sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tammikuu naisten ja Finlandia-palkittujen parissa



Kä-sit-tä-mä-tön-tä miten nopeasti tammikuu on sujahtanut ohitse. Hyvä kun on ehtinyt edes tajuta, että vuosi on vaihtunut, kun täällä täytyy taas kääntää kalenterista uusi sivu ja hyvästellä vuoden ensimmäinen kuukausi. Vaan onpas ollut jälleen kuukausi!

Tammikuuni alkoi pienellä lomalla, joka tosin meni hieman mönkään, sillä kun viimein oli aikaa miettiä viime syksyn mylleryksiä, olinkin ihan ylikierroksilla ja kärsn pitkään unettomuudesta. Huh, vaan onnekseni tuo vaiva hieman helpotti kun palasin arkeen opiskelujen ja töiden merkeissä. Kuivilla ei vielä olla, mutta nukuttuja tunteja on alkanut jälleen kertyä öihin.


Viime syksy oli äärimmäisen rankka ja ajattelin, että jos kevät jatkuu samaa tahtia, niin en enää jaksa. Niinpä tammikuu on saanut olla sekä saman vanhan jatkumo että uuden alku. En enää suostu kuukauteen, jossa ei ole yhtään vapaapäivää. Lisäksi olen joka illalle pyhittänyt itselleni vapaata. Kahdeksan jälkeen en opiskele vaikka olisi kuinka kiire ja stressi, sillä ilman lepoa ei pärjää. Olen pitänyt päätöksestäni kiinni ja vain parina päivänä olen tehnyt töitä vielä myöhäsellä kahdeksan jälkeenkin, mutta vain koska on ollut hyvä inspiraatio päällä. Tammikuussa ehdin sairastellakin useamman päivän, mutta sekin lepo taisi tulla vain tarpeeseen.

Tammikuussa olen vähentänyt vähäisen tv-sarjojen katselemisen vieläkin vähäisemmäksi ja priorisoinut lukemisen vapaa-aikani ykköseksi. Ja kuten olen sanonut, tämä vuosi saa olla hyvien ja tärkeiden kirjojen vuosi. Kuukaudessa olenkin ehtinyt lukea omalla mittapuullani yllättävän paljon ja yllättävän hyviä kirjoja. Olen myöskin ehtinyt blogata kaikista luetuista, mikä viime syksyyn verrattuna on jo pienoinen ihme.

Tammikuun luetut

♥ Laura Lindstedt: Oneiron, 439 s. Teos 2015.
♥ Leena Krohn: Erehdys, 154 s. Teos 2015.
♥ Alice Munro: Julkisia salaisuuksia, 327 s. Tammi 2013. (1994)
♥ Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos, 397 s. Otava 2008. (2006)
♥ Ulla-Lena Lundberg: Jää, 365 s. Teos & Schildts & Söderströms 2012.
♥ Kate Morton: Kaukaiset hetket, 727 s. Bazar 2015. (2010)
♥ Sadie Jones: Kotiinpaluu, 355 s. Otava 2016. (2008)


Sivuja yhteensä:  2 764
Kirjastosta lainattuja: 3
Omasta hyllystä: 4

Ostettujen kirjojen määrä: 0

Huomionarvoista: Luin tammikuussa suunnittelematta vain naisten kirjoittamia kirjoja. Joukossa on kaksi Finlandia-palkittua teosta sekä kolme Finlandian voittanutta kirjailijaa. Hurjaa! En ole koskaan erityisemmin pyrkinyt lukemaan Finlandia-voittajia, mutta tammikuun otannalla uskallan väittää, että saattaisi kannattaa, sillä sen verran hyviä teoksia olivat.

Kuukauden heikoin: Kuukauden kirjasaldossa ilahduttaa eniten se, ettei joukossa ole yhtään varsinaista hutia. Vain Lasi maitoa, kiitos jätti selkeästi toivomisen varaa. 

Kuukauden paras: Tämä on helppo. Se on Oneiron. Huh ja vau ja vou! Mikä mieletön teos. Ei ole syyttä kahminut mainetta, kunniaa ja palkintoja! Erityismaininnan ansaitsee myös Sadie Jonesin viimeksi suomennettu Kotiinpaluu, joka veti maton jalkojen alta ja löi ilmat pihalle.


Ostetut kirjat: Tarkoitukseni on vähentää kirjojen ostamista ja määrän sijaan panostaa laatuun. Tammikuussa en ostanutkaan yhtään kirjaa alennusmyynneistä huolimatta. Joulukuun puolella ostin muutaman, mutta ne ovat viime vuoden ostoja ne.

Opiskeluihin luettuja: Lisäksi olen lukenut tuhottoman määrän (noin 700 sivua, jäljellä on vielä 300 sivua) tenttiä varten. Olen kuitenkin päättänyt, etten tuo koulukirjoja lainkaan blogiin, en edes listaa niitä, ellei tule jokin erityinen syy.

Nyt haluan tenttiin lukemistani kirjoista mainita Lauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous (2014), jota suosittelen erityisesti opettajille, kasvattajille, huoltajille ja muille oppimisesta kiinnostuneille. Herättelevä teos!

Tällä hetkellä luen: Tällä hetkellä minun pitäisi lukea intensiivisesti tenttiin. Sen lisäksi vapaa-ajan lukemistossa on juuri nyt Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, josta olen alun perusteella pitänyt ja sen jälkeen tulossa lukuun Kate Atkinsonin Hävityksen jumala, jonka varauksen nappasin eilen kirjastosta mukaani. Jännityksellä odotan!

Muuta: Lukemisen lisäksi vietimme tammikuussa poikaystäväni kanssa 9. vuosipäiväämme ja kävimme syömässä, sekä täysin spontaanisti elokuvissa katsomassa Joyn. Luulin elokuvan olevan komedia, joten hätkähdin elokuvan raadollisuutta. Elokuva oli kuitenkin ihan katsottava. Käydään nykyään äärimmäisen harvoin elokuvissa, joten spontaani elokuvailta oli todella mukava. 

Elokuvailta sai minut pohtimaan, että tänä vuonna voisin yrittää käydä vähintään kerran kuukaudessa kodin ulkopuolella nauttimassa kulttuurista. On se sitten elokuva, taidenäyttely tai jotain ihan muuta. Ja minulla onkin ensi kuulle jo yksi aika siisti juttu mielessä! Katsotaan miten tämä luonnistuu, mutta lupaan kertoa ensi kuun kuukausikoosteessa lisää. 

Millainen oli teidän vuoden ensimmäinen kuukausi?

lauantai 30. tammikuuta 2016

Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos



Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos, Otava 2008
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kannen kuva: Aino Kannisto
Alkuteos: Et glass melk takk 2006

Tammikuun lukupiirikirjanamme oli norjalaisen Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos, joka on ollut pitkään lukulistallani ja sattui sopivasti vielä löytymään lukemattomana omasta hyllystäni.

Ennen kirjan lukemista olin kuullut muilta, ja aiheen perusteella osannut arvatakin, että kirja on rankka. Ja se on. Kirja on todella karu ja raju kuvaus nuoresta liettualaistytöstä Dortesta, joka tulee huijatuksi mukaan seksibisnekseen. Sisintä riipiviltä yksityiskohdilta ei kirjassa vältytä, vaan kirja tarjoilee Dorten tarinan kaikessa karmeudessaan. Dorten ja niin monen muun nuoren tytön. Vaikka kirja on fiktiivinen, se on silti pala todellisuutta.

