keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuun kirjat ja kipuilut



Chigozie Obioma: Kalamiehet
Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Paperi T: post-alfa
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 - Kirja neljä: Pioneerit
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi 

 Sivuja yhteensä: 1 796

 
Voihan marraskuu

Marraskuussa on opiskeltu, oltu töissä ja sairastettu 10 päivää, siis 1/3 kuusta. Eikä kyseessä ollut mikään pikkuflunssa vaan sängyn pohjalle kaatava tauti kirjavan oirelistan kera. Korkeasta kuumeesta täydelliseen ruokahaluttomuuteen ja kovasta kurkkukivusta täydelliseen puhekyvyttömyyteen käytiin kaikki läpi. En ole koskaan aiemmin menettänyt kokonaan ääntäni, joten pari päivää olivat aika vaikeita, etenkin kun täytyi käydä labrassa. Ei auttanut kuin kirjoittaa asiansa paperille. No mutta, kokemus sekin, jos näin positiivisesti yrittää asiaa lähestyä.

Kipeänä ollessa lukeminen jäi vähälle, sen sijaan keräsin makuuhaavoja Downton Abbeyn (uusintakierros menossa) ja Gilmoren tyttöjen uusien jaksojen parissa. Mutta kyllä marraskuuhun kirjojakin mahtui. Ja hyviä kirjoja, sillä yksikään ei osoittautunut pettymykseksi. Kaikista pidin enemmän tai vähemmän. 

 

Kuukauden parasta ei kuitenkaan tarvitse arpoa, sillä Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on yksinkertaisesti mieletön teos. Heti toisena Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka lukeutuu kevyesti yhdeksi vuoden parhaista. Lukekaa ne.

Kuukauden ihanin kirja oli Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja, tärkeää vertaistukea tarjosi Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä ja Chigozie Obioman Kalamiehet oli raikas afrikkalainen uutuus, jota pystyi kevyesti vertaamaan Adichieen. Sen sijaan Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista ei noussut omaksi suosikikseni ja kirjoittelinkin ajatuksiani Finlandia-palkinnosta.

Koska marraskuussa sairaus söi kymmenen päivää, tarkoittaa se, että tekemättömiä koulujuttuja on kasautunut melkoiseksi pinoksi ja deadlinet lähestyvät uhkaavasti, joten tällä hetkellä töitä riittää ja tulevat viikot ennen joulua ovat varmasti kiireisiä. Vaikka niinhän nuo viikot aina ennen joulua tuppaavat olemaan. Toivottavasti kuitenkin ehdin levätä ja lukeakin jotain tulevan kuukauden aikana. 

Miten te olette selvinneet marraskuusta?

tiistai 29. marraskuuta 2016

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi, Tammi 2016
Sivut: 345
Päällys: Markko Taina
Kirjastosta 

Jos Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi ei ole vielä lukulistallasi, niin tee itsellesi palvelus, ja lisää se sinne nyt. Tässä on kotimainen teos, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Myönnän, etten odottanut Kristallipalatsin olevan näin hyvä, vaikka sen aihe kiinnosti. Luin nimittäin keväällä Islanti-huumassani Hakkaraisen Purkauksen, joka oli hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Kristallipalatsi teki.

Kristallipalatsi on romaani, ja samalla kuin tutkielma, kuvaus ja pohdinta elämästä, olemassa olemisesta, kauneudesta ja nykyhetkestä. On bloggari, joka metsästää täydellistä hetkeä ja rakentaa blogiinsa kuvaa itsestään ja elämästään kukka-asetelmineen, asuineen, juhlineen ja matkoineen. Siinä kuvassa ei tarvitse näkyä kaikki, vaan kauneimmat palat elämää. On tutkija, joka sukeltaa blogien maailmaan, tutkii ja ihmettelee. Vertaa blogeja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaan ja Wildeen itseensä. Tai ainakin kuvitelmaan hänestä. Eikä sovi unohtaa Narkissosta, joka rakastui omaan kuvaansa.

Eikä puutarhoja. Niitä lukuisia puutarhoja, joissa kasvaa kukkia, joilla on kauniit nimet ja niin isoja lumpeita, että niille voisi istua. On lasista tehty mies. Kristallipalatsi.

