lauantai 27. toukokuuta 2017

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda



 Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, Balzer + Bray 2015
Sivut: 303
Kannen suunnittelu: Alison Klapthor
Kansitaide: Chris Bilheimer 
Omasta hyllystä

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda hyppäsi lukulistalleni kun sen tarpeeksi monta kertaa pongasin Instagramista, ja luin kehuvia blogiarviota. Simon vaikutti sopivalta kirjalta tähän tasaisen epätasaiseen rytmiini yrittää lukea nuortenkirjoja englanniksi, ja siihen se mainiosti sopikin. Kirja julkaistiin nyt keväällä myös suomeksi nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava).

Simon on not-so-openly gay, joka lähettelee sähköposteja salaperäisen Bluen kanssa. Arvoitus on kiehtova, sillä Simon ja Blue käyvät samaa koulua, mutta eivät tiedä toistensta henkilöllisyyttä. Sähköpostien kautta heidän välilleen on kuitenkin syntynyt lämmin ystävyys, ehkä vähän jotain enemmänkin. Mutta kun sähköpostit päätyvät väärän ihmisen luettavaksi, mutkistuu Simonin elämä. Suostuuko hän kiristykseen vai tekeekö seksuaalisuudestaan kaikkien puheenaiheen? Entä Blue, onko hän turvassa?

Kirja oli odostusteni mukaisesti oikein ihana, sympaattinen ja viihdyttävä. Simon on hahmona hauska, sarkastinen ja samastuttava. Hän ei tahdo sulautua siihen suurimpaan massaan, ei innostu jokaisesta koulun tempauksesta, mutta löytää itselleen kuitenkin oman yhteisön, tärkeät ihmiset ja hetket. Nuoren elämän kuvaus tuntui kovin osuvalta.

Kirjassa oli hauskoja elementtejä ja pohdinnan aiheita. Esimerkiksi miksi vain homoseksuaalisuuteen liitetään kaapista ulos tuleminen? Miksi kaikki eivät tule seksuaalisuutensa kanssa ulos kaapista? Tai mikä vielä parempaa, jos se ei vaikka vaan olisikaan mikään juttu. Kuvailisin kirjaa sanoilla "kepeä realismi", sillä se on söpö, mutta nostaa esiin myös faktan, ettei elämä ole satua eikä aina oikeudenmukaista. Hyviä juttuja tapahtuu, mutta niin tapahtuu myös vähemmän hyviä juttuja. Pidin kirjan kielestä ja kielellä leikittelystä, sillä se toi sopivasti haastetta ja syvyyttä omalle englannin tavailulle. Kirjaa lukiessa olinkin iloinen, että luin sen alkukielellä, sillä veikkaan, että käännökseen ei ihan kaikkea saa napattua mukaan.

Mutta, niin useinhan näihin liittyy se surullisen kuuluisa mutta, taisin odottaa ihan vähän enemmän kehuvien arvioiden perusteella. Kaikesta söpöydestä ja viihdyttävyydestä huolimatta jäin kaipaamaan jotain lisää. Ehkä syvyyttä, isompaa käännettä tai vahvempaa pohdintaa. En tiedä mikä puuttui, mutta se oli se osa, joka olisi potkaissut tämän suoraan sydämeen. Nyt viihdyin hyvin kirjan kanssa, mutta en surrut, kun suljin sen kannet.

Simon on ehdottomasti lukemisen arvoinen nuortenkirja. Ei paras, jonka olen viime aikoina lukenut (Rainbow Rowellin Fangirl on aika korkealla edelleen), mutta hyvä. Ja mahtavaa, miten kattavasti nykyään löytyy nuorille romaaneja, joissa käsitellään sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Eipä näitä yhtä runsaasti ollut, kun itse olin parhaassa teini-iässä. Onneksi voin ahmia ne kaikki nyt.


