lauantai 23. huhtikuuta 2016

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat



Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Gummerus 2015
Sivut: 222
Kansi: Jenni Noponen 

Mitä jos taivaalta tippuu jäälohkare ja jää sen alle? Tai mitä jos voittaa lotossa kahdesti jättipotin? Entä jos salama iskee viidesti? Näin tapahtuu Selja Ahavan romaanissa Taivaalta tippuvat asiat ja juuri näiden herkullisten aiheiden vuoksi kirja on niin houkutteleva.

Mutta ei se pelkästään siihen jää. Tarina on kiinnostava, hauska ja yllättävän syvällinen. Tarinasta löytyy kauneutta, kaihoa, surua ja elämän mielettömyyttä. Ahava kirjoittaa taitavasti ja varmoin ottein sujuvaa tekstiä, jota on nautinto lukea. Lukukokemus oli niin hyvä ja intensiivinen, että kirja oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. 

Kirja on ylistävät bloggauksensa ja hypensä ansainnut, ja yhdyn mielelläni tuohon kuoroon.

Pienen soraäänen kera vain. 

Kun olin lukenut kirjasta ensimmäiset 30 sivua, meinasin jättää kirjan kesken. En siksi, että se olisi huono, vaan siksi, että se tuntui niin tylsän varmalta. En tahtonut saada otetta kirjan siloitellun kauniista kuoresta. Annoin kirjalle kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden ja luinkin lopun kerralla. Tarina ei tuntunut enää liian siloitellulta tai liian varmalta. Lukiessani mietin, että tämä saattaa kivuta vuoden kymmenen parhaan joukkoon. 

Lukemisen jälkeen lukuhetken into laantui kuitenkin nopeasti. Vaikka kirjan lukeminen oli nautinto, tuntui, että jotain jäi uupumaan. Kirja ei jättänyt jälkeensä kovin vahvaa jälkeä. Harmi.

Yleensä kirjoitan kirjoista (niin) nopeasti blogiin (kuin kiireiltäni ehdin), mutta nyt on mennyt 10 päivää, joiden aikana olen muun muassa ajatellut, että mitä jos en kirjoittaisi tästä lainkaan (vaan kun olen päättänyt, että kirjoitan jokaisesta lukemastani, niin siitä pidän kiinni). Ei siksi, etteikö kirja ihan aidon oikeasti olisi hyvä, mutta minulla ei vain oikein ole mitään sanottavaa siitä.

Kirja on hyvä. Se kannattaa lukea. Mutta ei tästä tullut minulle lempikirjaa tai edes tämän vuoden kirjaa. Kirja tarjosi todella hyvän lukukokemuksen, se riittää minulle, mutta siitä on pirun vaikea kirjoittaa. Ehkä kirja on tämän vuoden 10 parhaan joukossa, mutta hyvin todennäköisesti se ei ole.

Siitä viis. Lukekaa itse tai jos olette jo lukeneet, kertokaa omia fiiliksiänne kirjasta!

Taivaalta tippuvat asiat on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana sekä voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Toinen kirja


Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Toinen kirja, Like 2012
Sivut: 638
Suomentanut: Katriina Huttunen 
Alkuteos: Min kamp, Andre Bok 2009

Voi Karl Ove Knausgård, johon olen nyt kahden kirjan perusteella kovasti tykästynyt. Siitäkin huolimatta, että ensimmäisen osan jälkeen vaadittiin reilut kaksi vuotta, ennen kuin kykenin tarttumaan seuraavaan osaan. Yritin kyllä lukea toista osaa heti ensimmäisen perään, mutta se oli liikaa. Knausgård vetää lukijan mukanaan niin syviin vesiin, että välillä on pakko käydä haukkomassa happea ennen kuin sukeltaa uudelleen. Mutta sen sukelluksen tekee mielellään. Vaikka se ei aivan kivutonta olisikaan.

