perjantai 21. heinäkuuta 2017

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät



Satu Rämö & Hanna Valtari: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät, Wsoy 2017
Sivut 351
Graafinen suunnittelu Satu Kontinen
Arvostelukappale

Toukokuussa pitelin käsissäni uunituoretta Unelmahommissa -kirjaa. Tätä oli odotettu! Ensimmäiset sivut luin intoa puhkuen, jes jes jes. Pitelin kirjaa moneen kertaan toukokuussa ja sitten kesäkuussa. Viikkojen kuluessa alun into ja raketin nopeus vaihtuivat kuitenkin hiljaiseen hyminään ja väsyneen etanan tahtiin. Tuskastutti. Heinäkuussa luovutin, koskin kirjaan vain siirtäessäni sen kesken olevien pinosta kesken jäävien pinoon. Mitä tapahtui?

Unelmahommissa ei jäänyt kesken siksi, että se olisi huono kirja. Se ei vain ollut minun kirjani. Kun olin sivulla 268, ja niistä oli ties kuinka monta luettu väkisin, päätin jättää leikin kesken. Luin periaatteessa kiinnostavaa tekstiä, mutten saanut siitä oikein mitään irti.

Miksi en? No, koska taidan tällä hetkellä tehdä tämän hetken unelmahommaani. Koska kirjailijoiden unelma ei ollut minun unelmani. Emme keiku vain eri paateissa, vaan myös eri merillä. Alkuun se innosti, ajatuksia heräsi paljon, tunsin tyytyväisyyttä kun pohdin omia unelmatöitäni ja totesin tuntevani itseni melko hyvin. Mutta tyytyväisyys itseeni - se ei riittänyt kantamaan tätä teosta maaliviivalle asti, nyt juostiin ihan eri kisoissa. Kirja jäi liian etäiseksi ajatusten tasolla ja vaikka odotin hyvää tekstiä, niin siinäkin vähän kompuroitiin.

Satu Rämön blogia seuranneena, yhden kirjan häneltä jo lukeneena, odotin hyvää ja hauskaa tekstiä, kerronnallista, mutta ytimekästä. Unelmahommien tiesin olevan eri maata omieni kanssa, sen verran pitkään olen blogia seurannut, mutta olen lukenut blogista rempeällä otteella kirjoitettuja pätkiä aiheesta kuin aiheesta yhtä suurella kiinnostuksella, joten samaa odotin nyt. Hanna Valtarin osuudesta en osannut odottaa mitään, mutta arvelin, ettei tässä metsään mennä.

Eikä varsinaisesti mentykään, ja silti mentiin. Yksi ongelmani teoksen kanssa oli tosiaan se, ettei se kyennyt tarjoamaan tässä hetkessä juuri minulle kovin paljon. Jos etsisin suuntaa elämälleni, pohtisin omia unelmahommiani ja mitä alkaisin tehdä, tai tuskailisin kurjassa työssä, niin kirja olisi ollut varmasti kuin aarre inspiraation lähteenä. Vaan ei nyt.

Luen paljon juttuja, jotka eivät täysillä iske tai tunnu omilta, koska se on oiva tapa laajentaa näkökulmia ja no, oppia uutta. Jos asia on kerrottu tarpeeksi kiinnostavasti - kuten Rämö tekee blogissaan -, innostun aiheesta kuin aiheesta. Siksi täytyy todeta, että siinä missä kirjan sisältö olisi ehkä jaksanut kantaa vielä jonkin verran, niin ongelmia oli myös tekstitasolla. Tylsistyin kirjassa esiintyvään toistoon ja samojen juttujen pyörittelyyn. Kahden kirjoittajan teoksessa osan antaa anteeksi, sillä samankaltaisia juttuja saatetaan kertoa eri äänillä, mutta senkin huomioiden alkoi tuntua siltä, että luin samaa sivua yhä uudelleen.

