se on tuntunut ihan hyvältä, kuten syksyn alku aina. 

Elokuussa olen viettänyt muutaman yön Tukholmassa ja muutaman yön maalla, jossa kerättiin ämpärikaupalla mustikoita ja tutustutettiin hollantilainen hulluun maalaiselämään. Olen aloittanut opiskelut tuutorihommilla, sähköpostivyöryillä ja pikaisilla palavereillä. Niin, ja kurssirumballa, jota en osannut odottaa. Olen tehnyt sijaisuuksia kirjastoon ja palannut mopin varteen kesäloman jälkeen. Olen viettänyt synttäreitäni ja tajunnut olevani lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. 

Kun katselen kalenteristani elokuun alkua, tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Tavallaan onkin, koska sen jälkeen on ehtinyt tapahtua pienen ihmiselämän verran asioita. Onneksi nyt saan pari päivää levätä, ennen kuin alkaa ihan oikea arki rytinällä. Siihen kuuluu alkuun koulu ja kaksi työpaikkaa. Ei varmaan tarvitse sanoa, että kiire tuskin loppuu heti. 

Vaikka elokuu on ollut aika ihana, on se lukemisen kannalta ollut suorastaan surkea. Luin koko elokuun aikana kaksi ja puoli romaania sekä puolikkaan sarjakuvan. Kirjastoon palautin kasan lukemattomia lainoja, koska olin uusinut ne jo maksimimäärän. Sanoisinko, että auts. Kaltaiselleni lukutoukalle on vaikea pala purtavaksi, kun ei ehdi tai jaksa lukea. 

Elokuussa luin kokonaan James Bowen Katukatti Bobin ja Robert Galbraithin (eli J.K. Rowlingin) Silkkiäistoukka. Bob oli näistä kaltaiselleni kissaihmisille nappivalinta, mutta Silkkiäistoukka todisti jälleen sen, etteivät dekkarit tahdo upota. Kirja kuitenkin sopi kiireiselle lukijalle kepeytensä puolesta.

Tämän syksyn aikana tekeminen ei varmaan lopu ihan heti kesken, joten en uskalla lupailla sen ihmeellisempiä tänne blogin puolelle. Kovasti syyhyttäisi pistää ulkoasu uusiksi ja vinkata teille muutama hyvä elokuva, mutta katsotaan koska ehdin. Sen sijaan yhden uuden jutun uskallan luvata, sillä se on jo julkaisua vaille valmiina ja se on - tattadatattadataa - ensimmäinen juttusarja blogissa. Ensimmäinen osa ilmestyy jo tällä viikolla ja pari seuraavaa osaa on valmiina. Mistään säännöllisestä tai pitkästä jutusta ei ole kyse, mutta muutama osa on kuitenkin tulossa. Jänskättää mitä tykkäätte!

Nyt olen suuren valinnan edessä, rästipostaukset vai lukupiirikirja? HMM.

Mutta hei, ihanaa syksyä teille! Nauttikaa!

lauantai 29. elokuuta 2015

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Suomentanut englanninkielisestä laitoksesta: Jyrki Kiiskinen
Sivut: 177, Tammi 2011
Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto 2007


Luin Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen Mistä puhun kun puhun juoksemista jo heinäkuun puolella, mutta en ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittaa kirjasta aiemmin. Murakamin pieni suuri kirja on sellainen, jota voisi suositella kaikille Murakamista, juoksemista ja/tai yleisesti kirjailijan elämästä kiinnostuneille luettavaksi. Murakami paljastaa palasia omasta elämästään samalla kun pureutuu juoksuharrastukseen sekä itsensä elättämiseen kirjoittamalla. 
 
Oma suhteeni Murakamiin kirjailijana on hieman ristiriitainen. Hänen teoksistaan Kafka rannalla oli todella hyvä, mutta muiden romaanien kanssa jokin on aina ottanut vastaan. Ne eivät ole ihan täysin istuneet makuuni ja niissä on ollut piirteitä, joista en ole pitänyt. Murakami kiinnostaa, vaikka joskus vähän hiertääkin.
 
