perjantai 25. syyskuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua



Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Sivut: 238, Otava 2015
Kannet: Emmi Kyytsönen

Pitäisiköhän tässä kenties huolestua kun ensin katselen tyytyväisyyttä hykerrellen elokuvan The Best Exotic Marigold Hotel, joka kertoo jo eläkeiästä nauttivista ihmisistä Intiassa ja seuraavaksi huomaan lainaavani kirjastosta kirjan, joka kertoo keski-ikäisten rakkaustarinan. Outoa vai ihan normaali seuraus kun hyppää 25 ikävuodesta 26 vuotiaaksi? 

Ei vaan, tietenkin katsomiini elokuviin ja lukemiini kirjoihin mahtuu mukaan teoksia, joissa päähenkilöt ovat itseäni reippaasti vanhempia. Ja miksipä ei mahtuisi. Nyt vain nauratti, kun samassa rytäkässä molemmat tumpsahtivat käsiini ja vieläpä siinä synttäreiden tienoilla, kun täällä saatettiin kärsiä lievähköstä ikäkriisistä. Kuuluu synttäriperinteisiini. Ei sen vakavampaa.

Elokuvan päädyin katsomaan näyttelijöiden vuoksi (Maggie Smith! Bill Nighy! Judi Dench!) ja kirjaan tartuin, koska a) kirjaa on kehuttu ja kirjaston pitkä varausjonokin kertoo jotain b) kirja sijoittuu Turkuun ja no, c) jos varausjono on pitkä ja eteen tupsahtaa pikalainakappale, niin onko siinä muka vaihtoehtoja?

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua on kahden aikuisen ihmisen rakkaustarina. Aikuisten, joilla on takanaan aiemmat avioliitot ja menneisyys - puoli elämää. Mutta kun Karin ja Lauri törmäävät toisiinsa asuntonäytössä, se on rakkautta ensisilmäyksellä. Huolimatta siitä uskooko sellaiseen vai ei. Heidän tarinansa alkaa kuin törmäys, mutta liikkelle se lähtee hapuillen. Vaikka he hakeutuvat ja haluavat toistensa seuraan, on taakkana molempien historia ja kipupisteet. Nykyisyyskin tahtoisi heittää kapuloita rattaisiin, eikä kaikki suinkaan loksahda paikoilleen kerralla. 


Karin on opettaja, Lauri tekee insinöörinä töitä ilmastointifirmassa. He ovat keski-ikäisiä ja eronneita. Karinilla on aikuinen lapsi, Laurilla ei. He eivät ole hurmureita, eivätkä sydänten murskaajia. He ovat tavallisia ihmisiä tuulitakeissaan tai ainakin kävelykengissään. Ja juuri siksi kirja on niin ihana. Se on tarina tavallisista ihmisistä, tavallisen arjen keskellä. Ihmisistä, joilla on kuitenkin kokonainen ihana elämä. Kuten Erja kirjoittaa blogissaan: "Romaanin keskeiset henkilöt ovat keski-ikäisiä ja monellakin tapaa hyvin tavallisia, juuri sellaisia ihmisiä joista harvemmin kerrotaan tarinoita." Mutta voi kuinka mielellään niitä tarinoita kuuntelee, kunhan joku kertoo!

Kirja noudattelee hauskasti melko perinteisten rakkaustarinoiden kulkua olematta silti perinteinen. Imelyyskin kirjasta puuttuu. Sen sijaan kirja tarjoaa lämminhenkisen ja kevyemmän tarinan ilman turhaa höttöä. Kirja on helppo, nopea ja kepeä luettava, mutta silti kirja onnistuu kaivautumaan syvälle ja käsittelemään aiheita, joihin harvemmin törmää.

On oikeastaan väärin sanoa kirjaa kevyeksi. Se ei ole kevyt, jos se liippaa läheltä omaa elämää. Kirjassa käsitellään myös rankkoja aiheita, ja vaikka se tehdään mielestäni hienovaraisesti turhia synkistelemättä, ei samoja asioita kokenut välttämättä koe asiaa näin. Itseäni taisi suojella ikä. Kun ei ole omia lapsia, oma äiti ei ole vanhainkodissa, takana ei ole yhtäkään avioliittoa eikä montaa kymmentä vuotta samassa työpaikassa, niin keikkuu vielä eri veneessä kuin kirjan päähenkilöt. Samankaltaisessa, mutta kuitenkin erilaisessa.