Vähemmälläkin olisi uskonut, että kirjailijat tekevät unelmaduuniaan, ja että siihen kuuluu niin ylä- kuin alamäkiäkin. Pointti tuli nopeasti selväksi ja sen jälkeen tuntui, että sitä kieputettiin yhä uudelleen, eikä tarjottu enää lisää pureskeltavaa. Ehkä se muu tarjoiltiin sitten 268 sivun jälkeen, mutta minä en jäänyt ottamaan siitä selvää. Pienellä karsinnalla ja tiivistämisellä olisi tehty lukijalle palvelus.

Jos kuitenkin pohdit mikä voisi olla sinun unelmatyösi, haluaisit ryhtyä yrittäjäksi tai selvittää miten somekanavilla voi tienata, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Muiden unelmista ja työjutuista lukiessa saattaa keksiä omansakin.

Tämä kirja ei ollut minulle se omin kuppi teetä, mutta lämmöllä suosittelen Satu Rämön Islantilainen voittaa aina -elämää hurmaavien harhojen maassa -teosta, joka todellakin oli minun kupposeni ja jonka lukemisen jälkeen saa muuten kärsiä kroonisesta Islantikuumeesta. Ei hellitä helpolla.

Rämön blogin löydät täältä ja Valtarin blogin täältä. Kiitos arvostelukappaleesta Wsoy.

Huom. En normaalisti kirjoita blogiini kesken jääneistä kirjoista, mutta teen poikkeuksen, koska teos oli pyydetty arvostelukappale.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Murros ja muutos



Elän vaihetta, kun aivan kaikki on kesken, jonkinlaisessa murroksessa ja muutosvaiheessa.

Istun asunnossa, jossa ympärilläni on tyhjiä pahvilaatikoita, jotka jonkun (lue: minun) pitäisi täyttää. Kaapit ovat puoliksi tyhjät, ja silti yhä puoliksi täynnä. Kaksi viherkasvia retkottaa vanhoissa ruukuissaan, uudenkarheiden ruukkujen vislaillessa vieressä. Multapussi löytyy, vaan ei kiviä ruukun pohjille. Olen kolunnut sisäpihamme läpi, mutta siellä ei ole kiven kiveä. Olohuoneen sivupöydän laatikosta löysin kourallisen, Tanskan Ishøjn Køgenlahdelta kerättyjä, ei niitä raaski käyttää. Täytyy lähteä kotipihasta kauemmas etsimään. Kunhan flunssa helpottaa ja puolikuntoinen murrosvaiheeni taittaa terveempään suuntaan. Tottakai flunssa iskee silloin, kun ei todellakaan ehtisi nyhjätä sängyn pohjalla ja katsoa kymmenettä kertaa samoja tv-sarjoja.

Makuuhuoneessa on kaksi sänkyä (pitkä tarina, jätän tuonnemmaksi), mutta kumpaankaan en ole jaksanut taiteilla petivaatteita kunnolla. Alle kahden viikon päästä siellä ei pitäisi olla kumpaakaan, sillä silloin niiden pitäisi jo olla toisaalla. Ja niin muuten minunkin, uudessa asunnossa.

Samaten vaihtuu työpaikka, tai no itseasiassa ei, mutta työpiste kyllä. Siirryn pienestä lähikirjastosta, sieltä metsän reunasta, jonne olen pyöräillyt vihreää viidakkoa muistuttavan metsäpolun läpi, vähän suurempiin ympyröihin. Olo on kaihoisa ja innokas, yritin miettiä molempien plussia ja miinuksia, mutta sen verran tasaista oli, että oli myönnettävä olevansa harvinaisen onnekas.

Kesken on pino kirjoja. Tuntuu, etten saa taputeltua loppuun yhtäkään. Palautan kesken jääneitä kirjastoon, osa on kokonaan lukematta. Kesken olevia en viitsi listata, loppuisi blogista merkit kesken. Tuntuu, että minkä tahansa aloitankin, kesken se jää.

Muitakin asioita on muuttunut: muumimukillinen kahvia astetta isompaan annokseen ja illat sohvannurkassa iltoihin meren äärellä. Vaikka olen siellä sohvassakin lymynnyt katsomassa Scott & Baileyta, Okjaa ja jalkapalloa.

