Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, Wsoy 2017.

Napoli-sarjan toinen osa.

Sivut: 508

Suomentanut: Helinä Kannas

Alkuteos: Storia del nuovo cognome

Kirjastosta 

Yksikään kirja ei ole tainnut saada yhtä montaa mahdollisuutta minulta, kuin Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina. Olen lukenut kirjan kahdesti alusta jonnekin 100-200 sivun paikkeille, sitten jättänyt  kesken ja palauttanut takaisin kirjastoon. Joku olisi ehkä uskonut vähemmällä, antanut periksi, eikä ainakaan lainannut kirjaa kolmannen kerran. Mutta halusin ja haluan lukea tämän kirjasarjan. Ottaa siitä selkoa. Sillä vaikka en syttynytkään ensimäiselle osalle ja toisen osan lukeminen oli enemmän taistelua, kuin nautintoa, niin tunnistan ja tunnustan, että Napoli-sarjassa on jotain todella hienoa, siinä on oma jujunsa, taitonsa ja vetovoimansa. Jotain mistä minunkin ehkä kuuluisi pitää.

Luulen, että oma ongelmani Napoli-sarjan suhteen on ollut se, että molemmissa lukemissani osissa on paljon raskaita, raakoja ja epämiellyttäviä asioita. Hahmot eivät ole miellyttäviä, väkivaltainen machokulttuuri järkyttää ja kirjan naiskuvakaan ei varsinaisesti ilahduta. Kirjassa kuvailtu naisten välinen ystävyys tuntuu omituiselta ja kierolta. Kirjan lukeminen on monella tapaa raskasta ja vaatii paljon. Varsinkin, kun se on niin yksityiskohtainen, tarkka ja - ainakin tässä kirjassa paikoin - loputtoman hitaasti etenevä.

Itseasiassa pidän juuri tällaisesta kirjoitustyylistä monessa kirjassa. Yksityiskohtaisesta, kuvailevasta ja lukijan syvälle kirjan maailmaan upottavasta. Mutta silloin, kun luettava on näinkin epämiellyttävää, niin se asettaa haasteensa. Kiinnostus ei tahdo pysyä yllä, koska kukaan hahmoista ei tunnu nousevan mieleiseksi. Siinä sitä sitten lukee kirjaa, mistä ei ole oikein löytänyt kiintopistettä itselleen, ja lukee vielä todella tarkkaa kuvausta siitä.

Kirjan julma ja rosoinen maailma, tai epätäydelliset hahmot, eivät sinänsä ole se suurin ongelma. En kaipaa silottelua, pilvilinnoja tai loputonta keskiluokkaista höttöä, jota kyllä saa lukea riittämiin muutenkin. Minulle kelpaavat haastavat ja ärsyttävätkin hahmot, ja raadollinen maailma. Mutta kaipaan jotain, johon tarttua. Nyt lukeminen tuntui siltä, että luen kaiken kovin etäältä, sillä en saa mistään kunnollista otetta. Jokin jäi tavoittamatta.
 
Mutta kun olin jaksanut kolmannen kerran lukea kirjan pitkäveteisen ja hieman paikallaan junnaavan alun, niin noin 300 sivun jälkeen tarina jouhevoitui ja alkoi kiinnostaa enemmän. Luin kirjan lopun nopeammin, kuin olisin uskonut. Ehkä siinä vaiheessa hahmotkin alkoivat olla niin tuttuja, että heidän elämänsä alkoi kiinnostaa väkisinkin. Ainakin vähän.

Kirjassa on paljon hyvää. Se on monella tasolla taitava. Mutta edelleen jokin oma henkilökohtainen kosketus, jokin syvempi liikuttuminen jää puuttumaan. Haluan lukea jatko-osat, mutta ainakaan vielä en koe mitään suurta intohimoa niiden suhteen. Olen nyt optimistisempi ja kiinnostuneempi, kuin ennen tämän lukemista, mutta en vieläkään siinä tilassa, että jatkoa pitäisi päästä lukemaan nyt heti.