Siitä huolimatta kirja sopii mielestäni sekä vanhemmalle että nuoremmalle lukijalle. Oman elämän kokemukset varmasti vaikuttavat siihen millaisen lukukokemuksen saa, mutta niinhän se aina. Kaikesta huolimatta tarina on lämmin ja lohduttava. Ja vaikka kirjassa lähestyy kevät, minusta kirja sopi mainiosti syksyn pimeneviin iltoihin. 

Niin, ja Turku on ihana. Tietenkin.


maanantai 21. syyskuuta 2015

"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - osa 2.



Mikko, 24 v, kirjabloggaajan serkku

1. Mikä on lempikirjasi ja miksi?

Fjodor Mihailovitš Dostojevski: Idiootti, 1868

Olen tässä parin vuoden aikana tutustunut venäläisiin klassikoihin ja olen vielä ensihuumassa heidän kanssaan, vaikka aatelisten etuoikeutettuun maailmaan aina välillä ärsyyntyy. Näistä vanhoista sedistä minua on eniten ihastuttanut Fjodor Mihailovitš Dostojevski. Valitsin hänen kirjoistaan Idiootin, vaikka olisin saattanut yhtä hyvin valita Rikoksen ja Rangaistuksen tai Karamazovin veljekset.

Dostojevskin henkilöhahmot puhuttavat minua, erityisesti heidän levoton sisäinen maailmansa, joka saa heidät muun muassa kävelemään pitkin poikin kaupunkeja. Samaistun siihen, koska se on osa minun kokemusmaailmaani, as simple as that. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov on mahdollisesti Dostojevskin henkilöhahmoista moniulotteisin, ruhtinas Myškin eli Idiootti taas ehdottomasti mukavin.

Idiootissa tarkastellaan miten hyvä ihminen selviytyy teennäisten ja haavoittuneiden ihmisten maailmassa. Millaisia mahdollisuuksia hyvän tekemisiin ja muiden ihmisten auttamiseen oikeastaan on? Tämä puhuttelee itseäni ja uskoisin, että tästä tematiikasta kiinnostuneet voivat löytää jotain itselleen tästä kirjasta. Muillekin tätä toki suosittelen, sillä kirja on eksistentiaalinen lähes kokonaisvaltaisesti. Ja parhaimmillaan kaunis ja surullinen.

Lisäksi nauroin ääneen kirjaa lukiessani, mitä en ihan kaikkien kirjojen kohdalla tee.

2. Onko sinulla muita suosikkikirjailijoita tai kirjoja?

Dostojevskin ohella voisin mainita William S. Burroughsin ja Kurt Vonneguttin lempikirjailijoinani. He ovat minun sukulaissielujani. Tolkienin Taru sormusten herrasta taas on yksi lapsuuteni kirjoista, joka on inspiroinut minua kirjoittamaan ja jonka olen lukenut useammin kuin yhdenkään muun teoksen ehkä Hobittia lukuunottamatta. Lisäksi äärimmäisen ahdistava ja juuri siksi niin tärkeä Delphine de Vigan Yötä ei voi vastustaa on osa minua.

3. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?

Varmaankin yli kymmenen. Opiskeluiden vuoksi kaunokirjallisuus jää aina välillä vähemmälle, mutta tieto- ja tiedekirjallisuutta tulee luettua sitten senkin edestä.

4. Mitä luet tällä hetkellä?

Vladimir Nabakovin Lolitaa. Venäläinen linja jatkuu.


"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" -juttusarjassa pääsevät ääneen kirjabloggaajan ystävät, tuttavat ja muut piinatut kaduntallaajat, jotka kertovat omista lempikirjoistaan ja lukutottumuksistaan. 

