Tammikuu kaikkine salaisuuksineen

Kirjoitin helmikuun ensimmäisenä päivänä näin: 

Tammikuu oli hassu. Tapahtui niin paljon kaikkea, että sitten kun ehti olla hetken paikallaan, ei osannutkaan. Tuntui siltä, ettei tapahdu mitään, että oikeastaan aikoihin ei ole tapahtunut mitään, ja jotain on keksittävä. Kaikenlaista keksinkin.

Tammikuuni alkoi lyhyellä lomalla. Kävin tutustumassa Oodiin Helsingissä. On upeaa, että kirjasto on saatu niin keskeiselle paikalle, ja miten ihmiset ovat rynnänneet katsomaan paikkaa. Minulle, ei-Helsinkiläiselle, Oodi näyttäytyi kaupunkilaisten olohuoneena, hengailumestana, kahvilana ja kirjojen noutopisteenä. Se ei ollut kirjasto pursuavine kirjahyllyineen, mutta se oli kirjasto jännittävällä arkkitehtuurilla, isolla oleskelutilalla ja upealla sijainnilla. Oodissa oli paljon hyviä ratkaisuja, joita toivoisin joskus kokeiltavan kotikaupunkini kirjastoissakin.

Muutaman päivän loma oli nopeasti ohi, sitten alkoi arki  ja suuri jännitys, sillä edessä oli työmatka Tukholmaan. Tukholmaan matkattiin laivalla ja viivyttiin reissussa neljä päivää. Tutustuttiin lastenkulttuuriin käymällä Junibackenissa, Postimuseossa, Lastenkirjainstituutissa ja Astrid Lindgrenin kotona. Lisäksi kävimme Tukholman pääkirjastossa ja Fotografiskassa. Astrid Lindgrenin koti oli erikoisin ja hienoin kokemus. Tukholman pääkirjasto on upea, ja siellä olen käynyt aiemminkin. Sen sijaan Fotografiskassa kävin ensimmäistä, mutta en varmasti viimeistä kertaa. Yllättäen Postimuseo osoittautui työmielessä kiinnostavimmaksi, vaikka Junibacken upea satujunineen olikin.  

Työmatkan lisäksi töissä oli (ja on ollut) kiireistä, kun olemme valmistelleet vuoden suurinta tapahtumaamme tohinalla (joka tämän julkaisuhetkellä tosin on jo ohi!). Ehkä sen vuoksi kotonakin on ollut vaikea pysähtyä. Vapaa-aika onkin täyttynyt kaikenlaisesta; keikoista, tortillailtamista, kahvitteluista, pienistä ja suuristakin jutuista.

Mutta pysähdyin lukemaan. Tammikuu on usein minulle hyvä kirjakuukausi. Nytkin sain luettua viisi vapaa-ajan kirjaa. Viime vuonna päätin, että luen työkirjoja vain etäpäivinä, enkä listaa niitä enää blogiin. Ehkä se alkaa näkyä luetuissa kirjoissa. Ainakin tammikuussa painotus oli vapaa-ajan kirjoissa, toisin kuin viime vuonna...

T a m m i k u u n     k i r j a t

Minna Rytisalo: Rouva C.  
Minna Canth: Työmiehen vaimo. 

Julie Andem: SKAM - Kausi 2: Noora. 

Heini Strand: Hyvä Verse - Suomiräpin naiset. 

Gamilla Grebe: Kun jää pettää alta. 

+ 4 työkirjaa

Tammikuun kirjoista kaikki olivat ihan hyviä, yksikään ei noussut yli muiden. Poikkeuksena toki Minna Canthin Työmiehen vaimo, joka on klassikko syystä. Luulin sen olevan minulle vieras, mutta kun aloin lukea, ymmärsin lukeneeni, nähneeni tai kuulleeni sen jo aiemmin. Hyvä Verse oli tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta toteutus hieman ontui. Taittoa olisi voinut tehdä lukijaystävällisemmäksi. Kun jää pettää alta oli niin perinteistä ja ennalta arvattavaa jännityskirjallisuutta, että se oli kuukauden heikoin. Senkin kuitenkin luin ihan mielelläni.

Kirjoista kolme oli omasta hyllystä, kaksi kirjastosta lainattuja. Bloggausinnosta huolimatta aikaa kirjoittamiselle ei tahtonut löytyä. Kädet olivat nimittäin täynnä töitä, kun viimein tapahtui asia, jota olin pitkään odottanut.

Tammikuun viimeisenä päivänä hain avaimet uuteen kotiin. Täällä asun nyt, miten jännittävää.

Valoisampaa helmikuuta! Valoisampi se on tainnutkin jo olla!

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C. 