Kirja käy läpi rankkoja, mutta tärkeitä aiheita, kuten miten seksityöläiseksi saattaa päätyä ja miten siitä ei pääse irti. Miten nuoren ja naiivin tytön maailmankuva alkaa rakentua näiden kokemusten varaan. Kirja ulottaa aiheensa aina Tukholman syndroomaan asti ja pistää lukijan pohtimaan moneltakin kantilta miksi.

Seksin, naiseuden ja uskonnon yhdistäminen kirjassa oli toimivaa, kiinnostavaa ja kriittistä. Jäin pohtimaan etenkin sitä, miten uskonto alleviivaa neitsyyttä ja miten seksibisneksessä neitsyydestä ollaan valmiita maksamaan suuria summia. Vaan onhan se muutenkin vinoutunut näkemys, että naisen on hyvä olla kokematon, mutta miehen on suorastaan noloa myöntää olevansa kokematon. Ja ehkä juuri tällaiset vinoumat ovat osaksi syy siihen, miksi nuoria naisia joutuu edelleen jatkuvasti ihmiskaupan uhreiksi. 

Kirja tuo lukijalle tärkeän ja ravistelevan aiheen, mutta petyin hieman kirjan tapaan käsitellä aihetta. Paljon turvattiin shokeeraavaan väkivaltaan, jolla kirja tuntuikin ratsastavan. Jäin kaipaamaan vahvempaa kannanottoa sekä selkeämpiä pointteja. Lukijan tulkinnoille on hyvä jättää tilaa, mutta nyt tuntui että jälkeen jäi vain hämmentynyt olo, pointtien kalastelu väkisin ja väkivallan maku.

Tärkeä kirja, joka herättää ajatuksia, mutta en tiedä kenelle tätä suosittelisin? En ainakaan herkimmille lukijoille, sillä kirja on vastenmielisen raaka.


Muissa blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

torstai 28. tammikuuta 2016

Kate Morton: Kaukaiset hetket



Kate Morton: Kaukaiset hetket, Bazar 2015
Suomentanut: Natasha Vilokkinen
Alkuteos: The Distant Hours 2010

Kate Mortonin järeähkö yli 700 sivuinen Kaukaiset hetket oli makuuni lähes täydellinen lukuromaani. Olin ajatellut lukevani tätä lopputammikuun, mutta kirja hupeni neljässä päivässä ja viimeiset sata sivua luin yöunien kustannuksella kun en malttanut lopettaa. Kirjan kansien sulkemisen jälkeen teki mieleni hihkaista ääneen - voi Morton!

Kirja on tarina tarinoista ja niiden ympäriltä. On kirjoja, kirjailijoita, kustantajia, kirjakauppoja ja tarinat niiden takana. On Blythen mysteeriset sisarukset ja Milderhurstin linna, joka on menneinä vuosina ollut kukoistava, mutta Edien aikana jo rapistunut. On salaisuuksia ja synkkää kartanotunnelmaa. On menneisyyden ja nykyisyyden yhteen kiertäminen ja lukijan taidokas harhaanjohtaminen. Ja samaan aikaan hieman itsestäänselvät ja silti niin tyydyttvät ratkaisut. Ah!

Edien äiti saa viisikymmentä vuotta kadoksissa olleen kirjeen ja järkyttyy. Se herättää Edien: mitä on tapahtunut äidin menneisyydessä, mikä saa äidin pois tolaltaan? Äidin menneisyys johdattaa Edien Milderhurstin linnaan ja erään oman lempikirjansa taustoja selvittämään. Samalla Edie sukeltaa tarinoiden verkostoon, jossa totuus selviää vasta viimeisellä sivulla.

Kaukaiset hetket on runsas monessa ajassa kulkeva tarina useine henkilöhahmoineen. Minä pidin niistä kaikista - niin hetkistä kuin hahmoistakin. Vaikka itselleni tyypillisesti nautinkin eniten menneiden vuosien kuvaamisesta, Blythen sisaruksista ja hitaasti aukeavista salaisuuksista. Muutaman kerran pohdin, että olisiko nykyisyyden ja Edien voinut jättää jopa pois. Tulin tulokseen, että ei. Oikeastaan se oli hyvä vastapaino kaikelle. Menneisyys on tarina, kullattuja muistoja ja hetkiä. Se on selitys nykyisyydelle. Ja sen vastapainoksi on hyvä olla hän, joka vielä rakentaa omaa tarinaansa, joka ei vielä ole ajan muovaama. 

Kirja tuli minulle kaikin puolin oikeaan aikaan. Kaipasin jotain kevyttä ilman höttöä. Kaipasin tarinaa, joka vie mukanaan. Halusin runsautta ja sydäntä koskettavia hetkiä, mutta kuitenkin kepeää ja hauskaa tarinaa. Sen sain.

Olen lukenut kirjasta vähemmän ihastuneita arvioita, joiden valossa en odottanut paljon. Kun en odottanut paljon, sain paljon. Mutta en ihmettele, etteivät kaikki ole ihastuneen kirjaan ikihyviksi. Tämä ei ole kaiken kestävää ja huippua kirjallisuutta, jossa ei olisi lainkaan virheitä tai kömmähdyksiä. Päinvastoin. Mutta oikealla hetkellä ja mielellä kirja voi olla täydellinen. Silloin kun voi ummistaa vähän silmiään, kohauttaa olkiaan pienille heikkouksille ja ottaa vastaan tarinan imuineen juuri sellaisenaan. Sellaisena hetkenä kirja voi olla täydellinen.

Minusta Mortonin kirjat ovat ylipäänsä juuri sellaisia. Ne ovat parhaimmillaan juuri oikealla hetkellä. Paluu Rivertoniin on edelleen yksi parhaimpia lukemiani lukuromaaneja, eikä Kaukaiset hetket jää juurikaan sen varjoon. Vaikka Hylätty puutarha ei noussut lempparikseni, olen monesti ajatuksissani palannut kirjaan ja muistan elävästi osan kirjan tapahtumista. Tekisi mieli hankkia sekin omakseni.

Lue tämä, jos kaipaat runsasta ja kevyttä lukuromaania. 


Muissa blogeissa: Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Leena Lumi, Lillin kirjataivas, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Sonjan lukuhetket, Ullan Luetut kirjat

lauantai 23. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu



Sadie Jones: Kotiinpaluu, Otava 2016
Suomentanut: Marianna Kurtto
Alkuteos: The Outcast 2008

Huh, mikä kirja! Olen täynnä tunteita, mutta sanaton. Vaikka Sadie Jonesilta aiemmin lukemani Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä, en osannut odottaa mitään tällaista. Täyslaidallista ja lukijan koko tunnemaailman myllertämistä. Kotiinpaluu on niin karu, oksettava ja koskettava, että sitä lukiessa tekee fyysisesti pahaa ja ahdistaa. Samaan aikaan kirja kuitenkin tarjoaa hipun taianomaisuutta, jota vain kaunokirjallisuus voi tarjota.

Kotiinpaluu on kertomus Lewisistä, joka pienenä lapsena kokee menetyksen, jonka jälkeen mikään ei ole enää kuten ennen. Eletään sotien jälkeistä aikaa Englannissa, eikä silloin, jos koskaan, ole helppo olla rikki. Lohtua ei ole, vain syytöksiä. Lewis oirehtii, mutta ei saa tukea vaan vain paineen olla normaali, vähintään perheen tähden.