Samantapainen suhde minulla on juoksemiseen. En ole erityisemmin liikunnan ystävä, mutta olen säännöllisen epäsäännöllinen juoksija. Olen juossut nuoresta asti kausittain. Välillä aikataulutetusti ja tavoitteellisesti, välillä fiiliksen mukaan. Joskus vain prukaakseni stressiä tai avatakseni kipeitä lihaksiani. Pidän juoksemisesta, koska sitä voi tehdä melkein missä vain, ulkoilmassa ja koska se on kokonaisvaltaista. Juokseminen on fyysistä ja psyykkistä. Tykkään, mutta joskus hankaa vastaan ja pahasti.
 
Sellainen jakso oli meneillään, kun nappasin Murakamin teoksen käteeni. Huh mikä fiilis kirjasta iski! Oli ihana lukea kirjaa juuri tästä aiheesta. Juokseminen kun on vähän sellainen aihe, josta toki puhutaan urheilijapiireissä, mutta josta kaltaiseni tavallinen pulliainen ei paljon pukahda. Nyt tuntui siltä, kuin olisi saanut vaihtaa ajatuksia toisen tavallisen pulliaisen kanssa aiheesta. Todeta, että mä niin tiedän ton. Ja nauraa yhdessä, että sitähän juokseminen on. nimittäin hullun hommaa.
 
Ja kyllä, kirjan lukemisen jälkeen laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan. Vaikka juokseminen ei olekaan vielä vakiintunut tavaksi tauon jälkeen, niin into on hiipinyt takaisin. Näen itseni jo tuolla lenkkipolulla syksyn kiireiden ja stressin kourissa. Mikä kamala, ja silti jo vähän kutkuttava ajatus!

Kirja itsessään on lyhyt ja tiivis opus, jossa kuuluu tietenkin Murakamin ääni. Murakami puhuu oman näkökulmansa kautta, joten varsinaiseksi juoksuoppaaksi kirja ei sovellu, mutta fiilistelyyn sitäkin paremmin. Oli kiinnostavaa lukea myös Murakamin elämästä, sillä en aiemmin tiennyt tuosta outojen kirjojen miehestä juuri mitään. 

Suosittelen juoksua fiilisteleville ja Murakamista kiinnostuneille.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kesähaaste ja kiireisen bloggaajan kuulumisia

elokuussa

Kiireinen bloggaaja täällä hei! Huh, enpä olisi uskonut, että syksyn kiireet alkavat ennen syyskuuta, mutta niin se vain on, että elokuu on mennyt hurjaa vauhtia kiireiden ja välillä pienen stressin keskellä. Pääasiassa eteeni on tupsahtanut huippuja juttuja, kuten kivoja työkuvioita, pieniä reissuja ja ihania ihmisiä, joita olen saanut tavata. Mutta on ollut muutakin, ei mitään ikävää, mutta aikaa ja energiaa vieviä hommia kuitenkin. Vaikka en vaihtaisi viimeisiä viikkoja mihinkään, niin ihan hippasen harmittaa, että en ole ehtinyt lukea enkä todellakaan päivittää blogia. Näillä näkymin sama meno jatkuu vielä tovin, sillä huomenna alkaa oikeasti arki, joka sisältää ainakin nyt alkusyksyn koulua sekä kaksi työpaikkaa. Olen innoissani, mutta tiedän, että blogini tulee uinumaan paljon tulevan syksyn ajan. En ole siis poistumassa blogikuvioista mihinkään, mutta nyt on se hetki, kun täytyy keskittyä vähän enemmän muihin puuhiin. Blogia aion päivittää, hoitaa rästipostauksetkin julkaisukelpoisiksi, mutta tahti on verkkainen.

Vastaaan nyt viimein tähän kesähaasteeseen, jonka sain tovi sitten ihanalta Kaisalta.

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta. 
Onpa vaikea, sillä en millään muista mitä kaikkea olen jo kertonut, mutta yritetäänpä nyt. 

Olen syntynyt syksyllä ja syksy on aina ollut kesän kanssa lempivuodenaikani. Rakastan syksyisiä lämpimiä sekä sateisia säitä, sienestämistä ja marjastamista, pimeneviä iltoja ja syksyn värejä. Olen maalta kotoisin ja arvostan maaseudun hiljaisuutta ja pimeyttä. Vaikka olenkin nykyään kaupunkilainen, niin silti joskus unettomina öinä häiritsee tolkuttomasti, kun kotia ei saa yhtä pimeäksi kuin maalla. Vietinkin juuri pari yötä maalla ja nautin siitä, kun yöllä makuuhuoneessa oli niin pimeää, ettei nähnyt mitään. Pidän myös siitä, että maalla tuntuu olevan aina jotain puuhaa toisin kuin kaupungissa. Ristiriitaisesti en ole kovin sinut ötököiden kanssa, vaikka luulisi niihinkin tottuneen.