Kirja on näpsäkkä, kyseenalaistava ja fiksu. Vaikka blogiaihe ei ole uusi, sen tuominen romaaniin taitaa olla. Ja rohkeasti kirjailija aihetta käsittelee, vaikka näkökulma ei ole tuorein sekään. Se ei kuitenkaan haitannut, kaikki upposi hyvin romaaniin. Kirja on kaunis, kekseliäs ja kirjallisilta ansioiltaan hieno. Kauniit, oivaltavat ja kantaaottavat lauseet rakentavat kiinnostavan kokonaisuuden. Rakenne toimi ja tekstin tyyli, jossa puhutellaan välillä sinua, oli mieleeni. Kirja on sellainen, joka pitäisi lukea kahdesti, jotta saisi kaiken irti.

Vaikka kirjan keskiössä on nimenomaan bloggaaja, niin kirjassa esiin nousevat aiheet ja teemat kuten tarve ikuistaa hetket, kuin muille näyttääkseen ja todistakseen, ovat varmasti monelle tuttuja. Mielenkiintoisesti kirja herätti ajattelemaan sitä miten kukin rakentaa omaa kuvaansa ja tarinaansa. Blogiaihe yleisesti tuntui tutulta ja minusta blogien (sekä somen) kyseenalaistaminen on paikallaan. Itse kyllästyin muutama vuosi sitten siihen, kun kaikista blogeista tuntui tulevan teennäisiä toistensa kopioita ja tylsiä markkinakanavia loputtomien yhteistöiden kanssa. En jaksa enää seurata. Toki itsekin haluan nauttia ja jakaa niitä hyviä, kauniita hetkiä, mutta haluan myös kapinoida vastaan. Elämä ei ole vain täydellisiä hetkiä, ikkunalaudalle nostettuja kukkasia (yllä olevassa kuvassa ikkunalaudalle on nostettu parhaat päivänsä nähneitä eukalyptuksen oksia) ja ihania lomapäiviä, eikä sellaiseen ole edes syytä pyrkiä. Se, että löytää rosoisesta elämästä ihania puolia, kääntää ajatukset positiivisiksi ja jaksaa ostaa niitä kukkasia, on hyvä, mutta murheellekin pitää antaa tila.

Kirja nostaa esiin muutamia yksittäisiä piirteitä, jotka yhdistävät bloggaajia. Hyvän taustatyön kirjailija tuntuu tehneen. Ymmärsin, miksi kirjassa mainitaan vaaleiksi maalatut lautalattiat, täydelliset kukka-asetelmat ja merkkituotteet, joista kaikkien pitäisi haaveilla. Mutta eikö elämä ole aina sitä, että eri aikoina eri asiat nousevat arvostukseen ja pinnalle? Tai tavallaan samat asiat, koska trendit kiertävät. En näe sitä vain blogeihin liittyvänä piirteenä ja välillä pohdinkin mikä pointti mainituilla asioilla oli. No tietenkin se on oma pohdintansa miksi asioita elämäänsä haluaa ja millaista arvoa ne omaan elämään tuovat. Jos valitsee asiat elämäänsä tuottaakseen hyvää sisältöä blogiin, saattaa elämä muuttua melko kurjaksi. Mutta kaikella on aina puolensa eikä elämä ole mustavalkoista, suuntaan tai toiseen.

Pidin kovasti kirjasta ja se oli omaan lukumakuuni lähellä täydellistä. Pidän aina siitä kun romaani on samaan aikaan sekä kaunokirjallisesti hyvä, että kiinnostava, ajatuksia herättävä ja kantaaottava. En kokenut kirjan alleviivaavan liikaa, mutta tarpeeksi. Yhden kirjan jujuista arvasin varhain, mutta se ei latistanut lukukokemusta.
 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, Tammi 2016
Suomentanut: Antti Valkama
Sivut: 286
Alkuteos: Hakase no ai shita sushiki 2003
Kirjastosta

Ennen kuin kirjoitan muuta, on sanottava: olipas ihana kirja.

