Jos kirjoittaisin vielä kirjoista

Ajatus on käynyt monesti mielessäni. Hetkinä, kun olen lukenut hyvän kirjan ja halunnut kertoa siitä kaikille. Aikoina, jolloin olen lukenut monta pinoa sarjakuvia ja halunnut listata ne ylös jonnekin. Silloin, kun olen kaivannut kirjoittamista, mutta en ole oikein tiennyt minne kirjoittaisin ja mitä. 

Olen kirjoittanut mielessäni monta tekstiä. Pyöritellyt mielessäni sanoja ja punninnut mielipiteitäni. Pelkiksi ajatuksiksi ne ovat saaneet jäädä. En ole kirjoittanut kirjoista mitään goodreadsin tai instagramin ulkopuolelle sen jälkeen, kun lopetin tänne kirjoittamisen.

Kirjoitin viimeisen kerran blogiini huhtikuussa 2019. Blogini hiljeni ilman selityksiä. Olihan se tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa, mutta lopulta oli helpompaa antaa asian olla. Antaa sen roikkua ilmassa ilman auki kirjoitettua päätöstä lopettamisesta. Kun viimeisestä tekstin julkaisusta oli kulunut hävettävän paljon aikaa, piilotin koko blogini. 

Salaisuuksia tähän ei liity. Blogi hiipui samaa tahtia kuin elämässäni tapahtui paljon asioita. Aika ja energia eivät riittäneet kaikkeen, joten jätin blogin pois. Päätös oli lopulta helppo ja yksinkertainen. Olin pitänyt blogiani vuodesta 2011, ja mieltäni kutkutti ajatus lukemisesta ilman blogikuplaa, ilman sitä, että jo lukiessa miettii, mitä lukemastaan kirjoittaisi. Halusin lukea mitä mieleeni juolahti ja olla siitä mitä mieltä ikinä olisikaan selittelemättä kenellekään. Halusin lukea vapaasti. Blogien aika tuntui muutenkin olevan ohi. Nämä ajatukseni eivät kuitenkaan olleet se helpoin osuus, päinvastoin. Helppo osuus oli se, kun kannettava tietokoneeni hajosi. En kaivannut tietokonetta silloisessa elämässäni juuri mihinkään töiden ulkopuolella, joten kone jäi ostamatta ja blogi kirjoittamatta. 

On ollut ilo lukea kirjoja ilman blogia. Se on ollut vapauttavaa. Lukupinooni on päätynyt hyvin erilaisia kirjoja niin monista eri syistä, eivätkä ne syyt ole liittyneet blogikuplaani enää mitenkään. Olen ollut hyvällä tavalla ulkona siitä, mitä juuri nyt pitäisi lukea. 

Mutta sitten luin sen hyvän kirjan, jonka jälkeen ensimmäisen kerran ajattelin, että jos kirjoittaisin vielä kirjoista, kirjoittaisin tästä nyt heti. Sama ajatus on käynyt mielessäni monta kertaa myöhemminkin. Kun aikaa on kulunut ja kirjoja tullut luettua enemmän, olen huomannut myös aivan omanlaisensa ilmiön. Nimittäin unohduksen, joka seuraa kun ei enää käsittele jokaista lukemaansa teosta kirjoittamalla. Olen alkanut unohtaa lukemani teokset. Monet kirjat vain luen ja sitten tartun seuraavaan niin, että hetken päästä en osaa tarkistamatta edes nimetä aiemmin lukemaani teosta. Lukukokemukseni ovat alkaneet jäädä ohuiksi. 

Tuntuu siltä, että nyt voisi olla aika siirtää syrjään ajatus siitä, jos kirjoittaisin vielä kirjoista. Taitaa olla aika avata blogi uudelleen ja kirjoittaa jälleen.

Olen toistaiseksi piilottanut lähes kaikki aiemmat tekstini. Palautan niitä sitä mukaan, kun ehdin käydä ne läpi. Aiemmista postauksista ovat kuvat menneet sotkuun, sillä sivusto, jonka kautta olen kuvat siirtänyt blogiin, on lyönyt niihin kaikkiin vesileimansa. Aion poistaa nämä kuvat. Aloitin urakan jo, mutta yli 700 postauksen käsittely ottaa aikansa.

