keskiviikko 28. lokakuuta 2015

James Bowen: Bobin maailma


James Bowen: Bobin maailma
Suomentanut: Kimmo Paukku
Sivut: 263, Wsoy 2015
Alkuteos: The World According To Bob 2013

Jos syksyn tai talven lohtukirja on vielä hakusessa, niin tässä vinkki; kokeile lohturomaanin sijaan lohtuelämäkertaa! Etenkin jos elämäkerran kannessa komeilee kissa ja vielä suuremmalla syyllä, jos kissa on Lontoon kaduilta tuttu Bob. Tässä osoitteessa Bob on saanut jo ainakin kolmesti toimia arjen piristäjänä ja Bobin nimi mainitaankin nykyään useissa keskusteluissa. Taitaakin olla taloutemme kolmanneksi puhutuin kissa - heti omiemme jälkeen puhutuin. Päheä julkkiskissa siis.

Tutustuin Bobin ja Jamesin tarinaan tämän vuoden elokuussa kun luin Katukatti Bobin. Kun kuulin tarinalle löytyvän jatkoa, ei tarvinnut kahdesti miettiä luenko vai enkö. Tietenkin luen! Katukatti Bob oli niin viihdyttävä, lämmittävä ja lohduttava kirja, että Bobin maailma sai todellakin tulla suloistuttamaan kiireisiä syyspäiviäni. Kovin monelle asialle minulla ei ole ollut aikaa, mutta Bobille kyllä.  
 
James on entinen, toipuva heroiiniaddikti. Bob on hänen kissansa. Heidän tiensä ovat kohdannet sattumalta, tai ehkä kohtalon johdatuksena, niin tai näin, nykyään he ovat erottamattomat. Jamesin elämä on muuttunut Bobin myötä vain myönteiseen suuntaan. Ei pelkästään siksi, että heistä on tullut sekä Lontoossa että muualla maailmassa tunnettuja. Vaan siksi, että jouduttuaan huolehtimaan itsensä lisäksi Bobista, on James saanut elämäänsä uutta suuntaa. Hän ei voi olla enää itsekäs addikti, hänen on oltava jotain muuta.
 
Kuulostaako lässytykseltä? Ehkä, mutta sitä kirja ei ole. Kirja on ehdottomasti hyvänmielen kirja, suloinen ja ihastuttava, mutta myös rankka. James kertoo menneisyydestään huumeaddiktina ja nykyisyydestään toipuvana addiktina melko siloittelemattomasti. Kuva, jonka kirja välittää Jamesin elämästä sekä elämästä Lontoon kaduilla, on melko raadollinen. James on saanut kokea useita takaiskuja, eivätkä kaikki hänen toimintatapansa ole aina olleet erityisen ihailtavia. Hän myöntää sen itse.
 
Siinä missä ensimmäisessä kirjassa on itse Bob päätähtenä, nousee toisessa osassa Jamesin tarina entistä enemmän esiin. Bob on mukana kuvioissa tietenkin, mutta alkuhuuman jälkeen edessä on muutakin kuin kissanpäiviä. Nyt luvassa on evättyjä toimilupia, sairaaloita, poliiseja...
 
Katukatti Bobista kirjoittaessani totesin kirjan kielen olevan yksinkertaista ja ehkä jopa kömpelöä. Sillä ei kuitenkaan mielestäni ole suurta väliä tällaisen tarinan äärellä, kun ei olla tekemässä suurta kirjallisuutta, vaan kertomassa asioita oikeasta elämästä. Nyt toisen kirjan kohdalla kieli ei vaivannut minua ollenkaan. Lisäksi kirjassa kerrotaan kirjan syntyprosessista, joka valottaa kirjan taustoja ja yksinkertaisen kielen syytä.
 
Katukatti Bob ja Bobin maailma ovat ihania lohtukirjoja, etenkin kissaihmisille, mutta myös tarinoita elämästä, josta pitäisi puhua enemmän. Toivottavasti Bob ja James ovat tarinoillaan saaneet ihmisten silmiä auki. Nämä tarinat sietävät tulla tunnetuiksi.
 