Muissa blogeissa: Carry on reading, Dysphoria, Kirjahilla, Lukijan roolissa, Sivujen välissä, Vinopino kirjoja, Yöpöydän kirjat

torstai 18. toukokuuta 2017

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa


Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Tammi 2017
Suomentanut:  Helene Bützow
Sivut: 320
Alkuteos: Everything, everything 2015
Arvostelukappale


Kun Nicola Yoonin esikoisromaani Kaikki kaikessa tupsahti postiluukustani, en voinut kuin tuijottaa kirjaa. Kannet olivat aivan järkyttävät. Ne eivät puhutelleet, tai itseasiassa puhuttelivat, mutta eivät kovin positiivisessa mielessä. "Tuossa on kaikki väärin", kommentoi siskoni, säestyksenä monta oh my godia. En edes viitsinyt yrittää kuvata kantta, ja kun näytin yllä olevaa kuvaa samaiselle siskolleni, neuvoi hän laittamaan kuvatekstiin, että kansi oli niin ruma, ettei sitä voinut edes kuvata. Elokuvakannet ovat harvoin onnistuneita, tässä tapauksessa harvinaisen epäonnistuneet. (Suomennoksen kannet voi kurkata täältä, alkuteoksen kannet täältä.)

Vaan nyt kun tärkein aihe on käsitelty, voidaan siirtyä kirjan sisältöön. Pyysin teoksesta nimittäin arvostelukappaleen, koska... I have no clue. Siis oikeasti, ei hajuakaan. Luin kirjaa muutaman sivun kunnes käänsin takakannen luettavakseni. Ei ollut käsissäni se kirja, jota luulin lukevani. En tiedä missä ovat ajatukseni ja kirjat menneet ristiin, ja mihin kirjaan olen tämän mielessäni sekoittanut, mutta kirjan tarina ei kuulostanut edes etäisesti tutulta. Vaan sitten kohautin olkiani ja jatkoin lukemista, kirja kun nyt kuitenkin oli jo siinä.

Maddy on 17-vuotias ja allerginen koko maailmalle. Hän on elänyt koko elämänsä kotinsa suojissa, sillä vakavan sairautensa vuoksi hän ei voi lähteä edes ulos sairastumatta. Ainoat ihmiset, jotka hän voi turvallisesti kohdata, ovat hänen äitinsä ja sairaanhoitajansa. Sitä elämä on ollut aina. Kirjojen lukemista, etäopiskelua ja äidin kanssa vietettyjä lautapeli- tai elokuvailtoja.

Sitten naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja Olly, poika, johon Maddy ei saa, eikä voi tutustua, mutta johon hän ei voi myöskään olla tutustumatta. Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa, vaikka siitä seuraisikin katastrofi. Herkkä ensirakkaus saa sävyjä vaikeasta sairaudesta, joka tekee kaikesta normaalista yhdessä olemisesta mahdotonta. Pelkkä kosketus voi tappaa.

Pidän nuorenkirjoista ja rakkaustarinoista, joskus jopa niistä kaikista höttöisimmistä, siirappisimmista ja kyseenalaisimmista, joita ei edes kehtaa tunnustaa lukeneensa, saati pitäneensä, mutta nyt voin kyllä rehellisesti sanoa, että ei ei ei, ei ollut kirjani lainkaan. Liekö omasta herkästä teini-iästä ja ensirakkauden kipristelyistä sen verran aikaa, että kyyninen sisimpäni ei enää kovin helposti värähtele. Tarina jäi kokonaisuutena ohueksi ja lopun tapahtumat arvasin, kuinkas muutenkaan, sehän on ollut teemana jo jonkin aikaa.