Knausgård on kirjoittanut kuusiosaisen kirjasarjan Taisteluni omasta elämästään ja itsestään. Elämässä riittää tilitettävää ja kirjoissa sivuja (viimeisen osan sivumäärä kipuaa jopa yli tuhannen!). Kirjasarja ei etene kronologisesti, vaan aiheiden mukaan. Avausosassa Knausgård avaa vaikeaa suhdetta isäänsä, kirjoittaa alkoholismista ja kuolemasta, teinipojan elämästä ja musiikista. Toinen osa keskittyy aikaan, jolloin Knausgård on muuttanut Tukholmaan, rakastunut ja perustanut perheen. Kirjassa pohditaan uuteen kaupunkiin muuttamista, Tukholmaa, lasten syntymää ja kirjailijaperheen vaippa-arkea. Kirjallisuudella ja kirjoittamisella on myös iso rooli.

Knausgård kirjoittaa elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan raastavan rehellisen oloisesti ja avoimesti. Hän kirjoittaa ja sanoo asioita, joita harva varmaan sanoisi ääneen. Enkä ihmettele, että Knausgårdin lähipiiri ei välttämättä ole kovin innoissaan kirjasarjasta, sillä kenen tahansa salaisuudet saattavat hyvin päätyä Knausgårdin kirjan sivuille. Toki on hyvä kyseenalaistaa, että miten paljon kirjassa oikeasti on totta ja missä on käytetty värikynää, mutta totta tai ei, ei Knausgård itseään paljon säästele. Eikä tosiaan muitakaan.

Pidin ensimmäisestä osasta paljon, mutta vielä enemmän pidin tästä osasta sen aiheiden vuoksi. Tukholma, tutut kadut ja paikannimet ihastuttivat. Kirjailijan elämä, kirjallisuus ja kirjoittamisen pakko kiinnostivat. Knausgårdin parisuhde, perhearki ja perhekuviot tulivat lähelle. Kirjasta oli myös helpompi saada ote, kun ensimmäinen osa oli luettu ja viha-rakkaus-suhde Knausgårdiin selätetty ja otettu haltuun. Tiesin mitä tuleman piti, eikä kirjan alkuosa mennyt kirjailijan inhoamiseen ja siitä yli pääsemiseen. 

Samaan aikaan kun mieleni tekee hehkuttaa kirjasarjaa, ja etenkin tätä toista osaa, niin mietin, että miksi oikeastaan pidän tästä? Yksi syy on varmasti kirjan äärimmilleen viety avoimuus ja siloittelematon rehellisyys, jotka tekevät vaikutuksen, vaikka taittaisivatkin skandaalin käryisiksi. On mahtavaa lukea sellaista, mitä harva uskaltaa kirjoittaa. Knausgård on menee pitkälle ja rikkoo monia rajoja ja sääntöjä. Se herättää uteliaisuuden, koukuttaa ja jopa viihdyttää (vai onko tämän myöntäminen jotenkin kyseenalaista?).

Knausgårdin tyyli kirjoittaa on rönsyilevää ja aiheesta toiseen hyppivää. Ensin kerrotaan jostain täysin arkisesta kuten vaipan vaihdosta ja seuraavaksi on monen sivun mittaiseksi venyvä kirjoitus kirjallisuudesta. Hypyistä huolimatta kirja pysyy kasassa ja tuntuu ehjältä. Minusta Knausgårdin tapa hyppiä aiheesta toiseen on kutkuttava, sillä koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Tiedän kyllä, että joku toinen saattaa repiä hiukset päästään, kun ensin Knausgård kertoo olevansa kuppilassa ystävänsä kanssa, sitten on ties miten monen kymmenen sivun sepitys aivan toisesta aiheesta ja sitten palataan kuppilaan. Mutta toisaalta, niinhän ajatukset lentävät ja ihmisten väliset keskustelutkin kulkevat.

Knausgård on taitava, kuten Knausgårdin ystävä Geir sanoo: "Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy?" (S. 136)  Niin totta! Knausgård kirjoittaa kiinnostavasti ja koskettavasti - olipa aihe mikä tahansa. Pidän myös kirjailijan tummista sävyistä ja tummasta huumorista.

Knausgårdin kirjojen lumo taitaakin syntyä monesta palasesta. Kokonaisuus toimii, kiinnostaa ja vetää puoleensa. Tämän toisen osan takakannessa on Monika Fagerholmin lainaus: "Suurinta, mitä pohjoismaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Omaelämäkerrallinen romaanisarja tulee muuttamaan kirjallisuutta." Kirja tuntuikin uudelta, raikkaalta ja suurelta. Se tuntui merkittävältä kirjallisuudelta. Juuri tällaista kirjallisuutta haluan lukea. 