Tietämykseni japanilaisesta kirjallisuudesta rajoittuu Murakamiin ja siihen huomioon, että japanilaista kirjallisuutta suomennetaan harmittavan vähän. Minua japanilainen kirjallisuus kiehtoo, mutta  koska japania en valitettavasti osaa, suomenkielellä sitä on tarjolla niin vähän ja englanniksi arkailen edelleen lukea nuortenkirjoja vaativampaa, niin jää sen lukeminen vähälle. Niinpä olin erityisen innoissani, kun viime keväänä pongasin syksyn kirjakatalogeista Yoko Ogawan teoksen. Yoko Okawa on arvostettu ja hyvin tuottelias japanilainen kirjailija - Tammen katalogin mukaan julkaissut yli 40 teosta! - ja Professori ja taloudenhoitaja on yksi hänen tunnetuimpiaan ja käännetyimpiä teoksiaan. Ja vain 13 vuotta julkaisun jälkeen kirja on käännetty suomeksi. Täällähän eletään melkein aallonharjalla! Vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan.

Professori ja taloudenhoitaja kertoo iäkkäästä matematiikan professorista, jonka muisti kestää vain 80 minuuttia. Hankala muistisairaus vaikeuttaa professorin arkielämästä selviämistä, joten apuun tarvitaan taloudenhoitaja. Moni taloudenhoitaja ei paikassa viihdy, ja professori onkin luokiteltu haastavaksi asiakkaaksi. Eräs nainen kuitenkin tarttuu toimeen. Pian hänen ja professorin välille syntyy yhteisymmärrys ja myös eräänlainen lämmin ystävyys. Ystävyyttä lujittaa taloudenhoitajan pieni poika, jota professori kutsuu Juureksi neliöjuuren mukaan. Juuri on professorin silmäterä, eikä professorin kiintymys Juureen tunnu heikkenevän edes jatkuvan muistin menetyksen myötä. 80 minuutin muisti ei myöskään laimenna professorin rakkautta matematiikkaan vaan muistinsa haasteista huolimatta hän käyttää päivänsä ratkoen vaikeita matemaattisia ongelmia. 

Kirjan alkuasetelma kuulosti kiinnostavalta enkä kavahtanut edes matematiikkaa, vaikka sen ansiosta taisin saada ensimmäiset huolirypyt ja harmaat hiukset jo peruskoulussa. Ja sitä kirja olikin, nimittäin kiinnostava, mutta ennen kaikkea sympaattinen ja lämmin hyvän mielen tuoja, joka oli makuuni sopivan kepeä olematta höttöinen, sokerinen tai typerä. Tarina on suloinen, lempeä ja tunteikas sortumatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Lisäksi se matematiikka - miksei tätä kirjaa ollut olemassa kun yritin lukiossa selvitä lyhyestä matematiikasta? Kirja ei ole matematiikan kirja ja kirjan voi hyvin lukea ymmärtämättä numeroiden päälle mitään, mutta siis miten kukaan osaa kirjoittaa matematiikasta näin kiinnostavasti? Itseasiassa kirjan lukemisen jälkeen olen polleana naputellut menemään muutamat laskutoimitukset ihan vain koska osaan, siis huvin vuoksi. Tätä ei olisi lukioikäinen minäni koskaan uskonut.

Psofessori ja taloudenhoitaja on ehdottomasti kevyempiin kirjoihin kuuluva, sydämellinen ja hieman ennalta-arvattava teos, jossa on kuitenkin ripaus enemmän. Itse pidin kovasti siitä, ettei kirja avannut jokaista salaisuutta, se antoi olettaa rivien välistä, mutta jätti avoimisia kysymyksiä ilmaan. Kirja tuntui kovin japanilaiselta juuri hillityn ja pinnalta kätketyn vuoksi, jonka kirjasta voi aavistaa, mutta ei lukea. Näin keveys sai kutkuttavan salapeärisiä sävyjä, jotka tekivät tarinasta vähän isomman. Ja jotenkin fiksumman.