Jamesista ja Bobista on kirjoitettu jo useampi teos, niin aikuisille kuin lapsillekin suunnattuja. Kaikkia ei ole ainakaan vielä suomennettu. Omaan hyllyyni pääsi hetki sitten asustamaan eräs uusi kirja Bobista, ja siitä varmasti kuulettekin vielä...


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

 

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
Sivut: 95, Suuri Kurpitsa 2013

Vuonna 1928, juhannuspäivänä, salama iski Parkanon kirkkoon tuhoisin seurauksin. Neljä kuoli ja useita loukkaantui. Parkanon kirkon tapaus on yksi pahimpia salaman aiheuttamia onnettomuuksia Suomen historiassa. Tämän kaiken opin lukemalla Reetta Niemensivun sarjakuvan Saniainen kukkii juhannuksena, joka on kertomus tästä ukkosen muovaamasta juhannuksesta. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten alkujaan piti.

Poikien oli tarkoitus mennä katselemaan tyttöjä tyttöjen rippikirkoon. Josko mukaan olisi lähtenyt vieläpä miellyttävä seuralainen juhannusyöksi. Uusi, nuori pappismies puhkui virkaintoisena ja oli valmis pitämään ensimmäisen saarnansa kylän väelle. Sellaista ei olisi tässä paikassa ennen kuultu. Nuori konstaapeli taas odotti kihlattunsa kanssa kuulevansa kuulutukset. He menisivät naimisiin. Juhannustaiat odottivat toteutumistaan. Vaan sitten tuli ukkonen ja salama.

Olen lukenut Niemensivulta aiemmin Aavepianisti ja muita kertomuksia, josta pidin ja viimeksi lukemani Noin seitsemän taidetta sisälsi Niemensivun sarjakuvan, joka oli myös hyvä.  Hieman jäin Aavepianistin kohdalla harmittelemaan sarjakuvien lyhyyttä ja tarinoiden ohueksi jäämistä sekä arkailin hienon, mutta itselleni vieraan maalauksellisuuden kanssa.

Nyt ei ollut näistä huolta. Saniainen kukkii juhannuksena on yksi pitkä ja yhtenäinen tarina, johon saa rauhassa upota. Jo edellisessä sarjakuvassa ihastuttanut maalauksellisuus ei enää tuntunut vieraalta, vaan tutulta ja nautinnolliselta. Siis hitsi, mitkä värit tässä sarjakuvassa on. Katsokaa vaikka itse!

 

Mainitsin jo edellisessä postauksessa eläväni jonkin sortin sarjakuvabuumin aikaa. Tällä hetkellä kotimaiset, etenkin naisten tekemät sarjakuvat kiinnostavat. En edes ole mitenkään tarkoituksella valinnut luettavakseni sarjakuvia, joiden kyljessä komeilee naisen nimi, vaan sattuman kautta olen huomannut lukeneeni jo useamman sellaisen. Onneksi, sillä sen verran isoja helmiä tullut vastaan. Ja jälleen kerran hauska huomata, että sarjakuvan aihe on kaivettu Suomen historiasta. Vaikka omat juureni eivät Parkanossa sijaitsekaan, niin se on silti minulle kiertoteiden kautta tuttu paikka. Kiinnostavaa siis!

Reetta Niemensivun kaunis sarjakuva on mukavaa luettavaa vaikka kesällä tai muulloin kesän kaipuussa. Sopii kauniista kuvituksesta pitäville, sekä heille, jotka haluavat lukea tosipohjaisia, hauskoja mutta koskettavia tarinoita. Sellaisen Saniainen kukkii juhannuksena tarjoaa.


lauantai 24. lokakuuta 2015

Pauli Kallio: Noin seitsemän taidetta


Pauli Kallio: Noin seitsemän taidetta
Sivut: 77, Suuri Kurpitsa 2015

Nyt on varsinainen sarjakuvabuumi päällä! En haluaisi muuta tehdä kuin selata sarjakuvahyllyjä kirjastolla, sulloa repun täyteen uutta luettavaa ja istua kotona niiden äärellä teekuppi kädessä. Kaikki alkoi kun tutustuin Tiitu Takaloon ja jäin sille tielle. Vähän aikaa sitten tajusin, että ei taida olle enää Takaloja lukematta. Eihän tämä nyt näin voi olla. Kirjaston tietokanta auki ja hakusanoiksi Tiitu Takalo. Luettu, luettu, luettu... hetkinen, mikäs tuo on?