Luin kirjan viime vuoden puolella.

Kirjavuosi 2018

V u o n n a   2 0 1 8

luin yhteensä 77 teosta

10 aikuisten romaania

9 aikuisten/nuorten tietokirjaa/elämäkertaa/ei-romaania

13 nuorten/aikuisten sarjakuvaa

4 nuorten romaania

1 SKAM -tv-sarjan käsikirjoitus 

2 runoteosta

38 lastenkirjaa töitä varten

näistä 2 oli lasten sarjakuvia

33 kotimaista teosta

32 teosta on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018 

2 arvostelukappaletta

 4 oman hyllyn kirjaa

71 kirjastolainaa

V u o d e n   p a r a s

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

10   m u u t a   h y v ä ä

Maryam Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Johannes Anuyry: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

 Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama 

Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Pintti

Riina Mattila: Järistyksiä

Maiju Ristkari ym.: Sukupuolena ihminen

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Karin Erlandssonin kirjat

V u o d e n   h e i k o i m m a t

Jyri Paretskoi: K15

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka sotapoluilla

Vuoden kaikki luetut kirjat voi kurkata täältä.

Kirjavuosi 2018 on  ollut runsas ja hyväkin, mutta ei aivan mieleiseni. Kuten kirjatilastoja katsoessa huomaa, on suuri osa lukemastani ollut töihin luettuja lastenkirjoja. Työkirjat on tietenkin pakko lukea, mutta minulla on paha tapa lukea niitä vapaa-ajallani ajatuksena, että lukuinto ja lukuaika pitää käyttää hyödyksi. Muut kirjat ovat jääneet varjoon. Ensi vuonna tiedossa on vielä muutama etäpäivä, ja olen päättänyt, että niiden ulkopuolella en enää käytä aikaa työkirjoihin. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja silloin luen aivan muuta. Eikä se johdu siitä, ettenkö pitäisi lastenkirjoista ja ettenkö niitä muutenkin silloin tällöin lukisi, mutta on aivan eri asia lukea jotain työtä varten, kuin omaksi ilokseen.

Vuoden parhaita kirjoja miettiessä oli hassua, että mieleeni parhaiten jääneet kirjat eivät olleet vain niitä, joille olen aikanaan antanut goodreadsissa viisi tähteä. Vaikka viisi tähteä saaneet teokset ovat olleet ja ovat mielettömän hyviä, niin ihon alle ovat päässeet kuitenkin ne kirjat, jotka ovat herättäneet kaikista eniten tunteita. Ne kirjat, joiden tarinat ovat vieneet mukanaan ja ne kirjat, joiden lukuhetket muistan. Vuosi on ollut täynnä monella tapaa hyviä kirjoja ja parhaiden listaaminen oli tälläkin kertaa haaste. Listan karsimista vaadittiin, jotta lista pysyi vielä jotenkin tarkoituksenmukaisena. Vuoden parasta ei silti tarvinnut miettiä lainkaan, sillä Pieni elämä on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. 

Luetuista kirjoista suurin osa on kirjastolainoja. Eikä mikään ihme, sillä kun kirjastossa pyörii viitenä päivänä viikossa työpäivän verran, on vaikea välttää kiusausta tuoda osa kirjoista kotiin. Ensi vuonna aion lukea enemmän oman kirjahyllyni teoksia, mutta varmasti myös paljon kirjastolainoja. 

Kirjablogivuosi on ollut hiljainen ja epäaktiivinen. Jokainen blogiani tänä vuonna vilkaissut varmaan tietää jo syyn: kokopäivätyö ja opinnäytetyö ovat syöneet ajan ja energian. Vuoden 2018 tavoitteeni oli valmistua koulusta työn ohessa, ja sen tein, mutta veronsa se vaati. Tekisi mieleni sanoa, että ei enää koskaan, mutta jätetään sanomatta.