En tiedä yhtään mitä blogini tulee olemaan tai miten aktiivinen jaksan olla. Mutta ainakin osittain se tulee olemaan sitä, mitä se aiemminkin oli, eli tunteella kirjoitettu lukupäiväkirja. Kirjoitan omaksi ilokseni, omia lukukokemuksiani syventääkseni ja jakaakseni niitä muiden kanssa. 

Blogin volyymi tulee varmasti olemaan aivan muuta kuin joskus aikoinaan. Olen poistanut sometilini lähes kaikkialta, joten en aio enää jakaa blogikirjoituksiani juuri muissa kanavissa tai viedä keskustelua blogini ulkopuolelle. Se aika taitaa olla pysyvästi takanapäin.

Onpa kiva kirjoittaa jälleen.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Kirjoitan muistikirjaani:

myötätunto itseä ja muita kohtaan

yritä nähdä totuus itsestäsi, vaikka sitten epämieluisa

käytä energia viisaasti

älä takerru asioihin, fyysisiin tai henkisiin

ja kaikkein tärkeimpänä: älä takerru identiteettiisi ja kuvittele, että se on muuttumaton, sillä se muuttuu koko ajan."

Naiset joita ajattelen öisin on ihana ihana  i h a n a  kirja. 

Tekee mieli sanoa t ä y d e l l i n e n, silkkaa kirjarakkautta.

Kankimäki on kirjoittanut inspiroivan ja aidon kirjan täynnä naisia, ylistyksenä naisille. Kymmenen naisen joukko käsittää tutkimusmatkailijoita, matkailijoita, taiteilijoita ja muita itsenäisiä naisia, jotka ottivat ja lähtivät. Naisia, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten viis veisanneet liikoja heille asetetuista odotuksista ja tehneet asioita, joista ovat pitäneet, vaikka sitä ei olisikaan katsottu naisille sopivaksi. Nämä naiset ovat olleet rohkeita ja rikkoneet rajoja. Minua huvittaa, että moni kirjan naisista on tehnyt jo satoja vuosia sitten tekoja, joita saatetaan yhä pitää hieman kyseenalaisina, jos siis sattuu olemaan nainen.

"Suuri osa elämäni arvosta, jos sitä on, johtuu siitä että ammun leijonia. Ja siitä, että voin elää vapasti ja tehdä elämälläni mitä haluan. Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, ja mielestäni heillä on yhtä suuri oikeus elämäänsä ja paikkaansa kuin perheellisillä." (Karen Blixen)

Kirjan naiset ovat lähteneet ja kulkeneet, tehneet asioita, ja eläneet melko vapaata elämää, vaikka se ei ole ollut helppoa. Se ei ole ollut helppoa, koska he ovat eläneet ajassa, jossa sitä on pidetty sopimattomana. Naiset ovat olleet sairaita ja sairastelleet, kokeneet suuria vastoinkäymisiä ja kantaneet raskaita henkisiä taakkoja, ja siitä huolimatta he ovat eläneet. Tehneet sen, mihin on ollut palo. Eivät ehkä aina selvinneet kaikesta, mutta eläneet sen kanssa. Olleet rohkeita ja särmikkäitä.

Kankimäki ei kirjoita naisista kuin täydellisistä sankareista. Onkin ihanaa, että teos nostaa naiset esiin ja maalaa kuvan, jossa he ovat ihan vain ihmisiä. Heillä on omat huolensa ja murheensa, omat itsekkäät motiivinsa ja kompastuskivensä - ihan kuin meillä kaikilla. Kankimäki ei kirjoita itseäänkään kirjaan kaunisteltuna kuvana, vaan rosoisena, väsyneenä, masentuneena ja itseään epäilevänä. Silti hänkin on ottanut ja lähtenyt, kulkenut näiden naisten perässä, etsinyt tietoa ja kirjoittanut tämän kirjan. Elänyt naisena sellaista elämää, joka tuntuu olevan edelleen joillekin haastava hyväksyä.