Lewis on pikkukaupungista, jossa kulissit kiiltävät ja ongelmat lakaistaan mattojen alle. Ongelmia ei ole olemassa. Olemassa on vain sunnuntainen kirkko, mukavat lounaskutsut, coktailit ja kasvoille liimatut hymyt. Ja sitä Lewis ei osaa, ei vaikka yrittäisi. Hän on outo ja paha, ihminen, jota ei haluta lähelle. Vaikka hän on vasta lapsi. Hän on lapsi ja sitten hän onkin jo vankilassa. Vankilassa, johon hänet pitäisi muiden mielestä teljetä iäksi. Mutta siitä huolimatta edessä on kuitenkin lopulta kotiinpaluu.

Tarina on kuvattu Lewisin näkökulmasta ja lukijana on kuin hänen ihossaan. Tietää, että haluaisi sanoa, haluaisi asioiden olevan hyvin, mutta se ei onnistu. Ja ulkopuolella on kuin kylmä muuri, ei lämpöä tai inhimillisyyttä. Vain teeskentelyä ja sama paine olla normaali. 

Kirja on raju ja rikki repivä. Lukiessa oli pakko pitää taukoja, koska Lewisin kohtalo aiheutti niin voimakasta ahdistusta. Samaan aikaan kirja oli kuitenkin niin hyvä, ettei sitä olisi tahtonut laskea käsistään. Oli kuin pakotettu jatkamaan, vaikka pahaa teki. Ja kuulkaa, kirja palkitsee lukijansa. Kaiken pahan takana elää kuitenkin toivo ja kauneus.

Kotiinpaluu on taitava teos. Kerronta on hallittua ja taidokasta, rakentaen pienten hetkien varaan kokonaisen maailman. Henkilökuvaukset ovat niin onnistuneita, että nuo poloiset näkee silmissään kaikkien hermostueiden liikkeidensä kera. Selvät ja vähemmän selvät viittaukset muihin teoksiin ovat kutkuttavaa pongattavaa ja pohdittavaa. Etenkin Anna Karenina, joka on yksi oma lempiteokseni. Silkkaa kirjallista nautintoa.

Teos on niitä hyviä kirjoja, joille on pakko antaa arvoa ja samaan aikaan tässä on ainesta lempikirjaksi. Suosittelen kirjaa taitavuuden ja tarinan vuoksi, mutta samaan aikaan tiedän, ettei tämä ole sama kaikille, sillä nyt osutaan jonnekin omalle henkilökohtaiselle alueelleni niin, että kirja uppoaa vieläkin syvemmälle. 


Kirjassa on kaksi asiaa, joiden vuoksi en tiedä onko tämä täydellinen vai ei. Ne ovat pieniä juttuja, mutta vaikuttavat lukukokemukseen. Ensimmäinen on eräs tarinan tapahtuma, joka minusta soti kokonaisuutta vastaan. Tavallaan sitä odotti koko ajan ja silti se tuntui väärältä. Mutta ehkä juuri siksi se on kuin oivallus, piikki lihassa, joka ei jätä rauhaan. Toinen on tarinan tuttuus, se pieni kuiske, kuin olisi kuullut tämän jo. Ja tavallaan onkin, sillä samoja aiheita ja teemoja pyöritellään jatkuvasti läpi useimpien kirjojen. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tämä oli ihan uniikki, ihan oma pyörryttävä maailmansa.

Kotiinpaluu kätkee sisäänsä tarinan, joka jättää jäljen ja jota kantaa mukanaan pitkään.

 ♥½

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Sivutiellä

maanantai 18. tammikuuta 2016

Ulla-Lena Lundberg: Jää


Ulla-Lena Lundberg: Jää, Teos & Schildts & Söderströms 2012
Suomentanut käsikirjoituksesta Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander

Tajusinpa juuri, että Ulla-Lena Lundbergin Jää on jo toinen Finlandian voittanut teos, jonka luen tammikuussa ja Lundberg on jo kolmas Finlandian voittanut kirjailija, jota luen tässä kuussa. Melkoinen määrä Finlandiaa minulle, joka harvemmin olen erityisesti hakeutunut Finlandia-palkittujen kirjojen ääreen. Vaan mikäpä tässä. Oneiron oli aivan huippu, Krohnin teosta luki mielellään ja Jää iski hiljaisella, vavahduttavalla tavalla. Pitäisiköhän vähän useammin, ehkä jopa tietoisesti eikä näin puolivahingossa, tarttua Finlandia-voittajiin? Ehkä.

Jään tarina sijoittuu saaristoon, sotien jälkeiseen aikaan. Nuori pappi on saanut paikan saariston seurakunnasta ja intoa puhkuen muuttaa Luodolle pienen perheensä kanssa. He asettuvat asumaan pappilaan, totuttelevat saaristolaiselämään ja pappi asemaansa seurakunnan suunnannäyttäjänä. Pappi ja hänen tomera ja puuhakas vaimonsa otetaan hyvin vastaan. Pappi itse ihastuu saaristolaisiin ikihyviksi ja haluaakin jäädä saaristoon iäksi. 

Pappi tuntee löytäneensä paikkansa saaristolaisten keskuudessa nopeasti, mutta ei aina välttämättä huomaa väreilyä pinnan alla. Hän rakastaa seurakuntaansa ja on aina seurakuntalaistensa saatavilla ja avulias kaikkia kohtaan. Mutta hän on kuitenkin pappi. Hän, jota kunnioitetaan ja katsotaan ylöspäin. Pappi, jolle ei aivan kaikkia salaisuuksia kuitenkaan tahdota uskoa ja josta ei välttämättä tule kenenkään sydänystävää. Pappi, joka jää hieman ulkopuoliseksi, vaikka kokee olevansa sisällä enemmän kuin koskaan.

Tarina kulkee verkkaisesti ja aukeaa hitaasti. Pääosissa hyörivät pappi ja hänen vaimonsa, keskiössä on heidän pieni elämänsä ja kuhina sen ympärillä. Välillä tuntuu, kuin kirjassa ei tapahtuisi mitään, ei yhtikäs mitään. Pappi valmistelee saarnaansa, saapuu aivan liian myöhään kotiin kun seurakunnan asiat vietäv aikaa ja vaimo häärää kotona koneen lailla. On lehmiä, viljelyksiä ja lapsenkasvatukseen liittyviä näkemyseroja. Tavallista elämää menneiden vuosien saaristolaisseurakunnassa.

Ja samaan aikaan kun tuntuu, ettei kirjassa tapahdu mitään, se hiipii jonnekin ihon alle. Yhtäkkiä huomaa hengittelevänsä suolaista meri-ilmaa ja värjöttelevänsä kylmässä pappilassa. Kuulee pyörän kirskunnan tai ehkä veneen. Tulee imaistuksi mukaan niin monen tarinaan, joskus surulliseen ja aina koskettavaan. Ja kiusaantuu, kun huomaa tietävänsä niin paljon enemmän kuin tuo viaton ja hurmaava nuori pappi.

Viime vuonna luin Lundbergiltä teoksen Leo ja muistan kuinka kirja pakotti rauhoittumaan ääreensä. Se ei hoppuillut, eikä niin voinut tehdä lukijakaan. Saman aiheuttaa Jää. On vain pakko pysähtyä.  Ja sen tekee mielellään. Samalla pääsee ihailemaan saariston maisemia.