Se on Pauli Kallion käsikirjoittama sarjakuva-albumi Noin seitsemän taidetta, joka kokoaa yhteen seitsemän kotimaista sarjakuvataiteilijaa. Mukana lempparini Tiitu Takalo ja entuudestaan tuttu Reetta Niemensivu sekä itselleni vieraat Kati Kovács, Timppa Mäkelä, Ville Pirinen, Ville Ranta, Ninka Reittu-Kuurila. Teos on julkaistu aiemmin tänä vuonna.

Pauli Kallio on esittänyt seitsemän kysymystä ja seitsemän tarinamuotoista vastausta, joista ovat vastanneet sarjakuvataiteilijat. Kysymyksiä ovat: Kuinka Picasso opastaa orastavaa kuvataiteilijaa? Millaista on kansanmuusikkojen välinen seksi? Voiko voimaharjoittelun yhdistää teatteriin? Löytyykö punkill ja free jazzille yhteinen nimittäjä? Mitä tiernapojille tapahtuu kesällä? Vieläkö suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa? Jalostuuko juonittelu taiteeksi? Ja kyllä, jokainen kysymys saa vastauksensa.


Tiitu Takalo: Kaikki mistä Tiina tykkää on punk

Myönnän, että minut albumin äärelle johdatti puhtaasti Takalo. Pauli Kallion käsikirjoitus hieman epäilytti, sillä Josefiina leipoo ei ollut varsinainen jymymenestys tässä taloudessa. Mutta sarjakuvat olivat hyviä, oikeasti hauskoja ja oivaltavia. Tarinat olivat kiinnostavia ja kulkivat hyvin. Yhdenkään sarjakuvan äärellä ei tarvinnut pettyä kuvitukseen, vaikka tyylit vaihtelivat tekijöidensä mukaan. 

Itseasiassa oli yllätys, miten tasalaatuinen voi olla albumi, jossa on kahdeksan eri ihmisen näpit pelissä. Toki omat lempparit löytyivät helposti. Tiitu Takalon ja Reetta Niemensivun osuudet olivat erityisesti mieleen (no kuinkas muutenkaan), ja Kati Kovács sekä Timppa Mäkelä olivat positiivisia uusia tuttavuuksia. Oli myös mukava lukea sarjakuvia tekijöiltä, jotka olisi muuten luultavimmin sivuuttanut. Vaikka kaikki tekijät eivät olekaan suorilta käsiltä sarjakuvataiteilijoita.

Sarjakuvakokoelma sopii hyvin oivaltavia ja viihdyttäviä sarjakuvia etsivälle. Kokoelman kautta pääsee myös tutustumaan useamman tekijän jälkeen, mikä oli ainakin minusta kiinnostavaa. Ja no, meneekö suomalaisella sarjakuvalla lujaa? Haahaa, en tiedä, mutta ainakin minulla menee sen verran lujaa, että tämän luettuani olen jo ehtinyt lukea kaksi kotimaista sarjakuvateosta lisää! 

  

tiistai 20. lokakuuta 2015

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki


Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Sivut: 273, Suuri Kurpitsa 2014
Ulkoasu: Noora Federley  

Kirjoitin hetki sitten Tiitu Takalon sarjakuvista ja mainitsin, etten millään malttaisi odottaa saavani lukea Minä, Mikko ja Annikkia. Olin odotellut, että sarjakuva olisi joku kerta kirjaston hyllyssä samaan aikaan kuin minä kirjastossa, mutta pyh, eihän minulla moista tuuria ollut. Ei auttanut kuin tehdä varaus. Jo parin päivän päästä varaus oli noudettavissa. Sen jälkeen jaksoin malttaa mieleni lukemisen suhteen tasan siihen asti, että ehdin kävellä kirjastosta kotiin. 

Minä, Mikko ja Annikki on Takalon omaelämänkerrallinen teos. Sarjakuva on sekä kuvaus Tampereen ja puutalokortteli Annikin historiasta että rakkaustarinana ja remonttipäiväkirja. Sarjakuvassa on samaan aikaan pieni pala muutaman ihmisen elämää, että todella yleismaailmallisia pohdintoja ja huomioita. Samalla kun kerrotaan yhden rakkaustarinan alkua, otetaan kantaa kulutukseen ja kestävään kehitykseen. Sukelletaan historian syövereihin paljastaen sellaisten päätösten pompottelun, että heikompia ja vahvempiakin hirvittää.Yleisen ja yksityisen välillä liikutaan joutuisasti ja jouhevasti. Kuten myös historian ja teoksen nykyisyyden välillä.