Sairauksien ja kuoleman romantisoimisessa ei ole mitään uutta, ja ehkä juuri siksi se on alkanut tökkiä, etenkin nuortenkirjoissa. The Fault in Our Stars oli kaikessa raadollisuudessaan ja sairauden ihannoimattomuudessaan oikein hyvä, mutta tässä jo alkuasetelma tuntui väärältä ja epäuskottavalta, sairaus kuin irvokkaalta vitsiltä. Tuntui kuin lukijoita pidettäisiin vähän hölmöinä, helposti vietävissä olevina. Vaan ehkä minä olen se hölmö, joka yksinään inisee, koska kirja on saavuttanut suosiota ja elokuvakin on tulossa.

Mutta hopeareunus jokaisella sadepilvellä ja hienot hetket heikoimallakin kirjalla (jos hyvä tuuri käy). Vaikka kirjalla on rumat kannet, tarina on ohut ja epäuskottava, loppuratkaisu arvattavissa ja sairauden romantisointi kyseenalaista, niin pidin siitä, että kirjassa käsitellään loppujen lopuksi hyvin rankkoja aiheita, jotka varmasti askarruttavat nuoriakin. Kirjan runsaat kirjalliset viitteet ja kuvitus miellyttivät. Kirja oli myös sen verran viihdyttävä ja koukuttava, että sen luki parissa päivässä.

Suuria suosituksia en kirjalle anna, mutta kannattaa kysyä toista mielipidettä vaikka joltain minua nuoremmalta lukijalta. Oman kappaleeni annoin eteenpäin noin kymmenen vuotta nuoremmalle, se lienee tälle kirjalle oikea osoite. 

Elokuvan ensi-ilta on 24.5.2017.



torstai 11. toukokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, Wsoy 1981
35-vuotisjuhlapainos vuodelta 2016
Sivut: 295
Päällys: Pekka Loiri

Kuvan minusta otti keyrsi.

Olen mukana Ylen ja kirjablogien 101 kirjaa -projektissa, jonka tarkoitus on esitellä yksi valittu teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjat arvottiin kirjabloggareille ja minulle osui Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Myönnän, etten ollut alkuun kovin innostunut, sillä kirjailijalta aiemmin lukemani teokset eivät ole onnistuneet nousemaan lemppareiksi, mutta tuolloin en vielä tiennytkään kohdalleni osuneen yllättäjän, kirjallisen lottovoiton.

Sonja O. kävi täällä on 36 vuotta sitten julkaistu aikansa kohukirja, jota on, yhä edelleen, väkisinkin tituleerattava rohkeaksi. Rohkeus piilee siinä, miten avoimesti teoksessa kuvataan yhden nuoren naisen kasvua ja pyristelyä, seksuaalisuutta, omien juurien ja rajojen etsimistä, mielen horjumista ja taistelua vapauden puolesta. Asioita, jotka yhä  tuntuvat olevan vaiettuja ja vaikeita aiheita, jopa tabuja. Nuorten naisten seksuaalisuudesta ei vieläkään juuri puhuta. Tässä teoksessa siitä puhuttiin jo 36 vuotta sitten. Nautin, kun ajattelen, miten kirjan nuoren naisen räjähtävä ja avoimesti esiin tuotu seksuaalisuus on varmasti saanut monet vapisemaan 80-luvun alussa. Uskon, että kirja onnistuu edelleen ravistelemaan lukijoitaan.

Samalla kun kirjan tärkeässä keskiössä on omia tekojaan ja halujaan sanallistava nainen ja rohkea naiseuden kuvaus, niin kirja kuvaa hienosti myös toisen sukupolven evakkoutta, ja koko 70-lukua ja yhden sukupolven nuoruuden kipuiluja, ajatuksia ja elämää. 

"Olen viime aikoina ajatellut sitä ja koko meidän omaa sukupolveamme hyvin paljon. Mehän olemme täysin kummallinen sukupolvi, ainutlaatuinen, kiehtova, arvoituksellinen, vallankumouksellinen. Rauhan sukupolvi, Kekkosen ajan kasvatteja, ensimmäinen varsinainen televisiosukupolvi Suomessa ja globaalimminkin."