 Gummerus 2018.

Sivut: 367 

Omasta hyllystä

Rouva C. oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani teos. Se oli myös ainoa, jota toivoin joululahjaksi. Kirja on hyvä, mutta lukukokemukseni oli hyvin ristiriitainen.

Koen aina vähän ongelmalliseksi teokset, joissa todellisesta henkilöstä tehdään fiktiivinen. Toisinaan koen ongelmalliseksi jo pelkän historian kuvauksen nykypäivästä käsin, mutta sen kanssa olen oppinut sentään elämään, heh. Ennen, kuin Rouva C. edes oli kuoriutunut  ulos lahjapaketistani, olin kuullut useamman pohtivan kriittisesti sitä, että Minna Canth on napattu mukaan fiktiiviseen tarinaan - saako näin tehdä? Lisäksi olin kuullut, että Minna Canth esitetään kirjassa melko typistetystä näkökulmasta - tyttärenä, vaimona, äitinä - suhteessa miehiin. Myönnän, että lähdin lukemaan kirjaa näistä lähtökohdista kriittisesti.

Kirja on kuvitelma siitä, mitä Minna Canthin elämä tyttärenä, vaimona ja äitinä olisi voinut olla, on saattanut olla, mutta tuskin on, sillä tämä on kuitenkin kirjailijan keksimä tarina. Kirja on avioliittoromaani, kuten kirjan nimestä saattaa arvata, ja siinä mielessä onnistunut. Avioliittoromaanina teos on kaunis, haikea ja surullinen. Hyvin koskettava. Kieli on kaunista, kuvailevaa ja elämänmakuista. Rytisalo kirjoittaa hyvin nautinnollista tekstiä, elävää ja mehevää, jonka sai todeta jo Lempiä lukiessa.  

Avioliittoromaani, kuvitteellinen tarina Minna Canthin avioliittoelämästä ja perhe-elämästä, ei kuitenkaan ollut näkökulma, jota itse olisin kaivannut. Ärsyynnyin, tai ehkä pikemminkin tylsistyin siihen, miten kirjassa yksi merkittävä suomalainen nainen on kutistettu mielestäni hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Synnyttäväksi naiseksi. Kaikki muu tapahtuu taustalla, jos tapahtuu. Oikeastaan kirja päättyy siihen, kun vasta alkaa tapahtua. Mikä lienee tarkoin harkittu valinta, mutta minä olisin mieluummin lukenut siitä eteenpäin.

En itse olisi lähtenyt kuvailemaan Minna Canthin kaltaista henkilöä tästä näkökulmasta. En olisi halunnut ahtaa Canthia tähän rooliin, ilman, että hänen tuotantonsa, elämäntyönsä ja muu tuotaisiin esille. Olen kuullut kommentteja, että tämä on uusi näkökulma Canthiin. Se lienee totta. En ole lukenut Canthista niin paljon, että osaisin ottaa tähän asiaan kantaa, mutta toki hänen töistään ja elämän suurista saavutuksista on saanut lukea enemmän. Mutta minusta tämä näkökulma on siitäkin huolimatta tylsä. Hyllyt ovat piukeina kirjoja, joissa naiset kuvataan juuri näin. Niin tärkeää kuin äiteys, vaimous ja perhe ovatkin - siis todella tärkeitä, ja tietenkin myös tiettyyn pisteeseen asti määrittäviä - niin minä kuulisin mieluummin toisenlaisen tarinan. Sen tarinan, jossa seitsemän lapsen äiti muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti ja jättää jäljen, josta vielä yli sata vuotta myöhemmin kirjoitetaan ja puhutaan.
 
Rytisalon kirjoittama tarina on kuitenkin mielenkiintoinen. Se on fiktiivinen, mutta samalla kevyt johdatus Minna Canthiin. Se saa ajattelemaan mitä elämä on joskus ollut, saattanut olla. Se herättää pohtimaan naisen asemaa silloin ja nyt. Toisaalta juuri Minna Canth on se kiintopiste, jonka ansiosta kirjan jaksaa lukea. Jos tämä olisi historiaan sijoittuva avioliittoromaani ilman merkkihenkilöitä, en tiedä olisinko koskaan tähän edes tarttunut. No olisin, jos se olisi Rytisalon kirjoittama.

Kuten sanoin, lukukokemus oli ristiriitainen. Samaan aikaan pidin kirjasta, hyvin paljonkin. Silti moni asia hiersi ja harmittikin, sillä tämä ei sitten kuitenkaan ollut kirja minulle.