Sarjakuvassa on hirveästi mistä ammentaa. Itse jäin pohtimaan sitä, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Miten toisten taistelun tulos on se, mitä meillä on nyt käsissämme. Miten itsekin voi muokata ja muovata tulevaisuutta tekemällä nyt historiaa tuleville sukupolville. Miten uudistusvimmassa unohdetaan vanha ja jo hyvä. Vanhoja ja tuttuja ajatuksia, mutta aina sellaisia, joita on hyvä pohtia uudelleen ja uudelleen.

Sarjakuva ottaa kantaa, mutta se ei saarnaa. Sarjakuva on aito ja hauska, rempseä ja lempeä. Vaikka Annikin ja Tampereen historia on paikoitellen synkkää, niin sarjakuvan äärellä ei tarvitse liikaa synkistellä. Oikeastaan lukemisesta jää jälkeen harvinaisen hyvä mieli. Sarjakuva inspiroi.

Takalon jälki sarjakuvassa on hyvää, laadukasta ja kaunista. Sarjakuvassa kuljetaan eri ajoissa, jolloin värimaailmat ja piirrustustyyli vaihtelevat tuoden jokaiseen omaleimaisen tunnun. Minusta toimiva ratkaisu ja oli hauskaa, miten tunnelma vaihtui kun oli ensin kahlannut ruskeassa ja harmaassa historiamassassa ja sitten sai pompsahtaa monien värien nykyisyyteen. Toimii loistavasti.

Vaikka olen ylistänyt Takaloa ennenkin, niin kyllä tästä taisi tulla se lemppari, joka täytyy hankkia omaan hyllyyn. Haluan lukea ja ihastella tätä vielä monta kertaa.

Ja voi vitsit miten ihanaa on kun saa blogata näin kivasta teoksesta*. Ja hurjan hauskaa, että viimeisimmät postaukseni ovat kaikki käsitelleet kotimaisia huippuja. Kyllä täälläkin osataan! (*Viime aikoina innostukseni blogata on ollut vähäisempi kiireiden vuoksi Tuntuu työläältä kirjoittaa keskinkertaisista teoksista, mutta näin hyvistä tekee heti mieli kertoa kaikille!)

Ai niin, jos olisin lukioikäisenä saanut tutustua Suomen historiaan tällaisella tavalla, olisi se varmasti uponnut paremmin kuin mitä se aikoinaan upposi. Siinä vinkki, josta saa ottaa vaarin.

Takalo on suomalainen sarjakuvataiteilija, jota ei kannata sivuuttaa.

 

torstai 15. lokakuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Sivut: 334, Teos 2015
Kannet: Jussi Kaakinen


Huh huh, siis huh huh.

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja on yksi parhaimpia lukemiani kotimaisia teoksia. Luin sen aikanaan vaatimattomasti kolme kertaa, ja ennustan sille ainakin vielä kolmea uutta lukukertaa. Esikoisen jälkeen olen odottanut innolla ja kauhulla Itärannalta uutta tekstiä. Tiedättehän sen vanhan virren; kun on lukenut yhden todella päräyttävän kirjan kirjailijalta, niin odotukset ovat katossa seuraavan kirjan kohdalla ja kyllähän sen tietää kuinka siinä käy.

Vaan ei käynyt tällä kertaa. Emmi Itärannalta hetki sitten julkaistu toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on mielettömän hyvä. Erilainen kuin esikoinen, mutta yhtä hieno ja kaunis. Ei tarvinnut pettyä, sillä Itärannan tarina kiinnostaa ja kerrontakin on pettämättömän huikeaa. Kirjailija ei tipahda kelkasta toisen kirjan myötä, vaan jatkaa hyvin alkaneella kirjailijan polullaan. 