Kirja käsittelee näitä valittuja naisia, sekä ylipäänsä naiseutta. Naisille asetettuja odotuksia, rajoituksia ja holhoamista ennen ja nyt. Hän kirjoittaa perheellisistä lapsista ja lapsettomista, avioliitosta ja rakkaudestakin. Ihan vain elämästä ja sitä, että millaista on elää elämää normien ulkopuolella, elää erilaista elämää kuin mitä juuri ikäiseltäsi odotetaan. Miten sitä joskus kyseenalaistaa, ja joskus ei voisi olla tyytyväisempi.

"Olen vapaa, mutta samalla ulkopuolinen. 

Huonona hetkenä tuntuu siltä, etten ole kahdessakymmenssä vuodessa onnistunut saavuttamaan yhtään mitään. 

Hyvänä hetkenä tuntuu, että olen onnistunut vapautumaan siitä kaikesta."

Kirja saa ajattelemaan naisia. Omia yönaisia, kirjan naisia ja samalla niitä kaikkia naisia, joista ei vielä tiedä mitään. Kirja saa ajattelemaan historiaa ja sitä, miten historiasta on kirjoitettu esiin lähes pelkkiä miehiä, kuin naisia ei edes olisi ollut. Se ei yllätä ja silti se yllättää. Miksen tiennyt näistä naisista aiemmin mitään? Miksen ole edes osannut ajatella, että tällaisia asioita naiset tekivät jo kymmeniä, satoja vuosia sitten?

Kankimäen ote tekstissä onkin sekä inspiroiva (en kiellä, ettenkö olisi sanonut ystävälleni, että kirjan lukemisen jälkeen kyllä mietti hetken, että jospa vain jättäisi kaiken ja lähtisi!), että inhimillinen. Kirja on kaunis, mutta rehellinen. Oivaltava ja täynnä lauseita, jotka tekee mieli kaikki alleviivata. En ole aikoihin lukenut kirjaa, jonka olisin saanut yhtä täyteen erilaisia muistilappuja tärkeimpien lauseiden kohdalle. Tai hauskimpien.

"Ja miksi minä nykyään epäilen ihmisten rakastumisia mielikuvituksen tuotteeksi, tai pidän niitä hoitoa vaativina psykoottisina tiloina?"

Harvoin kohdalle osuu kirja, joka muuttaa lukijan maailmaa, lukijaa itseäänkin, antaa tukea ja voimaa. Mutta tämä kirja oli minulle sellainen. Kirja, joka tekee mieli sujauttaa tyynyn alle ja kantaa mukana. Pakata laukkuun, kun lähtee kohti omaa seikkailuaan. Kiitos kirjailijalle tästä kirjasta. 

Suosittelen kirjaa kaikille.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Sivut: 447

Otava 2018

Minna Canthista & Työmiehen vaimosta

Minna Canth: Työmiehen vaimo, Wsoy 2017.

Kuvittaja: Anu Tuominen.

Sivut: 155.

Alkuteos julkaistu 1885.

Omasta hyllystä.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Minna Canthin syntymästä on 175 vuotta, joten tämä vuosi on Minna Canthin juhlavuosi. Sen kunniaksi, tai sen varjolla, onkin julkaistu viime aikoina paljon Minna Canthiin liittyviä teoksia.

Varoitus: seuraavaksi paljastan likaisen salaisuuteni, joka saattaa järkyttää.

Olen ollut jonkin sortin luopio mitä Minna Canthiin tulee, sillä en ole lukenut häneltä tai hänestä juuri mitään. Olen tiennyt Canthista sen verran, mitä varmaan jokainen suomalaisen peruskoulutuksen saanut tietää. Hän kirjoitti teoksia, joissa käsitteli muun muassa yhteiskunnallisia epäkohtia ja edisti naisten asemaa. Canth muutti yhteiskuntaa. Koen erittäin häpeällisenä juuri tämän Canth-aukon sivistyksessäni; en tiedä yhdestä Suomen merkittävimmästä historiallisesta naisesta juuri mitään!

Mutta miksi en tiedä? Miksi paljon lukeva, historiasta kiinnostunut feministi ei ole lukenut Minna Canthia? Miksi tietämykseni on niin olematon? Miksi olen lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (lähes kokonaan) koulua varten, mutten Minna Canthilta mitään*? Saanko lähettää syyttävän kirjeen lukion äidinkielen ja historian opettajilleni, vai pitäisikö katsoa peiliin? (Sillä samat koulut käynyt nuorempi sisareni luki Canthilta lukioaikoina suunnilleen kaiken.)