Jää on hyvä kirja, mutta jotain siitä uupuu. Vaikka kirja kosketti ja jätti jäljen, se tuntui ehkä liiankin rauhalliselta. Jäin kaipaamaan suurempaa kiihkoa, sellaista itseensä voimalla vetävää puolta kirjasta. En myöskään täysin syttynyt sille, että kirjassa on aika paljon papin uskontoon ja uskoon liittyviä ajatuksia. Vaikka kirja kuvaa loistavasti sotien jälkeistä aikaa, nuorta pappia ja tätä myöten tietenkin hänen ajatuksiaan, jotka syystäkin liittyvät uskontoon, niin itse huomasin saavani siitä pienen ähkyn. Uskonnollinen puoli kirjassa on täysin perusteltua ja pääasiassa mielenkiintoista, mutta jossain kohtaa olisi tehnyt mieli vain kääntää sivuja ja päästä lukemaan uskonnon sijaan saaristolaisten elämästä enemmän. Makukysymys.

Kahdella kirjalla Lundberg on vakuuttanut minut siitä, että hänen teoksiensa pariin kannattaa hakeutua. Ehkä tälle vuodelle voisikin mahtua toinenkin Lundberg?

 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Annamari Marttinen: Vapaa


Annamari Marttinen: Vapaa, Tammi 2015
Sivut: 314 

Luettu viime vuonna.

En olisi luultavasti koskaan tarttunut tähän teokseen, ellen olisi mukana eräässä turvapaikanhakijoihin liittyvässä kouluprojektissa, jonka tiimoilta järjestimme lukupiirin. Lukupiiriiä varten tuli lukea kirja, joka vastaisi kysymykseen: "Miltä tuntuu olla pakolainen?" 

Ajattelin ensin, että lukisin kirjan, jonka olisi kirjoittanut pakolainen itse. Ajan puutteen vuoksi en kuitenkaan tahtonut löytää aikaa etsiä tällaista kirjaa, joka kiinnostaisi itseäni joten  päädyin lukemaan Annamari Marttisen kirjoittaman Vapaa, jota projektissa mukana oleva opiskelukaverini ehdotti. Ja oikeastaan se oli harvinaisen hyvä päätös.

Marttisen teos sopi lukupiiriin mainiosti vastaten lukupiirimme kysymykseen, mutta se oli myös oikeasti hyvä, ajankohtainen (viime vuonna julkaistu) ja mielestäni tarpeeksi faktoihin nojaava. Kirja tuntui aidolta ja ellei paremmin tietäisi, voisi luulla, että Marttinen kirjoittaa omista henkilökohtaisista kokemuksistaan. Ja tavallaan hän kirjoittaakin. Marttinen nimittäin opettaa suomen kieltä Joutsenon vastaanottokeskuksessa, jonne kirja sijoittuu. Kirjaansa varten hän on haastatellut turvapaikanhakijoita sekä heidän kanssaan töitä tekeviä ihmisiä. Se välittyy kirjasta.

Irakilainen Mahdi on paennut kotimaastaan vainon vuoksi ja hakeutunut Suomeen turvapaikanhakijaksi. Hän päätyy Joutsenon vastaanottokeskukseen, jossa hän asuu hänen turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajan. Kirja kuvaa millaista turvapaikanhakijan elämä ja loputon odotus vastaanottokeskuksessa on. Odottaessaan käsittelyä ja päätöksiä, Mahdi opiskelee suomen kieltä, tutustuu muutamiin ihmisiin ja yrittää pitää pääkoppansa sekä fyysisiä vammoja kärsineen kroppansa kasassa. Painajaisissa vilahtaa Mahdin menneisyys ja pakomatka, koko elämä ja historia.

Marttinen kuvaa Mahdin taustalla häilyvän pakomatkan, elämän vastaanottokeskuskessa sekä turvapaikkahakemuksen käsittelyn eri vaiheita tarkasti. Yksityiskohdat on huomioitu ja kirja on hyvä väylä saada käsitys siitä, millaisia vaiheita turvapaikanhakija mahdollisesti joutuu käymään ennen kotimaastaan lähtöä, pakomatkalla ja tullessaan maahan, josta turvapaikkaa aikoo hakea. Tarkastelemalla näitä yksityiskohtia, joita kirjassa nousee paljon esiin, voi lukija tunnustella, miten itse reagoisi niihin. Jo näin voi saada käsityksen ajatuksista ja tunteista, joita turvapaikanhakijana mahdollisesti joutuu käymään läpi.

Samaan aikaan Marttinen myös kuvaa näitä tunteiden vuoristoratoja. Miten ensin uudessa maassa viettää kuin kuherruskuukautta ja kaikki on mahtavaa, miten on innostunut ja energinen, mutta jossain vaiheessa se voi vaihtua kulttuurishokista syntyvään ärtymykseen, alakuloon ja masennukseen. Lisäksi Marttinen kuvaa sitä, miten uudessa tilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin normaali, saattaa erilaiset tunteet tuntua oudoilta. Esimerkiksi ihastuminen voi tuntua täysin väärältä.
 
Mielestäni Marttinen on onnistunut hienosti tarinassaan astumaan turvapaikanhakijan nahkoihin, mutta kuitenkin nostamaan esiin niitä ulkoisia seikkoja, jotka kuka tahansa voisi huomata. Tarina ei siis rakennu pelkästään Mahdin ajatusten varaan. Mielestäni näin kirjan tasapaino ja uskottavuus säilyy, ja kirjaa lukee nopeasti siihen täydellisesti uppoutuen.
 
Kirja kosketti ja itkin sitä lukiessa. En usko, että kirja yksistään olisi saanut tällaista reaktiota aikaan, mutta tiivis yhteistyö turvapaikanhakijoiden kanssa sekä tämän kirjan lukeminen siinä samassa rytäkässä ravisteli tunnepuolella. Fiktiivinen Mahdi sai kasvot ihan oikeasta elämästä. Tämä on myös syy, miksi kirja vaikutti muutenkin minuun niin paljon. Luulen, että toisessa tilanteessa kirja olisi jäänyt laimeammaksi.
 
Lukiessa minua häiritsi Mahdin tarinan rinnalle ympätty suomalaisen vangin tarina. Ymmärsin näiden kahden tarinan samankaltaisuuden ja pointin miksi ne on nostettu rinnakkain, mutta mielestäni Mahdin tarina olisi yksistäänkin ollut vaikuttava ja kantanut hyvin.
 
Kirja on hyvä ja nopealukuinen. Suosittelen kirjaa, sillä se on helppo lähestymistapa käsittelemäänsä aiheeseen.


lauantai 16. tammikuuta 2016

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö


Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö, Suuri Kurpitsa 2015
Sivut: 112
Ulkoasu: Reetta Niemensivu

Luettu viime vuoden puolella.

Luin Viivi Rintasen esikoissarjakuvan Mielisairaalan kesätyttö jo yli kuukausi sitten. Pidin sarjakuvasta, mutten ehtinyt blogata siitä joulukuussa ja sitten se meinasi vallan unohtua. Vaan nyt aion korjata tuon virheen.