Mieleni tekisi lukea kolmas osa heti, mutta maltan mieleni ja odotan hetken. En aio kuitenkaan pitää kahden vuoden taukoa enää, sillä tätä lukiessa harmitti, ettei enää muistanut kaikkea avausosasta. Siitäkin huolimatta, että mielestäni nämä teokset voi lukea itsenäisinäkin.

Mahtava kirjasarja! Onneksi tätä on jäljellä vielä paljon lisää!

"-- joskus elämä tuntui melkein elinkelvottomalta, enkä saanut rauhaa mistään muualta kuin kirjoista. Kirjoissa oli toiset paikat, ajat ja ihmiset, kirjoissa en itse ollut kukaan eikä kukaan ollut minä." (S. 483)
 
 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Joel Haahtela: Katoamispiste


Joel Haahtela: Katoamispiste, Otava 2010
Sivut: 160
Kannet: Päivi Puustinen

Tähtikirkas, lumivalkea oli ensimmäinen Haahtelani. Tuo kolmen euron löytö ruokakaupan poistokirjojen joukosta muodostui minulle vähän elämää suuremmaksi. Rakastuin kirjan tarinaan, sen yhtymäkohtiin, taidokkaaseen tekstiin ja toteutukseen. Jos olisin kirja, saattaisin olla tuo kirja. Kirjasta tuli yksi sielukirjani, ja Joel Haahtelasta myyttinen hahmo. Tiesin, että mitä ikinä kirjailijalta seuraavaksi lukisinkaan, se olisi pettymys. Niinpä valitsin seuraavaksi esikoisen ajatellen, ettei se mitenkään voisi olla yhtä hyvä kuin aiemmin lukemani. Se olkoon siis pettymykseni kohde! Ja se oli. Kirja puhdisti pöydän ja Haahtelasta tuli Jumalan sijaan hieman inhimillisempi.

Olen kerännyt Haahtelan teoksia omaan hyllyyni odotellen sitä oikeaa hetkeää tarttua niihin. Nyt kun aika tuntui sopivalta, valitsin luettavakseni Katoamispisteen. En uskaltanut odottaa mitään ja ehkä siksikin henkeni tahtoi vähän salpautua kirjaa lukiessani. Samalla inhimillisyys ropisi äänekkäästi Haahtelan yltä. Voi miten hyvää tekstiä, voi miten hyvää kirjallisuutta!

Katoamispisteen päähenkilö törmää kadulla naiseen, joka etsii kadonnutta miestään. Kadonneelta mieheltä on jäänyt jälkeensä muutama tavara kuin vihjeinä. Päähenkilö jää kiinni tapaukseen ja alkaa etsiä miestä naisen kanssa. Sitten nainen katoaa. Pian päähenkilö huomaa kulkevansa edesmenneen kirjailijan Raija Siekkisen jäljillä. Mitä päähenkilö etsii? Kadonnutta miestä, naista vai sittenkin Raija Siekkistä? Etsiikö hän merkitystä tai totuutta? Vai onko hän vain kuvittelemassa vieraiden ihmisten tarinoita?

Katoamispiste hämmentää, kutkuttaa, ilahduttaa ja oudoksuttaa. Kirja tuntuu sanovan paljon, pursuavan rivien väleistä ja jättävän silti paljon kysymyksiä ilmaan. Mutta hyvällä tavalla. Haahtelaa kuvaa jotain sellaista, josta tunnistin itseni. Ehkä se on se etsiminen. Loputon merkityksien, tarinoiden ja ihmisten etsiminen. Samaan aikaan tarina ottaa etäisyyttä ja on hieno, viileä ja tavoittamaton. Se ei kerro uteliaalle kaikkea. Huh, miten hyvä! Tahtoisin sanoa, että täydellinen kirja. 