Lue myös: "Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - osa 1.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka


Robert Galbraith (J.K. Rowling): Silkkiäistoukka
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivut: 459, Otava 2014
Alkuteos: The Silkworm 2014

Olen sanonut aiemminkin, että luen äärettömän vähän dekkareita, sillä ne eivät oikein tahdo olla juttuni ja jälleen kerran saan todeta samaa. Silkkiäistoukka on blogiaikani neljäs luettu dekkari ja voi olla, että menee pidempi tovi, ennen kuin tulen lukeneeksi viidennen. Ellen sitten vain usko, että kyllä se kolmas tai vähintään neljäs dekkari toden sanoo. Sherlock Holmes on poikkeus, sillä hänen parissaan haluan jatkaa.

J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama dekkarisarja on päässyt luettavakseni puhtaasti kirjailijan vuoksi. Ja vaikka Käen kutsu ei tehnytkään erityisemmin vaikutusta, päädyin kuitenkin lainaamaan jatko-osan Silkkiäistoukka jossain uteliaisuuden puuskassani. Ajattelin, että jos ei muuta, niin edes vähän kevyempää luettavaa kiireiden keskelle. Toisaalta olin oikeassa keveyden suhteen, mutta toisaalta tahkosin tätä kaksi viikkoa, sillä kirja ei onnistunut koukuttamaan tai nappaamaan mukaansa oikein kertaakaan. Sääli.

Silkkiäistoukassa kiinnostavaa oli tarinan asetelma, sillä tällä kertaa yksityisetsivä Cormoran Strike ja hänen apurinsa Robin pääsevät selvittämään kirja-alaa koskettavaa rikosta.  Kirjailija Owen Quine on kadonnut ja hän löytyy lopulta erittäin julmalla ja raa'alla tavalla surmattuna. Owen Quine ei ole varsinaisesti kovin pidetty ihminen, vaan hänen elämänsä tuntuu olevan melkoinen sillisoppa vaimoineen, rakastajineen, "ystävineen" ja kirja-alan työtovereineen. Voisi sanoa, että monella tuntuu olevan enemmän kuin hyvä syy haluta päästä Quinesta eroon, eikä asiaa lainkaan auta teos, jossa Quine kirjoittaa julmasti lähes jokaisesta tuntemastaa henkilöstä paljastaen samalla heidän salaisuuksiaan. Mutta kenen varpaille Quine on astunut kaikista terävimmin? Sitä Strike ja Robin lähtevät selvittämään.

Kirjan alkuasetelma on kutkuttava. Rikos ja siihen liittyvät kiemurat ovat sopivan erikoisia, jotta ne jaksavat kiinnostaa. Pääparin lisäksi kirjassa seikkailevat hahmot ovat vahvoja ja eläväisiä tuoden kirjaan oman sopivan mausteensa. Sivuhahmojenkin kohdalla on uskallettu päästää lukija pintaa syvemmälle, joka antaa lukijalle tilaa tutkia ja pohtia heitä. Striken ja Robinin välinen kemia toimii.

Ja silti kirja on kokonaisuutena aika plääh. Hetken kirja jaksaa kiinnostaa, mutta sitten alkaa ihan liian monen sivun pituinen veulaaminen ja saman toistaminen. Joku varmaan sanoisi (tai on sanonut), että tarina syvenee, mutta minusta se vai kulkee tasaisesti samaa viivaa pitkin. Kirjassa on hetkensä ja brittiläinen tunnelma, mutta se ei tahdo kantaa. Ei ainakaan minua.

Ärsyynnyin etenkin Robinin ajoittaiseen lapsellisuuteen, mutta myös kirjan yllätyksettömyyteen ja turvallisuuteen. Ei paljon mieltä paina esimerkiksi päähenkilöiden muka-ahdinko, kun tietää, että lopputulos ei kuitenkaan voi olla muu kuin asian ratkeaminen heidän hyväkseen. Vaikka itse rikoksen ratkaisu olisikin yllättävä, niin se ei tahdo riittää. Haluan enemmän! Haluan vaaroja! Haluan ruumiita!

Kirja jäi jollekin tylsien dekkareiden tasolle, mutta on siinä silti se jujunsa. Sellainen juju, että kaikesta huolimatta olen melko varma, että tulen lukemaan tälle jatkoa jahka sellaista ilmestyy. En varmaan pitkään aikaan, mutta sopivalla hetkellä kun olen jo unohtanut, miten tylsänä tätä pidin. Ehkä se on se viides dekkarini.