Kärsin lentopelosta, ja se on yksi syy miksi olen matkustellut niin vähän. En pidä laivoistakaan, mutta niiden suhteen kynnykseni on vuosien varrella vähän madaltunut. Minulla ei ole ajokorttia. Olen koirille lievästi allerginen, mutta en kissoille. Minulla on neljä pikkusiskoa, joiden kanssa tykkään viettää aikaa. Luen mieluummin kirjoja kuin katselen elokuvia. 

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi? 
On ja ei. En kirjoittaisi julkista blogia, ellei lukijoilla olisi merkitystä. Kirjoitan juttuja, joiden toivon kiinnostavan muitakin ja haluan tehdä sen hyvin. En halua välittää blogini kautta vääränlaista kuvaa itsestäni tai kirjoittamistani asioista, joten mietin välillä mistä kirjoitan ja millä tavoin. Siinä mielessä mietin blogini lukijoita aika paljon. En kuitenkaan kirjoita miellyttääkseni muita. Kaikki eivät voi pitää blogistani, mielipiteistäni tai tavoistani kertoa ne. Ja se on ihan okei. Tietenkin toivon blogini löytävän lukijansa, koska on mukava olla vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa ja on hauskaa, että joku oikeasti saattaa lukea tekstejäni. Muiden mielipiteet eivät kuitenkaan vaikuta siihen, miten blogiani lopulta kirjoitan.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Blogiminäni on vain pala itseäni. Blogiminäni kirjoittaa pääasiassa vain kirjoista ja niihin liittyvistä asioista, mutta tosielämässä olen kiinnostunut tietenkin muistakin jutuista. Blogissani esiintyy yleensä rauhallisempi ja harkitsevampi puoleni, joka sanoo melko rohkeasti mielipiteitään. Oikeasti olen välillä vähän ujo, en aina uskalla sanoa mielipiteitäni ja joskus jään sanattomaksi, kun taas täällä sellaista käy harvoin, koska on aikaa miettiä miten vastaa ja kommentoi. Toisaalta samaan aikaan räiskyvimmät  ja ehkä hauskimmat piirteeni ja kärkkäimmät mielipiteeni eivät ylety blogiini. On oikeastaan hassua ajatella, miten pienen palan täällä annan itsestäni ja miten paljon jää pimentoon. Mutta samanlainen kirjafriikki olen täällä kuin ihan oikeassakin elämässä.

4. Mikä saa sinut nauramaan? 
Huumorintajuni on huono ja musta. Nauran monesti asioille, joita muut eivät välttämättä pidä hauskoina. Pidän tahattomasta tilannekomiikasta, muiden ihmisten höpsötyksistä ja sanaväännöksistä. (Saatan nauraa, jos joku sanoo juovansa vaikka kahvikuppinsa loppuun.) En pidä vahingonilosta tai pahantahtoisesta muille nauramisesta, sen sijaan on hyvä taito osata nauraa itselleen ja joskus vähän muillekin. Nauran aika helposti ja pidän tietynlaisesta nasevuudesta ja sarkasmista, joiden myötä usein syntyy hauskoja keskusteluja. Inhoan tärkeilyä tai liian vaikeaksi taipuvaa nasevuutta, koska ne kuollettavat hauskat jutut. Jos minun pitäisi sanoa kaksi hauskinta elokuvaa, sanoisin varmaan Little Miss Sunshine ja 50/50

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee? 
Voi apua, mieleni täyttyy tässä kohtaa vain kaikenlaisesta filosofisesta hötöstä ja siitä ajatuksesta, että onko olemassa sellaista asiaa kuin luovuus. No joo. Minusta luovuus on taitoa nähdä ja tehdä asioita usein totutusta poikkeavalla tavalla. Pidän käytännöllisestä luovuudesta, jolla voidaan ratkoa eteen tulevia pieniä tai joskus suurempiakin ongelmia. Ehkä luovuus on jonkinlainen tapa luovia elämässä eteenpäin. Minusta luovuus ja mielikuvitus kulkevat käsi kädessä. En pidä itseäni erityisen luovana, vaikka mielikuvitukseni onkin melkoinen (niin hyvässä kuin erityisesti pahassakin). Tietenkin yhdistän luovuuden myös taiteeseen, kirjallisuuteen ja kulttuuriin.