Tavallaan kirja onkin täydellinen, ainakin minun makuuni. Jos jotain jäin miettimään, se oli päähenkilön menneisyyden ruotiminen. Pohdin, että se oli tarpeetonta, sillä kaikista kiinnostavinta oli se mitä tapahtui juuri sillä hetkellä. Sekä faktan ja fiktion suloinen sekamelska. Kiinnostuinkin Raija Siekkisen tuotannosta ja muutenkin kirjailijan elämästä. Mikä on totta ja mikä vain kuvitelmaa?

Tahtoisin myös sanoa, että Haahtela on lempikirjailijani. En kuitenkaan uskalla, joten sanon, että tätä vauhtia hänestä on tulossa yksi lempikirjailijani, yksi niistä kirjallisuuden Jumalista, joista silloin tällöin puhun.


Muissa blogeissa: Ajatuksia kirjamaasta, Kirjainten virrassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, P.S. Rajastan kirjoja, Pihin naisen elämää, Rakkaus on koira helvetistä, Sinisen linnan kirjasto, Tarinoiden taikaa, Ullan luetut kirjat

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Yann ja Edith: Basil & Victoria


Yann ja Edith: Basil & Victoria, Gummerus 1993
Suomentanut: Jukka Heiskanen
Alkuteos: Une aventure de Basil et Victoria - SATI 1990

Aina silloin tällöin tulee lukeneeksi jotain, josta ei oikeastaan haluaisi kirjoittaa blogiin. Näitä on vähän, mutta on kuitenkin. Haluttomuuden syynä saattaa olla esimerkiksi ettei ole oikeastaan mitään sanottavaa teoksesta tai ettei osaa pukea teoksen herättämiä tunteita sanoiksi tai ei halua antaa teokselle bloginäkyvyyttä syystä tai toisesta. Olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa kaikista kokonaan lukemista teoksistani - koulukirjoja laskematta - blogiin, joten siitä pidän kiinni. Niinpä kirjoitan nyt sarjakuvasta, jonka luin loppuun asti vain koska se oli lyhyt ja josta en oikeastaan haluaisi kirjoittaa. Sarjakuva jätti jälkeensä niin epämiellyttävän tunteen. Hyh.

Basil & Victoria on sarjakuva, joka sijoittuu 1800-luvun Lontooseen. Sarjakuva kertoo kahdesta katulapsesta, jotka ovat keskenään pari. Heidän seikkailuaan värittää rottatappelut, kadonnut tyttö sekä tyttöä etsimään hätyytetty Sherlock Holmes. Tosin, sarjakuvassa ei oikeasti nähdä Sherlock Holmesia, joten tähän lankaan ei kannata astua (kuten minä tein).

Tarina on rankka, raadollinen ja vanhanaikaisella tavalla hieman sopimaton. Päähenkilöt ovat lapsia, mutta heillä on parisuhderiitoja kuin vanhalla avioparilla, jotka uhkailevat toisiaan erolla. Basil makaa alastomana nätin tytön päällä ja Victoria kihisee kiukusta mustasukkaisena. Hmm? Olin kyllä hieman yllättynyt sarjakuvan sisällöstä - minä kun lainasin tämän kirjastosta lasten sarjakuvien joukosta!

Toisaalta mitenköhän lapsilukija tähän suhtautuisi? Ehkä puhtaasti mielenkiinnolla ja huumorilla? Ehkä kaltaiseni jäykähkö aikuisen ei pitäisikään tarttua tähän lainkaan, vaan jättää tämä niille, jotka osaavat suhtautua asioihin ilman tiukkapipoista nipottamista.

Mutta vaikka olen sarjakuvaa miettinyt ja puntaroinut, etsinyt näkökulmia ja yrittänyt päästä yli oman hämmennykseni, on jäljellä silti edelleen se epämielyttävä tunne, kuin olisi lukenut jotain tympeällä tavalla likaista. En tykännyt. Ja vaikka lainasin tälle jatko-osan, saa se jäädä lukematta. Lukekoon joku muu, joka ehkä saa sarjakuvasta irti jotain, toisin kuin minä tällä kertaa. 

Teos saa kaksi sydäntä paikoin kiinnostavista kohdista sekä tunteiden herättämisestä.

Oletko sinä lukenut tämän ja millaisia ajatuksia teos sinussa herätti?