Ajankuvaus on vahva. Se kaartaa läpi aikansa politiikan ja taiteen, musiikin ja kirjallisuuden, nuorten ja heidän vanhempiensakin elämän. Kirjan name droppailu voisi olla toisessa tilanteessa ärsyttävää, mutta nyt nimet onnistuvat hienosti kiinnittämään lukijan oikeaan vuosikymmeneen. On Kekkonen ja Neuvostoliitto, Waltari ja Saarikoski, Marimekon sisustustekstiilit, poliittiset yhdistykset, pienet bändit ja lukuisia muita nimiä, jotka on helppo jollain tavalla liittää 70- ja 80-luvuille. Teoksessa nousee esiin ajan poliittinen henki ja politiikan vaikutus ihmisten elämään, luokkaerot, pienet kulttuuripiirit ja opiskelijaelämä. Snellman on kirjoittanut asioista, jotka tuolloin ovat kiinnostaneet ja liikuttaneet ihmisiä, ja onnistunut siten vangitsemaan 70-luvun niin hyvin, että tarinan osaisi sijoittaa oikealle vuosikymmenelle sokkonakin.

Lisäksi kirjan kieli, jonka parissa oma otteeni meinasi alkuun herpaantua, tuntuu huokuvan omaa aikaansa. Faija, mutsi, styylata, stoorit, skeida, peruskimmoja, kimuli, sigge, penska-aika ja kansakoulu ovat sanastoa, joka kuulostaa menneiltä vuosikymmeniltä. Kirjan kokeileva, sääntöjä venyttävä tyyli tuntuu myös menneille vuosikymmenille tyypilliseltä. Sellaiselta, johon olen ennenkin törmännyt 80-luvun kirjoja lukiessani. Nykyään kirjoitetaan enemmän selkeää, yksinkertaista ja riisuttua lausetta.

Mutta kysymys kuuluu voiko 36 vuotias teos yhä liikuttaa nykylukijaa? Voiko se tarjota jotain uutta tai edes samaistumispintaa? Kyllä, kyllä ja kyllä. En uskonut, että tulisin koskaan kutsumaan itseäni Snellmanin faniksi, vaan niin tässä kävi. 27 vuotias Anja on kirjoittanut kirjan, joka saa nykypäivän 27 vuotiaan Katrin nyökyttelemään. Samoja juttuja pyörii päässä, ehkä vähän eri sanoin ja lausein, mutta pyörii kuitenkin. Teoksen feministinen laulu soi kauniisti ja riemukkaasti. Mieleni tekisi heittää ylävitoset kirjailijan kanssa; Hän teki 36 vuotta sitten sen, mitä moni arkailee tehdä yhä. Todella hienoa työtä! "Kyllä feministi feministin tunnistaa", sanoisin, jos törmäisimme. Täällä sitä vain soudellaan, samassa veneessä, tyrskyjä päin.

Sonja O. kävi täällä on onnistunut valinta 101 kirjan listalle. Kriteerinä oli, että: "-- kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta." Kirja täyttää nämä kaikki ollen samalla tarkkanäköinen ja aikaansa edellä, uskottava kokonaisuus. Ehdottomasti kotimaisen klassikon aseman ansainnut.
Kohdalleni osunut yllättäjä, kirjallinen lottovoitto.

Kirjan saa luettavakseen esimerkiksi täältä.


Kaikki valitut kirjat löydät täältä ja muiden kirjablogien tekstit täältä.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014
Sivut: 174
Kansi: Sanna Mander
Blogimiitissä saatu / "Omasta hyllystä"


Riikka Pulkkisen kolme vuotta sitten julkaistu Iiris lempivaaran levoton ja painava sydän on yksi niitä kirjoja, joita en koskaan ajatellut lukevani. Kevyt hömppä, saatika kevyt kotimainen hömppä, ei tosiaan ole heiniäni, ei kuppini teetä saati pala kakkua. Jätän ne suosiolla naapurille. Mutta siihen, miksi tällaiseen kirjaan sitten tarttuu, liittyy usein tarina. Niin tälläkin kertaa.