6. Ketä läheistäsi ihailet? 
Ihailen läheisistäni heitä, jotka uskaltavat elää ja tehdä rohkeita valintoja muiden mielipiteistä välittämättä, vaikka se joskus tekisikin kipeää. Ihailen heitä, jotka osaavat olla elämäänsä tyytyväisiä, vaikka se ei aina olisikaan helppoa. Ihailen heitä, jotka ovat tehneet unelmiensa eteen töitä. Ihailen heitä, joilla on aina hyvät käytöstavat ja heitä, jotka ovat aina sanavalmiita. 

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi? 
Taipumukseni stressata kaikesta, saamattomuuteni ja tapani jättää joskus asioita viimeiseen hetkeen. Lisäksi ajoittainen herkkyyteni provosoitua, vaikka olen oikeasti aikamoinen viilipytty. Ehkä juuri siksi ärsyttää hetket, kun tyyneyteni pettää. Myös rohkeuden puute ja hitauteni tietyissä tilanteissa. Ei ole ärsyttävämpää kuin se, että luimistelee, vaikka ei olisi syytä ja sitten myöhemmin tajuaa, miten olisi pitänyt toimia ja sanoa. 

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita? 
Hmm. Luulen, että jotkut piirteeni ihastuttavat muita ja samaan aikaan vihastuttavat toisia. Ehkä rauhallisuuteni, rohkeus olla oma itseni, nasevuuteni tai ystävällisyyteni. Luulen, että tietyissä asioissa järkähtämättömyyteni raivostuttaa muita, mutta esimerkiksi elämäntavoissani se saattaa myös ilahduttaa. Toivon myös, että avoimuuteni, suvaitsevaisuuteni ja ennakkoluulottomuuteni ihastuttaa muita. 

9. Mikä sinusta tulee isona?
Toivon mukaan onnellinen, tasapainoinen ja kirjastonhoitaja. Mielestäni elämässä vain onnellisuus on oikeasti tavoittelemisen arvoista. Täytyy kuitenkin muistaa, että onnellisuus merkitsee ihmisille erilaisia asioita ja sen voi saavuttaa monilla eri tavoilla.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Uskon kaikenlaisiin loppuihin. 


En haasta ketään, koska en ole ehtinyt myöskään kiertää blogeja, enkä tiedä ketkä kaikki ovat vastanneet jo. Mutta jos haluat tehdä tämän, niin nappaa mukaan! Haastan juuri sinut.

Ihanaa elokuun loppua!  
Palaan tai ainakin yritän pala blogini ääreen vielä tämän kuun aikana.

torstai 13. elokuuta 2015

Terveisiä ja kirjastoja Tukholmasta!


Terveisiä Tukholmasta!

Blogini on saanut nauttia hiljaiselosta sillä aikaa, kun minä olen tallaillut pitkin aurinkoisen Tukholman katuja. Kävin Tukholmassa ensimmäisen kerran viime kesänä, joten tämän kesän reissulla luvassa olikin sekä tuttuja kulmia että ihan uusia paikkoja. Uusia paikkoja olivat muun muassa kolme kirjastoa, joissa vierailimme ja joista halusin vinkata täälläkin. Ja kyllä harmitti heti ensimmäisessä kirjastossa mukamas fiksu ideani jättää painava kamera kotiin. Näiden takia sitä olisi ehkä jaksanutkin kantaa mukana... Nyt kuvista saa kiittää jo hieman vanhuuden oireista kärsivän älypuhelimen kameraa.