Jos kaipaat jotain kepeää, lämmintä ja sydämellistä luettavaa (japanilaisella vivahteella ja matematiikalla maustettuna, joskin sitä ei kannata säikähtää edes nirsoimman), niin tässä se on. Kirjan pystyy lukemaan vaikka yhdellä istumalla, testattu on. Itse jään odottelemaan, että koska ja mitä Yoko Ogawalta seuraavaksi suomennetaan, koska eihän tämä tähän voi jäädä. Eihän?



lauantai 26. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia, Tammi 2016
Suomentanut: Juha Mylläri
Sivut: 276
Alkuteos: Onna no inai otokotachi 2014
Kirjastosta

On hassua, etten varsinaisesti ole kovin suuri Haruki Murakamin fani, mutta siitä huolimatta olen kohta lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset. Itseasiassa Suuri lammasseikkailu on ainoa, jota en ole lukenut, mutta sekin löytyy omasta hyllystä. Vaikka Murakamin teosten toistuvat maneerit vähän ärsyttävät, eivätkä kirjat oikein koskaan ole ihan niin hyviä, kuin niiden toivoisi olevan, tai joihin niillä lähtökohtaisesti olisi mahdollisuus, jokin noissa unenomaisissa ja vinksahtaneissa tarinoissa jaksaa silti kiehtoa. Ehkä juuri se vinksahtaneisuus.

Jos jokin on varmaa niin se, että Murakami kirjoittaa aivan liian pitkästi. Rakastan kyllä tiiliskiviä, ei kyse ole siitä. Eikä ikuisuuslempparini Kafka rannalla olisi itsensä, jos siitä olisi viety edes lause. Mutta noin muuten Murakami tuntuu välillä pitkittävän tarinoitaan tarpeettomasti kuvauksilla, jotka pidemmän päälle puuduttavat. Ai taasko joku seisoo peilin edessä puntaroimassa sukuelimiään tai rintojaan? Voi hoh-hoijakkaa. Eikö tämä ole jo nähty? Sanoisin, että aivan tarpeeksi monta kertaa ja vähän vielä ylikin.

Kun kuulin Murakamin suomennetun uutuuden Miehiä ilman naisia olevan novellikokoelma, kiinnostuin siitä huomattavasti enemmän kuin jos suomennettu olisi ollut jälleen Murakami-tiiliskivi. Murakami ja novellit? Tämä on nähtävä. 

Pidin novellikokoelmasta oikeastaan juuri sen verran kuin oletinkin pitäväni. Novellien realistisuus vinksahtaneella otteella, rauhallisuus ja pituus miellyttivät. Kuitenkin novellit olivat tuttua Murakamia. Ne olivat hyviä, ne luki mielellään, mutta ne eivät kuitenkaan mullistaneet kirjallista maailmaani. Juuri sitä mitä tilasinkin - eikun.

Omiksi lempinovelleiksini nousivat Drive My Car, Itsenäinen elin, Šeherazade ja Kino. Mutta loppujen lopuksi huomasin pitäväni jokaisesta novellista jonkin verran, vaikka yllä mainitsemani olivatkin erityisen hyviä ja vaikka joukkoon mahtui muutama hieman tylsempi. Kokonaisuus oli hyvä. 

Mistä novellit sitten kertovat? No, nimensä mukaisesti miehistä ilman naisia, mutta vähän muustakin. Mieleeni on jäänyt kaksi miestä, jotka juttelevat samasta naisesta tämän kuoltua. Toinen on miehen aviomies, toinen rakastaja, mutta tietävätkö he toistensa siteistä naiseen? Sitten on hiljaisen baarin pitäjä, jonka vakiasiakkaita ovat baariin lukemaan tuleva mies ja kissa. Voi, tuollaisen baarin minäkin voisin perustaa! Eikä sovi unohtaa poikaystävää, joka yrittää saattaa ystävänsä ja tyttöystävänsä yhteen syystä, että. On väärin kuultuja laulun sanoja ja mies, joka ei lähde asunnostaan, vaan jolle tuodaan kaikki palvelut kotiin ruoasta seksiin. Mutta päättyykö kaikki, siis aivan kaikki, lopulta vain kyyneliin sateen ropistessa ikkunaan?

Ei, en ole vieläkään Murakamin fani, eikä minusta sellaista taida koskaan tullakaan. Mutta myönnettävä se on, että jokin viehtymys minulla hänen kirjojensa maailmoihin on. Suomennetuista Murakameista novellikokoelma ei ehkä ole tyypillisintä miehelle, mutta oikein hyvä. Jos Murakami ei ole vielä tuttu, on tämä helppo tapa tutustua miehen tyyliin. Ja niille, jotka Murakamista pitävät entuudestaan, on kirja tietenkin ehdoton. 


Muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjapolkuni, Kirjojen kätköissä, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran, Opus eka, Ullan luetut kirjat

En osallistu teoksella novellihaasteeseen, sillä ehdin lukea kirjan jo lokakuussa ennen haasteen lanseeraamista, joten kokisin sen huijaamiseksi. Heh. Tarkkaa puuhaa!

torstai 24. marraskuuta 2016

Ajatuksia Finlandia-palkinnosta


Tänään julkistettiin Finlandia-voittajat 2016. Jos joltain on mennyt ohi, niin kertauksena kerrottakoon, että kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Jukka Viikilä esikoisromaanistaan Akvarelleja Engelin kaupungista, tietokirjallisuuden F-palkinnon sai Mari Mannisen Yhden lapsen kansa ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden F-palkinnon voitti Juuli Niemi teoksellaan Et kävele yksin. Onnittelut voittajille!

Olen tänä vuonna ollut erityisen kiinnostunut Finlandia-mittelöinnistä, vaikka normaalisti en anna kovinkaan paljon painoarvoa yksittäisille kirjallisuuden palkinnoille (aiheesta lisää alempana). Syynä kiinnostukseeni on ollut tänä vuonna julkaistujen kotimaistan romaanien korkea taso. Olen poikkeuksellisesti lukenut vuoden aikana enemmän kotimaisia uutuuksia kuin mitä aiempina vuosina, ja yksikään teoksista ei ole ollut pettymys, päinvastoin useampaa olen päätynyt ylistämään. Tästä syystä siis on kovasti kiinnostanut Finlandia-ehdokkaat ja kuka palkinnon lopulta vie!



Ennen voittajan julkistamista ehdin lukea ehdokkaista Tommi Kinnusen Lopotin, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet ja nykyisen voittajan Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Lukematta ovat Riku Korhosen Emme enää usko pahaan, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä ja Peter Sandströmin Laudatur

Jukka Viikilän teos Akvarelleja Engelin kaupungista tosiaan vei voiton, ja vaikka tunnistan kirjan ansiot, sei ei omaksi suosikikseni noussut. Lukemistani ehdokkaista se jäi itselleni etäisimmäksi ja sama pätee kun vertaan kirjaa vuoden aikana lukemiin muihin kotimaisiin uutuuksin. Kaunokirjallisessa mielessä kirja on hieno, mutta ehkä se on minulle sitten liiankin hieno. Viikilä ei ollut ehdokkaista suosikkini.

Vaikka en Viikilän voiton puolesta liputtanut, niin arvasin Viikilän voittavan. Eräässä arvausleikissä sanoin, että: "Lybeckin haastattelujen perusteella veikkaan Viikilää, mutta liputan kyllä ihan muun kirjan puolesta." Baba Lybeck valitsi voittajan kuudesta ehdokkaasta.

En siis yllättynyt. Enkä yllättynyt, kun Lybeck "--kiitti Jukka Viikilää siitä, että tämä opetti hänet näkemään ”rakkautensa Helsinkiin”.
 
”Olen oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta”." (lähde)

Tiedättekö miksen yllättynyt? Ja tiedättekö miksi en anna juurikaan painoarvoa yksittäisille palkinnoille?

Koska palkinnot perustuvat usein yhden (tai muutaman) henkilön mielipiteeseen ja se mielipide on parhaassa objektiivisuudessaankin aina subjektiivinen. Mielipiteeseen vaikuttaa moni asia kuten arvioijan taustat, ikä, koulutus, arvot, kotikaupunki... eikä tarvinnut lukea montaa Baba Lybeckin haastattelua kun sai tuntuman, jonka perusteella aavistin oikein. Tietenkin kyseessä oli silkka aavistus ja oikeaan osunut arvaus - samaa veikkasivat monet muutkin - mutta se herätti silti paljon ajatuksia. 

Ja jos Viikilän kirja sijoittuisi Turkuun, olisin minäkin varmasti lämmennyt sille enemmän. Tämä ei ole kritiikkiä, vain toteamus.