Blogille ei juurikaan ole ollut aikaa. Toisaalta vapaa-ajan bloggausintoa on syönyt myös se, että olen lukenut niin valtavan määrän työkirjoja, joista pitää kirjoittaa töihin raportti. Kun lukee ja kirjoittaa joka kuukausi töihin, niin vapaa-ajalla kaipaa muuta. Bloggausinto, tai ehkä pikemminkin kaipuu, on kuitenkin tuntunut hiipivän takaisin, joten ehkä ensi vuonna olen aktiivisempi. Sitä en kuitenkaan lupaa.

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen ja 10 oman hyllyn himotuinta käyn myöhemmin läpi omissa postauksissaan. Ehkäpä kirjoittelen vielä tarkemmin niistä tavoitteista, joita aion asettaa 2019 kirjavuodelle. Paljon niitä ei ole, mutta jotain kuitenkin.

Ihanaa huomenna alkavaa uutta vuotta!

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018

Sivut: 291

Päällys: Martti Ruokonen 

Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja siitä pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä, ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein tuntea, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan pienoinen ongelma. Kirja on ehkä liiankin varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Se ei ole huono asia, ja silti se vähän on. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.

Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Ei, en usko tähän. Nyt vain kävi niin.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Gummerus 2018

Sivut 304

Arvostelukappale

Kyllä, myönnän, se olin minä, jonka mielestä tämä kirja on 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ei kovin kauniita sanoja. Enkä voi puolustautua, kirjoitin nuo sanat - ja tarkoitin sitä. Toiset ovat kutsuneet kirjaa aikalaiskuvaukseksi, sukupolvikokemukseksi, sipsikirjaksi ja hyväksi viihteeksi. Moni on pitänyt kirjasta. Minä en.

Kirja on herättänyt paljon keskustelua, johon itse tulin vedetyksi mukaan lähes huomaamattani. Goodreadsin syövereistä oli kaivettu esiin, ja lainattu, minun erittäin epäimartelevaa laudahdustani kirjasta. Sain useammalta henkilöltä viestejä tähän liittyen. Mainitsin tästä henkilökohtaisessa somessani ja sielläkin heräsi keskustelu. Olen puhunut kirjasta useiden eri ihmisten kanssa useissa eri tilanteissa.

Nyt olen tässä, jotta voisin kertoa hieman pidemmin miksi en pitänyt kirjasta. Myönnän, että jonkinlainen tarve selitellä on. Mielipiteeni kirjasta ei kuitenkaan ole muuttunut.

"Siis tää kirjahan on kuin sulle kirjoitettu!" sanoi ystäväni luettuaan kirjan takakannen. Niin luulisi. Olenhan minäkin melkein kolmekymppinen, kaupungin keskustassa asuva sipsiaddikti. Elän sitä etuoikeutetun nykykolmekymppisen elämää, jossa päivän suurin murhe saattaa olla se, kun kaupasta on lempisipsit loppu. Lukuisista lähikaupoistani käyn siinä, jossa myydään mielestäni prasta kivennäisvettä. Arkisen elämäni ongelmat tuskin aukeavat muille, kuin samassa tilanteessa oleville, tämän hetken kolmekymppisille kaupunkilaisille.

Siinä missä sipsit tai oikean dippijauheen löytäminen saattaa joskus olla tärkeässä roolissa päivittäisessä elämässä, niin se ei ole silti aihe, josta haluaisin lukea kirjasta. Se ei oikeasti ole kovin kiinnostavaa. Kirjan aiheet pyörivät pitkälti samankaltaisten arkisten asioiden ympärillä, enkä löytänyt niiden joukosta tai ympäriltä sitä kipinää, jota kirjalta kaipaan.

Puuduin päähenkilön jatkuvaan valittamiseen ja oman elämän vastuun pakoilemiseen. En ymmärrä miten kukaan voi lentää New Yorkiin lainarahoilla ja löytää siitä sen jälkeen jotain valittamista. Olisiko tullut aika nostaa pää puskasta? Voisiko ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa ja edes yrittää, vaikka vain kolmen sekunnin ajan, tajuta, että ehkä siinä omassa elämässä on kuitenkin jotain hyvää?