 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

10 oman hyllyn himotuinta (2016)


Huups, vuosi on jo huhtikuussa, ja minä muistan jonkin sortin perinteeksi muodostuneen oman hyllyn himotuimpien listauksen vasta nyt. Vaan oikeastaan aika on juuri sopiva. Olen lukenut alkuvuoden aikana melko paljon kirjastolainoja ja jo jonkin aikaa onkin tehnyt mieli suunnata katse oman hyllyn kirjoihin. Teen sen nyt! 

Teille, joille tämä  perinne on vieras, niin lyhyesti: listaan 10 oman hyllyn himotuinta kirjaa, eli ne omistamani kirjat, joita en ole vielä lukenut, mutta jotka haluaisin juuri nyt lukea kaikista eniten. Sitten autuaasti unohdan listan ja seuraavan vuoden alussa (tai huhtikuussa...) muistaessani katson, mitä listalta tuli luettua vai tuliko mitään.

Viime vuoden listalta luin vain kolme kirjaa (Ishigurolta yhden, Munrolta kaksi). Tänä vuonna tavoite on lukea tietenkin kaikki kymmenen, haha!

10 oman hyllyn himotuinta

Chad Harbach: Pelin henki
Amerikkalainen yliopistodraama on kutkuttanut jo tovin. Pitäisikö lukea tämä jo seuraavaksi?

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Tosin tämänkin parissa pääsisi yliopistomaailman kiemuroihin mukaan. Olisiko kutkutus sen verran kova, että lukisin molemmat?

Rainbow Rowell: Fangirl
Eleanor & Park oli sen verran hyvä nuortenkirja, että aion ehdottomasti lukea kehutun Fangirlinkin. Piti napata tämä jo pääsiäislomalle mukaan, mutta kirja jäi, joten viimeistään kesällä olkoon tämän vuoro!

Joel Haahtela: Katoamispiste, Naiset katsovat vastavaloon, Traumbach, Tule risteykseen seitsemältä
Minulla on ollut jo pidempään olo, että haluan lukea lisää Haahtelaa ja hänen teoksiaan on hyllyyni kertynytkin jo useampi. En osaa valita minkä lukisin ensimmäisenä, ehkä valitsen sokkona!

Nathan Filer: The Shock of the Fall
Ostin tämän viime kesänä Tukholmasta itselleni, kun ihastuin kirjaan selaillessani sitä. Surumielinen kirja kiinnostaa, mutta vaatinee oman hetkensä. Se hetki voisi olla pian, ettei kirjan lumo katoa.

Jennifer Egan: Sydäntorni
Sydäntorniin linnoittautunut 98-vuotias paronitar - miksen ole jo lukenut tätä?

Tuula-Liina Varis: Kaksi kesää, kaksi kirjaa
Tekee mieli lukea kirja kirjoittamisesta ja kirjailijan elämästä. Varis on itselleni vieras kirjailija, mutta kun tämä löytyy hyllystä, niin voisihan tämän lukea. Vaikka kesällä.

Tove Jansson: Kevyt kantamus
Tätä ei varmaan tarvitse perustella. Olen säästänyt Toven kirjoja, mutta pakkohan niistä on aina silloin tällöin joku lukea. Voi rakkaus.

Monica Ali: Brick Lane
Lontoota ja rakkautta ja ihan uusi kirjailija minulle. Kelpaa!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2
Hävettää laittaa tämä kirja jälleen tälle listalle. Minähän nimittäin innostuin ensimmäisestä osasta niin paljon, että aloitin toisen osan saman tien, mutta sitten tajusin, että se oli liikaa Knausgårdia kerralla. Siitä asti kirja on odottanut parempaa hetkeä. Ihan liian kauan.

Onko joukossa lemppareita tai inhokkeja? Mitä kirjoja te himoitsette juuri nyt eniten oman hyllyn lukemattomista?

Minun piti tähän loppuun lisätä oman hyllyn lukemattomien tarkka määrä, mutta huomasin, että goodreadsin lista (unread-books-on-my-shelf) kaipaa päivitystä, sillä jokin aika sitten karsin kirjahyllyjäni ja myös lukemattomia lähti kiertoon, mutta ne roikkuvat edelleen listassa. Listasta myös puuttuu muutama teos. Yritän päivitellä listan ajantasaiseksi, jotta tiedän missä mennään. Mutta vahvasti näyttää siltä, että lukemattomien määrä jää viimeinkin alle sadan!