Ensimmäinen kirjastokohteemme oli Tukholman kaupunginkirjasto (Stockholms stadsbiblioteket), joka sijaitsee Norrmalmilla osoitteessa Sveavägen 73. Koulukaverini vinkkasi käymään kirjastossa ja näkemisen arvoinen paikka olikin. Yksi kirjaston saleista oli korkea, pyöreä tila, jossa seiniä pitkin meni kolmessa kerroksessa kirjahyllyt. Tila oli upea ja tunnelmallinen. Kiertelimme ympäri salia kirjahyllyjä tutkien. Suomenkielisiä teoksiakin löytyi kattavan oloinen kokoelma. Kiertelimme tietenkin kirjaston muillakin osastoilla. Kirjasto oli iso, kiinnostava ja viihtyisän oloinen. Vaikka pyöreä sali olikin selkeästi kirjaston juttu, kannattaa kirjasto kiertää läpi muutenkin. Kirjaston kuva on ylin vasemmalta.

Toinen vierailukohteemme oli Ruotsin kuninkaallinen kirjasto (Kungliga biblioteket) eli Ruotsin kansalliskirjasto , joka sijaitsee Humlegårdenissa. Itseasiassa kirjasto ei ollut täysin uusi kohde, sillä piipahdimme kirjaston kahvilassa ja vessoissa jo viime reissulla, mutta tällä kertaa uskaltauduimme pidemmälle. Kirjasto koostuu vanhasta rakennuksesta sekä uudesta, modernimmasta osasta, jotka pelaavat hyvin yhteen. Molemmat osat olivat kiinnostavia, vaikka vanha lukusalonki taisi kuitenkin kiinnostaa eniten. Kirjasto oli hieman sokkeloinen, aution oloinen ja ihmettelyä herättävä, sillä "missä kaikki kirjat ovat?". Kirjastosta löytyy noin 4 miljoonaa kirjaa (sekä paljon muuta), vanha ja arvokas kokoelma, josta ei kuitenkaan ole kuin osa vapaasti tutkittavissa (tai näin ymmärsin). Kirjasto oli ehdottomasti vierailun arvoinen ja ihan harmitti, että oltiin jätetty kirjaston osuus viime reissulla välistä. Kannattaa huomioida, että kirjastoon saa viedä vain rajoitetusti tavaraa mukanaan läpinäkyvissä pusseisa. Kirjastosta löytyy kuitenkin lukolliset kaapit, joita mekin hyödynsimme. Kirjaston kuva on alin vasemmalla.

Kolmas kirjastokohteemme oli Medborgarhusets biblioteket (Tranströmerbiblioteket), joka sijaitsee Söderlmalmin Medborgarplatsenilla. Kirjasto on Tukholman toisiksi suurin kaupunginkirjasto. Kirjaston isossa salissa, joka oli heti sisään tullessa, oli kirjahyllyt kolmessa tasossa näyttävästi. Pidin tasoerojen hyödyntämisestä, mutta en hoksannut lainkaan kiinnittää huomiota esteettömyyteen. Kirjasto vaikutti viihtyisältä ja kirjastosta löytyi ainakin lapsille ja nuorille oma osasto. Pikaisen visiitin vuoksi emme valitettavasti ehtineet koluta koko kirjastoa läpi, mutta mikäli tykkää kierrellä kirjastoja, kannattaa täälläkin piipahtaa!

Kirjastovierailut olivat äärettömän kiinnostavia, etenkin kun pääsi vierailemaan näin hienoihin paikkoihin. Vaikka matkakumppanini totesikin, ehkä hitusen puolueellisesti, pitävänsä Turun pääkirjastosta näitä enemmän. No mutta, sehän vain osoittaa, että kirjastoissa kannattaa vierailla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Täytyykin tehdä lista kirjastoista, joissa ainakin haluan täällä Suomessa käydä!

Missä kirjastoissa te olette vierailleet ulkomailla tai kotimaassa? Ja missä kannattaisi ehdottomasti käydä?

tiistai 4. elokuuta 2015

Sarah Waters: Parempaa väkeä



Sarah Waters: Parempaa väkeä
Suomentanut: Helene Bütsow
Sivut: 597, Tammi 2015
Kannet:Tuija Kuusela
Alkuteos: The Paying Guests 2014

Äh minkä pettymyksen Waters tarjoilikaan! 