Päähenkilö ärsytti, mutta ei tarpeeksi. Joskus kirjoista saa paljon irti, kun niissä on oikein ärsyttävä hahmo. Se tuo oman mausteensa lukemiseen. Nyt päähenkilö ärsytti lähinnä tylsisyttävällä tavalla. En saanut kiinni hänen ongelmistaan tai siitä näkövinkkelistä, jolla hän maailmaa katseli. Tunnistan ja tunnustan kyllä sen Spleenishmäisen, apaattisen maiseman, jota tämäkin kirja kuvaa. Ymmärrän sen, elän sen keskellä, mutta silti se ei ole osa omaa sielunmaisemaani. Löydän asioille merkityksiä, en halua jäädä tuleen makaamaan ja innostun suhteettoman paljon elämän pienistä asioista. Minulla ei ole melkein koskaan tylsää. Ristiriita oman itseni ja kirjan päähenkilön välillä oli turhauttavan suuri.

Luin lehtijutun (täältä), jossa Savonlahti kysyy: Eikö ihminen saa olla epätäydellinen? Saa, ja saa olla luuseri. En tosin ajattele, että kukaan olemassa oleva ja päivästä toiseen elossa sinnittelevä olisi luuseri. En myöskään ajattele, että olisi luuseri, vaikka ei jaksaisikaan sinnitellä. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan riittänyt. Tai ehkä ongelma onkin koko asetelmassa. En ajattele ihmisiä luusereina, enkä nähnyt päähenkilöäkään luuserina, enemminkin ihmisenä, joka tuntui kulkevan silmät kiinni, tarttumatta siihen, mitä hänellä jo oli. En tajunnut häntä, enkä hänen hätäänsä.

Yritin ja halusin löytää kirjasta sen jonkin jutun, nokkeluuden, hauskuuden tai vakavammat sävyt - ehkä masennuskertomus? Mutta en löytänyt. Oli sipsit ja loputon valitus. En kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tarina tuntui pointittomalta, en löytänyt syvällisempää sanomaa, en minkäänlaista oivallusta. Odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. En ymmärtänyt mitä kirjalla haluttiin sanoa, ja se oli ehdottomasti suurin ongelmani kirjan kanssa. En vain tajunnut.

Olen seurannut Savonlahtea somessa ja pidän hänen jutuistaan. Olen lukenut hänestä monta kiinnostavaa haastattelua ja allekirjoitan paljon hänen ajatuksiaan. Minäkään en pidä tästä yhteiskunnasta, jossa kaikkien pitäisi sujahtaa samaan muottiin. En pidä siitä, että työttömyyttä pitää selitellä, ja kiireistä ihmistä pidetään jotenkin parempana tai kiinnostavampana. Itsekin pienituloisena (aiemmin vielä pienituloisempana) tiedän sen syyllisyyden, joka siihen liittyy, kun vähistä varoistaan ostaa itselleen jotain ei-täysin-välttämätöntä. Tai kun edes haluaa joskus itselleen jotain sellaista.

Haluan lukea ja puhua näistä asioista. Mutta tämä kirja ei välittänyt minulle sitä samaa ajatusta, kuin mitä Savonlahti mielestäni muuten välittää. Savonlahden jutut kiinnostavat, mutta tämän kirjan lukeminen oli tylsä projekti, jonka melkein jätin kesken. Jaksoin sinnitellä loppuun, koska en voinut uskoa, että kirja olisi oikeasti 300 sivua pelkkää tätä. Ihmisen ei tarvitse olla sen enempää kuin on, elämän ei tarvitse olla sen enempää kuin on, mutta kirjan tarvitsee. Ainakin ollakseen minun mielestäni kiinnostava. 

Tämä on vain ja ainoastaan minun lukukokemukseni ja mielipiteeni. Moni on pitänyt kirjasta paljon, samaistunut, löytänyt lohtua ja vaikuttunut. Eikös se niin ole, että vaikuttavimmat kirjat jakavat mielipiteitä?