Mutta mikä tärkeintä, tämän jälkeen tartuin viimein Minna Canthin Työmiehen vaimoon ja luin sen. Lukiessa tosin heräsi kysymys, että luinko sitä sittenkään ensimmäistä kertaa. Tarinahan olikin jo tuttu! Mutta siitä kirjoitan myöhemmin lisää omassa postauksessaan.

Oletteko te lukeneet Rytisalon kirjoja?

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, Wsoy 2017.

Napoli-sarjan toinen osa.

Sivut: 508

Suomentanut: Helinä Kannas

Alkuteos: Storia del nuovo cognome

Kirjastosta 

Yksikään kirja ei ole tainnut saada yhtä montaa mahdollisuutta minulta, kuin Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina. Olen lukenut kirjan kahdesti alusta jonnekin 100-200 sivun paikkeille, sitten jättänyt  kesken ja palauttanut takaisin kirjastoon. Joku olisi ehkä uskonut vähemmällä, antanut periksi, eikä ainakaan lainannut kirjaa kolmannen kerran. Mutta halusin ja haluan lukea tämän kirjasarjan. Ottaa siitä selkoa. Sillä vaikka en syttynytkään ensimäiselle osalle ja toisen osan lukeminen oli enemmän taistelua, kuin nautintoa, niin tunnistan ja tunnustan, että Napoli-sarjassa on jotain todella hienoa, siinä on oma jujunsa, taitonsa ja vetovoimansa. Jotain mistä minunkin ehkä kuuluisi pitää.

Luulen, että oma ongelmani Napoli-sarjan suhteen on ollut se, että molemmissa lukemissani osissa on paljon raskaita, raakoja ja epämiellyttäviä asioita. Hahmot eivät ole miellyttäviä, väkivaltainen machokulttuuri järkyttää ja kirjan naiskuvakaan ei varsinaisesti ilahduta. Kirjassa kuvailtu naisten välinen ystävyys tuntuu omituiselta ja kierolta. Kirjan lukeminen on monella tapaa raskasta ja vaatii paljon. Varsinkin, kun se on niin yksityiskohtainen, tarkka ja - ainakin tässä kirjassa paikoin - loputtoman hitaasti etenevä.

Itseasiassa pidän juuri tällaisesta kirjoitustyylistä monessa kirjassa. Yksityiskohtaisesta, kuvailevasta ja lukijan syvälle kirjan maailmaan upottavasta. Mutta silloin, kun luettava on näinkin epämiellyttävää, niin se asettaa haasteensa. Kiinnostus ei tahdo pysyä yllä, koska kukaan hahmoista ei tunnu nousevan mieleiseksi. Siinä sitä sitten lukee kirjaa, mistä ei ole oikein löytänyt kiintopistettä itselleen, ja lukee vielä todella tarkkaa kuvausta siitä.

Kirjan julma ja rosoinen maailma, tai epätäydelliset hahmot, eivät sinänsä ole se suurin ongelma. En kaipaa silottelua, pilvilinnoja tai loputonta keskiluokkaista höttöä, jota kyllä saa lukea riittämiin muutenkin. Minulle kelpaavat haastavat ja ärsyttävätkin hahmot, ja raadollinen maailma. Mutta kaipaan jotain, johon tarttua. Nyt lukeminen tuntui siltä, että luen kaiken kovin etäältä, sillä en saa mistään kunnollista otetta. Jokin jäi tavoittamatta.
 
Mutta kun olin jaksanut kolmannen kerran lukea kirjan pitkäveteisen ja hieman paikallaan junnaavan alun, niin noin 300 sivun jälkeen tarina jouhevoitui ja alkoi kiinnostaa enemmän. Luin kirjan lopun nopeammin, kuin olisin uskonut. Ehkä siinä vaiheessa hahmotkin alkoivat olla niin tuttuja, että heidän elämänsä alkoi kiinnostaa väkisinkin. Ainakin vähän.

Kirjassa on paljon hyvää. Se on monella tasolla taitava. Mutta edelleen jokin oma henkilökohtainen kosketus, jokin syvempi liikuttuminen jää puuttumaan. Haluan lukea jatko-osat, mutta ainakaan vielä en koe mitään suurta intohimoa niiden suhteen. Olen nyt optimistisempi ja kiinnostuneempi, kuin ennen tämän lukemista, mutta en vieläkään siinä tilassa, että jatkoa pitäisi päästä lukemaan nyt heti.

Luin kirjan viime vuoden puolella.