Reilu kolme vuotta sitten ihastuin suuresti Sarah Watersin teokseen Vieras kartanossa monen muun tavoin. Kirja voitto Blogistanian Globalia -palkinnonkin. Kirjan lukemisesta lähtien minun on pitänyt lukea lisää Watersia, mutta aikaiseksi sain vasta nyt uusimman suomennoksen ilmestyttyä. Lontoo 1920-luvulla ja piilossa pidettävä kahden naisen välinen rakkaussuhde tuntui kutkuttavalta ja kiinnostavalta, joten Parempaa väkeä pääsi luettavakseni heti kun sen sain. Tartuin kaksin käsin innokkaana karvaaseen pettymykseen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Oikeasti kirjassa on paljon hyvää. 1920-luvun Lontooseen sijoittuva tarina on kiinnostava. Frances ja hänen äitinsä ovat kuuluneet yläluokkaan hienostoalueella, mutta sodan jälkeen mikään ei ole entisensä. He ovat menettäneet perheen miehet ja jäljelle on jäänyt vain kasa velkoja. Varat eivät tahdo riittää edes välttämättömyyksiin, joten pakon edessä he päätyvät ottamaan isoon taloonsa vuokralaisia. Talon yläkertaan muuttaa nuori pariskunta. Frances tutustuu pariskuntaan ja erityisesti nuoreen Lilianiin. Naisten välille syntyy nopeasti kiihkeä ja intohimoinen suhde, joka on tietenkin pidettävä salassa. Naisten välinen jännite tuntuu kuitenkin leviävän hitaasti koko taloon ja lähipiiriin. Ja harva jännite säilyy purkautumatta - tavalla tai toisella.

1920-luvun kuvaus on eläväistä ja menneen ajan Lontooseen on helppo pujahtaa. Sodan jättämät jäljet näkyvät, kuten myös murros ja arkinen elämä, josta on pakko pitää kiinni. Waters vie lukijan taitavasti historiaan, niin taitavasti, ettei sitä edes ajattele lukiessaan. 

Pidin kirjan tunnelmasta ja hienovaraisuudesta. Tarina rakentuu pitkälti jännitteiden, tunnelman ja pienten yksityiskohtien varaan. Katse siellä, vilkaisu toisaalla ja kosketus aivan muualla. Kaikki rakentuu pienistä, hienoisista palasista kerrallaan.

Kirjan alku olikin lupaava. Pidin ajankuvauksesta, pidättyneisyydestä, vaivihkaisuudesta ja salailusta, jota kahden naisen välinen suhde vaati. Kirjan keskikohta kuitenkin tuntui jumahtavan paikalleen, jopa niin pahoin, että ehdin lukea tylsyyksissäni välissä toisen kirjan (mikä on harvinaista minulle). Kun pääsin hitaan keskikohdan yli, alkoivat uudet käänteet vaikuttaa lupaavilta. Mietin jo, että onpa kirja nero. Vaan loppu lähestyi, tarina lässähti ja pettymys oli valmis nieltäväksi.

Pääasiassa kirja pitää otteessan ja tarina on tosissaan kiinnostava (joskin keskikohdasta olisi voinut saksia sata sivua menemään), mutta miksi lopussa ei voitu antaa sitä, minkä suhteen vihjailtiin? Totta, että se olisi saattanut olla hieman ennalta-arvattavaa, mutta mielestäni huomattavasti tyydyttävämpi ratkaisu kuin nykyinen. Ärsyttävää!

Parempaa väkeä jätti toivomisen varaa, mutta siitä huolimatta Waters on hyvä kirjailija. Hän osaa rakentaa tarinan ja tunnelman, sekä yllättää lukijansa. Vieras kartanossa oli minulle lähes täydellinen kirja ja olen varma, että löydän kirjailijalta vielä toisenkin omaan makuuni tätä paremmin uppoavan teoksen. 


 
Toisaalla: Kirjamuistikirja, Kirjojen keskellä, Leena Lumi, Lukuisa, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did you marry him?, Sinisen linnan kirjasto, Ullan luetut kirjat

sunnuntai 2. elokuuta 2015

James Bowen: Katukatti Bob


 James Bowen: Katukatti Bob
Suomentanut: Kimmo Paukku
Sivut: 268, Wsoy 2014
Alkuteos: A Street Cat Named Bob 2012

Tällä kertaa tarjolla ei ole mitään suurta kirjallista tapausta, vaan ihana kirja kissaihmisille. Kirja, jonka nappasin mukaani kirpparilta kolmen euron kohtuuhintaan ja jonka kanssa käperryin sohvannurkkaan heti kotiin päästyäni. Seuraavana päivänä kirja oli jo luettu. Hymyilytti valtavasti. 