 


Vai olisiko teillä jotain päräyttäviä dekkarivinkkejä? Sellaisia, joita kaltaiseni paatunut dekkareiden kaihtajakin voisi lukea? Ennen blogia olen lukenut mm. Agatha Christietä, josta ainakin nuorena tykkäsin ja blogiaikana olen lukenut ja vähän vähemmän tykännyt Robert Galbraithin Käen kutsun, Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä ja Sir Arthur Coylen Punaisten kirjainten arvoitus.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut


 Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Sivut: 207, Otava 1999
Ulkoasu: Saku Heinänen

Ihastuin sen verran kovasti Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkeaan, että kirjan lukemisen jälkeen olen kerännyt kirjailijan teoksia omaan hyllyyni tasaiseen tahtiin. Tällaiseen ihastumiseen liittyy kuitenkin ongelma. Kun on lukenut kirjailijalta yhden loistavan teoksen, odotukset alkavat hipoa pilviä ja pettymyksen voi jo melkein aistia kirjailijan seuraavan teoksen kohdalla. Päätinkin pelata varman päälle ja lukea esikoisen, sillä ennakkoluulojeni mukaan se ei - tietenkään - voisi olla yhtä hyvä kuin aiemmin lukemani teos. Näin Kaksi kertaa kadonnut valikoitui luettavakseni, enkä joutunut pettymään. Ennakkoluuloni osui oikeaan. Hah!

Olen kokenut jo useamman kotimaisen kirjan kohdalla hassun tunteen, että teoksissa ollut jotain todella kotimaista. Olen yrittänyt keksiä mikä se juttu on. Onko se miljöö? No varmasti, jos kirja sijoittuu Suomeen. Liittyykö se kirjan aiheisiin? No liittyy, sillä kotimaiset kirjailijat kirjoittavat harvinaisen usein samoista aiheista. Vai sanavalinnat tai lauseiden pituudet? Ehkä näitäkin. En ole kuitenkaan varma, vaan hapuilen asian kanssa edelleen.

Siitä huolimatta kun luin Haahtelan esikoista, niin se tunne ja ajatuksen häivähdys oli jälleen läsnä - tässä on jotain niin kotimaista. Enkä kuitenkaan saanut siitä täysin kiinni. En tiedä tarkalleen mitä se oli. Tyylissä oli toki jotain tunnistettavaa, sellaista kotimaisille esikoisille tyypillistä (kröhöm, siis minun kokemukseni mukaan). Ehkä hieman liian harkittua, kokeilevaa ja erikoista. Kirjaa lukiessa tuntee nahoissaan, että tätä tekstiä on yritetty kirjoittaa, väännetty ja käännetty. Kokemus ja luottamus itseen on vielä hataraa, kuten kirjakin. Mutta se ei ole moite, sillä nyt puhutaan esikoisesta. Silloin saa vielä haparoida ja epäröidä. Se kuuluu asiaan. Samaan tapaan kuin minä nyt haparoin tässä yrittäessäni pukea lukukokemustani sanoiksi.

Mistä kirja kertoo? Luin kirjan heinäkuussa, enkä edes silloin oikein hahmottanut, mikä on tarinan juju. Kirjan nimi kuitenkin kertoo paljon, sillä kirjassa on mies, joka katoaa kahdesti. Ja on nuori Lolita, jonka elämä risteää tämän katoavan miehen elämän kanssa. Ja on nuori poika, postinkantaja, jonka elämä kohtaa Lolitan kanssa ja erään rouvan kanssa, ja rouvan elämä taas kohtaa Lolitan kanssa. Lopulta on monta heitä, joiden tarinat kietoutuvat yhteen. Etsitään itseä, etsitään rakkautta, kestetään julmaa maailmaa ja kadotaan. Kirjan jälkeen ilmassa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tavallaan ihan virkistävää. Siis, jos ei kaipaa vastauksia.