Kudottujen kujien kaupunki (jota muuten kutsun toistuvasti Kadotettujen kujien kaupungiksi) on tarina, joka sijoittuu tulvaiselle saarelle, jossa unet ovat kiellettyjä. Tarina alkaa hetkestä kun saaren rannalta löytyy vahingoittunut, puhekykynsä menettänyt nuori nainen. Löytäjien joukossa on Eliana, kutoja, joka asuu Seittien Talossa. Vahingoittunut nainen viedään Seittien Taloon. Kukaan ei tiedä naisesta mitään eikä hän itse pysty kertomaan. Vihjeenä on vain tatuointi naisen kädessä. Tatuointi, joka kietoo hänet ja Elianan saman mysteerin äärelle.

Naisen arvoitusta ratkoessa Eliana ajautuu kohtaamaan myös saaren historian ja hyvin kätketyt salaisuudet. Unien näkeminen saarella on kielletty ja Unnennäkijät ovat sairaita, jotka kuuluvat Tahrattujen taloon. Mutta taustalla häilyy muutakin. Onko unien näkeminen oikeasti niin vakavaa ja tarttuvaa? Onko se koko totuus? Miksi?

Kudottujen kuvien kaupunki on mystinen, tarunhohtoinen ja arvoituksellinen tarina, jossa kohoilevat salaisuudet, seikkailu ja rakkaus. Tarina on, nimensä mukaisesti, kuin kudottu verkko, josta näytetään vain pala kerrallaan ja kokonaisuuden hahmottaa vasta viimeisen palan nähtyään, kun katsoo verkkoa vähän kauempaa.

On saari ja tulvat, luonnonmullistukset ja niiden seuraukset. On kielletyt unet ja totuus niiden taustalla. On vallanpitäjät ja pelokkaat alamaiset, joissa kytee kapina. On herkkiä ihmissuhteita ja luottamuspula, sillä kuka tahansa saattaa olla ilmiantaja. On kaunis tarina ja taustalla kannanotto tai useampi. 

Kudottujen kujien kaupunkia on vaikea selittää, sillä se pitää lukea. Ehkä jopa kahdesti. Teemestarin kirjan tavoin tämäkin taittaa scifiksi, mutta uppoaa kyllä hyvin jopa kaltaiselleni vähän scifiä kainostelevalle lukijalle. Kirjan maailmaan on helppo upota. Kieli on kaunista ja koukuttavaa, mutta ei liian kiemuraista. Inhoan turhaa kielellä konstailua, mutta Itäranta käyttää kieltä taidokkaasti. Kerronta on rauhallista ja selkeää.

Saatan olla vähän kyltymätön mitä Itärannan teoksiin tulee, mutta hieman pidempi tämä olisi saanut olla. Kirjan maailma ja tarina ovat sen verran kutkuttavia, että olisi ollut mukava saada enemmän pohjustusta ja toisaalta tarinasta olisi riittänyt vaikka trilogiaksi. Vaikka onhan tämä tiivis ja toimiva tarina reilussa 300 sivussa kuitenkin raikas ratkaisu aikana, jolloin kaikki tahtoo venyä trilogiaksi. Kirja loppui silti täysin yllättäen. Viimeisen sivun jälkeen käänsi sivua ja koin järkytyksen, kun jäljellä oli enää tyhjät sivut. Eiiiiii.

Suosittelen Itärannan teoksiin tutustumista. Vaikka scifi tai mikään scifiksi taittava ei kiinnostaisi, niin siitä huolimatta. Mielestäni kirjast sopivat myös nuoremmille lukijoille. Miksei vaikka kouluun äidinkielen tunneille?

Nyt lopetan hehkutuksen ja sanon vain, että: olen totaalisen myyty enkä malta odottaa Itärannan seuraavaa teosta!


Toisaalla: Lumiomena, Tuijata

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tiitu Takalo: Josefiina leipoo, Ottopoikia ja työläistyttöjä, Tuuli ja myrsky, Tyhmä tyttö


Tiitu Takalosta on tullut lyhyen ajan sisällä yksi suosikkini sarjakuvien tekijöiden joukossa. Hänen taidokkaasti tehdyt sarjakuvansa sekä niiden feministinen kiinnostava ote uppoavat - voi kyllä kiitos, tätä lisää! En ole toviin ollut yhtä innoissani sarjakuvista kuin mitä nyt Takalon myötä. Ensin luin Jään ja Kehän, joista molemmista pidin kovasti ja nyt olen lukenut Takalolta neljä muuta teosta pitkin syksyä. Kaikista neljästä on ajatuksiani tässä samassa postauksessa.