Viihdyn hyvin yksin. Kunhan löydän niitä kiviä. Ja saan pahvilaatikot täytettyä.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Terhi Rannela: Kerttu & Mira -trilogia

 

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä, Otava 2008
Sivut: 198
Goa, Ganesha ja minä, Otava 2009
Sivut: 269
Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010
Sivut: 215
Kirjastosta

Vuosisadan lukujumi pitää edelleen otteessaan, mutta muutaman sivun olen saanut käännettyä siitä huolimatta. Viimeisimpänä olen lukenut Terhi Rannelalta kolme nuortenkirjaa, joissa kaikissa seikkailevat samat tyypit, vain kertoja vaihtuu kirjojen välillä. Ja miten mukavaa kirjasarjan lukeminen olikaan! Tarina nappasi nopeasti mukaansa ja hahmoista tuli niin tuttuja, että pian kirjojen lukeminen tuntui siltä, kuin olisi ystäviensä kanssa hengaillut.

Trilogian aloittaa Amsterdam, Anne F. ja minä eli Kerttu, joka on juuri jättänyt tyttöystävänsä tekstarilla, alkanut viestitellä erään Jimin kanssa ja lähtenyt Amsterdamiin matkalle viihdekirjoja rustaavan äitinsä kanssa. Reissu on Kertulle silmiä avaava, etenkin sen jälkeen, kun hän on äitinsä lahjomana suostunut lukemaan Anne Frankin päiväkirjan. Kirjasarjan ensimmäinen osa on nopealukuinen, hauska ja kepeä kirja, johon mahtuu kuitenkin paljon vakavia ja isojakin aiheita aina seksuaalisuudesta ja perhesuhteista ihmiskauppaan ja huumeisiin, juutalaisvainoja unohtamatta. Tärkeitä teemoja on ripoteltu kirjaan niin, että ne lukee kuin huomaamattaan, mutta ajatuksiin ne jäävät kuitenkin pyörimään.

Goa, Ganesha ja minä eli Mira matkustaa Kertun, Kertun äidin ja tämän miesystävän kanssa Intiaan. Matka on taiteelliselle Miralle ensimmäinen matka ulkomaille, ja jos Amsterdam oli Kertulle kokemus, niin Intia vasta onkin päräyttävä. Kirjan yhdeksi hyvin vahvaksi teemaksi nousee eriarvoisuus. Samalla puidaan erilaisia perheitä, etenkin uusioperhettä, joka on Miralle tuttu. Seksuaalisuus on edelleen aiheena vahva, sillä Intiassa homoseksuaalisuutta ei katsota hyvällä, mutta kuten kirjasta käy ilmi, ei sitä aina katsota Suomessakaan suopeasti. 

Sarjan viimeinen osa Jäämeri, jäähyväiset ja minä kerrotaan Ilarin, tyttöjen ystävän, näkökulmasta. Ilari on - ainakin omien sanojensa mukaan - hauska, älyttömän hyvännäköinen ja muutenkin potentiaalista poikaystäväainesta, mitä nyt hänellä on tapana iskeä tyttö sieltä ja toinen täältä. Vaan nyt Ilari tuntee löytäneensä sen oikean, Hetan, joka on oiva syy lähteä roadtripille pohjoiseen, sinne missä Heta asuu. Ilarin lisäksi matkaan lähtevät hänen isoveljensä sekä tietenkin Kerttu ja Mira. Reissuun mahtuu jännitystä, joka tiivistyy kun Hetan tapaaminen lähestyy - Ilari kun ei ole kertonut olevansa pyörätuolissa. Mutta käy niin, että yllätyksiä riittää myös Hetalla. Jälleen kerran kepeä, hauska ja nopeasti luettava kirja onnistuu tuomaan isoja aiheita lukijalle. Edelleen perhesuhteet, ystävyyssuhteet ja parisuhteet ovat mukana, mutta nyt käsitellään myös erilaisuutta, terveyttä ja sairastumista monelta näkökantilta.

Nopeasti napsittujen kirjojen lukeminen tuntui hurjan lohdulliselta ja mukavalta. Kirjojen leppoisa ja lempeä tyyli sopi kesäpäiviin, tarinat jaksoivat kiinnostaa ja teemat mietityttää. Kirjojen lukeminen oli myös melkoinen nostalgiatrippi kun omasta teini-iästä tutut jutut nousivat esiin. Esimerkiksi viestittelyyn käytetty mese, pukeutumistrendit ja muutamat nimeltä mainitut tunnetut henkilöt. Mahtavatkohan ne sanoa mitään nykynuorille? Muutenkin jäin pohtimaan, että onnistuuko kirja enää kiinnostamaan nuoria? Maailma muuttuu niin vinhaa vauhtia, että moni juttu alkaa näyttää nopeasti kivikautiselta. Toisaalta jotkut teemat tuntuvat olevan ikuisia, kuten ensirakkaus, perheet, ystävät, seksuaalisuus, eriarvoisuus, matkustelu...

Ehdottomasti tutustumisen arvoisia nuortenkirjoja, jotka ainakin pahinta lukujumia sysäävät syrjempään. Pidin kaikista osista, mutta suosikikseni taisi lopulta nousta trilogian toinen osa ja Intia. Suosittelen!


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum: Lyhykäisiä, Teos & Förlaget 2017
Suomentanut: Marja Kyrö
Sivut: 113
Kansi: Helena Kajander
Kirjastosta

Kun ei ole aikaa tai keskittymiskykyä lukea pitkästi, niin sitten voi lukea lyhyesti, lyhykäisiä. Ja hyvin lyhyitä tekstejä Bargumin teos kätkeekin sisäänsä. Lyhyimmät ovat vain muutaman rivin ja pisimmätkin yltävät vain pariin hassuun sivuun. Mutta sanamääriään suurempia tekstit ovat, pieniä helmiä, joiden arvo on paljon enemmän kuin päältä uskoisi. Keskenään erilaisia, mutta kaikki yhtä eläväisiä ja taidokkaita.

Kun silmäilin kirjaa ensimmäisen kerran, osui silmiini tämä lause: "Claus Anderssonin runo sanomalehdestä täytyy lukea yhä uudestaan ja uudestaan.". Pidin siitä, ja halusin lukea kirjan kaikki lauseet. Ensimmäinen lukemani lause kuitenkin kiteytti kokoelman hyvin. Nimittäin niin kauniita ovat Bargumin tekstit, ja yksittäiset lauseet, että niitä täytyy lukea yhä uudestaan. Mieli tekisi kirjoittaa niitä muistiin, mutta ei viitsi, kun siitä täyttyisi pieni muistikirja ja samalla jo hankkisi koko kirjan omaan hyllyyn uudelleen luettavaksi. Ehkä teenkin niin.

Mutta mistä lyhykäiset kertovat? No, elämästä. Siitä kuinka runo täytyy lukea yhä uudestaan ja uudestaan. Ne kertovat kirjailijan elämästä ja kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja aika paljon purjehtimisesta. Niin kauniisti, rehellisesti, kaihoisasti ja fiksusti, että toivoisi itsekin taitavansa sanojen käytön samoin.

Lyhykäisten parissa vietin hetken jos toisenkin, luin yhden pätkän aamulla ja toisen illalla, mutta silti viimeiset tyhjät sivut olivat aivan liian pian käsissä. Bargumin teksistä nauttii. Aamupalapuuro maistui vähän elämää suuremmalta, kun samalla luki muutaman tiukan ja viisaan sanan. Suosittelen!

Parhaimmillaan teksti onkin lukuhetkellä, juuri siinä kohtaa, kun tavaa lauseita. Itselleni kun kävi niin, että kirjan kannet suljettuani en oikeastaan enää muistanut mitä olin lukenut. Syy lienee, ja on lukijan, jonka ajatukset poukkoavat yhtä soittoa, mutta silti jäin miettimään, olisiko tästä voinut saada mieleenpainuvamman, vähän väkevämmän? Vaan tarvitseeko kaiken aina jäädä mieleen niin pitkäksi aikaa? Eikö sekin riitä, että lukuhetki on hyvä? Pitäisi riittää.

Suosittelen teosta lämpimästi, Lyhykäisiä luettavaksi vaikka sen aamupalapuuron äärellä. Minulle tämä oli ensimmäinen Bargum, mutta ei viimeinen.

♥½