Aiempin vuosien himottuja

2015: 10 oman hyllyn himotuinta
2014: 10 oman hyllyn odotetuinta & 10 oman hyllyn odotetuinta - tuliko luettua?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Lyhyesti: Poika nimeltä kuukivi & Purkaus


 Sjón: Poika nimeltä kuukivi, Like 2014
Sivut: 152
Suomentanut: Tuomas Kauko
Alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til 2013

Islanti-huumassani olen halunnut lukea jotain islantilaista, ja niinpä islantilaisen Sjónin (joka on kahminut teoksillaan palkintoja ja jonka runot ovat tuttuja Björkin hittibiiseistä) teos Poika nimeltä kuukivi päätyi luettavakseni. Kirjan tarina sijoittuu Islannin historiaan, vuoteen 1918 ja sen keskiössä on poika, jonka nimi on Kuukivi ja joka harrastaa seksiä miesten kanssa. Tai hänellä on ehkä sellainen elämä, ehkä se onkin pelkkää kuvitelmaa, tai ehkä häntä ei ole olemassa lainkaan.

Kirja oli outo, hyvällä tavalla, jonka olen jollain tavalla oppinut liittämään Islantiin (tiedä sitten miksi). Kirjaa lukiessa oli tunne, että lukee jotain hyvää, vaikka ei ihan saanut kiinni tarinan ytimestä. Ei se haitannut, lukukokemus oli kuitenkin hyvä, mutta jättihän se kirjan vähän etäiseksi. Aihe on kuitenkin tärkeä. 

Kirja on voittanut Islannin kansallisen kirjapalkinnon vuonna 2014. Voisin lukea kirjailijalta jotain muutakin!

 

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta T, Kannesta kanteen, Kirjakaapain kummitus, Kirjanurkkaus, Kirjoitan ja luen, siis olen, kujerruksia, Lumiomena, Reader, why did I marry him?



Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus, Tammi 2014
Sivut: 250
Päällys: Markko Taina

Ja kun islantilaisten kirjailijoiden teoksia on vaikea löytää suomennettuna, niin sitten lukuun täytyy kelpuuttaa myös Islantiin sijoittuvat kirjat. Anna-Kaari Hakkarainen on asunut Islannissa kuusi kuukautta, joten häneltä löytyy kuitenkin kosketus maahan. 

Purkaus kertoo veljeksistä, jotka jo lapsina rakastuvat samaan tyttöön, mutta päättävät verivalojen kera, ettei kumpikaan saa tyttöä. Veljeys on tärkeämpää. Purkaus on hytisevän kylmä tarina kolmesta lapsesta, rakkaudesta ja aikuiseksi kasvamisesta. Se on tarina salaisuuksista ja raadollisista totuuksista. Se on tarina kiinni pitämisestä ja irti päästämisestä. Pienen kylän vähän likainen juttu, joka koskettaa kuin sateessa sulanut hattara, jonka piti olla tuliainen.

Purkaus on nopealukuinen, kiinnostava ja hyvä. Tarina tuntuu elävältä, aidolta ja koskettavalta. Mutta en pitänyt kirjasta heti sen luettuani erityisen paljon, tarina on tuntunut kasvavan ja aukeavan paremmin kun lukemisesta on jo hetki. Tätä kirjaa täytyy sulatella. Siihen täytyy ihastua rauhassa.

Kirja paljastaa sen, ettei kirjailija ole islantilainen. Ainakin kaltaiselleni suomalaiselle, joka löytää siitä jotain niin tuttua ja omaa, että kirja voisi hyvin sijoittua jonnekin pieneen suomalaiseen pitäjään, josta itsekin olen kotoisin. Mutta toisaalta - eroavatko ne pitäjät niin toisistaan vaikka maa olisi eri? Ehkä, ehkä eivät.

Kiinnostava teos, joka vaatii oman aikansa tehdäkseen vaikutuksen. Mutta niinhän osa meistä ihmisistäkin, heh.