Sarjakuva perustuu Rintasen omiin kokemuksiin. Sarjakuva kertoo Vilmasta, joka saa kesätöitä mielisairaalan siivoojana. Siivoojana, joka ei juurikaan näy eikä kuulu, mutta pääsee kaikkialle. Vilma tutustuu mielisairaalaan, sen henkilökuntaan ja asiakkaisiin. Näkee ja kuulee asioita, joita hänen ei aina pitäisi nähdä eikä kuulla. Ja kaiken sen keskeltä kumpuaa ajatus: missä menee raja hulluuden ja normaaliuden välillä? Kuka sen määrittelee?

Vilma ei itsekään voi hyvin, vaan sairastaa syömishäiriötä. Sen sijaan, että hän olisi potilaana mielisairaalassa kuten eräs toinen syömishäiriöinen, hän siivoaa siellä ja kuuluu vielä normaalien joukkoon. Tämä toinen on saanut diagnoosin, eikä enää kuulu. Terveen ja sairaan raja on häilyväinen.

Sarjakuvan aihe on tärkeä ja aina ajankohtainen. Lisäksi sarjakuvan lähestymistapa ja oikeisiin kokemuksiin nojaaminen tuovat mielestäni sarjakuvalle lisäarvoa. Aihe ei ole uusi, ja itse olen lukenut samasta aiheesta paljonkin, minkä vuoksi en saanut sarjakuvasta ihan hirveän paljon itse irti. Koin kuitenkin sarjakuva olevan mukavan tuore tapa tuoda aihe pinnalle. Sarjakuva ehkä tavoittaa sellaisiakin lukijoita, jotka eivät aiheesta muussa yhteydessä lukisi. 

Sarjakuvan kuvitus (josta en tajunnut ottaa kuvaa vielä kun sarjakuva oli käsissäni) oli maalauksellista, hieman luonnosmaista ja suttuista. Se sopi mielestäni aiheeseen ja ajatukseen elämän sotkuisuudesta. Myönnän kuitenkin, että minulta vei tovin, että pääsin tuohon kuvitukseen kiinni ja aloin nauttia siitä. Kuvitus oli virkistävää minulle, joka kaipaan selkeyttä, sillä sarjakuva haastoi ja vei minut mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ja siitä olen tyytyväinen. Kuvitus on taidokasta ja hallittua.

Suosittelen sarjakuvaa niille, jotka haluavat nauttia hyvästä kotimaisesta sarjakuvasta, kurkistaa mielisairaalan seinien sisäpuolelle ja pohtia hulluuden ja normaaliuden määrittelyä.



perjantai 15. tammikuuta 2016

Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki


Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki, Basam Books 2009
Suomentanut: Jussi Korhonen
Sivut: 156
Alkuteos: The Sign of Fours 1890

Luettu viime vuoden puolella.

Tässä on kirja, josta en haluaisi blogata. Harvinaista ja ajatuksia herättävää. Miten ja miksi historiallinen dekkari onnistuu tönäisemään sisäisen portinvartijani liikkeelle? Miksi en suosittelisi tätä oikeastaan kenellekään? (Ja näin ollen saan varmasti useamman kiinnostumaan tästä kuin jos en mainitsisi tätä.)

No, ensinnäkin siksi, että kirja on melko huono. Luin itse kirjan, sillä hurahdin jokin aika sitten Sherlock Holmesiin uuden tv-sarjan myötä, enkä kirjaihmisenä voinut olla tutustumatta myös aitoon ja alkuperäiseen Sherlockiin. Heinäkuussa luin ensimmäisen kirjan Punaisten kirjainten arvoitus ja jouluksi lainasin jatkoa. Toinen osa Neljän merkki on ihan kiinnostava, kun sitä lukee tv-sarjaa katsoneen näkökulmasta, ymmärtää sen kirjoitetun 1800-luvun lopulla ja heijastelevan oman aikansa arvoja. Kirja on historiallisesti kiinnostava, tv-sarjan taustoja valoittava, mutta muuten melko mitäänsanomaton.


Neljän merkki ei tarinallaan loista, eikä rikoskaan minua kiinnostanut. En saanut tästä irti oikein mitään ja katsomaani tv-sarjaan tätä ei edes kannata verrata. Eipä ihme, etten tästä kirjasta ollut edes kuullut ennen kuin otin selvittääkseni kirjat, joissa Sherlock esiintyy. Tämä kalpenee myös verrattuna Punaisten kirjainten arvoitukseen, vaikka tätäkin lukiessa pidin tiukasti kiinni ajatuksesta, että tämä on oikeasti todella vanha kirja. Sitäkin vasten kirja oli kehno.

Mutta ei kirjan huonous ole syy siihen, että en tahtoisi tästä kirjoittaa. Syy on arvot, joita kirja heijastelee. 

Kirja on kirjoitettu 1800-luvun lopussa, jolloin maailma on ollut hyvin erilainen paikka kuin nykymaailma. Se on fakta ja jokainen peruskoulun historiantunnilla hetkenkin hereillä ollut varmasti tietää tämän - toivon mukaan. On kuitenkin eri asia lukea historiaa, kuin lukea dekkaria, joka heijastelee omaa aikaansa omalla, kaunokirjallisella tavallaan.

Ensinnäkin kirja tuo karulla tavalla esiin oman aikansa rotuajattelun. Vaikka voin lukea raakojakin kirjoja, niin minua kylmää enemmän, kun näkee miten joku alitajuntaisesti on arvottanut erilaiset ihmiset. Kirja ei pidä meteliä näistä asioista, eikä nosta niitä esiin kuten nykyaikana tekisimme. Se ajatus on siellä taustalla, lukijan arvomaailmassa, joka on valunur kirjaan ja jos kirjaa ei lue historiallisena dekkarina, voi nuo ajatukset valua lukijankin alitajuntaan. 

Vai voiko? Olenko vain todella herkkä tällaiselle?

Se ei ole ainoa asia. Jokainen Sherlockiin vähänkin enemmän tutustunut tietänee, että Sherlockilla on päihdeongelma. Kenelläpä etsivällä ei olisi? Mutta ottaen huomioon, että 1800-luvun lopussa esimerkiksi kokaiini on ollut laillista ja sitä on käytetty elintarvikkeissa piristeinä, niin se ehkä kertoo päihteiden asemasta tässä kirjassa. Ei se nyt suorastana ihannoivaa ole, mutta ei juuri toisinkaan.

Sekä päihdeongelmat, että rasismi ovat asioita, joista kirjoitetaan ja joista tuleekin kirjoittaa paljon. Tässä tapauksessa nämä ovat kuitenkin vain oman aikansa heijaste. Historiallisesti kiinnostavaa, vaikka kamalaa, mutta entä jos tätä ei lue historiallisesti?

Tiedän itse, miten paljon kirjallisuus voi vaikuttaa niin hyvässä kuin pahassakin. Miten luettu jää muhimaan ja jättää joskus jälkiä, jotka huomaa vasta tulevaisuudessa jos silloinkaan. Lukemisen sanotaan kehittävän monen moista: mielikuvitusta, sanavarastoa, keskittymiskykyä, empatiaa. Mutta väitän, että se riippuu myös siitä, mitä lukee. Väärin luettuna tällainen kirja saattaa jättää jäljen, joka voi olla jopa haitaksi.

Vai äsh, olenko minä vain hölmö? Annanko tälle nyt ihan liikaa painoarvoa? Lukeeko kukaan näin vanhaa teosta enää tosissaan? Osaako lukija erottaa tästä sen historiallisen osuuden ja tarkastella sitä nimenomaan historiallisena? Esimerkiksi jos kyseessä on nuori? Vai onko nämä eroavuudet nykypäivään niin räikeitä, että ne vain naurattavat? Olenko minä naurettava, kun haluaisin polkea tämän kirjan jonnekin unohduksiin?