Neljästä lukemastani lemppareikseni nousi Tuuli ja myrsky (2009, Suuri Kurpitsa) sekä Ottopoikia ja työläistyttöjä (2011, Museokeskus vapriikki), jonka on käsikirjoittanut Pauli Kallio ja kuvittanut Tiitu Takalo. 

Tuuli ja myrsky ihastutti kuvituksellaan sekä voimakkaalla ja voimaannuttavalla tarinallaan. Tarinassa käsitellään epätasa-arvoa, sukupuolisuutta sekä raiskausta. Perinteisille tavoille käsitellä raiskausta voi sanoa hyvästit, kun sarjakuvan naishahmot ottavat asian hoitaakseen. Huh, miten hienoa! Eräs tuttavani luki sarjakuvan myös ja piti sarjakuvan loppua lapsellisena, mutta minusta se toimi tässä ja oli onnistunut. Sarjakuvassa on tärkeä sanoma ja hyvää energiaa.

Ottopoikia ja työläistyttöjä sen sijaan on kiinnostava katsaus Tampereen historiaan 1100-luvulta 2000-luvulle. Albumissa on useampi sarjakuva, jotka sijoittuvat aina uuteen aikakauteen. Ennen sarjakuvia kerrotaan lyhyesti ajalle tyypillisistä piirteistä ja pohjustetaan sarjakuvaa. Sarjakuvien kautta päästään vielä kuvien ja tarinoiden kautta kurkkamaan eri aikakausiin. Sarjakuvissa kerrotaan jokaiselta aikakaudelta yhden perheen tarinan. Ensimmäisessä sarjakuvassa metsästetään ja viimeisessä käsitellään uusioperheitä. Mielenkiintoinen tapaus - jopa näin turkulaiselle.


Tyhmä tyttö (2008, Suuri Kurpitsa) ja Josefiina leipoo (2006, Suuri Kurpitsa) eivät tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta kuin kaksi aiempaa. Tyhmä tyttö on kokolema Takalon sarjakuvia vuosilta 1999-2004. Sarjakuvien aiheet ja tyylit vaihtelevat. On kiinnostava nähdä miten erilaista jälkeä sama sarjakuvaitaiteilija voi saada aikaan, mutta toisaalta se myös tarkoittaa, että sarjakuvien laatu vaihtelee. Osa sarjakuvista on tosi hyviä, kun taas osa jättää toivomisen varaa. Kaltaiselleni fanille kokoelma kelpasi hyvin, mutta en suosittelisi tätä ainakaan ensimmäiseksi Takaloksi. Parempaakin löytyy.

Josefiina leipoo oli meidän taloudessamme varsinainen pettymys.  Ensin poikaystäväni luki tämän ohuen strippikokoelman, eikä pitänyt. Sitten minä luin ja hämmennyin. Kuvitus on simppeliä ja strippeihin sopivaa. Mutta mitä ihmettä näillä stripeillä halutaan sanoa? Vaikka strippien joukossa oli muutama ihan hauska, niin kokonaisuus jätti hämmentyneen ja toisaalta vähän tylsän mielen. Vaikka Pauli Kallion käsikirjoitus toimi hyvin Ottopoikia ja työläistyttöjä -teoksen kohdalla, näissä stripeissä se ei toiminut omalla (tai poikaystäväni) kohdallani. Jokin jäi uupumaan. Ehkä se puuttuva osa oli Takalolle tyypillinen erilaisuus, raikkaus ja räjähtävä feminismi, josta pidän.

Huh ja huh. Asian vierestä mennään nyt, mutta en ole kovin hyvä kirjoittamaan sarjakuvista blogiin ja näköjään homma ei lainkaan helpotu, jos sarjakuvien lukemisesta on reilu kuukausi ja sarjakuvat ovat jo jopa palautettu kirjastoon. Älkää antako sen kuitenkaan häiritä, vaan tutustukaa ihmeessä Takaloon jos yhtään kotimainen ja hyvä sarjakuva kiinnostaa. Itse en malta odottaa, että saisin käsiini Minä, Mikko ja Annikki -albumin!