 

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras


Takashi Hiraide: Kissavieras, S&S 2016
Sivut: 152
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Alkuteos: Neko no kyaku

Kissavieras on suloinen ja viisas pieni kirja, joka oli omiaan kaltaiselleni Japania fiilistelevälle kissaihmisille. Kirja kertoo pariskunnasta, jonka asunnossa alkaa vierailla kissa. Kissa on naapurin, mutta pian pariskunnalle muodostuu kiinteä yhteys kissaan ja heidän keskustelunsa alkavat pyöriä kissan ympärillä.

Kirja on sympaattinen ja hienostuneen filosofinen, ollen samalla elämämakuinen ja aito. Eleetön tarina heräsi kauniisti eloon ja painotti pienten asioiden merkitystä elämässä. Ihastuin suuresti pariskunnan asuttamaan piharakennukseen kattoikkunoineen ja naapuruston kissojen elämään. Tykästyin päärakennuksen ihmisiin ja kiinnyin siihen yhteen surullisen kuuluisaan puuhun. Tuli ajatus, että elämän pitäisi olla tällaista.

Pidin siitä, ettei kirja jäänyt vain kauniiksi ajatuksiksi, vaan kirjassa oli mukana elämän tuoma raadollisuus. Vaikka haluaisi, että tarinassa olisi ripaus enemmän satumaisuutta ja taikaa - sen olisivat kaikki ansainneet! - niin realistisuus kuitenkin tekee tarinasta vielä tärkeämmän. Sairaudet ja menetykset ovat osa elämää, ja juuri siksi elämän pienistä ihmeistä nauttiminen on niin tärkeää.
Kissavieras sopii kissaihmisille, jotka ihastelevat elämän pieniä ihmeitä, tykkäävät lukea välillä filosofiseksi taittavia tekstejä eivätkä kaipaa jokaiseen kirjaan suuria juonikuvioita. Kirja jättää jälkeensä haikea, mutta kuitenkin hyvän mielen.

 

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Maaliskuun kirjat & teatteri

 
Maaliskuussa vietin päiviä koululla aamusta iltaan, olin mukana järjestämässä kolmea tapahtumaa kirjastoon ja kävin töissä siinä sivussa. Kärsin flunssasta tietenkin kuukauden kiireisimmän viikon ehtimättä levätä. Maaliskuussa sijoitin vähäisiä pennejäni uuteen sänkyyn, Tuutikki-mukiin, hierojalla käymiseen ja silmälaseihin. Juhlin pikkusiskoni syntymäpäiviä ja söin aivan liian usein noutoruokaa. Ihmettelin missä kevätväsymykseni viipyy ja seuraavalla viikolla nukuin kahdesti kolmen tunnin päiväunet - kevätzombi on täällä jälleen. Pääsiäisen vietin maalla kahdestaan isäni kanssa tehden en-mitään. Se oli autuutta. Maaliskuussa kävin kerran teatterissa ja inspiroiduin useammasta kirjasta. Vaikka maaliskuussa sorruin stressiin, epätoivoon ja tuhisemiseen useammin kuin kenellekään on terveellistä, niin silti fiilikset jäivät plussan puolelle. Kiireinen, mutta hyvä kuukausi takana!

Siinä missä helmikuussa en tahtonut ehtiä lukea, otin sen kaiken takaisin maaliskuussa. Aikaa ei paljon ylimääräiseen ollut, mutta aina kun sitä oli, minä luin. Pääsiäisenä jouduin hädän keskelle, kun otin maalle mukaan vain neljä kirjaa ja luin ne jo ennen sunnuntaita. Olisipa ollut edes jokin laite, jolla lukea e-kirjoja, vaan ei. Kärvistelin television edessä haaveillen kirjahyllyistä ja kirjapinoista.
 
Maaliskuussa luin 10 romaania ja yhden sarjakuvan. Kuukauden teemana oli Islanti, johon ihastuin ikihyviksi Satu Rämön kirjan myötä. Sen jälkeen ahmin kolme islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkaria - vaikka normaalisti en dekkareihin välitä koskea - ja yhden Islantiin sijoittuvan kirjan. Lisäksi ihastuin lasten kirjasarjaan ja innostuin Katja Kokon kirjasta. Unohtamatta Tommi Kinnusen Lopottia, joka oli mielestäni esikoista parempi.