Katukatti Bob on lämmin, viihdyttävä ja koskettava tositarina kissasta, entisen huumeriippuvaisen elämästä sekä ystävyydestä. Kun James Bowen löytää asuintalonsa rappukäytävästä kissan, ei hän osaa vielä aavistaakaan miten kissa tulee muuttamaan hänen elämänsä. Ensin James vastustelee, sillä eihän hän tiedä kenen kissa on ja vaikka kissalle ei tunnukaan löytyvän omistajaa, ei Jameskaan voi siitä huolta pitää. Hän on entinen huumeriippuvainen, joka elättää itsensä katusoittajana ja kykenee juuri ja juuri pitämään huolen itsestään. Mutta kissa löytää tien Jamesin sydämeen ja niin James päätyy huolehtimaan kissasta. Ja kissa hänestä. Kissasta saa nimekseen Bob ja jo pian se muuttaa Jamesin elämän suunnan kokonaan. Mahtipontista, mutta totta.

"Eräs asia alkoi valjeta minulle, kun kävelin illalla takaisin kotiin. Kyse ei ollut vain rahasta. En ollut vaarassa kuolla nälkään. Mutta elämäni oli nyt paljon täydempää, kun Bob oli osa sitä.
   Oli todella hienoa, että minulla oli niin loistavaa seuraa, niin loistava kumppani. Tuntui aivan kuin minulle olisi annettu tilaisuus päästä takaisin oikeille raiteille."

Katukatti Bob on helppo, nopea ja yllättävän lohduttava kirja. Kertomus Bobin kaltaisesta uskomattomasta kissasta sekä miehen ja kissan välisestä ystävyydestä lämmitti mieltäni niin paljon, että omat murheet tuntuivat katoavan. Kirja lohdutti melkein yhtä paljon kuin jos kainaloon olisi kaapannut ihan oikean kissan (mitä en kuitenkaan voinut tehdä, sillä kissani ovat tällä hetkellä mökillä kesävieraina). Kirja toi mukanaan annoksen hyvää mieltä.

Hyvän mielen lisäksi pidin siitä, miten kirja avasi entisen huumeriippuvaisen elämää. Niin sanotusti kadulle päätyneet ovat usein näkymättömiä, pohjasakkaa, joiden tarinaa kukaan ei kuuntele tai ainakaan kuule. He tuntuvat menettävän ihmisyytensä samalla kun menettävät kodin, perheen ja muut asiat, joita usein pidetään normaalin elämän perustana. James Bowen kertoo tarinaansa rehellisen oloisesti ja tuo palan elämää Lontoon kaduilta lukijan nähtäväksi. Tarina avaa silmiä.

Kirjallisessa mielessä kirja ei nouse kovin korkealle arvoasteikolla. Teksti on  yksinkertaista, paikoin kömpelöä ja turhaa toistoa löytyy. Tällaisen kirjan yhteydessä en koe sitä suureksi ongelmaksi, sillä eihän Bowen varsinaisesti ole kirjailija, vaikka kirjoittaakin omasta elämästään. Tarina välittyy ja yksinkertainen teksti on helppo lukea. Toistoon kiinnitin pari kertaa enemmän huomiota, mutta se ei onneksi ollut häiritsevää.

Hieman pohdin kirjan uskottavuutta. Tarina tuntuu aidolta ja rosoa löytyy, vaikka kirjaa on varmasti kaunisteltukin. Kirjassa on erityisesti muutama kohta, joiden jälkeen mietin kirjailijan rehellisyyttä. Ne olivat pieniä juttuja, joiden merkitys kokonaisuuden kannalta on olematon, mutta silti. Luulen kuitenkin, että entisen huumeaddiktin tarina on sellainen, joka kaipaa väkisinkin siloittelua ja varmasti ihan kustantajatasolla on tehty ratkaisuja, joiden myötä kirja olisi hieman "myyvämpi". Lämmin ennemmin kuin karu. Kertomukset kissasta tuntuivat kaikessa uskomattomuudessakin uskottavilta. Näin kissaihmisenä kun olen tavannut melkoisen määrän kissoja ja niin erikoisia persoonia, että sanoisin kissojen kohdalla kaiken olevan mahdollista.