Olin tapamaassa muita kirjabloggareita viime kuussa ja Elma oli tuonut muutaman kirjan antaakseen ne pois. Kun kukaan ei ollut kiinnostunut Pulkkisen kirjasta, sanoin voivani ottaa sen, jos sopii, että annan sen eteenpäin ystävälleni. Toin kirjan kotiin ja jätin sen näkyvästi pöydälle, että muistaisin ottaa sen mukaani seuraavan kerran, kun tapaisin mielessäni ollutta ystävää. Vaan sitten koitti vappuviikko, stressi ja lievä kuumeilu. Kun laahustin kotona kykenemättä muuhun kuin ulinaan, nappasin kirjan pöydältä ja kaaduin sänkyyn selälleni. Luin kirjan lähes kokonaan siinä paikassa.

Iiris on ollut monta tyytyväistä vuotta parisuhteessa, kosintaa ja avioitumista odottaen, kun vastapuoli paukauttaa, ettei ole tainnut rakastaa Iiristä itseasiassa koskaan. Romahdus ja sinkkuushan siitä seuraa, eikä elämän aloittaminen alusta parisuhdenäkökulmasta ole mitään suurinta herkkua, kun luuli jo kerran löytäneensä sen loppuelämän kumppanin. Vaan ei siinä auta kuin pyristellä. Lohtua tuovat ystävät, suklaa ja hätäkalja työpöydän laatikossa. Turvautua voi myös naapurin mummoon, joka ammentaa viisautta Kauniista ja rohkeista. On nousuja ja laskuja. Laskuina mainittakoon hivenen outo tyyppi sokkotreffeillä ja entisen heilan vakoilu kiikareilla. Vaan kaikenlaiseen sitä voi sortua heikkona hetkenä. Ja sitten kuitenkin nousta ylös, kiskaista hiihtohousut jalkaan ja opetella sanomaan ei. Ottaa oma elämä omiin käsiin.

Kirja on hulvaton. Se on niin monella tapaa yliampuva, ettei sitä voi ottaa vakavasti. Ja juuri kirjan yliampuva hölmöys tekee siitä raikkaan. Kirjan hahmot ovat pöhköjä, hippasen ärsyttäviä ja kaukana ihanteellisista. He toteuttavat aika montaa naiseuteen liittettyä stereotypiaa ja tekevät juuri niitä juttuja, joihin sortumista kehotetaan välttelemään esimerkiksi aikakausilehdissä. Älä vakoile eksää, älä jemmaa hätäsuklaata... Ja juuri siksi kirjan lukeminen tuntuu niin vapauttavalta.

Oletteko katsoneet Girls-sarjaa? Jos ette, katsokaa. Tällä kirjalla ja sarjalla ei välttämättä näe kovin herkästi yhteyttä, mutta se löytyy. Girlsin hahmot nimittäin ovat aika ärsyttäviä oikkuineen, heidän vastuuntunnottomuus ja räväkkyys järkyttää ja ihastuttaa. Sarja on mahtava ja arvokas, sillä se on tuonut viihteeseen aivan uudenlaisen naisen. Naisen, jonka pintaa ei edes ole kiillotettu. Ja mielestäni Pulkkisen kirjassa voi havaita saman. Kentälle tuodaan juuri se nainen, jota pidetään vähän stereotyyppisen naurettavana ja hölmönä, se nainen, josta varoitellaan naistenlehdissä. Mutta miten lempeästi Pulkkinen käsitteleekään ja kuvaa eräänlaista naiseutta kaikkine hullutuksineen. Se on ihanaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla nainen.