Tämän vuoden ensimmäinen lukemani kirja kuitenkin paikkaili aukkoa sivistyksessäni. Fiktiivinen, mutta todelliseen Minna Canthiin nojaava Rouva C. herätti kiinnostukseni lukea Minna Canthista lisää. Pian sen jälkeen luin Minna Canthin Työmiehen vaimon. *Olen elänyt ajatuksessa, etten ole lukenut Canthilta koskaan mitään, mutta Työmiehen vaimo olikin tarinana tuttu. Missä lie olen sen lukenut, nähnyt tai kuullut, osittain tai kokonaan - ehkä siellä koulussa, ken tietää -, mutta muutaman sivun luettuani muistin tarinan juonen.

Työmiehen vaimo on näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1885. Koko maailma on ehtinyt muuttua moneen otteeseen julkaisupäivän ja tämän päivän välillä, ja silti näytelmässä oli jotain riipivän tuttua. Se onnistui yhä herättämään voimakkata tunteita kaikella epäoikeudenmukaisuudellaan ja julmuudellaan. Lukukokemus oli voimakas ja vihaiseksi tekevä. Se lienee ollut Canthin tarkoituskin.

Työmiehen vaimo on yhä edelleen tarina, johon kannattaa tutustua. Se on yhä teos, jota on täysin relevanttia luetuttaa kouluissa. Kun puhutaan tasa-arvosta  ja sen eteenpäin viemisestä, on äärimmäisen tärkeää nähdä, miten maailma on muuttunut. Tasa-arvoa ei voi viedä eteenpäin, ellei tiedosta niitä epäkohtia ja toisaalta etuoikeuksia, jotka vaativat korjausta, jotta tasa-arvo saavutetaan. Lisäksi on tärkeä tuntea historiaa, jotta ymmärtää minkä kaiken päälle se on rakennettu, mitä nyt on.

On tärkeä tuntea historiallisia naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Naisia, joista on puhuttu paljon vähemmän, kuin historiallisista miehistä. Onneksi heistä on alettu puhua enemmän. Ajat muuttuvat, kun niitä muutetaan.

Olen iloinen, että viime aikoina on julkaistu lapsille teoksia, jotka kertovat Minna Canthista. Elina Lappalaisen kirjoittama Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset on tarinamainen tietokirja lapsille. Kirjassa kerrotaan Canthista ja muutamasta muusta suomalaisesta naisesta, sekä heidän supervoimistaan. Leena Virtasen kirjoittama Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot on myös lapsille suunnattu tietokirja Canthista. Sopivat myös aikuisille, joiden tietämys Canthista on toistaiseksi vielä vähäinen.

Mitä sinä olet lukenut Canthilta tai Canthista?

Tammikuu kaikkine salaisuuksineen

Kirjoitin helmikuun ensimmäisenä päivänä näin: 

Tammikuu oli hassu. Tapahtui niin paljon kaikkea, että sitten kun ehti olla hetken paikallaan, ei osannutkaan. Tuntui siltä, ettei tapahdu mitään, että oikeastaan aikoihin ei ole tapahtunut mitään, ja jotain on keksittävä. Kaikenlaista keksinkin.

Tammikuuni alkoi lyhyellä lomalla. Kävin tutustumassa Oodiin Helsingissä. On upeaa, että kirjasto on saatu niin keskeiselle paikalle, ja miten ihmiset ovat rynnänneet katsomaan paikkaa. Minulle, ei-Helsinkiläiselle, Oodi näyttäytyi kaupunkilaisten olohuoneena, hengailumestana, kahvilana ja kirjojen noutopisteenä. Se ei ollut kirjasto pursuavine kirjahyllyineen, mutta se oli kirjasto jännittävällä arkkitehtuurilla, isolla oleskelutilalla ja upealla sijainnilla. Oodissa oli paljon hyviä ratkaisuja, joita toivoisin joskus kokeiltavan kotikaupunkini kirjastoissakin.