Kirjavuosi 2018

V u o n n a   2 0 1 8

luin yhteensä 77 teosta

10 aikuisten romaania

9 aikuisten/nuorten tietokirjaa/elämäkertaa/ei-romaania

13 nuorten/aikuisten sarjakuvaa

4 nuorten romaania

1 SKAM -tv-sarjan käsikirjoitus 

2 runoteosta

38 lastenkirjaa töitä varten

näistä 2 oli lasten sarjakuvia

33 kotimaista teosta

32 teosta on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018 

2 arvostelukappaletta

 4 oman hyllyn kirjaa

71 kirjastolainaa

V u o d e n   p a r a s

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

10   m u u t a   h y v ä ä

Maryam Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Johannes Anuyry: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

 Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama 

Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Pintti

Riina Mattila: Järistyksiä

Maiju Ristkari ym.: Sukupuolena ihminen

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Karin Erlandssonin kirjat

V u o d e n   h e i k o i m m a t

Jyri Paretskoi: K15

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka sotapoluilla

Vuoden kaikki luetut kirjat voi kurkata täältä.

Kirjavuosi 2018 on  ollut runsas ja hyväkin, mutta ei aivan mieleiseni. Kuten kirjatilastoja katsoessa huomaa, on suuri osa lukemastani ollut töihin luettuja lastenkirjoja. Työkirjat on tietenkin pakko lukea, mutta minulla on paha tapa lukea niitä vapaa-ajallani ajatuksena, että lukuinto ja lukuaika pitää käyttää hyödyksi. Muut kirjat ovat jääneet varjoon. Ensi vuonna tiedossa on vielä muutama etäpäivä, ja olen päättänyt, että niiden ulkopuolella en enää käytä aikaa työkirjoihin. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja silloin luen aivan muuta. Eikä se johdu siitä, ettenkö pitäisi lastenkirjoista ja ettenkö niitä muutenkin silloin tällöin lukisi, mutta on aivan eri asia lukea jotain työtä varten, kuin omaksi ilokseen.

Vuoden parhaita kirjoja miettiessä oli hassua, että mieleeni parhaiten jääneet kirjat eivät olleet vain niitä, joille olen aikanaan antanut goodreadsissa viisi tähteä. Vaikka viisi tähteä saaneet teokset ovat olleet ja ovat mielettömän hyviä, niin ihon alle ovat päässeet kuitenkin ne kirjat, jotka ovat herättäneet kaikista eniten tunteita. Ne kirjat, joiden tarinat ovat vieneet mukanaan ja ne kirjat, joiden lukuhetket muistan. Vuosi on ollut täynnä monella tapaa hyviä kirjoja ja parhaiden listaaminen oli tälläkin kertaa haaste. Listan karsimista vaadittiin, jotta lista pysyi vielä jotenkin tarkoituksenmukaisena. Vuoden parasta ei silti tarvinnut miettiä lainkaan, sillä Pieni elämä on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. 

Luetuista kirjoista suurin osa on kirjastolainoja. Eikä mikään ihme, sillä kun kirjastossa pyörii viitenä päivänä viikossa työpäivän verran, on vaikea välttää kiusausta tuoda osa kirjoista kotiin. Ensi vuonna aion lukea enemmän oman kirjahyllyni teoksia, mutta varmasti myös paljon kirjastolainoja. 

Kirjablogivuosi on ollut hiljainen ja epäaktiivinen. Jokainen blogiani tänä vuonna vilkaissut varmaan tietää jo syyn: kokopäivätyö ja opinnäytetyö ovat syöneet ajan ja energian. Vuoden 2018 tavoitteeni oli valmistua koulusta työn ohessa, ja sen tein, mutta veronsa se vaati. Tekisi mieleni sanoa, että ei enää koskaan, mutta jätetään sanomatta.

Blogille ei juurikaan ole ollut aikaa. Toisaalta vapaa-ajan bloggausintoa on syönyt myös se, että olen lukenut niin valtavan määrän työkirjoja, joista pitää kirjoittaa töihin raportti. Kun lukee ja kirjoittaa joka kuukausi töihin, niin vapaa-ajalla kaipaa muuta. Bloggausinto, tai ehkä pikemminkin kaipuu, on kuitenkin tuntunut hiipivän takaisin, joten ehkä ensi vuonna olen aktiivisempi. Sitä en kuitenkaan lupaa.

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen ja 10 oman hyllyn himotuinta käyn myöhemmin läpi omissa postauksissaan. Ehkäpä kirjoittelen vielä tarkemmin niistä tavoitteista, joita aion asettaa 2019 kirjavuodelle. Paljon niitä ei ole, mutta jotain kuitenkin.

Ihanaa huomenna alkavaa uutta vuotta!

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018

Sivut: 291

Päällys: Martti Ruokonen 

Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja siitä pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä, ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein tuntea, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan pienoinen ongelma. Kirja on ehkä liiankin varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Se ei ole huono asia, ja silti se vähän on. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.

Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Ei, en usko tähän. Nyt vain kävi niin.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?