Tosin samaan hengenvetoon on sanottava, että kirjan naiseuden ilmentymä tuntui itsestäni hyvin vieraalta. En voi käsittää ajatusta, että kukaan tarvitsisi neljääkymmentä mekkoa elämänsä aikana, saati samaan aikaan! En myöskään saa kiinni tarpeesta esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Eikö se ole jo menneen talven lumia, historian havinaa ja niin edelleen? Mutta etäisyys hahmoon ei haitannut, itseasiassa samaistuminen olisi varmaan aiheuttanut kriisin.

Vaikka kirja on kevyt, se ei jää vain höttöiseksi hömpäksi, vaan siinä on muutakin. Saattaa olla, että yritin vääntää kirjalle enemmän merkityksiä, kuin sillä onkaan, mutta mielestäni kirja kommentoi myös hienosti kevyemmän kirjallisuuden lajia. Se tavallaan tuntuu ottavan kantaa olemalla hömppää, mutta olematta sitten kuitenkaan ihan sitä silotelluinta tavaraa. Kerrankin viihdettä, jota uskaltaisin suositella myös muille. Ja antaa ystävälle luettavaksi.

Kiitos Elmalle kirjasta!


Muissa blogeissa: Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Kirsin Book Club, Lillin kirjataivas, Luettua elämää, Lumiomena

torstai 4. toukokuuta 2017

Huhtikuusta


Vappuviikonloppuna kiipesin ikkunalaudalle, join kahvia ja katselin ulos. En muista, koska viimeksi olisin a) no edes muistanut, että asun asunnossa, jossa on ikkunalaudat, b) juonut kahvia tekemättä samaan aikaan jotain tai c) pysähtynyt katselemaan mitä ympärilläni tapahtuu. Viimein oli aikaa olla ilman, että mieli myllersi ja jalkapohjia kutitti kiire.

Huhtikuuta ja koko alkuvuotta on nimittäin leimannut pitkälti sana kiire. Sanotaan, että kiire on mielentila. Minä sanoisin, että se on sitäkin. Mutta ehkä ensisijaisesti sitä, kun vähässä ajassa pitäisi tehdä paljon. Vaan kun kiire on ja tuntuu, niin siitä tuntuu tulevan mielentila. Tuntuu olevan koko ajan kiire, vaikka ei edes olisi. Vapaaillan elokuvan valitsee sen keston mukaan ja mielessä laskee montako tuntia ehtii nukkua, vaikka aamu olisi tyhjä. Koska on kiire, liian vähän aikaa kaikkeen. Se on ollut alkuvuoteni.

Oma kiireeni kulminoitui vappuviikolla kahteen tenttiin. Tentteihin, joihin on viimeiset vajaat neljä kuukautta valmistauduttu ja joita on jännitetty. Joiden eteen on tehty monen kurssin verran töitä. Stressi, ja etenkin sen purkautuminen, tuntui mielessä ja kehossa. Nousi lämpöä, ruumiin voimat olivat pyöreä nolla ja aivot tuntuivat haluavan vääntyä off-tilaan.

Siksi vappuviikonloppuna ikkunalauta ja ikkunasta ulos katsominen rauhassa tuntuivat ihmeeltä. Kuin olisin juuri keksinyt elämisen uudelleen.

Vaan sitten tärkeimpään. Kirjoihin.

Huhtikuun kirjasaldo jäi omaan makuuni laihaksi. Kuukauden aloitti ja samalla kruunasi lempparikseni noussut Giulia Endersin Suoliston salaisuus -kirja, josta olen edelleen innoissani ja josta yhtä puhun. Silläkin uhalla, että joku keksi tästä vielä kivan lisänimen minulle.

Eve Hietaniemen uutuus Hammaskeiju taas oli kuukauden ärsyttäjä nojaamalla vitseissään kankeisiin, kapeisiin ja typeriin stereotyyppisiin sukupuolirooleihin. Jos silmät voisivat pyöriä lukiessa enää yhtään enempää närkästyksestä, olisivat omani varmaan kiepsahtaneet ulos kuopistaan tämän kirjan äärellä. 