Tämä sen sijaan on kritiikki: Voiko yksi ihminen valita vuoden parhaan kotimaisen - vaikka esikarsinnan onkin tehnyt useammasta henkilöstä koostunut raati? Onko se reilua? Finlandia-palkinnon reiluudesta voi ylipäänsä olla montaa mieltä, sillä mukaan kisaan ei suinkaan oteta kaikkia kotimaisia teoksia, vaan jos haluaa teoksen mukaan, pitää siitä maksaa. Kannattaa lukea aiheesta juttu täältä. Kuitenkin yhden ihmisen mieliteen mukaan valittu vuoden kirja jaksaa ihmetyttää rahasumman lisäksi. Jos esikarsinnan tekee jo raati, miksei voittajaa voida valita samalla tekniikalla? Silloin voitto tuntuisi hieman reilummalta. Vai tuntuisiko?


Ennen varsinaisen Finlandia-voittajan julkistamista järjestettiin äänestys, jossa kuka tahansa sai käydä äänestämässä Finlandia-ehdokkaista suosikkiaan. Tässä kisassa hieman yllätyksettömästi kaunokirjallisuuden F-palkinnon vei Tommi Kinnusen Lopotti (lähde). Äänestystulosta on toki syytä pohtia kriittisesti, sillä äänestäjistä tuskin kaikki (jos edes murto-osa) oli lukenut kaikkia ehdokkaita antaessaan äänensä. En minäkään ollut ja silti äänestin. Siitä huolimatta tämä enemmistön valinta kiinnosti minua enemmän kuin varsinainen F-voittaja. Olisipa hauska, jos tällainen äänestys pystyttäisiin järjestämään niin, että äänestäjät olisivat lukeneet kaikki ehdokkaat. Silloin oltaisiin lähellä kisaa, joka tuntuisi aidosti reilulta. Joka tapauksessa Kinnuselle onnittelut voitosta!

No mutta, kenelle minä sitten olisin antanut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, jos olisin siitä yksin saanut päättää? Täysin rehellinen vastaus vaatisi, että olisin ehtinyt lukea kaikki ehdolla olleet teokset. Korhonen, Kähkönen ja Sandström tippuvat automaattisesti pois lukemattomina. Ja en voi luvata, että niitä tulisin koskaan lukemaankaan. Sen lisäksi mielipiteeni Viikilän teoksesta jo kerroin. Se on hyvä, mutta ei minun kirjani. Eli Kinnunen vai Puikkonen? 

Lopotti on huikea teos. Se on yksi vuoden parhaimpia lukemiani kotimaisia kiistatta. Kinnunen on onnistunut nousemaan kahdella teoksellaan yhdeksi lempikirjailijakseni, mikä on melkoinen saavutus ja kun olen käynyt kuuntemessa Kinnusen esiintymistä, on sydämessä läikehtinyt. Miten mahtava tyyppi! Toivon todella, että Kinnusen ura kirjailijana tulee olemaan pitkä ja tuottelias, ja että hän sen F-palkinnon vielä nappaa. 

Mutta tällä kertaa olisin minä suonut palkinnon Puikkosen huikealle kirjalle Eurooppalaiset unet. Miksi? Kaikki lukemani ehdokkaat ovat kaunokirjallisesti todella taitavia, hyvin kirjoitettuja ja laadukkaita. Kirjojen aiheet ovat tärkeitä. Puikkosen kirja on minusta kuitenkin rohkein, raikkain ja se tuo mukanaan jotain ihan uutta ja omaansa. Minun henkilökohtainen Finlandia-palkintoni on täten myönnetty Puikkoselle! Onnittelut!


Viikilän teos on varmasti F-voittajana yksi niistä kirjoista, joita tänä jouluna kääritään ahkerasti lahjapakettiin. Kirjojen lahjaksi antaminen (ja saaminen) on mielestäni aina hyvä juttu ja Viikilän kirjakin on hyvä. Paketoikaa siis rauhassa! Toivon kuitenkin, että sinne lahjapapereihin kääriytyy myös muita tämän vuoden kotimaisia helmiä, kuten esimerkiksi tietokirjallisuuden F-palkinnon napannut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kirja on todella hyvä ja subjektiivisen arvioni mukaan helppolukuisempi kuin Viikilän kirja. Uppoaa varmasti monenlaiselle lukijalle.

Huh, nyt on omakin lusikka työnnetty tähän soppaan eli ehkä vuoden kiihkeimmän kirjakeskustelun aiheuttamaan Finlandia-kuohuntaan.

Mitä mieltä sinä olet Finlandia-voittajasta tai ylipäänsä koko kisasta?