Maaliskuun kirjat

Tommi Kinnunen: Lopotti
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: Elämää hurmaavien harhojen maassa
♥ Arnaldur Indriðason: Räme
Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Katja Kokko: Aidosti kaunis
Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin
Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler 62 - Kirja yksi: Kutsu
Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus (arvio tulossa)
Takashi Hiraide: Kissavieras (arvio tulossa)
Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler 62 - Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Yann & Edith: Basil ja Victoria (arvio tulossa)

Sivuja yhteensä: 2 519

Kirjastosta lainattuja: 10
Omasta hyllystä: 1

Ostettujen kirjojen määrä: 0 

Kuukauden parasta on mahdotonta valita, sillä luin niin monta eri tavalla hyvää kirjaa. Rämön kirja inspiroi ja ajoi minut Islanti-huumaan, joka ei ota laantuakseen. Siksi se voisi olla kuukauden merkittävin kirja. Toisaalta Katja Kokon Aidosti kaunis innosti ja inspiroi yhtä lailla, ja sai minut raivaamaan kosmetiikkavarastoni sekä päivittämään ihonhoitoni - voisin suositella kirjaa heti vaikka ja kenelle! Siinä rinnalla ihastuin Kepler62 -kirjasarjaan niin kovasti, että tekisi mieli sanoa se. Sitten on tietenkin Tommi Kinnunen, jonka Lopotti oli pakahduttavan hyvä.
 
Ja vaikka täyden pisteiden kirjoiksi eivät Arnaldurin dekkarit, Kissavieras tai Purkaus nousseet, luin nekin enemmän kuin mielelläni. Huonoa kirjaa ei kuukauteen mahtunut!

Kuukauden pettymys sen sijaan oli hännän huipuksi jäävä sarjakuva Basil ja Victoria, josta en tahtonut pitää ja joka jätti jälkeensä jotenkin likaisen ja epämiellyttävän olon. Hyh. Mutta tästä lisää arviossa, jahka ehdin rästipostaukset kirjoitella!

Kuukauden kulttuurimenot tahtoivat kiireiden vuoksi jäädä, mutta onneksi olin jo helmikuussa varannut liput teatteriin, joten mentävä oli. Kävimme katsomassa Turun ylioppilasteatterin esittämän Hellyys, joka pohjautui Jonas Gardellin käsikirjoittamaan näytelmään. Näytelmä kertoi Rasmuksen ja Benjaminin tarinan, joka oli itselleni jo tuttu Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain kärsin -trilogiasta. Pidin esityksestä paljon. Yksinkertaisissa lavasteissa heräsi henkiin tunteikas ja aidon tuntuinen esitys, jonka jälkeen olo oli tyhjä. Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina on yksi koskettavimpia, jonka tiedän ja edelleen tarina jaksoi koskettaa. En ihmettele, että näytökset olivat loppuunvarattu! Enää tätä ei valitettavasti ohjelmistossa ole. Lue myös Turun sanomien arvostelu.

Huhtikuussa arki jatkanee samaa rataa, mutta huhtikuussa lähipäiviä koulussa on vähemmän, joten teen varmaan töitä enemmän kotoa käsin ja ehkä nautin muutamasta vapaapäivästäkin. Kirjojen saralla Islanti tuntuu pitävän pintansa, sillä tällä hetkellä on islantilaisen kirjailijan teos kesken ja kummasti yöpöydälle oli ilmestynyt taas yksi Arnaldurin dekkarikin. Toisaalta mieleni tekee lukea myös jotain ihan muuta, uutta ja raikasta. Katsotaan mitä se voisi olla! Kulttuuririentoja ei kalenterissa vielä ole, mutta tarkoitus olisi käydä Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin näyttely sekä elokuvissa katsomassa yksi elokuva, joka on juuri poistumassa ohjelmistosta. Toivottavasti ehdin!

Millainen maaliskuu teillä oli? Ja millaisia suunnitelmia on uudelle kuukaudelle?