Tentin ja lämmön nujertamana luin Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jota en ollut koskaan ajatellut lukevani, mutta joka sopi lukuhetkeen loistavasti. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää. Kuukauden lopussa luin Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, josta tulee juttua ensi viikolla. Kirja muuten innoitti minut varaamaan ja lainaamaan kirjastosta melkoisen kasan luettavaa, mutta paljastan ne myöhemmin.

Lisäksi töissä lounastauoilla luin lasten kuvakirjoja, joista en ajatellut kirjoittaa erikseen blogiarvioita. Luin Benji Davies: Toivo ja talvityö (Karisto 2017), joka oli kuvitukseltaan niin kaunis, että sitä on tehnyt mieli selata läpi useita kertoja. Lämmin suositus kaikille kuvakirjoista nauttiville. Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa (Karisto 2017) oli työkaverini mieleen kovasti, mutta omaan makuuni kuvitus oli liian kova ja tekninen. Tarinakaan ei täysin vakuuttanut, vaikka ei huono ollutkaan. Lisäksi päätin vihdoin tutustua kunnolla Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatuun ja Patuun lukemalla Tatu ja Patu etsivinä - Tapaus puolittaja (Otava 2016), joka oli sen verran hauska ja kuvitukseltaan herkullinen, etten yhtään ihmettele kirjojen suosiota. 

Muita huhtikuun tärkeitä: aloin pyöräillä töihin, tapasin turkulaisia bloggareita blogimiitissä, kävin elokuvissa katsomassa Three Generations ja kotona katsoin muun muassa japanilaisen Siskokset, olen katsonut Skamin neljättä kautta ja lukuisia muita tv-sarjoja, on ollut synttäreitä ja rauhallinen, pääosin kotona vietetty vappu. Ja mainitsinko jo sen kupin kahvia ikkunalaudalla?

Istun tässä nytkin läppäri sylissäni, kursimassa huhtikuuta kasaan. Nimittäin vaikka on jo toukokuun neljäs, olen jotenkin vielä kiinni huhtikuussa, ja huhtikuun kiireessä. On aika päästää irti, siirtyä eteenpäin. Ehkä alkaa kasata stressiä ja kartuttaa harmaita hiuksia seuraavan projektin parissa. Joo, sitä kutsutaan oppariksi. Vaan jos sitä ennen pysähtyisi toviksi ja kävisi vaikka pari päivää ihan vaan töissä, tulisi sen jälkeen kotiin ja tekisi ei-mitään. Se kuulostaisi nyt suunnilleen samalta kuin luksusloma. 

Ja onhan huomenna jo viikonloppu.

Huikeaa huhtikuuta!

maanantai 1. toukokuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut



Alice Munro: Jupiterin kuut, Tammi 2017
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 317
 Päällys: Markko Taina
Alkuteos: The Moons of Jupiter 1982
Arvostelukappale

Siltä varalta, ettet vielä tiennyt, niin kerron: Alice Munro on yksi lempikirjailijoitani. Itseasiassa jos saisin mainita vain yhden, mainitsisin hänet. Olen tainnut aiemmin kutsua häntä muun muassa kirjallisuuden jumalattareksi ja auringoksi. Tuskin tarvitsee kertoa enempää, jotta ymmärtää, millainen suhde minulla kirjailijaan on.

Rakastan Munron novelleissa niiden tarkkanäköisyyttä, tarkkailijan näkökulmaa ja roolia. Liekö syy, että miellän itsenikin usein enemmän tarkkailijaksi kuin tarkkailtavaksi. Munro osaa vangita teksteihinsä pienen hetken ja paljastaa sillä niin paljon ihmisyydestä. Hän tekee sen ovelasti. Ei kaikkea tarjoilla valmiina, osa pitää ymmärtää itse poimia. Rakastan kuinka Munro taikoo arkisista jutuista kertomisen arvoisia, onnistuu tekemään merkityksellisen tarinan äkkiä ajateltuna merkityksettömän pienistä asioista. Osassa novelleista ei näennäisesti tunnu tapahtuvan mitään, mutta pinnan alla kuplii. Toisissa novelleissa tapahtuu paljon, sykkii elämä, sen outous ja kaikki värit.