Yhden asian haluan vielä nostaa esiin. James on entinen heroiiniaddikti, joka on metadonihoidossa. Vaikka Bob vaikuttaa Jamesin elämään positiivisella tavalla, täytyy muistaa, ettei kissa  tai mikään lemmikki ole ratkaisu ongelmiin. Eläin ei poista ongelmia. Jos lemmikin haluaa, siitä täytyy olla valmis pitämään huolta ja huomioida, että kaikki eläimet ovat erilaisia. Jos elämä tuntuu ongelmaiselta, voi eläimestä pahimmassa tapauksessa tulla yksi ongelma lisää. James otti kissan elämäänsä ja vaikka heidän tarinansa on onnellinen, oli James selkeästi myös valmis muutokseen. Hän oli kykenevä ja halukas huolehtimaan itsestään ja kissasta. Jos on valmis huolehtimaan lemmikistä, on siitä varmasti paljon iloa. Eläinten vaikutus ihmisen mielialaan on suuri. Vaikka omaa lemmikkiä ei voisi juuri nyt ottaa, kannattaa eläinten läheisyyteen hakeutua. Varmasti lähipiiristä löytyy aina joku, joka tarvitsisi vaikka päivävahdin lemmikilleen.

Toki kirja voi herättää toisenlaisiakin pohdintoja. Onko oikein rahastaa lemmikin avulla? En kuitenkaan halua takertua siihen tai ajatella tästä ihanasta kirjasta niin. Elämässä on hyviä juttuja ja minusta tämä kirja ja sen tarina on yksi niitä. Haluan uskoa, että James Bowen jakoi tarinansa jakaakseen hyvää. Jos hän tarinallaan on saanut mainetta ja mammonaakin, se hänelle ja Bobille suotakoon. En halua pilata hyvää juttua omalla kyynisyydelläni.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille kissaihmisille ja heille, jotka haluavat lukea koskettavan tositarinan, eivätkä harmistu yksinkertaisesta kerronnasta. Sopii etenkin hetkiin, kun kaipaa kissamaista lohtua. Itse aion etsiä käsiini jatko-osan.



Toisaalla: Anna minun lukea enemmän, Nannan kirjakimara, Ullan luetut kirjat

lauantai 1. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste


Ihanat Ellen ja Laura haastoivat minut kertomaan mitkä kolme bloggaamaani kirjaa haluaisin lukea uudelleen. Näin neljän ja puolen vuoden aikana hyviä, mahdollisesti uudelleen lukuun pääseviä kirjoja on ehtinyt kertyä melkoinen määrä, joten päätin valita ensimmäisenä mieleeni tulleet kirjat. Nämä kirjat ovat myös ne kolme, jotka usein mainitsen kun päädyn spontaanisti suosittelemaan kirjoja.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Muistan kuinka en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni, vaan luin sitä monta tuntia putkeen istuen sängyssä kaikki paikat puutuneina. Parlan saari oli kuitenkin niin ihana, kesäinen, lempeä, kaihoisa ja lohduttava ettei moinen haitannut. Parlaan on pakko päästä uudelleen!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ihastuin Siilin eleganssiin heti ekojen sivujen jälkeen ja puolessa välissä saattoi jo puhua rakkaudesta. Siilin eleganssi on jostain syystä niin minua, että siitä muodostui sielukirjani. En ole uskaltanut palata kirjaan vielä, mutta aion ehdottomasti.  Sillä kuten sanoin jo kirjasta kirjoittaessani: "Olen löytänyt kirjan, jota voisin pitää loppuelämäni tyynyn alla tarttuakseni siihen aina epäuskon hetkillä."

Alice Munro: Liian paljon onnea

Munrosta on lyhyen ajan sisällä tullut elämäni kirjailija. Ihana, ihana nainen. Onnekseni minulla on vielä useampi hänen teoksensa lukematta, mutta siitä huolimatta kutkuttaisi lukea uudelleen jo nyt Liian paljon onnea, joka on toistaiseksi lempparini Munrolta. Kokoelma on huikea.

Haaste on tarkoitus lähettää kolmeen blogiin eteenpäin, joten minä toivon kolmesta kirjasta kertovan Annin, Kirsin ja Lauran ♥ 

Minkä kirjan sinä haluaisit lukea uudelleen?