Tämän painoksen loppuun oli kerätty huomiolista. Listassa oli nimenomaan mainittu rotuajattelun ja päihteiden heijastavan omaa aikaansa. Tällaisen kirjan yhteydessä lista on tarpeellinen.

Mutta kuulisin nyt mielelläni muidenkin ajatuksia tästä. Voiko tällainen klassikkohahmo ja dekkari olla haitallisia lukijalleen? Vai olenko minä astumassa kukkahattutätien liigaan?

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia


Alice Munro: Julkisia salaisuuksia, Tammi 2013
Suomentanut: Kristiina Rikman 
Sivut: 327
Alkuteos: Open Secrets 1994
Ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1995

Alice Munrosta on viimeisen parin vuoden aikana tullut ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani ja vuoden kolmannen luettavan teoksen valitsinkin häneltä. Sillä onhan tämä itselleni henkilökohtaisesti tärkeiden kirjojen vuosi. Munron teosten lukeminen on samaan aikaan sekä äärettömän tyydyttävää, sillä Munron teokset ovat yksinkertaisesti niin hyviä, että hieman tylsää (näin pilke silmäkulmassa kirjoittaen), sillä teokset ovat myös niin tasaisen laadukkaita, etteivät ne oikeastaan tarjoa yllätyksiä. Odotin hyvää ja hyvää sain. 

Julkisia salaisuuksia on kahdeksan novellin kokoelma. Novellit sijoittuvat samaan Kandalaiseen pikkukylään 1850-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Novelleissa vilahtelevat samat henkilöt ja paikat niin, että novellien voi nähdä muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden. Paitsi jos on sen verran hidasälyinen kuin minä, että tajusi vasta viimeisiä novelleja lukiessaan nämä yhtäläisyydet ja tästä syystä ei heti alusta alkaen osannut yhdistellä palasia toisiinsa. Vaan eipä tuo haitannut. Novellit ovat kuitenkin itsenäisiä ja toimivat sellaisinaankin hyvin, vaikka novelleja toki luki hieman eri valossa kun ymmärsi niiden väliset yhteydet. 

Tarinoiden ytimessä on siis sama pieni kylä ja sen asukkaat eri vuosikymmeninä. Novellit pureutuvat Munron lempiaiheisiin eli ihmissuhteisiin, rakkaustarinoihin, avioliittoihin, avioliittojen ulkopuolisiin suhteisiin ja entisen puolisonsa hylkäämiseen uuden kumppanin vuoksi. Päätöksiä, joista tarinat alkavat ja päätöksiä, joiden vuoksi tarinat muuttuvat. Ja sitten on tietenkin salaisuuksia, kuten kokoelman nimikin lupaa. On salaisuuksia, joita ei tiedä ehkä kukaan ja joista ei puhuta mitään. Tai on salaisuuksia, jotka tiedetään, vaan niistä vaietaan tai ehkä on vain epäilys, joka saattaakin olla totta.

Novelleissa minua ilahduttivat muun muassa keskiössä oleva kirjasto, eri suuntiin lähetettävät kirjeet, joiden varaan tarinoita rakennettiin, kirjakauppa ja sen omistaja, joka tutustuu kahteen erikoiseen vanhukseen. Tarina, jonka oikea laita paljastuu vasta viimeisillä sivuilla. Ihmisten väliset suhteet, jotka eivät ole suoraviivaisia tai arvattavia, paitsi ehkä joskus.

Munron novelleissa on paljon tavallisia, aivan arkisia elementtejä, jopa karuja ja epämiellyttäviä, mutta Munron lempeä kerronta kietoo niiden ympärille tarinan, joka nostaa nämä pienet hetket elämästä esiin kuin pieninä ihmeinä. Munron novelleja lukiessa tulee ajatus, että kaikki tarinat ovat kertomisen arvoisia. Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö siitä saisi tarinaa. Tai etteikö Munro ainakin osaisi pukea sitä tarinaksi.

Kokoelmasta lemppareikseni nousivat tällä kertaa novellit Tuulentupia, Oikea elämä, Albanialainen neitsyt ja Paikka korvessa. Siitäkin huolimatta, että Albanialainen neitsyt vaati tovin, että pääsin siihen kiinni, mutta sitten tykästyinkin ikihyviksi ja se onkin jäänyt ehkä parhaiten mieleen. Samoin Vandaalit jäi mieleeni, mutta siinä oli elementtejä, jotka eivät kaikki olleet makuuni.

Julkisia salaisuuksia on ilmestynyt englanniksi ensimmäisen kerran 1994 ja teos osoittaa jälleen todeksi ajatukseni siitä, että Munron uudempi tuotanto on enemmän mieleeni kuin vanhempi. Molemmista pidän, mutta lieneekö syynä novellien aiheet vai yksinkertaisesti Munron ajan saatossa huippuunsa hioutunut tyyli, sillä niin vain on, että uudempien teosten parissa tuntuu siltä, kuin maailmassa ei muita tekstejä olisikaan ja vanhemmat teokset ovat vain todella hyviä.

Olen joskus aiemmin sanonut, että Munron teoksille on täytynyt kehittää oma pisteytys. Pisteytän Munron kirjat lähinnä hänen omien teostensa kesken, koska niiden vertaaminen muihin aiheuttaisi sen, että Munron kaikki teokset saisivat kevyesti täydet pisteet.  

 

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Sinisen linnan kirjasto, Tarukirja
 

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia & Blogistanian Globalia 2015




On tullut aika paljastaa Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia ehdokkaani. Viime vuonna en äänestänyt, sillä en kokenut lukeneeni tarpeeksi uutuuksia äänestystä varten, mutta nyt tilanne on toinen, sillä olen sekä lukenut, lukenut osittain ja selaillut viime vuoden uutuuksia. Ja omat suosikit ovat erottuneet selvästi joukosta. Kuopus ja Tieto jäävät minulta tälläkin kertaa välistä.

Mikä, mitä, miksi?

Kirjabloggaajat ovat jo muutaman vuoden ajan järjestäneet äänestyksen, jossa kirjabloggaajat saavat äänestää omia suosikkejaan edellisenä vuonna Suomessa julkaistuista teoksista. Äänestetyt teokset tulee olla luettu ja niistä tulee olla kirjoitettu arvio blogiin ennen äänestystä. Äänestää voi neljässä eri kategoriassa ja jokaisessa kategoriassa ääniä saa antaa halutessaan kolmelle kirjalle, jotka täytyy rankata paremmuusjärjestykseen niin, että yhdelle kirjalle saa antaa 3 pistettä, toiselle 2 pistettä ja kolmannelle 1 pisteen. Mikäli haluaa äänestää vain yhtä teosta, saa se 3 pistettä ja jos haluaa äänestää kahta kirjaa, pitää ne rankata antamalla toiselle 3 pistettä ja toiselle 2 pistettä. Kirjabloggaajat julkaisevat ehdokkaansa samaan aikaan eli tänään 13.1. kello 10.00! Ja tasan vuorokauden kuluttua julkaistaan voittajat, eli teokset, jotka ovat saaneet kaikkien kirjabloggareiden äänistä eniten. 