Muutaman päivän loma oli nopeasti ohi, sitten alkoi arki  ja suuri jännitys, sillä edessä oli työmatka Tukholmaan. Tukholmaan matkattiin laivalla ja viivyttiin reissussa neljä päivää. Tutustuttiin lastenkulttuuriin käymällä Junibackenissa, Postimuseossa, Lastenkirjainstituutissa ja Astrid Lindgrenin kotona. Lisäksi kävimme Tukholman pääkirjastossa ja Fotografiskassa. Astrid Lindgrenin koti oli erikoisin ja hienoin kokemus. Tukholman pääkirjasto on upea, ja siellä olen käynyt aiemminkin. Sen sijaan Fotografiskassa kävin ensimmäistä, mutta en varmasti viimeistä kertaa. Yllättäen Postimuseo osoittautui työmielessä kiinnostavimmaksi, vaikka Junibacken upea satujunineen olikin.  

Työmatkan lisäksi töissä oli (ja on ollut) kiireistä, kun olemme valmistelleet vuoden suurinta tapahtumaamme tohinalla (joka tämän julkaisuhetkellä tosin on jo ohi!). Ehkä sen vuoksi kotonakin on ollut vaikea pysähtyä. Vapaa-aika onkin täyttynyt kaikenlaisesta; keikoista, tortillailtamista, kahvitteluista, pienistä ja suuristakin jutuista.

Mutta pysähdyin lukemaan. Tammikuu on usein minulle hyvä kirjakuukausi. Nytkin sain luettua viisi vapaa-ajan kirjaa. Viime vuonna päätin, että luen työkirjoja vain etäpäivinä, enkä listaa niitä enää blogiin. Ehkä se alkaa näkyä luetuissa kirjoissa. Ainakin tammikuussa painotus oli vapaa-ajan kirjoissa, toisin kuin viime vuonna...

T a m m i k u u n     k i r j a t

Minna Rytisalo: Rouva C.  
Minna Canth: Työmiehen vaimo. 

Julie Andem: SKAM - Kausi 2: Noora. 

Heini Strand: Hyvä Verse - Suomiräpin naiset. 

Gamilla Grebe: Kun jää pettää alta. 

+ 4 työkirjaa

Tammikuun kirjoista kaikki olivat ihan hyviä, yksikään ei noussut yli muiden. Poikkeuksena toki Minna Canthin Työmiehen vaimo, joka on klassikko syystä. Luulin sen olevan minulle vieras, mutta kun aloin lukea, ymmärsin lukeneeni, nähneeni tai kuulleeni sen jo aiemmin. Hyvä Verse oli tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta toteutus hieman ontui. Taittoa olisi voinut tehdä lukijaystävällisemmäksi. Kun jää pettää alta oli niin perinteistä ja ennalta arvattavaa jännityskirjallisuutta, että se oli kuukauden heikoin. Senkin kuitenkin luin ihan mielelläni.

Kirjoista kolme oli omasta hyllystä, kaksi kirjastosta lainattuja. Bloggausinnosta huolimatta aikaa kirjoittamiselle ei tahtonut löytyä. Kädet olivat nimittäin täynnä töitä, kun viimein tapahtui asia, jota olin pitkään odottanut.

Tammikuun viimeisenä päivänä hain avaimet uuteen kotiin. Täällä asun nyt, miten jännittävää.

Valoisampaa helmikuuta! Valoisampi se on tainnutkin jo olla!

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C. 

 Gummerus 2018.

Sivut: 367 

Omasta hyllystä

Rouva C. oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani teos. Se oli myös ainoa, jota toivoin joululahjaksi. Kirja on hyvä, mutta lukukokemukseni oli hyvin ristiriitainen.

Koen aina vähän ongelmalliseksi teokset, joissa todellisesta henkilöstä tehdään fiktiivinen. Toisinaan koen ongelmalliseksi jo pelkän historian kuvauksen nykypäivästä käsin, mutta sen kanssa olen oppinut sentään elämään, heh. Ennen, kuin Rouva C. edes oli kuoriutunut  ulos lahjapaketistani, olin kuullut useamman pohtivan kriittisesti sitä, että Minna Canth on napattu mukaan fiktiiviseen tarinaan - saako näin tehdä? Lisäksi olin kuullut, että Minna Canth esitetään kirjassa melko typistetystä näkökulmasta - tyttärenä, vaimona, äitinä - suhteessa miehiin. Myönnän, että lähdin lukemaan kirjaa näistä lähtökohdista kriittisesti.