Josefiina leipoo:
Ottopoikia ja työläistyttöjä:

Tuuli ja myrsky:
Tyhmä tyttö:


Takalon sarjakuvista kirjoittanut myös muun muassa Kirsi.

maanantai 5. lokakuuta 2015

3 luettua: Ulla-Lena Lundberg, John Green ja Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa


Ulla-Lena Lundberg: Leo
Suomentanut: Leena Vallisaari
Sivut: 405, Gummerus 2015
Alkuteos: Leo 1989

Ulla-Lena Lundbergin Leo oli syyskuun lukupiirikirjana. Olen halunnut lukea Lundbergiltä jo tovin edes jotain, mutten silti ollut kovin innoissani, sillä - nyt seuraa tunnustus - en oikein tahdo syttyä kotimaisille historiallisille romaaneille. Siitä huolimatta ihastuin Leoon enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Liekö syynä, että kirja ei sijoitu Suomeen, vaan harmaalle alueelleni Ahvenanmaalle. Meri ja saaristo? Voi, kyllä kiitos!

Kun aloin lukea kirjaa - kiireessä, kuinkas muutenkaan - en saanut siitä otetta. Kirja eteni tekstitasolla verkkaisesti, mutta tarina hyppeli huimaa vauhtia sukupolvelta toiselle. Liian monista hahmoista ei tahtonut jäädä mieleeni yhtäkään. Ensimmäiset sivut tuntuivat pakkopullaiselta tarpomiselta tylsässä tekstimassassa ihan liian monen henkilöhahmon kanssa. 

Kunnes jokin osui kohdilleen.

Sain kirjasta otteen ja pian huomasin nauttivani kirjan kiireettömyydestä. Omien kiireiden keskellä tuntui luksukselta istua hetkeksi kirja kädessä ja lukea tekstiä, joka ei turhaan hoppuillut. Lisäksi tarina sijoittui aikaan, jolloin elämä ja ongelmat olivat aivan eri tasoa kuin omassa nykyisyydessäni. Yhtäkkiä omat murheeni tuntuivat aika pieniltä.

Leo kertoo tarinan Ahvenanmaan saariston asukkaista 1800-luvun lopulla sekä merenkäynnistä ja sen kehityksestä. Tarina on realistisen oloinen kuvaus ajasta, jolloin töitä tehtiin hengissä pysymiseksi ja lapsia syntyi vähän enemmän kuin kuoli. Melankolinen, mutta lopulta hyvän mielen jälkeensä jättävä rauhallinen teos.

 
 
 
John Green: Arvoitus nimeltä Margo
Suomentanut: Helene Bützow
Sivut: 399, Wsoy 2015
Alkuteos: Paper Town 2008
 
En koskaan suunnitellut lukevani John Greenin Arvoitus nimeltä Margoa, mutta olen harvinaisen altis kirjastojen uutuushyllyille. Sieltähän se oli pakko napata mukaan, kun tajusin, että elokuvissa pyörinyt Paper Town perustuu tähän.

Arvoitus nimeltä Margo yllätti minut myös positiivisesti. Odotin perushöttöistä nuortenkirjaa, jossa kärsitään sydänsuruista ja yritetään selvitä teinien perusangstista. Vaan ei. Käteeni osuikin jonkin sortin nuorten dekkari, joka oli oikeasti jännä ja sai jopa tällaisen varttuneemman ihon kananlihalle. Kirjan pelko hiipi iholle. Ja normaalistihan tylsistyn aikuisten dekkareiden ääressä hetkessä.

Kirjassa on tyttö Margo ja Quentin. Heillä on yhteinen historia lapsuusvuosiltaan. Teini-iässä he eivät enää vietä aikaa yhdessä, vaan Quentin tyytyy rakastamaan Margoa etäältä. Sitten tapahtuu jotain ja Margo tarvitsee Quentin apua keskellä yötä. Quentin lähtee mukaan öiselle retkelle. Yö on ikimuistoinen. Seuraavana päivänä Quentin menee kouluun odottaen jännityksellä Margon tapaamista, mutta tyttö onkin kadonnut. Eikä häntä kuulu takaisin.

Hyrr.

Suosittelen helppoa, nopeaa, mutta jännittävää lukemista kaipaaville.