Kategoriat ja tämän vuoden emäntäblogit: Blogistanian Finlandia, Blogistanian Globalia, Blogistanian Kuopus ja Blogistanian Tieto.

Mutta nyt omiin ehdokkaisiini. En ole kirjoittanut perusteluja äänilleni enää tässä vaiheessa, vaan arvioni kirjoista voi käydä lukemassa kirjan nimeä klikkaamalla. Näiden äänien myötä jään jännittämään huomisia tuloksia jotka tosiaan julkaistaan emäntäblogeissa huomenna kello 10.00!

Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan

2 pistettä Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
3 pistettä Laura Lindstedt: Oneiron

Ehdokkaani Blogistanian Globaliaan

3 pistettä John Williams: Stoner  

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, Tammi 2015
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Sivut: 546
Alkuteos: Sekai no owari to hadoboirudo wandarando 1985

Luettu viime vuoden puolella.

Viimeksi kirjoittaessani Murakamista kerroin ristiriitaisesta suhteestani kirjailijaan. Murakamin teoksissa on jotain todella kiehtovaa ja olenkin tämän kirjan myötä lukenut kirjailijalta kaikki suomennetut teokset, Suurta lammasseikkailua lukuun ottamatta. Olen pitänyt kirjoista, mutta aina niissä tuntuu jokin takkuavan. Kafka rannalla oli loistava, mutta muissa on ollut jotain jopa vähän ärsyttävää.

Tämän tuoreimman kohdalla huomasin ajattelevani, että kirja olisi todella hyvä, jos se on olisi kirjoittanut joku muu kuin Murakami. Heh,voi toki miettiä, kuinkas tämä olisi mahdollista. Huomaan kuitenkin, että juuri siinä murakamimaisuudessa on jotain, jota vähän kavahdan. Tarina ja sen idea saattaa olla toimiva, Murakamin luoma tunnelma upea, mutta sitten se iskee: aina samanlainen vähän apaattinen päähenkilö, seksi, jollain tavalla poikkeuksellinen seksi tai vastapainoksi jonkun kykenemättömyys seksiin. Rakkaustarina, jolla on este. Miksi nämä kiehtovat oudot tarinat täytyy aina kastaa samaan liemeen?

Mutta keskitytään nyt tähän Murakamin uuteen vanhaan kirjaa. Tuorein suomennettu, mutta alkuteos on jo 30 vuotta vanha.

Maailmanloppu ja ihmemaa kertoo kahta tarinaa rinnakkain kietoen ne yhteen. Toinen on Maailmanloppu ja toinen on Ihmemaa. Ihmemaan tarina kertoo miehestä, jonka aivot on leikattu suorittamaan tehtävää, johon tarvitaan äärimmäistä mielenhallintaa. Eräs tiedemies palkkaa miehen suorittamaan tätä tehtävää tutkimukseensa liittyen. Siitä alkaa seikkailu, johon liittyy kirjaston informaatikko laajentuneen vatsalaukkunsa kanssa, yksisarvisen kallo, nuori tyttö vaaleanpunaisissa vaatteissaan, sysiäisiä, klemmareita ja maailman pelastaminen sekä elämän viimeiset tunnit. Hurja meno, jossa vatsa viilletään niin, että lukiessa on pakko pidellä omasta vatsasta kiinni.

Maailmanloppu on kaukana jossain, pieni kylä, kuin hiljainen apatia, josta ei voi poistua sinne saavuttuaan. Siellä ihmiset erotetaan omista varjoistaan, ja sen mukana sieluistaan, muistoistaan ja tunteistaan. Jäljelle jää harmonia. Maailmanlopussa kylään saapuu mies, jolla on tehtävä, jota vain harvat voivat tehdä. Hän lukee unia vanhoista kalloista kirjastossa. Vaan kenen unia ja miksi? Kun lumi peittää kylän, kaataa eläimiä kuolleena maahan ja haluaa syödä miehen irtileikatusta varjosta viimeisetkin voimat, ilmassa leijailee kysymyksiä, jotka kaipaavat vastauksiaan. Mikä kylä pohjimmiltaan on? Ja kenen unia hän lukee?

Pidin näistä kahdesta vuorottelevasta tarinasta ja niiden ideasta. Ihmemaan sekopäisyydestä ja scifimäisistä maisemista. Maailmanlopun verkkaisesta, hieman painostavasta tunnelmasta. Ja kirjastoista, voi hitsit kun tässä on kirjastolla iso rooli! Vaan sitten puuttui Murakami tarinaan. Noin 150 sivua kestänyt intoni hiipui ja muuttui 400 sivun mittaiseen mittelöön.

Kyllästyin Murakamiin. Mielestäni näin hyvää tarinaa ei tarvitse venyttää tai täyttää jaarittelulla ja turhanpäiväisillä huomioilla, jotka eivät tunnu missään mielessä merkityksellisiltä tai edes erottuvilta. Ei hyvä tarina vaadi mukaansa montaa sivua seksiä, eikä erektio-ongelmia. Ei, jos se tuntuu täysin päälleliimatulta ja pelkältä kikkailulta.

Tämä tarina jonkun toisen käsissä olisi ollut silkkaa kultaa. Nyt se pettymys. Heti kirjan luettuani annoinkin sille puhisten vaivaiset kaksi tähteä. Mutta ajateltuani muutin mieltäni ja nyt olen kolmen tähden puolella. Kolme tähteä on yhtä kuin keskiverto, ja sitä tämä on. Keskiverto, sillä vaikka ärsyynnyin, tässä oli paljon hyvää.

Idea on hyvä, tarinat ovat kiinnostavia, Murakamilla on hyppysissään taito luoda tunnelmaa, mutta hänellä on hyppysissään vähän liikaakin tavaraa, jonka hän länttää kaiken päälle kuin kuorrutteeksi, jota en kaipaa.

Mietin, että jos en olisi lukenut melko lyhyen ajan sisällä niin montaa kirjailijan teosta tai olisin lukenut tämän Murakamilta ensimmäisten joukossa, olisiko tämä noussut samaan kastiin kuin Kafka rannalla? Ehkä. Tässä on nimittäin jotain samaa kuin Kafka rannalla ja tarinallisesti tämä kurkottelee yhdeksi parhaimmaksi. Vaan nyt kävi näin. Murakami ärsytti ja väsytti minut. 

 

perjantai 8. tammikuuta 2016

Leena Krohn: Erehdys



Leena Krohn: Erehdys, Teos 2015
Sivut: 154


Tarkoitukseni on tämän vuoden aikana tarttua useammin niihin kirjoihin ja kirjalijoihin, joiden kohdalla mainitsee aina, että pitäisi lukea, mutta ei sitten kuitenkaan lue. Tämä mielessä tämän vuoden toiseksi luettavaksi kirjaksi valikoitui Leena Krohnin Erehdys, sillä minun on pitänyt tutustua kirjailijan tuotantoon jo pieni ikuisuus, mutta aina se on jäänyt. En ollut ajatellut lähteä liikkeelle kirjailijan uusimmasta sillä olin kiinnostunut enemmän varhaisemmasta tuotannosta, mutta vanha tuttu virsi - kun kirjaston hyllystä pongasin, en voinut vastustaa kiusausta. Ja ei tämä huono valinta ollut. Ensimmäinen, mutta ei viimeinen.