Itselleni tarina jäi etäiseksi enkä osannut upota siihen. Syynä oli teksti. Kokeelliselta tuntuva teksti rymisteli tarinan yli ja tarina jäi sen jalkoihin. Tekstin kanssa painimisen vuoksi kaikki hienot tematiikat ja sanomat jäivät pitkälti havaitsematta. Vaadittaisiin toinen lukukerta, että saisin kirjoitettua kirjasta edes etäisesti järjellisesti.

Haahtelan kirja toimi kuitenkin kohdallani kuten toivoin. Se tarjoili sen ei-niin-hyvän-lukukokemuksen, jota tarvitsin, jotta voin jatkaa kirjailijan kanssa puhtaalta pöydältä. Kiitos esikoinen, että olit vähän kökkö ja mahdollistat sen ihanan jutun, että seuraavasta teoksesta voin nauttia ilman järjettömiksi kavunneita odotuksiani.

Kirjaa suosittelen kahdessa tapauksessa. Jos olet Haahtelan vannoutunut fani, niin älä ohita esikoistakaan tai jos satut etsimään romaania, jossa on jotain niin kotimaista, etkä hermostu avoimiksi jäävistä kysymyksistä, kokeile tätä. Esikoisuudestaan huolimatta en suosittele tätä kenellekään ensimmäiseksi Haahtelaksi. Lukekaa ennemmin Tähtikirkas, lumivalkea ja rakastukaa.

 

lauantai 5. syyskuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

kari hotakainen kantaja pienikirjasto

Kari Hotakainen: Kantaja
Sivut: 140, 2015

Tiedättekö miten pitkä aika tämän kirjan lukemisesta on? No, en minäkään, mutta onnekseni goodreads tiesi kertoa, että kirja on luettu toukokuussa, aloitettu kahdeksas päivä ja lopetettu yhdeksäs päivä. Eli noin neljä kuukautta sitten. Yhden käden sormilla voidaan laskea kerrat, kun olen yrittänyt kirjoittaa tästä. Niitä on useampi kuin yksi ja vähemmän kuin viisi. Nyt on tullut aika saattaa kirjan tarina osaltani päätökseen ja tämä postaus pois luonnoksista. Itse kirja majailee tällä hetkellä toisessa kodissa. Se saattaa jäädä sinne jopa asumaan. Katsotaan.

Kantaja oli viime keväänä Kirjan ja ruusun päivän teos. Sen sai kylkiäislahjaksi, kun osti kirjoja vähintään 15 eurolla. Harvemmin jätän väliin tilaisuutta ostaa kirjoja eikä Kirjan ja ruusun päivä ollut poikkeus; kävin kirjaostoksilla ja lunastamassa Kantajan itselleni. Pienen, tumman kirjan, jossa on muuten harvinaisen onnistunut kansi.

Kantaja kertoo eräästä keski-ikäisestä akateemisesta miehestä, joka päätyy hautausmaalle töihin. Eikä mene aikaakaan, kun mies alkaa kantamaan töitään kotiin. Ei nyt aivan kirjaimellisesti, luojan kiitos - vaikka toisaalta se olisi kyllä varmasti tuonut särmää tarinaan - vaan miestä jää kaihertamaan monen yksinäisen, yksinäisyydessä haudatun ihmisen tarina. Miten voi olla niin yksinäinen, ettei hautajaisiin tule kukaan? Näiden murheiden lisäksi mies haikailee erään nuoruudessa tuntemansa naisen perään.

Koska lukemisesta on vierähtänyt tovi, on mielipiteenikin nyt enemmän sitä, miltä kirja tuntuu näin vajaan puolen vuoden jälkeen. Ja no - ihan hyvältä. Ei Kantaja mitään suurta kirjallisuutta ole, mutta mielellään sen luki. Kantajan keskeinen tarina oli kiinnostava ja kekseliäs. Mustan huumorin ansiosta jopa hauska. Kokonaisuus ja keski-ikäisen miehen sielunmaisema jätti hivenen viileäksi, mutta upposi kuitenkin kohtalaisen hyvin. Ja vaikka lukemisesta on aikaa ja kirja on pieni, niin muistan sen tapahtumat edelleen melko hyvin. 

Kantaja on ihan kelpo pieni kirja, ihan ok. Sellainen, jonka luki nopeasti, mutta josta ei osaa sanoa juuri mitään. Ainakaan tämän enempää.