 
 
 
Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa
Suomentanut: Aino Partanen
Sivut: 114, Nemo 2012
Alkuteos: Weird Things Customers Say in Bookshops
 
Olen selaillut Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa -teosta useamman kerran kirjastossa, mutta jättänyt aina lainaamatta. Se on tuntunut aina vähän turhan huumoriteokselta makuuni. Mutta kun oli viettänyt muutamia tunteja kirjaston neuvontapisteessä ja saanut eteensä itsekin muutamia kummallisia kysymyksiä, niin kirja alkoi kummasti kummitella yhä useammin mielessä, kunnes lopulta lainasin sen.

Kirjaan on kerätty asiakkaiden kummallisia kysymyksiä ja tarinoita muun muassa The Edinburghin Bookshopista ja Ripping Yarns -kirjakaupasta. Lyhyet asiakaskohtaamiset vaihtelevat hulvattoman hauskoista suloisiin hetkiin sekä oudoista suorastaan raivostuttaviin. Osa tuntui tutulta. "Hei, en nyt muista kirjailijan tai kirjan nimeä, mutta siinä oli sininen kansi..."
 
Kirja on melko hauskaa luettavaa, mutta jokaiselle vähänkin enemmän asiakaspalvelutyötä tehneelle se saattaa toimia joko oivana terapiateoksena tai aiheuttaa tuskaisia muistoja. Itseäni nauratti ja hirvitti yhtä lailla. Niin hulvatonta, ja niin kamalaa. Voi ihmiset!

Kuka kokoaisi samanlaisen kirjan kummallisista kysymyksistä kirjastossa?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kahden tunnin ja kolmen kirjan kirjamessut



Turun kirjamessuviikonloppu on täällä taas ja pitihän siellä itsekin piipahtaa. Ja nimenomaan piipahtaa, sillä tällä kertaa jaksoin viihtyä lauantain messuhälinässä nippa nappa kaksi tuntia. Mutta koska en tällä kertaa käynyt kuuntelemassa esiintyjiä, kaksi tuntia riitti mainiosti messukojujen ja myyntipöytien läpikäymiseen sekä ihmisruuhkassa tuskastumiseen. Heh - oikein pirteä messupäivitys täällä hei!
 
Täytyy myöntää, että messut olisivat varmaan jääneet väliin kokonaan ellei minulla olisi ollut etukäteen saatuja messulippuja. Odotin kyllä messuja ja liputkin tuli hommattua (tai toisen sain ihanalta työkaveriltani ja toisen koululta, kiitos!), mutta kiireiden keskellä messut eivät oikein houkutelleet. En voinut mennä messuille silloin kun ohjelma olisi ollut kiinnostavin, vaan silloin kun itselläni oli vähiten kiire. Pakko ei olisi ollut mennä, mutta en halunnut jättää lippuja käyttämättä ja messut  kiinnostivat, vaikka ajankohta olikin tällä kertaa huono.
 
Rutinastani huolimatta messupiipahdus oli kuitenkin ihan mukava. Sain seuralaisekseni Mikon, jonka kanssa kiertelimme rauhassa, mutta kuitenkin ripeästi messualueen. Ostimme molemmat muutamat kirjat, kurkkasimme ruokapuolelle ja lähdimme, kun siltä alkoi tuntua. 

Messuilla oli muutamia hyviä ja kiinnostavia tarjouksia, mutta sitkeästi onnistuin kiertämään ne mitään ostamatta. Aina siihen asti, kunnes eteeni tupsahti Tammen Keltaisen kirjaston kirjojen tarjous ja Garpin maailma, josta olen halunnut itselleni uuden painoksen pitkään. Se on nimittäin yksi lempikirjani, eikä hyllyssäni nököttävä leffakansilla varustettu rupsahtanut kappale suoraan 90-luvulta oikein tee oikeutta teokselle. Keltaisen kirjaston kirjoja sai yhden kappaleen 10 eurolla ja kolme kappaletta 20 eurolla, joten Garpin maailman lisäksi ostin krijabloggareiden kehujen ja takakansien perusteella Eganin teokset.

Sellaiset olivat omat messuni, kahden tunnin ja kolmen kirjan pituiset. Millaiset olivat sinun messusi?