Syksy

Syksy tuntuu täydellisen tavalliselta. Hieman liian kiireiseltä makuuni, vaikka sekin on aika tavallista, sillä jostain syystä syysviikot tuntuvat aina olevan aika täysiä, täynnä uutta. Ilma on ollut juuri sopivan viileä, ruska upea ja synkkiä sadepäiviä riittävästi. Illat pimenevätkin jälleen liian nopeasti. On niin syksy, kuin syksy voi olla.

Yksi asia vain on tänä syksynä toisin.Valmistuin koulusta! Huh. Unohdan sen välillä, kun joku kysyy kuulumisia. Jaarittelen vain töistä ja miten tavallista kaikki on, kunnes yhtäkkiä muistan hihkaista, että: "Ai niin, mä muuten valmistuin!". Siitä on alle kuukausi, eikä se vieläkään tunnu ihan todelliselta. Oikeastaan viimeiseen pariin vuoteen mikään ei ole oikein tuntunut todelliselta, mitä töihin ja opiskeluun tulee. Ehkä siksi, että kaikki on mennyt - kaikesta stressistä huolimatta - lopulta paremmin kuin hyvin. Ehkä voisin järjestää juhlat sen kaiken kunniaksi.

Ajattelin, että kun koulu loppuu, niin aikaa on taas vaikka mihin. Töiden jälkeen ei tarvitse enää tulla kotiin kirjoittamaan opparia, vaan vapaa-aikaa on ja sillä voi tehdä mitä vain. Olen tehnytkin kaikenlaista, mutta enimmäkseen toipunut ja haahuillut. Sekin vaatii aikansa. Viimeiset hetket opparin parissa olivat aika kuluttavia, kun deadline lähestyi, kihisin stressistä. Viimeisinä vuorokausina istuin vielä yhden aikaan yöllä kirjoittamassa, vaikka seuraavana aamuna oli työpäivä. Se tuntui silloin tärkeältä, mutta ei se varmaan ollut. En suosittele.

Haahuillut olen, koska no, se varmaan on osa koko prosessia. Tai no, osa elämää. Sitä vain miettii, että mitä seuraavaksi, mihin suuntaan lähtee ja sitten ei oikein näköjään osaa tarttua mihinkään. Ehkä siksi tartun vähän kaikkeen. Riehaantuneena mahdollisuuksista! Ehkä ihan hyvä, että päivistä suurin osa täyttyy töistä. Pitää jalat maassa.

Blogin suhteen en tiedä mitä tekisin.Olen julkaissut tekstini viimeksi elokuun alussa. Bloggausintoa tavallaan on. Olen kirjoitellut tekstejä, mutta jättänyt ne roikkumaan luonnoksiin. En jotenkin haluaisi luopua tästä, koska tiedän, miten paljon tämä on tukenut ja vienyt lukuharrastustani eteenpäin. Silti blogi on harvoin mielessäni. En tiedä miksi. Onko aika vain ajanut tämän ohi? Onko motivaatio kadonnut ja kirjojen lukeminen ilman niiden jakamista sittenkin parempaa? En tiedä. Mietin näitä juttuja, koska vastauksia ei vielä ole.

Ehkä pitää malttaa antaa ajan näyttää mihin suuntaan mennään. Malttaa odottaa, että elämänmuutoksiin liittyvät kuohunnat tyyntyvät, ja ajatukset taas kulkevat. Malttaa odottaa, että tämä kurkkukipu on ohi ja kuume laskenut. Jep, syksyn eka kunnon tauti on päällä. Siksi kai tännekin kirjoitan. Kun on maannut puolitoista vuorokautta television edessä, alkaa blogikin kummasti houkutella. Ehkä pitäisi kuitenkin keksiä joku muukin tapa saada itsensä blogin pariin, kuin sairastuminen. Ellen sitten aio sairastella rutkasti lähitulevaisuudessa. Toivottavasti en.

Nauttikaa syksystä. Toivottavasti se on ihana!