Nyt keväällä suomennettu Jupiterin kuut on Munron neljäs novellikokoelma vuodelta 1982. Kokoelman novelleja yhdistää ihmissuhteet, joita taas yhdistää erehdys, epäonni ja tyytymättömyys. On avioliittoja, rakastajia, eroja, ystävyksiä, sisaruksia, vanhempia, lapsia ja perheitä. Novelleissa muhii osaansa tyytyminen, toisaalta onnen tavoittelu ja omista hupaisista, yleensä pettymyksen aiheuttaneista ihmissuhdeseikkailuista kertominen. Taustalla saattaa paistaa epätoivo, suru, kaipuu ja kauhu. Mutta niin lempeästi Munro asettelee sanat lauseiksi ja lauseet kertomukseksi, ettei lukijan mieli tummu. Ihmiset elävät ja erehtyvät, etsivät onnea ja pettyvät, mutta elävät yhtä kaikki. Hupsuina ja huvittavina, loppujen lopuksi aika rakastettavina.

Kokoelman novellit ovat niitä novelleja, jotka tuntuvat saavan kaikki sävynsä ja merkityksensä vasta viimeisissä lauseissa. Silloin tajuaa miksi tämä on kerrottu. Siihen asti voi nauttia lukemisesta, tai ihmetellä mihin kaikella pyritään, mutta syyt löytyvät viimeisistä lauseista. Ehkä aiemminkin, jos oikein tarkasti lukee.

Novellikokoelma on hyvä, taattua Munroa jälleen kerran, mutta ei mielestäni kirjailijan paras teos. Hassua todeta näin, sillä onhan kyseessä kuitenkin Munron läpimurtokokoelma, joka teki hänestä kansainvälisestikin tunnetun kirjailijan. Mutta näin omien subjektiivisten mieltymysteni kautta ajattelen, että vaikka tyyli näissäkin novelleissa on iskevää, on kirjailijan kynä terävöitynyt vuosien varrella ja uudemmissa teoksissa kirjailija sivaltaa sellaisella taidolla, ettei sille löydy helposti vertaista. Uudemmista novelleista on moni jäänyt lähes hetki hetkeltä mieleeni, piirtynyt sinne ehkä ikiajoiksi. Sen sijaan samaa en voi sanoa tämän kokoelman novelleista. Aloin lukea teosta maaliskuussa, mutta kun pidin lukemisessa taukoa etten pilaisi novelleja kiireellä, sillä Munro on pyhä ja hänen kanssaan ei kiirehditä, niin uudelleen kirjaan tartuessani huomasin alkupään novellejen haalistuneen mielestäni. Siitä huolimatta, että ne olivat hyviä ja nautin niiden lukemisesta paljon. 

Jupiterin kuut on silti upea teos. Munron tyyli on niin varma, että jopa silloin kun teos ei ole se kirkkain helmi, niin se on pirun upea helmi. Enkä tiedä kykeneekö Munro muuhun. Se selvinnee kun jonain kauniina, surullisen kaihoisana päivänä, olen hänen kaikki teoksensa lukenut. Sanoisin kuitenkin, että Jupiterin kuut kaipaa lukijalta vähän yhteistä historiaa kirjailijan kanssa. Ja jos ja kun sitä historiaa on, niin teoksen lukeminen on kuin tapaisi vanhaa ystäväänsä pitkästä aikaa. Ja muistaisi miksi toista niin kovasti rakastikaan.




Aiemmin kirjailijalta lukemani teokset: