Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia, Tammi 2017

Toimittanut ja suomentanut: Sirke Happonen

Sivut: 287

Kansi: Tove Jansson, Paris (Metro) 1930-luku.

Kuvanmuokkaus: James Zambra

Arvostelukappale

Rakastan Tove Janssonia. Ihastuin Janssonin luomiin maailmoihin jo lapsena, ja vuosien myötä olen Muumien lisäksi ihastunut aikuisille sunnattuihin teksteihin, sarjakuviin, kuvataiteeseen ja piirroksiin. Tai siis rakastunut. Janssonin tapa käsitellä maailmaa on tapa, joka onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen. Jansson on aina edustanut minulle lempeää ja inhimillistä anarkistia, elämänjanoista erakkoa, joka uskalsi elää näköisensä elämän ja tehdä työkseen sitä mitä rakasti. Se näkyy hänen töissään. Enkä tiedä voisiko parempaa esikuvaa olla. 

Onneksi en ole rakkauteni kanssa yksin, vaan edelleen ihmisiltä löytyy paloa, jonka ansiosta voidaan julkaista Janssonin tekstejä, joita ei ole ennen julkaistu suurelle yleisölle. Bulevardi ja muita kirjoituksia on Sirke Happosen kokoama, suomentama ja toimittama teos Janssonin novelleista, joita on aiemmin julkaistu vain lehdissä, ja vain yksi on julkaistu aiemmin suomeksi. Kiitos Happosen, ainakin tämän Jansson-fanin elämä muuttui yhden teoksen verran paremmaksi.

Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää 16 novellia, jotka kattavat monta vuosikymmentä. Kokoelman ensimmäinen novelli on vuodelta 1934 ja viimeinen vuodelta 1995. Ensimmäisen novellin Jansson on siis kirjoittanut 20-vuotiaana ja viimeisen 81-vuotiaana. Koska novellit ovat kokoelmassa ilmestymisjärjestyksessä, huomaa niitä lukiessa Janssonin kehityksen kirjailijana. 

Novellikokoelman tunnelma on pariisilainen, lienee syy jo kirjan upean kannen ja sen, että muutama novelli sijoittuu Pariisiin tai ne voisi sijoittaa Pariisiin. Novellien kirjo on kuitenkin laaja. Novelleissa kuljetaan Bulevardilta aina Muumitaloon, nähdään kantakaupungin asunnoista taistelevat vuokralaiset, kuten myös krapulainen Hemuli. Kannanottoja ja kauhua, niitäkin löytyy. 

Janssonin novellit ovat tunnelmallisia, tarkkanäköisiä ja aseista riisuvia. Jansson tarkastelee novelleissa ihmisyyttä ja taiteilijoita paljastavalla ja hieman raadollisella, mutta kuitenkin lempeällä tavalla, pilke silmäkulmassa. Janssonin tapa kertoa on taitava, ja kutkuttava. Hän osaa jättää rivien väliin suuria ajatuksia, jotka oivallettua tajuaa, miten hienosti Jansson osaa pukea sanoiksi asioita ilman, että oikeastaan sanoo niitä. Vaikka kyllä hän paljon sanookin.

Kokoelmasta lempinovelleikseni hypähti kolme novellia. Yksi suosikkini on Parta, jonka luin itseasiassa kolmeen kertaan, sillä viehätyin ideaan nuoresta tytöstä, joka ihastuu ajatukseen taiteilijasta enemmän kuin oikeaan taiteilijaan. Parralla on asian kanssa tekemistä. Vuokrataan huone...  oli ihanan arkinen ja kuitenkin hillitön kuvaus kantakaupungin asunnoista käytävästä taistosta, pala todellisuutta nykypäivänäkin. Hurjan hyvin kirjoitettu. San Zeno Maggiore, 1 tähti oli hyvällä tavalla kummallinen ja tunnelmaltaan pahaenteinen novelli, jonka vahvat hahmot eivät heti unohdu. Näiden novellien samanaikainen hilpeys ja melankolisuus ovat sellainen taidonnäyte, että lukijana mykistyy.

Teoksen jälkisanoissa novellien taustoja avataan hieman enemmän. Jos ei vielä lukiessa huomannut linkkiä Janssonin omaan elämään, niin jälkisanojen jälkeen viimeistään. Sen jälkeen novellit voikin lukea vaikka toistamiseen.

Vahva suositus jokaiselle Jansson -fanille, tai kenelle tahansa hyvistä novelleista nauttivalle.

♥♥♥♥♥

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan, Wsoy 2017

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kuvitus: Ingrid Vang Nyman

Alkuteokset: Pippi Långstrump 1945

Pippi Långstrump går ombord 1946

Kirjastosta

Peppi Pitkätossu on minulle tuttu lapsuudestani, kuten varmaan monelle muullekin. Kukapa nyt ei tietäisi tuota punatukkaista, maailman vahvinta tyttöä, joka asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa?* Pepin tarinoita ei ole edes tarvinnut lukea tietääkseen hänestä jotain. En ole itsekään aivan varma, onko minulle luettu Peppiä lapsena, mutta video meillä oli ja sen olen nähnyt useita kertoja. Pepin tarina onkin ollut tuttu niin kauan kuin muistan.

Peppi Pitkätossu ei ollut lapsuudessa suosikkini, vaikka hänet viihdyttävänä muistankin. Räväkkä, rääväsuinen ja kaiken vinksin vonksin tekevä Peppi tuntui välillä jopa hitusen ärsyttävältä. Annika ja Tommi taas niuhottivat jopa minun makuuni liikaa, vaikka pedanttina tyyppinä tunsinkin heidän kanssaan jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Sovin kuitenkin paremmin Muumien riveihin, ja Muumilaaksosta tuli minulle se lapsuuden turvasatama, johon yhä palaan.

Vaan niinpä palasin Pepinkin maailmaan työskennellessäni päiväkodissa, kun luimme Peppi Pitkätossun tarinoita lapsille ääneen. Ikimuistoisia ovat nuo sensuurin täyttämät lukuhetket, sillä tarinoiden kieli oli vanhentunut ja kaikki ilmaukset eivät tosiaankaan olleet sopivia ääneen lausua. Lukurupeamasta jäi nihkeä fiilis. Peppi ei vieläkään hurmannut.

Astrid Lindgren on kuitenkin kirjailijana kiinnostanut, ja häneen on ollut tarkoitus tutustua. Kahdeksan vuotta sitten yritinkin lukemalla Veljeni Leijonamielen, jota en kuitenkaan osannut siinä hetkessä arvostaa. Olen ajatellut, että Astrid Lindgrenin sadut ovat toisille, kun minä olen se ikuinen muumilapsi, Janssonin kainalossa kasvanut. 

Kirjaston lastenosastolla on kuitenkin tuntunut huijarilta ja sivistymättömältä, kun monet klassikkosadut ovat lukematta (tai livahtanut muististani).Tunteakseni itseni vähemmän huijariksi päätin vihdoin tutustua kunnolla Lindgreniin ja aloittaa tunnetuimmasta eli Pepistä. Niinhän siinä kävi, että tuo hassu anarkisti suurella sydämellä sai haaviinsa lopulta minutkin. Ei siihen vaadittukaan kuin 28 kultaista elettyä vuotta, että ymmärsin Pepin upeuden. 

Tämä olikin hyvä hetki tutustua Peppiin, sillä Wsoy on julkaissut tänä vuonna Pepin tarinoita Kristiina Rikmanin suomentamina, kysessä ovat siis aivan uudet suomennokset. Peppi Pitkätossu astuu laivaan on aiemmin julkaistu nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Uudet suomennokset toimivat mielestäni oikein hyvin, ja olen aina pitänyt kovasti Rikmanin suomennoksista ylipäänsä. Minulla ei kuitenkaan ole suurta tunnesidettä näihin teoksiin esimerkiksi lapsuudestani, joten en osaa sanoa millainen suomennos on verrattuna aiempiin suomennoksiin tai alkukieleen. Teoksissa on Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitus.

Peppi Pitkätossu Etelänmerellä julkaistaan uutena suomennoksa ensi vuonna ja aion ehdottomasti lukea senkin. Ehkä sitä ennen ehdin tutustua vaikka Ronja Ryövärintyttäreen ja ehkä kokeilla uudelleen Veljeni Leijonamieltä.

*Itseasiassa tiedän erään itseäni kymmenen vuotta nuoremman, jolle Peppi ei varsinaisesti ollut tuttu asiasta kysyessäni. Siinä kohtaa tunsin sukupolvien välisen kuilun hyvin syvänä.

♥♥♥♥♥

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat, *Kosmos 2017 

Sivut: 157

Kirjastosta

"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."

Bongasin Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ensimmäisen kerran Twitteristä, sitten luin Saastamoisen haastattelun, jonka jälkeen laitoinkin kirjan varaukseen kirjastosta. Myönnän, etten ensisijaisesti kiinnostunut masennusta käsittelevästä kirjasta, koska näitä onneksi on julkaistu jo kirjava joukko ja aihe on itselleni tuttu, vaan Saastamoisen tavasta sanallistaa ja kertoa asioita. Ajattelin, että jos joskus voisi lukea hauskan masennuskirjan, se hetki olisi nyt. Hauskojen masennuskirjojen kokoelma kun ei varsinaisesti ole sieltä laajimmasta päästä.

Saako masennuskertomukselle nauraa? Haluaisin sanoa, että ei tietenkään. Mutta mitä tässä huijaamaan, sillä nauroin monesti ääneen lukiessani Depressiopäiväkirjoja. Tosin en nauranut masennukselle, enkä Saastamoisen masennuskertomukselle, vaan sille miten se on kerrottu. Saastamoinen osaa nauraa itselleen, vääntää vakavasta sairaudestaan vitsejä ja pistää kaiken hulvattoman hauskaan pakettiin, kirosanoilla höystettynä. Montakohan sivua tämä ohenisi jos kaikki tekstin kirosanat karsittaisiin? Jonkun mielestä kirosanoja on liikaa, mutta minua ne eivät häirinneet. Joskus elämä vain on yhtä vittusaatanaa tai saatananperkelettä. 

Vaikka Depressiopäiväkirjoja lukiessa saattaa nauraa, niin kirja ei ole naurettava. Masennus on vakava sairaus, eikä hoidon saamista ole tehty helpoksi saati halvaksi. Saastamoinen nostaa tämän esiin ja valottaa, mitä masentunut voi joutua käymään läpi. Tai joutuu, ainakin useimmat. Siis jos jaksavat. 

Kirjan arvostelu tuntuu haastavalta, mutta myös aika tarpeettomalta. Mitä voi sanoa toisen henkilökohtaisesta masennuskertomuksesta tai siitä, miten hän sen haluaa kertoa? Ei siitä oikestaan tarvitse sanoa yhtään mitään. Jokaisella on tarinansa ja oikeus kertoa se. 

Koska tämä on julkaistu muiden luettavaksi, niin sanon kuitenkin, että Saastamoinen ainakin kertoo oman tarinansa kiinnostavasti. Ehkä samalla onnistuu rikkomaan vääriä mielikuvia tai uskomuksia, joita joillakin masennuksesta on. Masentunut ei ehkä poistu kotoaan kuukausiin tai sitten hän seisoo vieressäsi työpaikalla naama hymyssä. Masennuksella on monet kasvot.

Kirjan aihe on tärkeä, ja omakohtaisuus antaa mielestäni paljon. Arvostan sitä miten rehellisesti ja avoimesti Saastamoinen kertoo omasta sairaudestaan ja siihen liittyvistä tuntemuksista. Harva uskaltaa olla näin auki. Kirja on lyhyt ja sen lukee nopeasti. Ohuuden ansiosta kirjaan on ehkä helpompi tarttua kuin johonkin 300 sivun eepokseen. Ehkä jaksaa lukea silloinkin, kun ei oikeastaan jaksaisi lukea. Tai sitten ei jaksa. 

Masennus on sairaus. Sairaus, josta monella tuntuu olevan käsityksiä ja mielipiteitä, vaikka ei omaa kokemusta. En tiedä tarvitseeko kenenkään suhtautua masennukseen mitenkään erityisellä tavalla ellei ole sitä itse kokenut. Tarkoitan sitä, että kaikki omasta mielestään hyvät neuvot voi jättää sanomattakin. Ilman omaa kokemusta kun ei voi tietää mitä masennus on. Saastamoisen kirjan lopussa on kuitenkin vinkkejä mitä voi tehdä jos kokee olevansa masentunut tai läheinen on masentunut.

Depressiopäiväkirjat on yhden ihmisen tarina masennuksesta. Tässä tapauksessa harvinaisen hauska sellainen. 

♥♥♥♥

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt, Like 2017

Sivut: 235

Kansi: Tommi Tukiainen

Kirjastosta

Lukekaa tämä. Jos olet Ruskea Tyttö, lue tämä, koska tämä on sinulle, ja vaikka et olisikaan, lue silti. Kirja on silmiä avaavaa luettavaa kenelle tahansa silmänsä avaamaan kykenevälle. Jos koottaisin kirjapaketti, joka pitää lukea saadakseen oikeuden kulkea vapaana kadulla muiden ihmisten seassa, niin tämä voisi kuulua siihen pakettiin. Sen jälkeen pitäisi katsella tovi peiliin ja ajatella. Etenkin niiden, jotka eivät ole Ruskeita Tyttöjä.

Tunne-esseitä. Niin lukee Koko Hubaran kirjassa ja niitä siinä on. Ruskeat Tytöt kävi tunteisiin. Aina kun kuulen, että joku läheiseni, ystäväni tai perheenjäseneni, tai kuka tahansa, on joutunut rasismin kohteeksi, niin sisälläni herää sellainen sanattomaksi tekevä raivo. Olen niin vihainen, etten saa sanoja suustani ja olen niin vihainen siksi, että jälkikäteen voi harvoin  tehdä enää mitään asialle. Olen vihainen, koska en ymmärrä, miten kukaan tässä maailmassa voi kohdella toista ihmistä tavoilla, joista Hubara kertoo. Joista kertovat ystävät, perheenjäsenet, monet tuntemattomat. Miten kukaan voi sanoa tuntemattomella ihmiselle kadulla törkeyksiä vain siksi, että toinen näyttää omissa silmissä erilaiselta? Tai käydä käsiksi, olla väkivaltainen? Vihata? Se sama raivo kipunoi, kun luin näitä esseitä. Ärsytti ja itketti kaikki se rasismi ja rodullistaminen, joista Hubara kirjoittaa. Niiden rakenteellisuus, arkipäiväisyys. 

En ole se, johon se kohdistuu. En tiedä miltä se tuntuu. Tiedän vain sen, miten järjettömänä rasismi näyttäytyy minun silmissäni. Muistan, kun olin lapsi, ja joku yritti selittää rasismia, enkä vain ymmärtänyt miksi joku ajattelee tai tekee niin. En ymmärrä vieläkään.

En ymmärrä niin monen kapeaa käsitystä suomalaisuudesta. Millaisessa tynnyrissä on elänyt hän, joka pitää suomalaisuuden mittarina ulkonäköä, uskontoa tai elämäntapaa? En voi ymmärtää ja silti tavallaan voin. Hubara kirjoittaa siitä, kuinka Ruskea Tyttö on näkymätön. Etsimällä saa etsiä häntä työyhteisöistä, mediasta, elokuvista, kirjoista, eikä välttämättä löydä ketään. Jos löytää, on rooli tyypillinen - maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija, siivooja, bussikuski, kotiapulainen, taksikuski, ehkä räppäri. Valitettavasti siitä rakentuu monen käsitys Ruskeista (Tytöistä). Ulkonäön perusteella tehdään oletuksia ja määritelmiä, usein kapeita ja vääriä sellaisia. 

On jokaisen tehtävä purkaa rakenteita ja särkeä lasikattoja. Jokaisen tehtävä on puntaroida omat ennakkoluulot, käsitykset ja määritelmät. Rakenteelliseen rasismiin tulee sen lisäksi puuttua kaikilta tahoilta, huolehtia, että näkymättömästä tulee näkyvää. Että kapea käsitys suomalaisuudesta muuttuu, laajenee. Ja mikä tärkeintä, ettei Ruskeiden Tyttöjen tarvitse etsimällä etsiä itseään esimerkiksi aikakausilehdistä, elokuvista tai kirjoista. Ettei kenenkään tarvitse ajatella, että oma ulkonäkö vaikuttaisi tai olisi esteenä kouluttautumiselle, työpaikan saamiselle, uralla etenemiselle, asioista päättämiselle tai sille, mitä elämässä ikinä haluaakaan tehdä.

Hubara on kirjoittanut todella hyvän kirjan heille, joille kirjoitetaan liian vähän. Vaikka haluaisin, en osaa kirjoittaa kirjasta kuten siitä kuuluisi. Mutta tämä kirja ei olekaan minulle, tämän kirjan äärellä olen ulkopuolella. Olen se valkoinen peruna, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. En joudu etsimällä etsimään itseäni, kun tulen vastaan kaikkialla. Se, ettei kaikkien kohdalla ole niin, on yksinkertaisesti julmaa ja väärin. Siksi toivon, että tämän kirjan lukee moni heistä, joille kirja on ja yhtä lailla moni sellainen, jolle kirja ei ole. Kirja avaa maailmaa, jota valkoisena etuoikeutettuna ei ole kokenut.

Luin hetki sitten Roxanne Gayn Bad Feminist, jonka Hubara on suomentanut yhdessä Anu Partasen kanssa, ja siinä käsiteltiin paljon samoja asioita kuin tässä. Ruskeat Tytöt koskee kuitenkin nimenomaan suomalaisuutta, suomalaisia Ruskeita Tyttöjä, ja oli siksi ainakin minulle suurempi, enemmän iholle tuleva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. 

Ehkä vuoden tärkein kirja. 

♥♥♥♥♥

Roxane Gay: Bad Feminist

 Roxane Gay: Bad Feminist, Like 2017

Sivut: 331
Suomentanut: Koko Hubara ja Anu Partanen

Alkuteos: Bad Feminist 2014

Kirjastosta

"On vaikea olla tuntematta itseään naisena ja feministinä huumorintajuttomaksi, ja nähdä naisvihaa niin monessa eri muodossa, suuressa ja pienessä, kun tietää ettei se ole pelkkää kuvittelua. On vaikea suhtautua kehoitukseen olla ottamatta liian raskaasti, koska jos ottaa yhtään kevyemmin, leijailee pian hevonvitunkuuseen. Ongelma ei ole siinä, että näitä asioita tapahtuisi joskus; ongelma on siinä, että kaikkia näitä asioita tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti." 

Olen feministi ja suhtaudun asioihin aika vakavasti. Ajatellaanpa vaikka suurinta osa tv-sarjoista ja elokuvista, jotka jätän katsomatta, kun en kestä niiden yksipuolista ja vahingollista ihmiskuvaa. Saatan jättää elokuvan kesken, kun hahmot ovatkin kaikki samasta puusta veistettyjä uhreja, jotka täytyy pelastaa, tai jotain muuta yhtä nokkelaa. Monia vanhoja lemppareitani en voi enää katsoa ilman, että pyörin tuskissani, sillä hitto mitä kuraa. Ei ihme, jos on teininä ollut vähän pihalla, kun on kuorruttanut aivonsa moisella roskalla. Soittolistaltani tippuu aika nopeasti tyypit, jotka paljastuvat kusipäiksi. Ei ole niin hyvää musiikkia, etteikö se menisi pilalle, jos sen tekijä on esimerkiksi naisvihaa kylvävä sovinisti. Kyllä, olen vähän huumorintajuton. Otan vähän raskaasti. Silti kaikesta tästä huolimatta kuuntelen joskus vähintään kyseenalaisia biisejä. Katselen joskus aivan hirvittävää roskaa, ja pidän siitä. Tiedän paremmin ja silti teen sen.

"Nautin niistä samalla tavalla kuin minun on pakko nauttia suurimmasta osasta musiikkia - minun pitää unohtaa olevani älyllinen olento. En saa ottaa kaikkea niin raskaasti." 

Roxane Gayn Bad Feminist sisältää esseitä, joissa hän tarkastelee, pohtii ja ruotii muun muassa populaarikulttuurin tarjoamaa yksipuoliesta, usein vahingollista näkökulmaa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä. Hän kuvaa sitä ristiriita mitä on kasvaa naisena, ei-valkoisena naisena ja feministinä kulttuurissa, joka meidät ympäröi. Voimme tiedostaa ja kyseenalaistaa valtakulttuurin tarjonnan, mutta silti ammennamme siitä. Miksi? Ja toisaalta - mistä muustakaan? Se osuu meihin, vaikka emme tahtoisi ja no, joskus tahdomme sen osuvan. Gayn kirjoittaa myös muun muassa etuoikeuksista, raiskauskulttuurista ja rodullistamisesta. Monet esseet ovat hyvin henkilökohtaisia, joissa Gay tuo itsensä ja kokemuksensa vahvasti esiin.

Suurimmassa osassa esseistä on minulle jollain tapaa tuttuja juttuja keskiössä. Esimerkiksi Nälkäpeli, Sweet Valley High, Girls ja Fifty Shades of Grey, vaikka viimeistä en olekaan lukenut tai katsonut. Gay tarkastelee näitä avaamalla teosten ongelmallisuutta esimerkiksi juuri naiskuvan kannalta. Mukana on myös elokuvia, henkilöitä ja tapauksia, jotka eivät ole itselleni tuttuja. Se etäännytti hieman, mutta Gay kirjoittaa onneksi niin hyvin, että esseiden pointista sai siitä huolimatta kiinni. 

Gayn esseitä ei voi lukea ajattelematta, siis ajattelematta niin, että aivot sauhuavat ja ovat lukemisen jälkeen lähinnä hakkelusta. Gay kirjoittaa esimerkiksi raiskauskulttuurista tavalla, joka valottaa sitä kaikessa karuudessaan aivan loistavalla tavalla. Hänellä on paljon huomioita, joita ei ole itse osannut edes ajatella. Rodullistaminen taas on asia, jota ei-rodullistettuna valkoisena ihmisenä ei voi koskaan täysin ymmärtää ja siksi aihe, joka kieputti jälleen ajatusmaailmaani. Hyvä niin.

Yksi asia, jota kuitenkin mietin ehkä kaikista eniten ja josta olen kirjan luettuani muutaman kanssa jutellutkin, on Gay itse ja hänen tapansa kirjoittaa. Hän kirjoittaa tekstejään sivaltaen, mutta kuitenkin humoristisesti. Hän laittaa itsensä likoon, mutta samalla kun lyttää tosi-tv-ohjelmat, hän kertoo katsovansa niitä tai kun hän parjaa jotain henkilöä, hän silti ymmärtää. Gayn tapa tuntuu siltä, että jokaisen totuuden jälkeen hän ikään kuin pyytää anteeksi. Kuin sanoen, "anteeksi, että tosi-tv-ohjelmien formaatti on näin kelvoton ja kerron sen teille, ei piitata siitä, katsonhan sitä itsekin"!

Olenko liian vakava Gaylle? Olenko liian vakava, kun en keksi itse yhtäkään syytä katsoa toksisia tosi-tv-ohjelmia tai mennä lähellekään henkilöä, jonka tietää olevan sovinisti? Täytyykö tässä pyydellä anteeksi?

En halua, saati ole oikeutettu kritisoimaan Gayn tapaa nähdä, kokea, tuntea tai kirjoittaa. Ymmärrän, että hän haluaa kirjoittaa nimenomaan siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun tiedostaa ongelman asioissa, joita itse katsoo, kuuntelee, käyttää ja kuluttaa. Siitä huolimatta on hirveän vaikea ymmärtää, että jos pitää jotain niin kivuliaana, niin miksi käyttää aikaa sellaiseen? Vähän kuin olisi tikku jalanpohjassa, mutta mieluummin valittaa siitä kuin ottaa pois.

Ja ehkä juuri tämän ymmärtämättömyyteni vuoksi, niin ristiriitaista kuin se onkin, pidin kirjasta niin paljon. Teos valottaa jälleen yhtä tapaa tarkastella tätä maailmaa ihmisenä ja tietenkin feministinä. Gayn lämpö ja ymmärrys - miten ihanaa! Gay kirjoittaa näin: "Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen." Täydellistä ihmistä ei ole, eikä näin ollen feministiäkään. Kenelläkään ei tarvitse olla vastausta kaikkeen, onhan meitä monta täällä. Riittää, että haluaa yrittää löytää vastauksen edes johonkin.

Bad Feminist ilostutti, hämmensi, hämmästytti, riemastutti, ärsytti ja oli kaikin puolin juuri sellainen kirja, joita toivoisi osuvan kohdalle useammin. On ihanaa, kun voi lukea samanhenkisen ihmisen hieman erilaisia ajatuksia (ja myös niitä ajatuksia, jotka voisivat olla omasta kynästä), saada uusia näkökulmia ja oppia uutta.

Lukekaa tämä.

♥♥♥♥