Kirja on kuvitelma siitä, mitä Minna Canthin elämä tyttärenä, vaimona ja äitinä olisi voinut olla, on saattanut olla, mutta tuskin on, sillä tämä on kuitenkin kirjailijan keksimä tarina. Kirja on avioliittoromaani, kuten kirjan nimestä saattaa arvata, ja siinä mielessä onnistunut. Avioliittoromaanina teos on kaunis, haikea ja surullinen. Hyvin koskettava. Kieli on kaunista, kuvailevaa ja elämänmakuista. Rytisalo kirjoittaa hyvin nautinnollista tekstiä, elävää ja mehevää, jonka sai todeta jo Lempiä lukiessa.  

Avioliittoromaani, kuvitteellinen tarina Minna Canthin avioliittoelämästä ja perhe-elämästä, ei kuitenkaan ollut näkökulma, jota itse olisin kaivannut. Ärsyynnyin, tai ehkä pikemminkin tylsistyin siihen, miten kirjassa yksi merkittävä suomalainen nainen on kutistettu mielestäni hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Synnyttäväksi naiseksi. Kaikki muu tapahtuu taustalla, jos tapahtuu. Oikeastaan kirja päättyy siihen, kun vasta alkaa tapahtua. Mikä lienee tarkoin harkittu valinta, mutta minä olisin mieluummin lukenut siitä eteenpäin.

En itse olisi lähtenyt kuvailemaan Minna Canthin kaltaista henkilöä tästä näkökulmasta. En olisi halunnut ahtaa Canthia tähän rooliin, ilman, että hänen tuotantonsa, elämäntyönsä ja muu tuotaisiin esille. Olen kuullut kommentteja, että tämä on uusi näkökulma Canthiin. Se lienee totta. En ole lukenut Canthista niin paljon, että osaisin ottaa tähän asiaan kantaa, mutta toki hänen töistään ja elämän suurista saavutuksista on saanut lukea enemmän. Mutta minusta tämä näkökulma on siitäkin huolimatta tylsä. Hyllyt ovat piukeina kirjoja, joissa naiset kuvataan juuri näin. Niin tärkeää kuin äiteys, vaimous ja perhe ovatkin - siis todella tärkeitä, ja tietenkin myös tiettyyn pisteeseen asti määrittäviä - niin minä kuulisin mieluummin toisenlaisen tarinan. Sen tarinan, jossa seitsemän lapsen äiti muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti ja jättää jäljen, josta vielä yli sata vuotta myöhemmin kirjoitetaan ja puhutaan.
 
Rytisalon kirjoittama tarina on kuitenkin mielenkiintoinen. Se on fiktiivinen, mutta samalla kevyt johdatus Minna Canthiin. Se saa ajattelemaan mitä elämä on joskus ollut, saattanut olla. Se herättää pohtimaan naisen asemaa silloin ja nyt. Toisaalta juuri Minna Canth on se kiintopiste, jonka ansiosta kirjan jaksaa lukea. Jos tämä olisi historiaan sijoittuva avioliittoromaani ilman merkkihenkilöitä, en tiedä olisinko koskaan tähän edes tarttunut. No olisin, jos se olisi Rytisalon kirjoittama.

Kuten sanoin, lukukokemus oli ristiriitainen. Samaan aikaan pidin kirjasta, hyvin paljonkin. Silti moni asia hiersi ja harmittikin, sillä tämä ei sitten kuitenkaan ollut kirja minulle.

Mutta mikä tärkeintä, tämän jälkeen tartuin viimein Minna Canthin Työmiehen vaimoon ja luin sen. Lukiessa tosin heräsi kysymys, että luinko sitä sittenkään ensimmäistä kertaa. Tarinahan olikin jo tuttu! Mutta siitä kirjoitan myöhemmin lisää omassa postauksessaan.

Oletteko te lukeneet Rytisalon kirjoja?