"-- elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Pitkä ja monimutkainen. Alku hidas, loppu nopea. Keskellä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu kaikki."

Kantaja oli ensimmäinen Kari Hotakaiselta lukemani teos. Tarkoituksenani on lukea lisää, kunhan aika on sille oikea. 

Aiemmin lukemani Kirjan ja ruusun päivän teokset:

Tuomas Kyrö: Miniä
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

tiistai 1. syyskuuta 2015

"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - Osa 1.



Kirsi, 24 v, kirjabloggaajan sisko


1. Mikä on lempikirjasi ja miksi?

Benjamin Alire Saénz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe, 2012

Katrin kysyessä tämän hetkistä lempikirjaani, nousi omasta hyllystä heti Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe. Kyseinen kirja on tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista sellainen, joka kosketti ja jonka loputtua pidin kirjaa vain kädessä haikeana miettien. Kirja on sujuva minä-kerronnasta huolimatta ja se vetää mukaansa fiksuilla sekä hauskoilla pohdinnoilla.

Itse pidän ja luen paljon nuortenkirjallisuutta. Valitsemani kirja kuitenkin erottuu edukseen hyvin kauniisti kerrotulla tarinallaan, jota ei ole kuitenkaan liiaksi hiottu. Tarina yhdistää kaksi hyvin erilaisilla taustoilla väritettyä poikaa ja on surullisuudestaan huolimatta hyvin toiveikas teos.

Tässä tätä kirjoittaessani kirjaa selailin ja muistuttelin mieleeni, että miksi niin kovasti tästä taas pidinkään ja tuli heti fiilis että pitäisi se lukea heti nyt uudestaan. Ehkä se palaakin luettavien pinoon kirjahyllystä.

Kirja on omistettu 'To all the boys who've had to learn to play by different rules' ja samalla lauseella haluaisin myös suositella kirjaa. Ei sitä enää osuvammin voi sanoa.

2. Onko sinulla muita suosikkikirjailijoita tai kirjoja?

Suosikkikirjailijoita ovat Augusten Burroughs, Jane Austen, John Green, Cassandra Clare, Ruth Ozeki ja Haruki Murakami näin lonkalta heitettynä. Kirjoja onkin jo sitten vaikeampi luetella, kun niitä olisi niin paljon ja rajaa on vaikeampi vetää. Useimmiten luettuja ovat Harry Potterit, jotka on valehtelematta luettu kymmeneen eri otteeseen. Sitten löytyy paljon yksittäisiä lemppariteoksia kuten esim. Terhi Rannelan Taivaan tuuliin ja Ruth Ozekin A tale for the time being.

3. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?

Lukioaikoina meni helposti 100 kirjaa vuodessa, mutta nykyään luen hyvin vaihtelevasti. Joskus menee parikin kirjaa viikossa ja joskus yksi kirja kolmen kuukauden aikana. Sanoisin että luku vaihtelee 10-50 kirjaa vuodessa.

4. Mitä luet tällä hetkellä?

Muistan joskus nauraneeni ja ihmetelleeni kuinka ihmisillä voi olla enemmän kuin yksi kirja kerrallaan kesken, mutta myös minä olen tullut tällaiseksi. Varsinkin jos jotain kirjaa en meinaa saada millään luetuksi.

Tällä hetkellä onkin useampi kirja kesken, esim. Richard Adamsin Ruohometsän kansaa olen lukenut vuoden alusta alkean, mutta jäädessäni sen kanssa jumiin otin lukemattomien kasasta uuden ja sen jälkeen onkin tullut luettua monta hyvää kirjaa. Tällä hetkellä kesken on yksi lempikirjailijani Cassandra Claren The Infernal Devices -sarjan kolmas ja viimeinen osa Clockwork Princess. Aloitin myös Heidi Liehun filosifisen ja feministisen teoksen Kirsikankukkia.

"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" -juttusarjassa pääsevät ääneen kirjabloggaajan ystävät, tuttavat ja muut piinatut kaduntallaajat, jotka kertovat omista lempikirjoistaan ja lukutottumuksistaan.