Erehdys kertoo kirjailija E:stä, joka on saapunut erääseen lähikirjastoon lukemaan tekstejään. Tekstejään, joissa sattumukset, erehdykset ja pienet ihmeet vuorottelevat. Yllättävät käänteet, tärkeät hetket ja uskomattomat tapahtumat seuraavat tarinoissa toisiaan. Ja se erehdys, johon hairahtaa jopa lukija.

Erehdys on pieni suuri kirja, joka mahduttaa sisäänsä, tuohon reiluun 150 sivuun, useamman tarinan kuin mitä monet paksummat kirjat konsanaan. On valokuvaaja, joka ei saa vangittua kuviinsa kauneutta ja toisessa tarinassa nuori, joka tallentaa jokaisen palan elämästään, jotta voi luoda itsensä virtuaalisesti ja olla koskaan kuolematta.  Kirja on täynnä ajatuksia ja jos se ei herätä lukijassaan vielä enemmän ajatuksia, niin vika ei ole kirjan.

Kirja on hieno ja taitava. Se on kirjoitettu tavalla, joka herättää muutaman sivun aikana niin monta maailmaa ja tarinaa henkiin, että vähemmästäkin hengästyy. Kirjaa ei voi lukea nopeasti, vaan sitä haluaa jäädä tunnustelemaan ja pohtimaan. Lukea saman sivun uudelleen ihan vain ymmärtääkseen. Ja välillä palata muutama sivu taaksepäin ymmärtääkseen vielä enemmän. 

Kirja on ovela ja se vetää hölmöä lukijaansakin nenästä, välillä kiusoitellen. Ei päästä helpolla, vaan laittaa aivot sykkyrään. Kirjaa ei ole vaikea lukea, mutta sen sulattelu vaatii oman aikansa. Hyvä niin. Ei kaikkien kirjojen pidäkään päästää helpolla.

Alkuun makustelin kirjaa pitkään enkä osannut päättää, pidänkö kirjailijan lauseista vai en. Niissä oli jotain, johon takerruin yhä uudelleen, kunnes totuin ja pulahdin tekstiin. Krohnin kerronta tuntuu persoonalliselta ja silti se on aika simppeliä, mutta pienellä kiemuralla siinä on kirjailijan jälki, joka näkyy ja kuuluu. Alkuun takeltelin, mutta lopulta tykkäsin.

Harmikseni kirja ei kuitenkaan henkilökohtaisesti koskettanut ja luin koko kirjan kovin etäältä. Tuntui kuin en olisi päässyt tarinoihin sisään, vaan jouduin katselemaan niitä ikkunan toiselta puolelta vaikka kuinka yritin kiivetä sisään. Kirja jääkin tällä kertaa yhdeksi niistä hyvistä ja taidokkaista kirjoista, joille annan paljon arvoa, joista pidän, mutta jotka eivät tunnu koskettavan ja jättävän lopulta kovinkaan suurta jälkeä. Se on iso harmi.

Mutta kuten sanoin - Krohnia luen varmasti lisää.

 

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

oneiron pienikirjasto

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos 2015
 Sivut: 439
Ulkoasu: Jussi Karjalainen 

"Yritän kirjoittaa Oneironista, mutta en osaa. Se on liian hyvä." Sanoin ystävälleni. Mutta yritetään.

Oneironin julkaisun jälkeen pari paljon lukevaa ystävääni kehui, ei, vaan ylisti kirjaa ja kiinnostuin siitä tuntien heidän valikoivan, mutta hyvän kirjamakunsa. Kun eräs kolmas ystäväni kysyi marraskuussa joululahjatoiveitani, mainitsin Oneironin. Ja lahjaksi kirjan sainkin. Tosin siinä välissä pirulainen meni voittamaan Finlandia-palkinnon. Mutta onneksi se ei saanut minua takajaloilleen - vaikka joskus niin on käynyt - vaan päätin lukea kirjan heti. Se oli hyvä päätös.

Oneiron kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat päätyneet jonnekin kuoleman jälkeiseen tilaan. Siellä he ovat yhdessä haparoiden, ihmetellen ja arvaillen, miten kukin heistä on kuollut. Naiset kertovat vuorotellen tarinoitaan ja keksivät tarinoille loppuja. Miten he kuolivat - riistikö joku heidän henkensä?

Tuossa oudossa, valkoisessa tilassa he ovat, seitsemän naista. On Slomith New Yorkista, taiteilija, jonka taide on vähintään kyseenalaista. On teinityttö, ravintolatyöntekijä Ulrike Itävallasta ja hollantilainen Wlbgis, jolta kurkkusyöpä on vienyt puhekyvyn. On raskaana oleva keskiluokkainen ja järkevä Nina Marseillesta ja mallintöistä haaveillut Maimuna Senegalista. Sekä toisen kenkänsä hukannut Polina Moskovasta ja brasilialainen Rosa, joka oli saanut uuden sydämen ja uuden elämän.

Nyt heitä yhdistää kuolema. Jokainen heistä on kuollut. Mutta miten?

Oneiron on runsas, useiden tarinoiden kirja. Se on syvällinen, moniulotteinen ja ajatuksia herättävä. Kirja on todella hyvin kirjoitettu ja kaikin tavoin taidokas. Näin mahtavaa, polveilevaa ja rönsyilevää kirjaa ei ole helppo saada pysymään kasassa, mutta tämä kirjaa pysyy. 

Oneiron nappaa lukijan koukkuun ja pitää kiinni. Itse luin kirjan muutamalla istumalla, sillä kirjaa luki herkästi sata sivua kerrallaan kun sen aloitti. Lukemista oli vaikea lopettaa. Kirja on niin hyvä, niin tärkeä ja kaiken sen keskellä viihdyttävä. Kirja ei ei päästä helpolla, vaan se haastaa lukijansa, mutta kirja ei ole kuitenkaan lainkaan vaikea. Sitä ei tarvitse tankata lause lauseelta, vaan teksti soljuu ja vie mukanaan. 

Olin jotenkin päässäni pyöritellyt, että Oneiron saattaisi olla niitä hienoja, vähän vaikeita kirjoja, joille osaisi antaa arvon, mutta joka ei henkilökohtaisesti koskettaisi. Olin niin väärässä. Oneiron hiipi ihon alle, se kosketti ja ravisteli. Sen ääressä tihrusti itkua ja naurahti ääneen. 

Voi itku, miten mahtava kirja!

Finlandia-palkinnon kirjalle valinnut Hector sanoi osuvasti: "Kirjailijan nerokas tapa uudistaa romaanin muotoa ja rakennetta on häkellyttävää, ja miten lukijaystävällisesti se tapahtuukaan! Tämä teos on tarina tarinoista, jotka voisivat olla totta." Nimenomaan. Lukijaystävällisesti.

 Laura Lindstedt, olet nero.

Kirjaa mainostetaan fantasiana, mutta sitä ei kannata pelästyä. Onhan kirjassa toki fantasiaa, sillä se kertoo naisista heidän kuolemansa jälkeen. Mutta sen lisäksi se kertoo seitsemän naisen tarinan. Jokaisen oman ja erilaisen. Finlandia-palkinnollekaan ei kannata antaa liikaa arvoa. Hienoa, että kirja sai sen, mutta palkinnosta viis, sillä kirja itsessään on kuin palkinto.

Voisin jatkaa ylistyssanojen kanssa ikuisuuden, mutta kirja pitää kokea itse, joten sanon enää vain tärkeimmän: 

                               Lukekaa tämä. Lukekaa ainakin tämä.